Kesäkuuni jatkuu Rick Yanceyn 5. aalto -nuortenkirjasarjan parissa. Nyt lukuvuorossa oli sarjan toinen osa 5. aalto : Ääretön meri. Ensimmäinen osa yllätti iloisesti, joten odotukset jatkon suhteen olivat korkealla. Ajatuksiani ensimmäisestä osasta löydät täältä. Vuoden 2023 Helmet-lukuhaasteessa tämä täyttää haastekohdan 12. Kirjan nimi liittyy veteen.

 

5. aalto : Ääretön meri / The 5th wave : The infinite sea

WSOY

suom. 2015

292 sivua

 

Cassie Sullivan tovereineen on selvinnyt jo neljästä aallosta, joiden avulla kaukaisesta aurinkokunnasta saapuneet Toiset ovat tyhjentäneet maapalloa ihmisistä. Nyt lopullinen, viides tuhoaalto etenee, ja ihmiskunnan viime rippeet taistelevat henkensä edestä. Cassien ja kumppanien on tehtävä valinta: uhmatako talven tuloa ja odottaa heitä auttaneen Evan Walkerin paluuta vai lähteäkö etsimään muita selviytyjiä ennen kuin vihollinen saa nuoret satimeen? Uusi hyökkäys on vain ajan kysymys...

Edessä on viimeinen taistelu elämän ja kuoleman, toivon ja toivottomuuden, rakkauden ja vihan välillä. (osa takakansitekstistä)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

5. aalto : Ääretön meri jatkaa siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Cassie pikkuveljineen ja uusine lapsisotilasystävineen on majoittunut hylättyyn hotelliin lähelle Camp Havenia, tuhoamaansa sotilastukikohtaa. Pahikset eivät tietenkään kuolleet vaan perääntyivät nuolemaan haavojaan. Lapsijoukko odottaa hotellissa Evan Walkeria, vaimentajaa, joka kertoi olevansa Cassien kanssa samalla puolella ja uhrasi itsensä tuhotakseen tukikohdan. Takeita Evanin selviytymisestä ei ole, ja päätös siitä, lähteäkö vai jäädäkö, repii porukkaa hajalle. Eräs lapsista, Haka, lähtee tutkimaan jonkin matkan päässä olevia luolia eloonjääneiden varalta. Cassie ja muut jäävät odottamaan hotelliin, jonne Evan ilmaantuu toinen verenhimoinen vaimentaja vanavedessään. Joukko pakenee, ja Evan uhraa jälleen itsensä pelastaakseen heidät. Samaan aikaan Haka jää kiinni ja hänet kuljetetaan toiseen sotilastukikohtaan. Siellä häntä parannellaan ja hänestä tehdään vaimentajien tavoin yli-ihminen, jota avaruusolentopahisten johtaja, Vosch, aikoo käyttää omiin julmiin tarkoitusperiinsä.

Tässä osassa Cassien lisäksi tapahtumia seurataan Hakan sekä Evan Walkerin näkökulmasta. Evanin osuus oli kiinnostavaa luettavaa, sillä se valotti avaruusolentojen taustoja ja motiiveja Maahan kohdistuneen hyökkäyksen suhteen. Lukijalle muun muassa selviää, että ihmisten tavoin osa soluttautuja-avaruusolioistakin on aluksi pelännyt jääneensä yksin ennen kuin ne ovat tavanneet toisia kaltaisiaan Maassa. Grace, joka on Evanin tavoin vaimentaja, on törmännyt Evaniin jo aiemmin, mutta alkaa piinata häntä nyt, kun Evan yrittää tavoittaa Cassien. Grace näyttäytyy terminatormaisen pelottavana, vahvana ja periksiantamattomana vihollisena, joka tuo juoneen kaivattua jännitystä. Hakan näkökulma taas tuntui vähän sekoittavan pakkaa. Alun puheet luolista, joissa joko on tai ei ole selviytyjiä ja mahdollinen turvapaikka, jäivät epäselviksi, joten en ymmärtänyt, miksi Haka lähtee luolille yksin. Matkalla hän vainoharhailee metsässä ja ampuu yhtä omistaan, Teekupponen-nimistä lasta, joka on lähtenyt seuraamaan häntä hotellilta. Kun pahikset tulevat, Haka jää tahallaan kiinni, jotta Teekupponen voisi pelastua. Se, että Haka yritetään houkutella vihollisten puolelle, ei ollut kovin yllättävä juonenkäänne, mutta toi vipinää tarinaan, joka tuntui ajoittain sisällöllisesti vähän köykäiseltä.

 

He kaikki tiesivät, millainen riski ihmisen manttelin pukemiseen sisältyi. Ruumiin jakaminen ihmispsyyken kanssa toi mukanaan vaaran, että omaksuisi samalla ihmisen paheet, siinä kuin hyveetkin. Ja ahneutta, himoa, kateutta tai mitä tahansa – kaikkea – vaarallisempaa oli rakkaus.

