Tunsin lapsuudessani tytön, joka rakasti lukemista. Kun hän tuli kylään kenen tahansa kotiin, hän meni heti ensimmäiseksi kiinnostuneena tutkimaan paikan kirjahyllyä. Hän saattoi ottaa hyllystä kirjoja ja alkaa selailla niitä. Minäkin rakastan lukemista, mutta en itse kehtaisi tehdä samoin. Tulin kuitenkin vähän aikaa sitten tutkineeksi avopuolisoni vanhempien kirjahyllyä ollessamme heillä kylässä. He olivat muuttaneet kirjahyllyn paikkaa ja satuin huomaamaan, että se pursuaa mielenkiintoisia romaaneja. Pyysin lainaksi muutaman, muun muassa Kazuo Ishiguron Pitkän päivän illan. Keltaisen kirjaston pokkarina sen täytyy olla klassikko, ajattelin, vaikken ollut kuullutkaan kirjasta aiemmin. Se täyttää mainiosti Helmet-lukuhaasteen 2020 haastekohdan 15: Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö, sillä siinä vilahtaa historiallisia henkilöitä, muun muassa Saksan ulkoministeri Ribbentrop sekä Britannian pääministeri Churchill.

 

Pitkän päivän ilta / The Remains of the Day

Tammi

1990

289 sivua

 

Ikääntyvä hovimestari Stevens muistelee lomamatkallaan vuonna 1956 pitkää ja kunniakasta uraansa lordi Darlingtonin palveluksessa, parikymmenpäisen palvelusjoukon johtajana. Nyt kun Darlington Hallia isännöi amerikkalainen liikemies, mikään ei ole entisellään. Ennen muuta Stevensiä askarruttaa ystävyys kartanon entiseen taloudenhoitajaan, neiti Kentoniin, jota hän aikoo käydä tapaamassa.

Stevensin muistoista rakentuu tarkka ja liikuttava kuvaus sotienvälisestä Englannista ja yläluokan elämästä hovimestarin silmin. Mutta millaista on elää arvokkuuden ja velvollisuudentunnon ruumiillistumana muuttuneessa maailmassa, demokratisoituneessa Englannissa? (osa takansitekstistä)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

– Toisin sanoen, Stevens, tämä on alkuperäinen hieno englantilaistalo, eikö niin? Siitä minä olen maksanut. Ja te olette aito vanhanaikainen englantilainen hovimestari, ette vain joku tarjoilija joka leikkii hovimestaria. Te olette aitoa tavaraa, ettekö olekin? Sitä minä nimittäin halusin, ja enkö minä sitä saanut?

– Rohkenisin sanoa että saitte, sir. (Pitkän päivän ilta, 150)

 

Pitkän päivän ilta käsittää hovimestari Stevensin automatkan vanhaa työtoveriaan neiti Kentonia tapaamaan, ja sen sisältö koostuu paitsi matkanteosta, myös runsaasta muistelusta Stevensin muistellessa hovimestarinuransa kulta-aikoja Darlington Hallissa. Kieli on vanhahtavaa, onhan teos julkaistu 1990-luvun alussa, ja lauseet ovat piiiitkiä. Vanhahtava kieli tuo oman tunnelmansa lukemiseen, mutta jos aivan liian pitkiä lauseita on toinen toisensa perään koko teoksen (olkoonkin, että se on niinkin lyhyt kuin alle 300 sivua), on lukeminen takeltelevaa ja hidasta. Oma lukutahtini on melko hidas, sillä tykkään maistella sanoja ja lauseita ja pohtia niiden merkityksiä. Tässä tapauksessa se oli vaikeaa, sillä jo pelkkä lauseen läpi lukeminen ja sen ymmärtäminen vaati hirveitä ponnisteluja. Lukeminen oli tavattoman hidasta, sillä jouduin palaamaan valehtelematta lähes jokaisen lauseen alkuun sen kerran luettuani vain siksi, että tipuin kärryiltä puolivälissä lausetta.

