Vuoteni 2021 alkoi Emily Brontën Humisevalla harjulla, ja nyt sain samaan aikakauteen sijoittuvan Jane Austenin Emman luettua. Tammikuuni on siis ollut täynnä 1700-luvun fiktiivisten sankarittarien edesottamuksia! Kirpputorilöytö Emma on ollut (sekin) viime kesästä asti kirjahyllyssäni, ja Humisevan harjun jälkimainingeissa tuntui sopivalta vihdoin tarttua siihen. Kansi on kyllä kaunis, ja keväinenkin kaikessa vihreydessään, mikä on omiaan luomaan iloista mieltä pimeän talven keskelle. Onneksi kevät on päivä päivältä lähempänä! Tämä teos täyttää vuoden 2021 Helmet-lukuhaasteessa paikan numero 17: Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi.

Vahvat naiset -lukuhaasteessa (1.1.-31.5.2021) tämä täyttää kohdan Kirjan nimessä naista tarkoittava sana. #vahvatnaisetlukuhaaste
 

 

Emma

WSOY

suom. 1950

615 sivua

 

Varakkaan kartanonomistajan herra Woodhousen lemmikkitytär Emma on älykäs, sievä ja hemmoteltu nuori nainen. Hän on päättänyt lujasti torjua kaikki avioliittoansat, joita hänen tielleen viritetään. Sen sijaan hän punoo toimeliaassa päässään lakkaamatta juonia ystäviensä lemmenasioiden järjestämiseksi. Ennen pitkää Emma kuitenkin huomaa, että hänen hyvää tarkoittavat järjestelynsä aiheuttavat kokonaisen väärinkäsitysten ja rakkaussurujen kaaoksen ja mikä katalinta, hän tarttuu itse rakkauden pauloihin. (takakansiteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Emma alkaa kuvailemalla päähenkilöään Emmaa kauniiksi, älykkääksi ja rikkaaksi miltei 21-vuotiaaksi nuoreksi naiseksi. Isänsä kanssa Hartfield-nimisessä kartanossa Highburyssa asuva Emma viettää mieluiten aikansa järjestelemällä avioliittoja lähipiirissään. Hän järjestää kotiopettajattarelleen miehen ja alkaa sitten naittaa 17-vuotiasta Harriet-nimistä tyttöä innokkaasti. Itse Emma ei koskaan halua mennä naimisiin, vaan kokee velvollisuudekseen asua loppuikänsä isänsä kanssa ja huolehtia tuosta. Emma ei usko edes koskaan rakastuvansa. Hän on kuitenkin väärässä.

 

”Lupaan olla suunnittelematta mitään itselleni, isä. Mutta täytyyhän minun suunnitella [aviolittoja] toisia ihmisiä varten. Se on hauskinta maailmassa!" (Emma, 14)

 

Lukiessani pohdin useaan otteeseen, miten helppoa mutta tylsää ihmisten, varsinkin maaseudulla asuvien naisten, elämä oli 1700-luvulla. Emman, joka ei ole koskaan matkustanut kauaksi kotoa, elämän ainoa sisältö ovat harvoin järjestettävät kutsut ja tanssiaiset sekä naapureista ja sukulaisista juoruileminen. Hänen ainoat harrastuksensa ovat pianonsoitto ja piirtäminen. Toisaalta helppoa elämää, kun saa tehdä jatkuvasti mitä huvittaa, mutta toisaalta hirveän tylsää. En voi sille mitään, että aina lukiessani historiallisia romaaneja pohdin, mitä juuri sen kirjan henkilöhahmot sanoisivat, jos pääsisivät aikamatkustamaan tulevaisuuteen. He eivät takuulla tahtoisi palata takaisin omaan aikaansa nähtyään, mitä kaikkea upeaa nykyajassa on. What a time to be alive.

Emma tuntui minusta alusta lähtien melko teennäiseltä ja vähän ärsyttävältä. Hän julistaa suureen ääneen, ettei mene koskaan naimisiin, ja kertoo kaikille tahtovansa vain pitää isästään huolta. Herra Woodhouse onkin melko seniili ja tapoihinsa piintynyt vanha mies, joka puuttuu jopa toisten ruokatottumuksiin ja ulkoiluun uskoen kaiken olevan "epäterveellistä". Oikeasti Emmakin ikävystyy elämässään, ja kun paikkakunnalle saapuu uusia kasvoja, hän on innoissaan oitis juoruilemassa ja ottamassa heistä selvää. Avioliittojen järjestäminen on hänelle ainoa tapa saada aikansa kulumaan ja tehdä jotakin "järkevää". Lopputuloksena hän sitten toimiikin parittajana, joka väen vängällä tahtoo naittaa ystäviään ja tuttujaan toisilleen, koska osaa omasta mielestään arvioida niin hyvin, kuka sopii kenellekin. Emmassa tapahtuu onneksi miellyttävä muutos loppua kohden, kun hän henkilöhahmona kehittyy, rakastuu ja tajuaa oman "hulluutensa", kuten hän sitä nimittää.

Austenille tyypillisesti tästäkään romaanista ei draamaa ja ihmissuhteiden kiemuroita puutu. Se oli juuri sellainen kuin odotinkin. Emma onnistuu sotkemaan asiat kunnolla yrittäessään naittaa uutta ystävätärtään Harrietia kaikille mahdollisille miesehdokkaille: ensin herra Eltonille, papille, sitten kotiopettajattarensa miehen pojalle, Frankille, ja vielä herra Knightleylle, johon tajuaa lopussa olevansa itse rakastunut. Harrietia ei tosiaankaan voi olla säälimättä. Frank Churchill osoittautuu mäntiksi, ja muutama muukin yllättävä kohta juoneen mahtuu mukaan, mikä miellytti muuten melko tasapaksun kuvauksen joukossa. Herra Knightleystä en ollut aluksi aivan varma, mutta loppua kohden arvasin jo hänen roolinsa Emman elämässä. Pidin onnellisesta lopusta, vaikka se tuntuikin todella imelältä ja ylitsevuotavaa rakkautta ja iloa pursuavalta siinä määrin, että tahdoin vain nopeasti saada viimeiset sivut luettua.

Siitä en pitänyt, että painoksessa, jota luin, vilisi kirjoitusvirheitä joka sivulla. Nimien taivutusmuodot vaihtelivat ja lyöntivirheitä esiintyi jatkuvasti, mikä hieman turhautti. Käännöskään ei ollut mitä parhain. Kaiken kaikkiaan teos oli kuitenkin viihdyttävä lukukokemus, vaikka Austenin aikaiset romaanit eivät olekaan suosikkejani.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Emma on Jane Austenia. Siitä voi jo päätellä, mitä on odotettavissa, ja Austenin ja 1700-luvun fanit varmasti rakastavat sitä. Pääosassa ovat ihmissuhteet, rakkaus ja avioliittojen melko pakonomainenkin järjestäminen. Mitään kovin yllättävää tai maailmaamullistavaa tästä ei kuitenkaan omasta mielestäni löydy, joten ymmärrän hyvin Austenin muiden teosten saaneen suuremman suosion.