– – "Mitä eroa on ihmisellä, joka kantaa sisällään vierasta tietoisuutta, ja ihmisellä joka uskoo tekevänsä niin? Ei muuta kuin yksi ero. Riski. Erona on riski. Ei meille. Niille. Miksi ne vaarantaisivat sillä tavalla itsensä? Vastaus on, etteivät ne vaarantaneetkaan! Ne eivät ole täällä, Partaveitsi. Eivät ole koskaan olleetkaan. Täällä olemme vain me. Täällä ei ole koko aikana ollut muita kuin me." (s. 83, 275)

 

Toivoin tämän osan antavan vastauksia kysymyksiin, joita pohdin ensimmäisen osan lopussa. Nyt lukemisen jälkeen tuntuu, että kysymyksiä riittää yhä, ehkä jopa aiempaa enemmän. Ymmärsin, että osa avaruusolioista, kuten Evan, on alkanut soluttautumisen aikana omaksua ihmisten inhimillisiä piirteitä. Henkisen puolen lisäksi myös ihmisruumiit rajoittavat näiden pelkästä tietoisuudesta koostuvien olioiden eloa, sillä Evanin parannellun kehon kerrotaan lopulta "pettävän", vaikka se onkin normaaleja ihmisiä kestävämpi ja vahvempi. En oikein ymmärrä, mitä järkeä kuolemattoman tietoisuuden on siirtyä heikkoon, kuolevaiseen ihmiskehoon. Mikseivät avaruusoliot olisi saman tien voineet parannella ihmiskehoja niin, että ne olisivat oikeasti kestäviä? Mitä tulee kehojen valtaamiseen, romaanissa paljastetaan nyt lukijalle totuus (ainakin oletettava sellainen): valittujen ihmisten aivolohkoon on kiinnitetty eräänlainen komentokeskus, joka lähettää pieniä robottivaltaajia verenkiertoon ja tekee ihmisistä kestävämpiä. Kyse ei ole niinkään saastumisesta kuin kehojen valjastamisesta ja parantelusta. Evanille on tehty niin, ja niin tehdään myös Hakalle. Ilmeisesti avaruusolioita ei ole vielä Maassa lainkaan, vaan ihmisiä on huijattu. Tästä juonenkäänteestä minulle jäi iso pala hampaankoloon enkä usko sitä täysin ennen kolmannen osan lukemista.

Uusi, karmiva yksityiskohta, joka tähän osaan on tuotu, ovat lapsipommit, ja ne pitää mainita erikseen. Tukikohtiin kerätyt pienimmät lapset on valjastettu avaruusolioiden hirvittävän joukkotuhon välineiksi: heille asetetaan kurkkuun pommi, joka havaitsee hiilidioksidipitoisuuden nousun eli sen, kun ihmiset hengittävät lapsen lähellä. Sitten pommi räjähtää tuhoten lapsen ja lähellä olevat, eikä räjähdys ole mikään pieni tussahdus. Ja minä kun pidin ensimmäisen osan lapsisotilaskoulutusta julmana asiana! Romaanissa spekuloidaan edellistä enemmän sitä, mahtavatko avaruusoliot kenties vihata ihmisiä, koska tahtovat tuhota heitä raa'oilla tavoilla eivätkä vain lähetä avaruudesta isoa kivenmurikkaa, joka tappaisi kaikki. Vastaus tähänkin pohdintaan jää jokseenkin epäselväksi. Syy siihen, että pohdintani liittyen kirjaan saattaa olla sekavanpuoleista, johtuu ihan siitä, että olen vähän ulalla. Myönnän sen.

 

"Sinä voit lopettaa tämän, Cassie. Sinä. Ja niin sen kuuluu mennä. Se tehtävä kuuluu sinulle. Sinulle!" - - "En voi luvata mitään tällä kertaa", Evan jatkoi kiireesti. "Mutta sinä voit. Lupaa minulle, Cassie. Lupaa, että lopetat tämän."

Nyökkäsin. "Minä lopetan." Ja lupaus oli tuomio, kiinni paukahtava sellin ovi, kaulaani ripustettu myllynkivi, joka upotti minut äärettömän meren pohjaan. (s. 171)

 

Romaanin nimi, Ääretön meri, sekä sen kansikuva antoivat ymmärtää jotain muuta mitä sisältö on, ainakin omasta mielestäni. Meri ei viittaakaan konkreettiseen mereen, vaan kuvainnolliseen mereen, kuten valkoiseen lumeen tai tiedottomuudessa kellumiseen. Loppu jää yhtä auki kuin ensimmäisessä osassa. Haka vapautetaan paranneltuna ja muunneltuna etsimään Evania, Cassie ystävineen yrittää paeta pahiksia. Ja viimeisellä sivulla Evan, joka on kuollut jo monta kertaa, palaa taas takaisin. Sitkeä pirulainen. Kolmas ja viimeinen osa toivon mukaan antaa vastauksia ja sulkee ympyrän siististi. En kestäisi, jos kaikkea ei selitettäisi juurta jaksain auki!

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

5. aalto -trilogian toinen osa Ääretön meri jatkaa ensimmäisen osan tarinaa Cassie-nimisestä tytöstä ja hänen ystävistään. He yrittävät selvitä hengissä maailmanlopun maailmassa, johon avaruusoliot ovat soluttautuneet. Valitettavasti teos tuntuu hieman turhalta välietapilta ensimmäisen ja viimeisen osan välillä. Ihan kelpo kirja, jossa on pilkahduksia ensimmäisen osan kutkuttavasta dystooppisesta maailmasta, mutta ei tämä ensimmäisen kirjan tasolle yllä. Jätti vähän vaisun fiiliksen.

Annoin Goodreadsissa kaksi tähteä.