Olen käynyt Saksassa kerran, lukioikäisenä nuorena aikuisena, kun olin viikon mittaisessa vaihdossa Potsdamissa, Berliinin lähellä. Haaveissa olisi matkustaa sinne joskus uudestaan. Tällä hetkellä, kun sen suurempia matkahaaveita tai suunnitelmia ei ole, tyydyn nojatuolimatkailuun. Sanna Iston nuortenkirja Sirpale oli poiminta lukulistaltani. Siinä on ihanan vaaleanpunainen kansi ja se sijoittuu Berliiniin, mikä oli plussaa. Nojatuolimatka ja kaupunkiloma omalla parvekkeella. Kyllä kelpasi!

Vuoden 2024 Helmet-lukuhaasteessa laitan sen kohtaan 38. Kirjan kannessa on tai nimessä on käsi tai kädet. Vahvat naiset -lukuhaasteessa (8.3.-11.10.2024) se tulee ruutuun "tulevaisuus".

Sirpale

WSOY

315 sivua

2019

Kolme kesäviikkoa koiravahtina, kun muu perhe on matkoilla: mikä ihana vapaus! Mutta lukioikäisen Minjan unelmaloma ei ehdi edes kunnolla alkaa, kun kohtalo jo ottaa ohjat käsiinsä. Lattialistan alta löytynyt vanha kahvikupinkorva tempaisee hänet toiseen aikaan ja berliiniläisen kotitalon hurjaan historiaan. Huoneet pysyvät samoina, vaikka kaikki muu on toisin. Helteet, huvitukset ja ihana Luca saavat odottaa, kun Minja uppoutuu asunnossa eläneen perheen tarinaan. Miksi tytär on lukittuna huoneeseensa? Voisiko Minja vielä auttaa häntä, ja jos voisi, mikä kaikki muuttuisi? (takakansiteksti)

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

Berliinissä asuvan lukioikäisen Minjan perheellä on perinne. Koska äiti on kotoisin Suomesta, he matkustavat joka kesä Suomeen mummin synttäreitä viettämään. Tänä vuonna kolmihenkinen perhe ei kuitenkaan saanut koiravahtia koiralleen Fräulein Haarigille, joten vanhempien lähtiessä Minja jää yksin kotiin kolmeksi viikoksi. Minjan silmissä siintää vapaudentäyteinen kolmiviikkoinen: ystäviä, vapaata hengailua, ei sääntöjä tai rajoituksia. Ensimmäisenä iltanaan yksin kotona Minja tulee kaivaneeksi esiin vuosia aiemmin asunnon parketinraosta löytämänsä kahvikupinkorvan. Kun Minja tarttuu kahvikupinkorvaan kahvin juomista jäljitellen, hän tömähtää samaan asuntoon monta vuosikymmentä aiemmin. Vuoden 2016 sijasta hän on siirtynyt ajassa vuoteen 1939, toisen maailmansodan kynnykselle.

Minja selvittää hyvin pian, että pääsee liikkumaan näiden kahden aikatason välillä toistamalla rituaalin: asettamalla sormensa tietyllä tavalla kahvikupinkorvaan. Ensijärkytyksen ja -ihmetyksen jälkeen Minja tahtoo selvittää, keitä asunnossa asui aiemmin ja millaista elämää he elivät. Minjalle paljastuukin, että perheen teini-ikäistä tytärtä Rosaa pidetään lukkojen takana. Kun tilaisuus Rosan auttamiselle tarjoutuu, hän tarttuu siihen.

– – [T]avallaan Luca oli oikeassa. Toisilla oli kokkikoulunsa, poikakaverinsa ja lomasuunnitelmansa. Minulla oli kahvikupinkorva. Se oli ehkä maannut parketinkolossa vuosikymmeniä ja odottanut, että juuri minä löytäisin sen, ja näin olin päässyt osalliseksi jostakin suuresta ja ihmeellisestä. Jostakin kokkikouluja, poikakavereita ja lomasuunnitelmia suuremmasta. (s. 37)

Tarina tempaisi mukaansa jo ensimmäisiltä sivuilta, sillä aikamatkustus on mielenkiintoinen ilmiö kirjallisuudessa ja elokuvissa. Se, että aikamatkustuksen kohteena oleva ajanjakso on toisen maailmansodan aikainen Berliini, oli todella kiehtovaa. En tosin voinut olla ihmettelemättä kirjan esittelemän aikamatkustuksen lainalaisuuksia. Sen ymmärsin, että koska kahvikuppi on ilmeisesti särkynyt juuri kyseisenä vuonna, siksi Minja pääsee matkustamaan juuri siihen hetkeen menneisyydessä. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että vaikka kahvikupinkorvaa kokeilevat Minjan ystävät ja jopa naapurin mummeli, kukaan muu kuin Minja ei pysty matkustamaan ajassa. Sitä selitetään sillä, että Minja on erityinen ja jotenkin sidoksissa menneisyydessä eläneeseen Rosa-tyttöön. Mutta myöhemmin selviää, että myös Minjan naapuri Yrmy ja hänen paras lapsuudenaikainen ystävänsä Luca ovat sidoksissa asunnossa aiemmin asuneeseen perheeseen. Yrmy, oikealta nimeltään Frieda, on Rosan pikkusisko, asunut asunnossa aina, ja hänet Minja tapaa menneisyydessä. Lucan isoisä puolestaan on juutalainen poika, jonka matkaan Rosa karkaa ja johon Yrmykin myöhemmin rakastuu. He olisivat mielestäni yhtä hyvin voineet pystyä aikamatkustukseen, joten logiikka ei ollut aivan pettämätön.

