Pakko näin ensialkuun mainita, että tällä viikolla 5.-11.4. vietetään valtakunnallista lukuviikkoa, sloganina "Lukutaito on kansalaistaito". Tulevana äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana koen lukemisen paitsi rakkaana harrastuksena, myös sydämen asiana. Koulutus- ja uravalintani ansiosta koen olevani etuoikeutettu, kun pystyn tulevaisuudessa vaikuttamaan nuoriin ja heidän lukuinnostukseensa :)


#lukuviikko Twitterissä, #lukuviikko Instagramissa & lukuviikko.fi

Hobitti.jpg

Minun lukuviikkoni on sujunut rattoisasti J. R. R. Tolkienin Hobitti, eli Sinne ja takaisin -kirjaa lukiessa. Kevääni piti olla naiskirjailijoiden täyteinen, mutta opintojeni myötä päädyin jälleen lukemaan mieskirjailijan teoksen... Puolustuksekseni sanottakoon, että opinnot menevät kaikkien lukuhaasteiden edelle, ovat haasteet sitten kuinka kivoja tai suhtaudun sitten niihin kuinka intohimoisesti tahansa. Lukulistallani on vielä Taru Sormusten herrasta -trilogia, jonka ensimmäisen kirjan aloitin yläasteikäisenä mutta jätin kesken löydettyäni jotakin (silloisen minäni mielestä) kiinnostavampaa luettavaa. Ehkä parempikin että jäi kesken, sillä nyt aloitin Hobitista ja etenen oikeassa järjestyksessä. Vuoden 2021 Helmet-lukuhaasteessa on juuri sopiva hobitinmentävä kolo kohdassa 2: Kirjan on kirjoittanut opettaja, joten siihen kohtaan sijoitan tämän. Tolkien on nimittäin toiminut englannin kielen professorina Oxfordin yliopistossa.


Hobitti, eli Sinne ja takaisin / The Hobbit or There and Back Again

WSOY

suom. 1985 (Tove Janssonin kuvittama 80-vuotislaitos)

312 sivua


Hobitti eli Sinne ja takaisin on itsenäinen alkusoitto Tarulle Sormusten herrasta. Kirjassa kerrotaan, kuinka hobitti Bilbo Reppuli löytää Sormusten sormuksen, esineen joka myöhemmin paljastuu kohtalokkaaksi koko Keski-Maalle ja sen kansoille. Velho Gandalf valitsee Bilbon ammattitaitoiseksi aarteenmetsästäjäksi mukaan vaaralliselle retkelle. Päämääränä on hankkia takaisin kääpiöiden aarre, jonka lohikäärme Smaug on varastanut.

Aluksi Bilbo ei ole aivan tehtäviensä tasolla. Hänellä on kuitenkin apunaan 13 kääpiötä ja Gandalf. Matkan myötä Bilbo kasvaa todelliseksi sankariksi, aivan kuin eräs hänen sukulaisensa monia vuosia myöhemmin... (osa takakansitekstistä)


Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista


Kolossa maan sisällä asui hobitti. Kolo ei ollut niitä inhottavia likaisia ja märkiä koloja jotka ovat täynnä madonpäitä ja haisevat ummehtuneelta, eikä myöskään kuiva, paljas hiekkainen kolo jossa ei ole paikkaa missä istua eikä mitään mitä syödä. Sanalla sanoen, se oli hobitinkolo, mikä merkitsee mukavuutta. (s. 7)


Näillä sanoilla alkaa Hobitti, eli Sinne ja takaisin, ja väittäisin, että nämä ovat miltei yhtä laajalti tunnetut kirjan alkusanat kuin: "Likusteritie nelosen herra ja rouva Dursley sanoivat oikein ylpeinä, että he olivat aivan tavallisia totta tosiaan. Heidän nyt viimeisenä olisi odottanut sekaantuvan mihinkään outoon tai arvoitukselliseen, koska he eivät kerta kaikkiaan hyväksyneet jonninjoutavuuksia." Päähenkilö on hobitti Bilbo Reppuli, joka on Dursleyn pariskunnan tavoin tuiki tavallinen eikä ole sekaantunut mihinkään tai kokenut elämässään ainuttakaan seikkailua ei ennen kuin velho Gandalf astelee hänen talonsa ohi. Pian Bilbo joutuu mukaan vaaroja kuhisevaan seikkailuun 13 kääpiön ja yhden velhon kanssa. Jännittäviä käänteitä ja rohkeutta ei tältä matkalta tule puuttumaan. Luin Tove Janssonin kuvittaman 80-vuotisjuhlalaitoksen, joka kipeytti ranteeni järkälemäisyydellään, mutta kuvitus oli kyllä hauska lisämauste lukemiseen.