Dialogi on vanhahtavan kielen tavoin kuivahkoa ja itseään toistavaa. Stevensin hahmo on minusta ärsyttävä. Neiti Kenton luonnehtii häntä teeskentelijäksi yhdessä kohtaa teosta, mikä on mielestäni totta. Stevens pitää niin vakaasti yllä hovimestarin ulkokuorta, ettei näytä mitään ylimääräistä tunnetta muille ihmisille, ei edes lukijalle. Hän on niin piintynyt tapoihinsa olla vakava, pidättyväinen ja työlleen omistautunut, ettei herpaannu hetkeksikään. Minua tämä ärsytti lukijana suunnattomasti, sillä eikö tällaisen päähenkilön suorastaan pitäisi avautua edes lukijalle? Tunsin lukiessani, etten saanut koskaan selville, millainen mies Stevens todellisuudessa on. Hänestä saa kylmän kuvan. Ja hänen huumorintajuttomuutensa! Stevensillä ei ole minkäänlaista tilanteentajua mitä tulee keveään vitsailuun ja huumoriin, ja onkin huvittavaa seurata, miten hän yrittää epätoivoisesti opetella sukkelia huomautuksia siinä onnistumatta. Hän ei yksinkertaisesti osaa vitsailla. Hänen tapansa naurahtaa sopimattomissa kohdissa ja vain siksi, ettei halua vastata toiselle, raivostutti minua lukiessani.

 

Sallikaa minun sanoa: ”arvokkuus” kytkeytyy elimellisesti hovimestarin kykyyn säilyttää ammattiminänsä aina ja kaikkialla. Vähäpätöisempien hovimestarien ammattiminä väistyy yksityisen minän tieltä vähimmästäkin yllykkeestä. Sellaisille henkilöille hovimestarin toimi on kuin pantomiimirooli: pieninkin tönäisy, pieninkin horjahdus saa naamion putoamaan, ja alta paljastuu näyttelijä. Suuret hovimestarit ovat suuria, koska heillä on kyky täyttää ja säilyttää ammattiroolinsa aina; heitä eivät ulkonaiset tapahtumat järkytä, olivatpa ne sitten kuinka yllättäviä, hälyttäviä ja vaikeita tahansa. He kantavat ammattiosaansa niin kuin säädyllinen herrasmies pukuaan – – he heittävät sen yltään silloin ja vain silloin kun itse niin tahtovat, ja se tapahtuu poikkeuksetta vain omassa täydellisessä yksinäisyydessä.
(Pitkän päivän ilta, 55-56)

 

En tiedä, johtuuko se teoksen kirjoittamisajankohdasta vai vain siitä, että kirjailija on päättänyt kirjoittaa henkilöhahmot tietynlaisiksi, mutta minusta kaikki romaanin henkilöhahmot olivat tavalla tai toisella ärsyttäviä ja pitkästyttäviä. Jopa neiti Kenton, joka on selvästi rakastunut Stevensiin muttei uskalla koskaan tunnustaa tunteitaan, vaikuttaa itseään toistavalta, nalkuttavalta ja yksinkertaiselta naiselta. Koko teos itse asiassa tuntui lukiessa toistavan melko paljon itseään Stevensin muistellessa menneitä. Hänen pitkälliset pohdintansa hovimestarin ammatista ja menneistä tapahtumista sekä isännästään alkavat pikkuhiljaa tuntua tutuilta ja itseään toistavilta, mitä pidemmälle kirja etenee. Maisemakuvaukset automatkalla tuovatkin virkistävää vaihtelua.

Minusta on kyllä mukava lukea erilaisia kirjoja eri aikakausilta. Olen viime aikoina lukenut niin tuoretta proosaa, että vanhanaikainen kieli tuntui aluksi virkistävältä. Sitten se alkoi tuntua ummehtuneelta. Minulla taitaa olla siihen vähän ristiriitainen suhde: kirjasta riippuen sitä joko juuri ja juuri kestää (kuten tässä tapauksessa), tai sitten sitä ei ollenkaan huomaa tarinan soljuessa kiinnostavasti eteenpäin.

 

Lopuksi

 

Pitkän päivän ilta sopinee parhaiten sellaiselle lukijalle, jolla ei ole kiire mihinkään lukiessaan. Sitä ei voi ahmaista yhdeltä istumalta, tai ainakaan itse en siihen pystynyt. Kieli on vanhahtavaa, samoin henkilöhahmot ja heidän ajatusmaailmansa. Juoni sinällään ei ole mikään mielenkiintoisin, vaan suurin osa kirjasta on menneiden kaihoisaa muistelua vanhan, arvokkaan hovimestarin näkökulmasta. Sitä voisikin luonnehtia fiilisteleväksi romaaniksi, muistelmiksi. Se on omanlaisensa lukukokemus.