Pääsiäispyhät menivät oikein leppoisasti. Söin paljon suklaata ja nautin kevään tunnusta ilmassa bongailemalla leskenlehtiä ja perhosia. Pääsiäislukemisena minulla oli Care Santosin kirja Suklaan maku. Vuoden 2023 Helmet-lukuhaasteessa sujautan sen kohtaan 4. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna. Siitä lähtien, kun tämän kirjan bongasin kirjaston hyllystä, se innosti suklaa-aiheensa vuoksi. Viime vuonna ei vain tullut sopivaa hetkeä sen lukemiseen. Onneksi tämänvuotisessa lukuhaasteessa oli tuo mainio kohta.

 

Suklaan maku / Desig de xocolata

Kustantamo S&S

suom. 2016

412 sivua

 

Romaani alkaa kun ikivanha posliininen kaakaokannu särkyy. Mitä tarinoita vanha esine on kuljettanut mukanaan?

1900-LUKU. Sara on itsenäinen ja itsepäinen nainen. Intohimo on aina ohjannut häntä elämässä, mutta vuosien jälkeen juuri se uhkaa särkeä onnen tasapainon.

1800-LUKU. Aurora on orpo ja riippuvainen muiden hyvyydestä. Hänestä kasvaa vaatimaton ja nöyrä palvelustyttö, joka luottaa ihmisiin, vaikka aina siihen ei olisi syytäkään.

1700-LUKU. Marianna on taitava ja kekseliäs nuori nainen, mutta hän ei ole vapaa tekemään mitä haluaa. Lisäksi Mariannalla on salaisuus, joka paljastuessaan tuhoaisi hänen elämänsä.

Suklaan maku vie nautinnolliselle ja viettelevälle matkalle Barcelonan historiaan. Ajan saatossa naisen asema ja toiveet ovat muuttuneet, mutta yksi ei – intohimo suklaaseen. (takakansiteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Suklaan maku liikkuu kolmessa aikatasossa (erikoisesti olen viime aikoina lukenut aika paljon kirjoja, joissa on useampia aikatasoja): nykyajassa sekä 1800- ja 1700-luvuilla. Aikatasot eivät kylläkään etene kronologisesti tai vuorottele, vaan tarina alkaa nykyajan Barcelonasta. 44-vuotias Sara on ollut miehensä Maxin kanssa naimisissa 17 vuotta. Kaksikko on tavannut kondiittorikurssilla vuosia sitten. Kurssilla Sara tutustui myös Maxin parhaaseen ystävään Orioliin ja rakastui tähän tulisesti. Vuosien ajan Sara on pettänyt Maxia Oriolin kanssa, mutta kun Oriol tulee pitkästä aikaa kylään, Max paljastaa tienneensä salasuhteesta koko ajan. Toisessa osassa ollaan 1800-luvun Barcelonassa. Palvelustyttö Aurora todistaa emäntänsä skandaalia: emäntä jättää miehensä ja pienen tyttärensä karatakseen oopperalaulajan matkaan. Skandaalin myötä Aurora muuttaa vanhan tohtorin taloudenhoitajaksi ja lopulta nai tämän. Kolmas osa kertoo 1700-luvun Barcelonasta. Ludvig XVI:n sihteeri matkustaa kondiittorijoukko mukanaan Ranskasta Barcelonaan tapaamaan sikäläistä suklaamestaria, joka on keksinyt suklaanvalmistuskoneen. Ikävä vain, että konetta havittelevat ranskalaisten lisäksi myös englantilaiset.

Mikä näitä kolmea aikakautta ja tarinaa sitten yhdistää? Tiivistyksen perusteella voisi luulla, ettei kai mikään, mutta romaanissa toistuvana motiivina on posliinista valmistettu kaakaokannu. Minun piti oikein googlata, miltä kaakaokannu näyttää, saadakseni siitä selvän kuvan mieleeni. Kyseinen kaakaokannu valmistetaan Ranskassa Ludvig XVI:n tädin Adélaïden pyynnöstä, ja sen pohjaan kirjataan hienolla kirjoituksella, että kannu kuuluu hänelle. Kannu lähetetään lahjaksi barcelonalaiselle suklaamestarille, jonka vaimo Marianna saa sen käsiinsä ja antaa puolestaan lahjaksi ystävättärelleen. Ystävättäreltä kannu päätyy muutaman mutkan kautta talouteen, jossa Aurora toimii palvelustyttönä. Sieltä se matkaa kuolinpesään, ja kuolinpesästä sen ostaa muuan antiikkikauppias. Antiikkikauppias myy kannun nuorelle Saralle, joka pitää sitä ainutlaatuisena, vaikka matkan varrella siitä on vispilä kadonnut, kansi hajonnut ja kaiken lisäksi siinä on vielä särö nokassa. Kaikki kulminoituu kohtaukseen, jossa kaakaokannu särkyy sen dramaattisen illallisen päätteeksi, jolloin Saran ja Oriolin salasuhde paljastetaan (ja paljastuu, että se on itse asiassa jo aikoja sitten paljastunut petetylle osapuolelle).

