Pääsin islantilaisen Yrsa Sigurðardóttirin Freyja & Huldar -dekkarisarjan viidenteen osaan nimeltä Nukke. Neljännen, edeltävän osan luin viime syksynä (linkki postaukseen). Harvoja kirjasarjoja olen viime vuosina jaksanut lukea yhtä innostuneesti ja pitkäjänteisesti. Ehkä se on nyt kostautunut, sillä samaan hengenvetoon on todettava, että monen pettymyksen tuottaneen osan jälkeen luulen, että jätän nyt joksikin aikaa Freyjan & Huldarin tauolle. Jos otan luettavaksi dekkareita, luen jotain aivan muuta. Alempana tarkempia pohdintojani siitä, miksi näin.

Nukke / Brúðan

Otava

2022

383 sivua

Äidin ja tyttären kalastusreissulla saaliin sijasta verkkoon tarttuu nukke, meren pohjassa uinunut, kulunut lelu, jonka tytär haluaa mukaansa. Äiti julkaisee kuvan nukesta, ja aamulla hän on kuollut, nukke kadonnut. Vuosia myöhemmin rikostutkija Huldar selvittää merenpohjasta löytyneen luurangon salaisuutta. Lastensuojeussa työskentelevä psykologi Freyja puolestaan tutkii järkyttävää hyväksikäyttöepäilyä sijaishoitokodissa. Käy ilmi, että tapauksia yhdistää kadonnut todistaja: tyttö, joka halusi nuken merensylistä. (takakansiteksti)

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

Dekkarisarjan viidennessä osassa Freyjalle tarjotaan erikoistehtävää, minkä vuoksi hän jättää työnsä Lastentalossa hetkeksi tauolle. Hänelle myös vinkataan pestiä yhteyshenkilönä lastensuojeluviranomaisten ja poliisin välillä. Erikoistehtävässä Freyja pääsee kuulemaan erästä nuorta. Nuorten sijoituskodin johtajaa syytetään nimittäin seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ja jutun tiimoilta Freyja pääsee jälleen tekemään yhteistyötä poliisien (ja Huldarin) kanssa. Kun juttu etenee, paljastuu, että  merestä nostetuilla luilla, hyväksikäyttötapauksen uhrilla sekä erään kodittoman miehen murhalla on yhteys toisiinsa.

Aiemmissa osissa minua ärsytti se, ettei Freyja pääse tarpeeksi ääneen. Tämän osan ansio on, että tapahtumia seurataan Freyjan näkökulmasta aiempaa enemmän. Tämä osa on muiltakin osin hieman erilainen kuin aiemmat. Tässä ei ole yhtä paljoa lukuja sivuhenkilöiden näkökulmasta kuin aiemmissa osissa, vaan pääpaino on Freyjassa ja Huldarissa. Koska edellisissä osissa tottui siihen, että lähes joka toinen tai kolmas luku on jonkun tapaukseen liittyvän näkökulmasta kerrottu, tuntui muutos oudolta. Lukujen alussa on lisäksi säntillisesti ilmoitettu, minkä päivän tapahtumia kyseinen luku käsittelee. En jostain syystä ole koskaan oppinut pitämään siitä, että luvun alussa mainitaan jokin viikonpäivä.

Lapsen maniaa oli jo itsessään hankala käsitellä. Lapsille oli turha perustella mitään järjellä, ja mitä oudompi mania oli, sitä vaikeampi lapsen oli nähdä valoa. Rósan pakkomielle oli ilmiselvästi vaikeaa laatua. Se, jonka hän uskoi murhanneen hänen äitinsä, ei ollut paha setä. Ei murtovaras. Ei raiskaaja. Ei rikollinen. Ei.

Tyttö uskoi, että riivattu nukke oli saanut aikaan hänen äitinsä murhan. Ei ollut selvää, millä tavoin. Ei ollut myöskään selvää, miten tuo nukke liittyi isän kuolemaan. Mutta yksi asia oli Rósan mielessä aivan selvää.

Hän olisi itse seuraava. (s. 91)

Petyin pahasti kirjan nimessä ja takakannessa hehkutettuun nukkeen. Juoni kiertyy lopulta niin monisäikeiseksi, että nukke tuntuu jäävän muiden asioiden varjoon: on kapinallisia ja kadonneita teinejä, epäilyttävää sijoituskodin johtajaa, huumeporukoita, turistien mereen viskattuja luita sekä hämäräperäisiä kalastusreissuja. Ajatus siitä, että nuken löytänyt henkilö kuolee, on karmiva ja pelottava, mutta sitä ei juuri nosteta esiin kirjassa varsinaisesti, ainoastaan takakannessa. Mielestäni tässä on aivan liikaa kaikkea, jotta juoni pysyisi selkeänä ja murhamysteereistä oikeasti nauttisi. Murhat ja salaperäiset henkilöhahmot kietoutuvat lopulta kaikki huumeiden myynnin ja salakuljettamisen ympärille. Ei kovin mielikuvituksellista, uutta eikä jännittävää. Jännittävin osa kirjaa on ehdottomasti sen alku, jossa nukke vedetään ylös merestä ja se vaikuttaa karmivalta, jopa yliluonnolliselta. Todellisuus ei ole lainkaan niin jännittävä. Odotin jotain muuta. Odotin paljon enemmän. En tietenkään odottanut aitoa kauhua, onhan kirja genreltään jännitystä, mutta nukke tuntui niin selvästi pelkältä sivujuonteelta, etten kerta kaikkiaan voi sulattaa sitä.

Mitä tulee Freyjaan ja Huldariin, päähenkilöihin, heidän elämänsä paikallaan junnaaminen jatkuu myös tässä sarjan osassa. Freyja toki pohtii siirtymistä uuteen työhön, mutta muuten juuri mitään jännittävää ei ole luvassa heidänkään suunnaltaan. Huldar on yhä ketjupolttaja, Freyja huolehtii yhä veljensä tytöstä. Romaanin lopussa he viettävät yhteisen yön sen jälkeen, kun kolmesataa sivua on kuvattu sitä, miten Huldar (yhä edelleen) himoitsee Freyjaa ja miten Freyja, joka on jostain käsittämättömästä syystä aloittanut selibaatin, päättää sen menemällä sänkyyn Huldarin kanssa, jolle on ollut vastaanottavainen läpi koko kirjan. Ärsyynnyin kumpaankin, mitä pidemmälle romaani eteni. Lisäksi pakko todeta, että yllättäväksi tarkoitettu juonenkäänne Huldarin pomon Erlan raskaaksi tulemisesta sai sekin lähinnä aikaan plääh-reaktion: ei kiinnosta.

Kirjan loppu on sillisalaatti, josta en saanut kunnolla otetta. Kaikki kyllä selitetään lukijalle, mutta se, kuka murhaaja lopulta on, ei mitenkään erityisemmin säväyttänyt. Selvästi yliluonnollisempi twisti olisi voinut pelastaa kaiken...

Lopuksi: suosittelenko?

Syvyys on viides osa islantilaista Freyja & Huldar -dekkarisarjaa. Se jatkaa Freyjan ja Huldarin tarinaa, tai oikeastaan sitä paikallaanpolkemista, miksi se on tässä vaiheessa muuttunut. Itse juoni murhamysteereineen (joita on useampi) on sellainen sillisalaatti, että oksat pois. Aivan liikaa kaikkea silkasta dekkarin kirjoittamisen ilosta. En tykännyt. Freyja & Huldar jää nyt omalta osaltani tauolle.

Annoin Goodreadsissa yhden tähden.