Jännittävin tapahtuma romaanissa on ehdottomasti se, kun Minja jää jumiin menneisyyteen. Hän kadottaa kahvikupinkorvan jäätyään Rosan huoneeseen ja luvattuaan esittää Rosaa tuon poissaollessa. Kun Rosa ei tulekaan takaisin sovittuna aikana, Minja viettää huoneessa lukkojen takana useita päiviä pääsemättä palaamaan omaan aikaansa. Hän tutustuu Friedaan ja oppii lisää perheen elämästä. Jännityksen pystyi miltei aistimaan, samoin ahdistuksen. Itse olisin tosin varmaan Minjan asemassa käyttänyt piilotettua avainta ja kierrellyt kaupungilla huoneessa nököttämisen sijaan. Tuntuu, ettei Minja ota ihan kaikkea irti aikamatkustamisesta jumittaessaan yhdessä ja samassa asunnossa koko ajan.

Yhä useammin minulle kävi noin: sekoitin itseni ja Rosan. Minä en ole Rosa, hoin silloin itselleni. He eivät ole minun vanhempani, tämä ei ole minun vuosikymmeneni, eikä minun elämäni. Mutta mitä enemmän aikaa vietin nihkeän punkkani pohjalla, sitä useammin yllätin itseni myös sisuksiani kaihertavasta kaipuusta, samanlaisesta, jonka kourissa Rosa oli ollut. En tuolloin saanut mielestäni maailman kauneimpia silmiä, kastanjanruskeita ja pitkien, tuuheiden ripsien reunustamia. Ne eivät olleet Leonin silmät, vaan Lucan. Mutta kuvaus sopi niihin yhtä lailla. (s. 186)

Nuortenromaani kun on, keskiössä ovat paitsi ystävyyssuhteet, myös rakkaus. Menneisyydessä jumittaessaan Minja tajuaa todelliset tunteensa hyvää ystäväänsä Lucaa kohtaan. Minjan aikamatkustaessa Luca edistää tarinaa omalta osaltaan tutustumalla Minjan naapuriin, bondaamalla tämän kanssa ja selvittämällä asioita. Lukiessa olin yhdessä vaiheessa lähes varma, että Lucakin pystyy matkustamaan kahvikupinkorvalla ja että hän saattaa olla Rosan salainen rakastettu. Luulen, että niin kirjailija haluaakin lukijoiden uskovan.

Kirjan lopussa Minja yrittää auttaa Yrmyä/Friedaa ja palaa vielä kerran menneisyyteen, mutta on vähällä sotkea asiat pahasti. Hän jää kiinni Rosan ja Friedan äidille, joka saa kuulla ennen aikojaan, kenen kanssa tytär on karannut ja minne. Lopputuloksena voisi olla, että Luca jäisi kokonaan syntymättä. Minja saa onneksi estettyä suuremmat muutokset aikajatkumossa ja palaa takaisin nykyaikaan, jossa rikkoo kahvikupinkorvan, ettei joutuisi enää kiusaukseen käyttää sitä. Jäin vielä miettimään, miten kauniisti Minjan menneisyydessä tekemät valinnat – avaimen vieminen, oven avaaminen, Rosan paikan ottaminen, talossa näyttäytyminen ja Friedaan tutustuminen – asettuvat nykyisyyteen. Aikamatkustustarinoissa on aika yleistä, että sankari(tar) tekee menneisyydessä jonkin valinnan, jonka seurakset tulevaisuudessa ovat vakavat ja muuttavat tapahtumien kulkua merkittävästi. Tässä kirjassa Minjan tekemisillä ei ole sellaista vaikutusta (onneksi), vaan kaikki päättyy hyvin. Sanoisin, että harvinaisen siististi paketoitu ja siistissä paketissa alusta loppuun saakka pysyvä aikamatkustustarina!

Lopuksi: suosittelenko?

Sirpale on kertomus Berliinissä asuvan lukioikäisen tytön kesästä, joka saa yllättävän käänteen, kun aikamatkustuksen salat aukenevat ja hän pääsee matkustamaan ajassa vuosikymmeniä taaksepäin. Hyvin otteessaan pitävä, teini-ikäisille lukijoille kesälukemiseksi sopiva, suhteellisen kevyt kirja. Lukiessa tuli mieleen oma vaihto-oppilasviikko Berliinin naapurikaupungissa lukioikäisenä. Suosittelen Berliinistä ja/tai Saksasta sekä aikamatkustuksesta kiinnostuneille.

Annoin Goodreadsissa kolme tähteä.