 

Hän [Sara] hakee lasikaapista kaakaokannun, joka on hienoa valkoista posliinia. Se on päärynän muotoinen ja parikymmentä senttimetriä korkea. Kannu on ajan mittaan kärsinyt: kansi puuttuu, samoin puinen vispilä, jolla kaakaota sekoitetaan. Kannun pohjassa lukee kaltevin sinisin kirjaimin, jotka joku tuntematon on kauan sitten kirjoittanut: "Je suis à madame Adélaïde de France", 'minut omistaa madame Adélaïde de France'. Lukiessaan sanat taas kerran Sara ajattelee, että pitäisi jatkaa tutkimusta – tai miksi sitä nyt voi kutsua – tuon naisen jäljittämiseksi. – – Ovathan hän ja madame Adélaïde osa samaa tarinaa, joka liittyy tuohon kauniiseen ja hauraaseen, sattuman oikusta hänelle päätyneeseen esineeseen. – – Kumma miten joistakin esineistä saattaa tulla osa omaa elämää, kuin ne olisivat eläviä olentoja. (s. 44-45)

 

Teoksen rakenne on kieltämättä erikoinen, sillä aikatasojen vuorottelu tai niiden kronologinen kuljettaminen tuntuisi luontevammalta kuin se, että lähdetään nykyajasta ja kuljetaan aina pidemmälle menneisyyteen. Toisaalta se kyllä toi hienoa vaihtelua. Kerrontakin on kokeilevaa, sillä nykyaikaan sijoittuvassa osassa hyödynnetään kaikkitietävää kertojaa, mutta kahdessa muussa on omat kerronnalliset ratkaisunsa. Toisessa, 1800-luvun osassa, keskushenkilö Auroraa puhutellaan toisessa persoonassa, mitä en ole juuri lainkaan proosassa nähnyt vuosien lukemisen aikana. Kolmas, 1700-luvun osa taas on kirjoitettu raportin muotoon. Raportin, jonka sihteeri aikoo toimittaa Ranskaan tälle Adélaïdelle kertoakseen seikkailuistaan Barcelonassa. Historiallisten aikatasojen sekoittaminen tuo oman mausteensa tarinaan kuin tarinaan, mutta tällä kertaa sanoisin, että vähempikin olisi riittänyt. Jo kaksi eri aikatasoa, vaikkapa nykyaika ja 1700-luku, olisivat toimineet mainiosti yhdessä ilman kolmatta aikatasoa. Ja kaakaokannu, joka romaanissa toimii niin selvänä motiivina, olisi voinut olla enemmänkin esillä. Meni pitkiäkin aikoja ilman, että sitä edes mainittiin. Tarinaa olisi voinut niissä kohdin tiivistää. Oli myös ajoittain hankala seurata kannun matkaa, kun tapahtumat etenivät nykyajasta menneisyyteen, ja lukijana piti vähän jopa itse rakentaa palapeliä siitä, kenelle kannu kuului milloinkin.

Suklaa ja kaakao, jotka kulkevat mukana enemmän tai vähemmän koko kirjan ajan, saivat veden herahtamaan kielelle. Mieleni teki aivan koko ajan lukiessani kaakaota! Hauskaa, että Espanjassa juodaan (tai ainakin juotiin) teen ja kahvin sijasta noin intohimoisesti kaakaota. Hymähtelin niille historiallisten osuuksien kohdille, joissa kaakaon terveyshyötyjä hehkutetaan: se on kuulemma lääkäreiden suosittelemaa, rauhoittaa, on hyväksi terveydelle ja auttaa elämään pitkän ja hyvän elämän. Jos tämä on totta, taidan itsekin vaihtaa iltateeni iltakaakaoon. Luin kateellisena kuvauksia kaakaosta, joka on paksua ja täyteläistä, ja vertasin sitä omaan kaakaooni: laihaa juomaa, jauhetta veteen sekoitettuna. Ei siinä edes ole kyse samasta asiasta. Pitäisi opetella tekemään tuollaista kunnollista kaakaota. Se on varmasti taivaallista.

 

"– – Jos lämpötila on puolikin astetta yli tai alle edellä mainittujen lämpötilojen, tuloksena on katastrofi. Suklaassa, kuten ihmisissäkin, on äärimmäisen monimutkainen hienorakenne, ja siksi on parempi olla muuttamatta mitään, tehdä asiat niin kuin ne kuuluu tehdä." (s. 150)

 

Loppu oli pettymys. Jotenkin oletin, että nykyajan osuus olisi kehyskertomus, johon romaanissa palattaisiin vielä lopuksi (varsinkin, kun se jää cliffhangeriin: Sara on vakoillut Maxin ja Oriolin keskustelua ja tulee paikalle muina naisina, valmiina kenties kertomaan, että salakuunteli, kun taas Max ja Oriol ovat juuri puhuneet siitä, että kaksikon salasuhde on selvillä). Sen sijaan 1700-luvun osuuden jälkeen kirja päättyy ilman kunnollista sulkevaa lopetusta. Ainoa lopetus on lyhyt kohtaus, jossa kaakaokannun valmistus kerrotaan, eli vaikka se on kaiken alku, se onkin tässä nurinkurisessa tarinassa kaiken loppu. Niin monessa muussa lukemassani samantyyppisessä kirjassa nykyhetki on ollut kehyksenä, jota historialliset osuudet ovat taustoittaneet. Se vaikutti lukukokemukseeni.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Suklaan maku oli mitä parhainta pääsiäisajan luettavaa, ja suosittelisinkin sitä erityisesti loma-ajan lukemiseksi suklaan mutustamisen oheen. Se on kolmen aikatason historiallinen romaani kaakaokannusta ja sen matkasta halki vuosisatojen. Herkullinen kirja, jota tosin olisi voinut joissakin kohdissa hieman tiivistää.

Annoin Goodreadsissa neljä tähteä.