Viimeisin kirja, jonka lainasin kirjastosta, oli Oopperan kummitus maaliskuussa. Sitten kirjastot sulkeutuivat ja luin monta sähköistä kirjaa eri palveluista. Kirjastojen avauduttua olin aluksi varuillani, sillä pöpökammoisena ihmisenä, joka ennen korona-aikaakin saattoi pyyhkiä kirjastosta lainatun kirjan likaisilta näyttävät kannet ja huolehti siitä, että pesi kädet aina luettuaan kirjaston kirjaa, en halunnut heti syöksähtää lainaamaan kirjoja, joita ihmiset ovat vasta palauttaneet kirjastoihin. Päätin antaa ajan kulua.

Sitten satuin katsomaan tv:stä eräänä iltana elokuvan, josta pidin kovasti ja joka pohjautuu samannimiseen kirjaan. Kirjaa ei löytynyt sähköisenä, joten ainoa vaihtoehto oli lainata se kirjastosta. Kyseinen kirja on Lise Genovan Edelleen Alice. Näin minäkin palasin normaaliin arkeen käyttämällä pitkästä aikaa kirjastoa. Se tuntui hyvältä, sillä kirjastot ovat minusta aivan mahtava asia, jonka en soisi koskaan katoavan. Tämä kirja sijoittuu Helmet-lukuhaasteen 2020 kohtaan 6: Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella.

 

Edelleen Alice / Still Alice

WSOY

2010

284 sivua

 

Alice Howland on viisikymppinen älykäs ja viehättävä nainen, jolla on kelpo aviomies ja kolme aikuista lasta. Hän on kognitiivisen psykologian professori, menestynyt ja saavutuksistaan ylpeä. Hän on hajamielinen aivan kuten muutkin, kunnes unohduksia eivät enää selitä stressi, kiire eivätkä vaihdevuodet.

Edelleen Alice on syväsukellus alzheimerintaudista kärsivän ihmisen mieleen, silmät avaava kertomus taudista, jossa yhteydet katkeavat eivätkä paikat ja ajat, sanat ja kasvot enää löydä toisiaan. Alicen kokemuksista muodostuu vaikuttava tutkielma identiteetistä, rakkaudesta ja merkityksellisen elämän ehdoista. Vaikka ulkopuolisen silmin Alice näyttää kadottavan otteensa arkeen ja elämään, hän itse kokee pitävänsä siitä päivä päivältä tiukemmin kiinni. (takakansiteksti)
 

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Hän oli elämänsä parhaassa ruumiillisessa kunnossa. Hyvän ruoan ja päivittäisen harjoittelun ansiosta hänen jännittyneet pohjelihaksensa olivat vahvat, lonkat joustavat, sääret voimakkaat ja hengitys helppoa viiden kilometrin lenkillä.
Sitten oli tietysti hänen mielensä. Välinpitämätön, tottelematon, heikkenevä.
(Edelleen Alice, 188)

 

Edelleen Alice on kaunis ja koskettava romaani alzheimerintautia sairavastavasta viisikymppisestä Alicesta. Pidin paljon elokuvaversiosta, ja kirjasta vielä enemmän. Minulla ei ole lähipiirissä ketään alzheimerintautia sairastavaa ihmistä enkä tiedä siitä juuri muuta kuin sen, että se liittyy muistin huononemiseen. Tätä kirjaa luinkin paitsi viihteenä, myös todella mielenkiintoisena, silmiä avaavana ja opettavana kuvauksena siitä, mitä muistisairaalle ihmiselle oikeasti tapahtuu sairauden edetessä. Se on ainutlaatuinen romaani.

Pidin siitä, miten teos on jaettu lukuihin kuukausittain. Kerronta on miellyttävää ja taitavaa, ja Genova on osannut kuvata hämmästyttävästi muistisairaan ihmisen ajatuksia. Minusta oli myös kivaa vaihtelua, ettei kerrontatavaksi ollut valittu minä-kertojaa, vaan hän-kertoja, joka kuitenkin pääsee Alicen pään sisälle ja kertoo tarkkaan, mitä hän ajattelee, tuntee ja tietää minäkin hetkenä.

En muista, milloin olisin viimeksi tullut yhtä surulliseksi ja ahdistuneeksi kirjaa lukiessani. Alice taantuu mieleltään terveestä ja todella älykkäästä naisesta pienen lapsen tai huonokuntoisen vanhuksen tasolle, eikä sitä ole mukava seurata. Pakostakin alkaa miettiä, että mitä jos minulle kävisi joskus näin? Alice pohtii yhdessä kohtaa, että vaihtaisi alzheimerintautinsa syöpään heti jos vain pystyisi. Taudin paheneminen on raakaa luettavaa.

 

Yhä useammin hän tunsi yhä enemmän kadottavansa tietoisuutta omasta itsestään. Hänen käsityksensä Alicesta – mitä hän tiesi ja ymmärsi, mistä hän piti ja mistä ei, mitä hän tunsi ja havaitsi – oli myös kuin saippuakupla, vielä korkeammalla taivaalla ja vaikeampi tunnistaa, sillä vain ohuen ohut rasvainen kalvo suojasi sitä poksahtamasta olemattomiin. (Edelleen Alice, 271)

 

Kaikkein riipaisevinta romaanissa on se, miten todentuntuinen se on. Alicen perhe esimerkiksi. He järkyttyvät kuullessaan uutisen Alicen alzheimerista ja tekevät rohkeasti parhaansa tukeakseen häntä, mutta loppua kohden Alicen mies John uupuu. Hänelle Alicen sairastuminen on kova paikka, sillä hänellä on yhä oma menestyksekäs uransa, jota hän ei tahdo keskeyttää. Tilanne on aivan kamala, sillä hänen pitäisi yhtäkkiä valita, jatkaako uraansa ja jättää Alicen hoitaminen muille, vai lopettaako työnteko ja omien unelmiensa tavoittelu voidakseen olla lähellä Alicea ja tukea tätä. Ymmärrän Johnin valinnan jatkaa töitä, mutta koen vahvasti, ettei tuollaiseen tilanteeseen ole olemassa oikeaa ratkaisua. Molemmat vaihtoehdot ovat tietyllä tapaa huonoja, mutta kolmatta maagista "oikeaa ja hyvää" vaihtoehtoa ei ole olemassakaan. Lydia on kyllä ihana, sillä hän on kärsivällinen ja muuttaa omia tulevaisuudensuunnitelmiaan äitinsä vuoksi.

 

Lopuksi

 

Pitkästä aikaa tuntuu, etten oikein osaa kirjoittaa ajatuksiani auki. Edelleen Alice on todella hieno kirja, jonka ihan kaikkien tulisi lukea. Se järkyttää, surettaa ja ahdistaa, mutta myös opettaa ja tarjoaa todellakin ajatuksia herättävän lukukokemuksen. Sen luettuaan omaa elämäänsä ja terveydentilaansa pohtii ihan uudesta näkökulmasta, arvostaen. Jos kirjan lukeminen ei huvita, elokuva on myös todella hyvä, joten kannattaa katsoa edes se.