Vuosi sitten luin Anni Polvan esikoisteoksen Rakasta minua hiukan! Siihen on tehty monta jatko-osaa. Koska olen huono päättämään, milloin olisi sopiva aika lukea kirjojen jatko-osia, tuumin, että vuoden väli on sopiva ja tartuin kyseisen kirjan tarinaa jatkavaan romaaniin Anna suukko, kultaseni. En lue sähköisiä kirjoja tai kuuntele äänikirjoja, mutta tämän kirjan luin e-kirjana Nextorysta. Syynä on lähinnä se, että otin Nextoryn hyödyntääkseni viimeiset opiskelija-alennukseni ennen valmistumista, vaikka en edes halua lukea sähköisiä kirjoja. Jotakin sieltä piti lukea kun kerran ilmaiseksi sai, ja Polvan lyhyt viihdekirja tuntui tarkoituksenmukaiselta. Paha mieli, paras mieli -lukuhaasteessa (15.9.2023 - 15.3.2024) tämä tulee ruutuun "sovinismi". Selitän tuonnempana, miksi.

 

Anna suukko, kultaseni

Karisto

1946

203 sivua

Sähköinen kirja, löytyy esimerkiksi Nextorysta

 

Lulu ja Antti eivät epäröi avioitua piakkoin kihlautumisensa jälkeen. Heidän avioliittonsa alkuaika on kuin ruusuilla tanssimista ja rakkaus kuin satukirjojen huumaa. Arki kuitenkin pilkottaa ruusujen terälehtien välistä, ja Lululle pelkästään ruoanlaiton opettelu on vaikeaa. Mustasukkaisuus astuu kuvioihin, kun Lulu suostuu ravintolaan vieraan miehen kanssa. Myös Antin entinen kihlattu pyrkii jälleen Antin elämään. Kestääkö tuore avioliitto nämä kivikot? Vai löytävätkö Antti ja Lulu itsestään halun ja voiman jatkaa? (takakansiteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Anna suukko, kultaseni jatkaa aika lailla siitä, mihin Rakasta minua hiukan! jäi. Salskea nuori luutnantti-Antti pitää lupauksensa ja kihlaa 19-vuotiaan konekirjoittaja Lulun, jonka tapasi Lulun ollessa työpalvelulomalla maaseudulla Antin sisaren luona. Romaani alkaa siitä, että Antti ja Lulu ostavat kihlasormukset ja menevät naimisiin. Lomansa jälkeen Lulu palaa töihin konttoriin sormus sormessa ja herättää ihastussa työkavereissa, mutta ottaa melko pian lopputilin töistä jäädäkseen kotirouvaksi. Antti nimittäin määrää, ettei Lulu saa enää käydä töissä. Kaksikko lähtee häämatkalle Kuopioon ja kun he palaavat, he asettuvat asumaan Lulun pieneen yksiöön. Kun arki alkaa rullata, Lulua ikävystyttää ja hän kaipaa takaisin töihin. Antti ei kuitenkaan kuuntele vastaväitteitä: hän käy töissä ja elättää vaimonsa, piste. Lulu on toivoton tapaus ruoanlaitossa ja epäonnistuu muutaman kerran ennen kuin alkaa opetella kokin hommia. Muuten päivät menevät odotellessa, että Antti palaa töistä kotiin.

Kirjassa pääpaino on Lulun ja Antin tuoreen avioarjen kuvaamisella. Polvan sankarittarille tyypillisesti Lulu, jota tituleerataankin "kovan onnen lellilapseksi", koheltaa menemään. Hän muun muassa meinaa polttaa koko asunnon jätettyään kahvinkeittimen päälle sekä piiloutuu kaappiin yllättääkseen töistä palaavan Antin, mutta Antilla onkin mukanaan Lulun entinen esimies, joten Lulu päättää piileskellä kaapissa kunnes vieras lähtee. Hän kuitenkin tupsahtaa kaapista ulos kesken piileskelyn vaihtaessaan asentoa. Teoksen suurin anti ja suola on sen kuvaaminen, miten mustasukkaisia sekä Lulu että Antti ovat. Lulu tahtoo hankkia Antille joululahjaksi sikarikotelon ja tapaa ystävättärensä vanhapoikaveljen, joka omistaa kultasepänliikkeen ja pyytää Lulua illalliselle keskustellakseen asiasta. Tietenkin Antti sattuu samaan ravintolaan samaan aikaan liikeneuvotteluineen, mistä seuraa mustasukkaisuutta ja epäluuloja. Pari pitää mykkäkoulua toisilleen usean viikon ajan. Antti puolestaan tapaa eksänsä Katrin, jonka kanssa oli yhdessä vielä edeltävän osan alussa, ja ottaa vastaan Katrin liehittely-yritykset hymyssä suin samalla, kun mustasukkainen Lulu on jo valmiina pakkaamaan tavaransa ja lähtemään. Kumpikaan ei petä toista, mutta he saavat monta riitaa aikaiseksi mustasukkaisuudenpuuskien iskiessä.