Olen nähnyt kaikki kolme Hobittiin pohjautuvaa elokuvaa. Itse asiassa katsoin ne ensimmäistä kertaa vasta viime joululomalla, joten ne ovat vielä todella tuoreessa muistissa. En voinut siis olla vertaamatta elokuvia ja kirjaa keskenään. Yleensä pidän kirjoista enemmän, koska ne ovat yksityiskohtaisempia, joskin joskus jotkut juonenkäänteet on kuvattu paremmin elokuvissa (muutettuina tai samanlaisina). Hobitin kohdalla voin jälleen sanoa pitäneeni kirjasta enemmän. Taru Sormusten herrasta -leffat ovat aivan mahtavia, mutta Hobitti-elokuvat tuottivat minulle pettymyksen. Niissä ei ollut samanlaista taianomaista tunnelmaa kuin paljon vanhemmissa LOTR:eissa. Lukiessani huomasin ennen muuta, että elokuvaversioissa jotkut kohtaukset oli tehty tarkoituksella dramaattisemmiksi kuin kirjassa. Tämä ei suoranaisesti häirinnyt. Jotkut kohtaukset taas, kuten olettaa saattaa, puuttuivat elokuvista, mitä kirjassa oli. Esimerkiksi kääpiöiden ja Gandalfin saapuminen muodonmuuttaja Beronin mökille. Gandalf huiputtaa Beornia kertomalla tälle tarinaa samalla kun kääpiöt hivuttautuvat kaksi kerrallaan mökille puskista, mikä oli hauska yksityiskohta. Eniten minua pohditutti se, ettei elokuvissa näkynyttä Taurielia ollut kirjassa. Aluksi luulin, ettei olisi Smaugin surmaavaa jousimies Bardia tai örkkipääpahis Azogiakaan, mutta he tulivat kirjan lopussa näyttämölle, joskin vähemmän rytinällä kuin elokuvissa.

Pidin todella paljon Bilbon hahmosta. Hän on rakastettava ja herttainen hobitti, joka matkansa alussa on vähän hienosteleva ja arkajalkainen, mutta kehittyy henkilöhahmona ja pelastaa muut pulasta useammin kuin kerran. Eniten tykkäsin siitä, miten lempeä, rauhallinen ja hyväsydäminen hän on kirjassa, toisin kuin elokuvissa. Elokuvien Bilbo tuntui ärsyttävältä ja kurtisteli koko ajan kulmiaan kaikelle liekö johtunut näyttelijästä. Joka tapauksessa Bilbon rakkaus ruokaan ja käytännöllisyys sai sydämeni sulamaan. Samaistun myös hobitteihin sataprosenttisesti siinä suhteessa, että heillä on taipumusta lihomiseen ja he pukeutuvat yleensä kirkkaisiin väreihin! Jos jalkapöydissäni vielä kasvaisi paksua karvaa, voisin luulla olevani hobitti. Onneksi ei kuitenkaan.


Hän [Bilbo] vapisi pelosta mutta hänen pienet kasvonsa olivat päättäväiset ja ankarat. Hän oli jo kovin erilainen hobitti kuin se joka oli kauan sitten rynnännyt Repunpäästä ilman nenäliinaa. Hänellä ei ollut ollut nenäliinaa ties kuinka pitkään aikaan. (s. 234)


Kaiken kaikkiaan pidin aivan valtavan paljon tunnelmasta, jota Hobitin lukeminen herätti. Palasin lapsuuteen ja Harry Pottereihin, sillä muistan niiden herättäneen samankaltaisia tuntemuksia. Tunsin lapsellista kiinnostusta ja innostusta hobitin ja kääpiöiden seikkailuihin ja elin mukana kaikissa käänteissä, samoin kuin Harrysta lukiessani. Keskiaikavibat olivat myös omiaan herättämään kiinnostusta, ja olen myös viime aikoina ollut erityisen kiinnostunut fantasiamaailmasta kääpiöineen ja haltioineen erilaisten tietokonepelien kautta. Tykkäsin siis todella todella paljon! Aloin jo haaveilla tulevaisuudesta ja siitä, miten luen mielelläni Hobittia uudelleen ja uudelleen lapselleni (sitten kun sellaisen saan). Ja tietenkin koulussa luetutan sitä oppilaille, mikäli mahdollista.


Lopuksi: suosittelenko?


Hobitti, eli Sinne ja takaisin olisi kaikkien luettava, niin nuorien kuin vanhojen. Tai oikeammin: se tulisi luetuttaa koulussa jokaisella nuorella. Se on niin ihana ja samalla koukuttava juonenkäänteineen. Se on todella helppolukuinenkin. Tove Janssonin kuvittama painos on jäätävän kokoinen eikä todellakaan mikään yhden käden pokkari (oma mokani, en tajunnut lainata pokkaria kirjastosta), mutta sen kuvat tuovat mieleen Muumit ja tuovat lukemiseen oman säväyksen. Suosittelen Hobittia aivan kaikille!