Helmikuussa minua on vaivannut olosuhteista johtuva tahaton lukujumi. Alkukuu meni gradun viimeistelemisen parissa, ja tämän viikon maanantaina palautin sen lopullisesti. Hyvä minä! Gradun palauttamisen jälkeen olen muutaman päivän hengähtänyt, mutta hommia riittää silti niin yliopisto-opintojen kuin opetustöidenkin parissa. Vaikka kevään kurssien palautukset ovat vasta edessä päin, uskoisin, että minulla on nyt taas enemmän aikaa rentoutua lukemisen parissa.

Lukujumista johtuen tahkoin Pia Pesosen alle 300-sivuista Maatuskaa pari viikkoa. Lukemiseen ei ollut aikaa, ja silloin kun oli, ei aina huvittanut tarttua kirjaan. Otin sen luettavaksi vähän sokkona, sillä etsiskelin netistä ideoita vuoden 2022 Helmet-lukuhaasteen kohtaan 46: Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen. Maatuska valikoitui houkuttelevan pelkistetyn kansikuvansa ja nimensä perusteella.

Luonto sivuilla -lukuhaasteessa (1.9.2021-30.4.2022) laitan tämän ruutuun "kirjassa ihaillaan maisemia" ja saan neljännen bingon. Historiallisessa lukuhaasteessa tämä täyttää ruudun "2 tai useampi aikataso".

 

Maatuska

Teos

2015

250 sivua

 

Neuvostoliittolaisen loikkarin tytär Irina tyhjentää vanhempiensa kuolinpesää Lauttasaaressa. Komerosta löytyy äidin pannumyssyjä, valokuvia, Leningradin kartta ja maatuskoja, kasapäin maatuskoja. Kuolinpesän selvitys on samalla selontekoa menneisyydestä: Tamaran matkasta Suomeen rakkauden tähden, Irinan elämästä ensin neukun ja sitten ryssän tyttärenä.

Jokin Irinaa riivaa. Unettomuus johtaa haparointiin röntgensalissa, konserttimatkoille ympäri uutta Eurooppaa ja kaikenlaiseen konttailuun. Perheolot Kivihaassa ovat jo jonkin aikaa muistuttaneet leningradilaista kommunalkaa. Kuinka paljon Irina toistaa äitinsä tarinaa, miten paljon hän edes siitä tietää? Ja miksi hän kutsuu äitiään Kummitukseksi? (osa lievetekstistä)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Kuten sanottua, Maatuskan lukeminen kesti olosuhteiden pakosta useamman viikon, vaikka se ei ole mikään tiiliskivi. Osaltaan asiaan vaikutti ajanpuute, osaltaan se, etten oikein syttynyt kirjalle ja sen pariin palaaminen lyhyinä vapaahetkinä ei innostanut. Kahdessa aikatasossa liikkuva romaani kertoo nykypäivän Kivihaassa asuvasta Irinasta, jonka äiti kuolee, sekä äidin elämästä Neuvostoliitossa vuonna 1968. Irinan äiti oli neuvostoliittolainen loikkari, joka tuli Suomeen rakkauden perässä. Irina kipuilee identiteettinsä, kansalaisuutensa ja menneisyytensä sekä vaikean äitisuhteensa kanssa. Menneisyys vaikuttaa Irinaan niin paljon, että hän ei tule toimeen nahoissaan. Rakkaus näyttelijämieheen Pietariin on kuivunut kokoon, lievästi kehitysvammaiseen aikuistuvaan tyttäreen Saanaan on vaikea suhtautua. Irina alkaa käydä unettomuuden vuoksi uniklinikalla ja ihastuu hoitajaansa. Toisinaan Irina tekee konserttimatkoja ulkomaille ja toteuttaa itseään huoraamalla.