 

Lulu oli viisastunut kokemuksesta, sillä avioliitto on opettavaa koulua. Hän jätti sanailun sikseen ja hyökkäsi Antin omilla aseilla, toisin sanoen, sulki tämän suun suukolla. Eikä vain yhdellä, vaan useammalla. Keino osoittautui tepsiväksi, sillä linnoitus antautui vastaan panematta. Antti oli Akilleksen sukua hänkin eikä näin ollen haavoittumaton. – – Pari pehmeitä naishuulia oli vaarallisempi ase kuin tusina myrkytettyjä nuolia.

 

Siinä missä kirjoitin Rakasta minua hiukan! -romaanista, että se on kestänyt aikaa melko hyvin, tästä kirjasta ei voi sanoa samaa. Se on nykymittapuulla niin sovinistinen että hirvittää (siitä tuo Paha mieli, paras mieli -lukuhaasteen haastekohta). Ennen kuin alan tykittää tarinan henkilöhahmojen sovinistisuudesta, on kuitenkin syytä muistaa kirjoitusajankohta. Vuonna 1946 tuollainen oli täysin hyväksyttävää, tavallista ja yleistä. Kirjassa tosiaan toitotetaan jatkuvasti miehen ja naisen olevan eriarvoisessa asemassa. Antti nimittää naisia suoraan heikommaksi sukupuoleksi ja muistuttaa useaan otteeseen, että Lulun on käyttäydyttävä tietyllä tavalla ja kunnioittavasti häntä, aviomiestään, kohtaan. Antti kieltää Lulua paitsi käymästä töissä, myös juomasta tai polttamasta tupakkaa, koska "vain mies saa tehdä niitä asioita tässä taloudessa". Antin mielestä mies ei myöskään saa auttaa vaimoa kotitöissä, koska se käy omanarvontunnolle. Summa summarum, miehen on oltava karski eikä hän saa näyttää tunteitaan, kun taas vaimo on olemassa vain täyttääkseen miehensä tarpeet. Kaikki Antin sanomiset ja tekemiset antavat hänestä erittäin sovinistisen kuvan ja muutaman kerran suorastaan halveksin häntä. Antti esimerkiksi lähtee istumaan iltaa mieskavereidensa kanssa ja illanistujaisiin on kutsuttu muiden miesten vaimot, mutta Antti ei ota Lulua mukaan, koska muut vaimot aikovat kuulemma ryypätä. Lulu loukkaantuu asiasta, ja ihan syystä. Antti tulee kyllä takaisin kesken iltaa ja katuu tekoaan, mutta jo se, että hän käyttäytyy noin alun perinkään, sai savun nousemaan korvistani. Mutta kuten sanottua, tuon aikakauden miehet olivat varmasti 90-prosenttisesti tuollaisia. En siis koe asiakseni tylyttää kirjaa siitä, että se on aikansa kuvaus. Kunhan nyt esitän huomioita.

Anni Polvan kirjoja jaksaa lukea yhden noin kerran vuodessa, sillä vaikka henkilöhahmot ja miljööt vaihtuvat, ovat kaikki hänen sankarittarensa kuin samasta puusta veistettyjä kömpelöine käytöksineen ja uppiniskaisine luonteineen. Lulu ei ole poikkeus. Pidin Antin ja Lulun suhdetta toisaalta suloisena, sillä he ovat selvästi todella rakastuneita toisiinsa, toisaalta toimimattomana, sillä kumpikin on aivan liian mustasukkainen toisesta ja tekee liian nopeasti virheellisiä johtopäätöksiä asioista. Antti myöskin kuvittelee voivansa kitkeä Lulun uppiniskaisuuden heidän avioiduttuaan. Toisin sanoen hän nai Lulun pelkästään ulkonäön, ei luonteen vuoksi, mikä on aika hurjaa. Romaanin lopussa Lulu tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, jota Antti – yllätys yllätys – toivookin. Kirjan lopuksi Antti ilmoittaa Lululle tahtovansa kymmenen lasta. Minä päätin kirjan miettien, että siinähän haluaa. Menee varmasti vuosi tai enemmänkin, ennen kuin jaksan taas tarttua seuraavaan osaan. Sähköisenä kirjana en sitä haluaisi ainakaan lukea, sillä tämä sähköinen kirja vilisi virheitä. Ne olivat selvästi sellaisia virheitä, joita tulee, kun siirretään painettua tekstiä sähköiseen muotoon. Lulun nimi oli esimerkiksi yhdessä kohdassa kirjoitettu muotoon "Lillu", kun-sana taas muotoon "kuri". Tämä on yksi niistä syistä, miksi e-kirjojen lukeminen on minusta syvältä.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Anni Polvan Anna suukko, kultaseni -kirjaa on parasta lukea aikansa kuvauksena, ettei pahoita mieltään siitä, miten sovinistinen miespäähenkilö Antti on. Se on humoristinen viihdekirja, joka vetoaa Polvan tyylistä ja päähenkilöistä pitäville, mutta ajatusmaailmaltaan se on jo auttamattoman vanhentunut. Saa nähdä, moniko sukupolvi minun jälkeeni vielä innostuu Polvasta ja hänen sankarittaristaan ennen kuin ne hautautuvat historiaan.

Annoin Goodreadsissa kaksi tähteä.