Pidin kahdesta aikatasosta, ja eniten pidin Irinan äidin Tamaran elämää kuvaavista pätkistä. Irinaan suhtauduin ristiriitaisesti. Hän käyttäytyy oudosti ja ikävästi muita ihmisiä kohtaan. Toisaalta sääli häntä, varsinkin kohdissa, joissa hän yrittää turhaan iskeä unihoitajaansa ja haaveilee yhteisestä elämästä tuon kanssa sen jälkeen, kun mies jättäisi vaimonsa hänen vuokseen. Hankalasta äiti-tytärsuhteesta ja sen vatvomisesta en voi sanoa pitäneeni, sillä se turhautti. Ehkä osittain siksi, että tunnistin kuvauksesta välillä itseäni.

 

Äidille Venäjän sydän oli ollut puhdas ja valoisa. Samaa se oli ollut kai jossain Neuvostoliitonkin ytimessä, vaikka järjestelmä oli ollut hetken väärä. Siinä maassa on aina tehty sellaisia tyhmyyksiä, joita yksikään tervejärkinen ihminen ei pystynyt tajuamaan. – –

Pimeä Leningrad. Vasta kun äiti oli tullut Suomeen, se oli tajunnut, mitä valo oli. Kun se kerran lähti sukunsa tummasta kotikaupungista, se ei palannut sinne toteamaan valon puutetta, eikä mitään muutakaan. (s. 24)

 

Kirjan lukemisessa jumitti sen kieli. Aihe teemoineen on melko yksinkertainen, tai siltä se ainakin aluksi vaikutti, mutta Pesonen suosii hyvin rikasta kieltä, jota kuorruttaa erilaisin kielikuvin. Tässä esimerkki: Hän tiirasi tiiraa. Kuutamossa kuu. Iso käsi riiputti kuun lyhtyä ja sen valo siveli kasvoja. Kesä soitteli akordejaan kun hän käveli kohti bussipysäkkiä. Minusta kielellä koreilu on okei, jos sitä on proosassa satunnaisesti, esimerkiksi tiettyjen henkilöhahmojen puheessa. Jos sitä vilisee jatkuvasti kerronnan lomassa, se alkaa väsyttää. Pidän runoudesta siksi, koska runot ovat lyhyitä ja niiden lukemisessa kestää vain hetki. Pitkän, kielikuvia kukkivan kaunokirjallisen teoksen lukeminen vaatii keskittymistä ja paneutumista, mitä minulla ei tätä kirjaa lukiessani juurikaan ollut, sillä mielessä pyöri gradu ja sata muuta asiaa. En tiedä, olisinko saanut tästä enemmän irti, jos olisin lukenut tämän vaikkapa kesälomalla.

Romaanin lopusta pidin eniten. Irina lähtee Venäjälle tapaamaan miestä, joka on ottanut häneen yhteyttä ja kertonut olevansa hänen veljensä. Veli paljastuu munkiksi, ja samalla paljastuu, että äiti on syöttänyt Irinalle valheita valheiden perään. Lukijan silmille lävähtää totuus: kuvaukset 1960-luvun lopun Neuvostoliitosta ovat olleet silmänlumetta. Oikeasti Tamaran äiti kuoli nälkään ja Tamara kasvoi luostarissa, johon jätti myöhemmin myös poikansa loikatessaan Suomeen. Suomessa hän sai Irinan, jota ei koskaan rakastanut samalla tavalla. Loppu sai minut surulliseksi mutta myös yllätti positiivisesti. Muuten tahmealta tuntunut lukukokemus kohosi yllättäen lopussa uusiin ulottuvuuksiin, ja lopulta kirjasta jäikin jotain muutakin käteen kuin epämääräisiä muistikuvia kohdista, joissa säälin päähenkilöä.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Maatuska on romaani neuvostoliittolaisesta loikkarista ja loikkarin tyttärestä. Se on kertomus itsensä etsimisestä, identiteettikriisistä ja kipuilemisesta kansalaisuuden ja hyvän elämän kanssa. Pituus ei päätä huimaa, mutta kieli on paikoittain melko runollista ja korkealentoista. Suosittelen Neuvostoliitosta ja sen historiasta kiinnostuneille sekä nykyromaanien ja -runouden ystäville.

Annoin Goodreadsissa kolme tähteä.