20241008_090538.jpg

Kesällä astuin Ruth Gallowayn maailmaan ja luin ensimmäisen osan Elly Griffithsin kirjoittamasta Ruth Galloway -dekkarisarjasta. Tämä ensimmäinen osa, Risteyskohdat, ei vielä tehnyt suurta vaikutusta. En kuitenkaan halunnut tuomita kirjasarjaa liian nopeasti. Nyt luin toisen osan, joka kantaa nimeä Januksen kivi. Se täyttää vuoden 2024 Helmet-lukuhaasteessa haastekohdan 1. Kirjan nimessä on erisnimi.


Januksen kivi / The Janus stone

Tammi

335 sivua

suom. 2017, Anna Lönnroth


Hurmaavan brittidekkarisarjan toisessa osassa arkeologi Ruth Galloway tempautuu mukaan harvinaisen kiperään rikostutkintaan. Norwichilaisen talon purkutyömaalta on löytynyt lapsen luita, ja vieläpä kynnyksen alle haudattuina. Luita tutkiva Ruth tietää vallan mainiosti, että muinaiset roomalaiset hautasivat uhrinsa seinien ja kynnysten alle lepyttääkseen Janusta, kaksikasvoista jumalaa. Mutta talossa on toiminut myös katolinen lastenkoti, joten kuinka vanhoja luut ovatkaan?

Ruth Gallowayn vastaparilla, komisario Harry Nelsonilla, on oma näkemyksensä syyllisestä – niin kuin monista muistakin asioista. Pakkaa sekoittaa entisestään salaisuus, jota Ruth ei haluaisi paljastaa. (takakansiteksti)


Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista


Risteyskohdat-romaanin tapahtumista on kulunut kolme kuukautta. Arkeologi Ruth Galloway ja rikoskomisario Harry Nelson eivät ole nähneet sitten suolamarskin tapahtumien ja ensimmäisen yhdessä selvittämänsä rikoksen. Nyt kohtalo kuitenkin saattaa heidät yhteen. Norwichissa sijaitsevan entisen katolisen lastenkodin tontille aiotaan rakentaa uusia hienoja luksusasuntoja ja paikalla tehdään pelastuskaivaus ennen rakennustöiden aloittamista. Lastenkodin etuoven kynnyksen alta löytyy yllättäen lapsen luuranko vailla päätä. Ruth on tietenkin paikalla luuasiantuntijana ja niin myös komisario Nelson, joka haistaa tapauksessa murhan. Ruth on mielissään Nelsonin näkemisestä, mutta kuukausien takaisesta intohimoisesta yöstä on seurannut se, että hän on tullut raskaaksi ja kantaa Nelsonin lasta vatsassaan. Aluksi Ruth ei uskalla kertoa Nelsonille. Luu- ja rikostutkinta etenee ja saa vaarallisia käänteitä, kun joku alkaa uhkailla Ruthia. Hänen nimensä löytyy verellä kirjoitettuna roomalaisesta muurista toiselta kaivauspaikalta, kaivaukselta löytyy muovinen vauvanukke ja joku jättää Ruthin ovelle kaksipäisen vasikan. Tapauksesta paljastuu uskonnollisia piirteitä.


Ruth on aiemminkin nähnyt ultraäänikuvia – luista ja arkeologisista esineistä. Hän tietää, että korkeataajuiset ääniaallot kimpoavat kiinteistä esineistä. Hän osaa etsiä valon ja varjon asteittaisia eroja ja arvioida tiheyttä ja rakennetta. Mutta tämä on ihan erilaista. Tuo hitaasti ruudulla liikkuva tummien ympyröiden rykelmä on sekä täysin käsittämätön että äkkiä täysin todellinen. Se on hänen vauvansa. (s. 129)


Pidin tästä osasta ensimmäistä osaa enemmän. Tämä oli mielestäni enemmän cosy crime -tyyppinen jännäri kuin Risteyskohdat. Vaikka kirjassa tapahtuu paljon, siinä ovat suuressa osassa henkilöhahmojen väliset ihmissuhteet. Esimerkiksi Ruthin raskaus saa hyvinkin näkyvän roolin juonikulussa. Vahinkona alkunsa saanut lapsi tuntuu Ruthin mielestä aluksi kovin etäiseltä, mutta pikkuhiljaa hän totuttelee ajatukseen raskaudesta ja siitä, että on saamassa vauvan, ja innostuu. Ruthin vanhemmat, jotka ovat hartaita uskovaisia, tuomitsevat aluksi tyttärensä aviottoman raskauden. Eniten lukijana kiinnosti tietenkin, miten Nelson ottaa uutisen vastaan. Vastaus on: yllättävän hyvin. Sekä Ruth että Nelson ovat hyvin käytännöllisiä ihmisiä, mikä näkyy siinä, että tilanteen voivottelun ja vaahtoamisen sijaan he alkavat oitis pohtia käytännön järjestelyjä ja jopa nimiehdotuksia lapselleen. Se vähän inhotti, ettei Nelson pode juuri lainkaan huonoa omaatuntoa tai mieti, miltä hänen vaimostaan Michellestä mahtaa tuntua, kun totuus joskus tulee ilmi. Tässä asiassa hän on pelkuri, vaikka muuten onkin rohkea ja reteä poliisimies. Ruth puolestaan vakuuttelee kivenkovaa, että pystyy kasvattamaan lapsen yksin eikä kaipaa Nelsonin apua, vaikka todellisuudessa hän miettii kyllä, että kaipaisi jonkun rinnalleen. Ruthin ja Nelsonin suhde syvenee (jo tässä) osassa, sillä Ruthin raskaus lähentää heitä.

Tapahtumat ovat jännittäviä ja romaani etenee juuri sopivalla tahdilla. Pidin uskonnollisesta ulottuvuudesta ja siitä, ettei syyllisen arvaaminen ollut helppoa. Lukijaa hämätään muun muassa Max-nimisellä arkeologilla, uudella tuttavuudella, joka ilmaantuu Ruthin elämään ja kutsuu hänet treffeille. Max paljastuu lastenkodin entiseksi asukiksi ja hetken näyttää siltä, että hän voisi olla kirjan pahis, mutta hän on lopulta vain kurjan lapsuuden elänyt mies.


Kun Nelsonilta kysytään, mikä on pahinta poliisintyössä, hän vastaa joskus "lemu". Osittain hän tarkoittaa sen synkäksi huumoriksi, mutta itse asiassa se kätkee sisäänsä sitäkin synkemmän totuuden. Roistot, petomaiset ja rottamaiset tyypit, tosiaan lemuavat. (s. 60)


Kirjan loppu oli mielestäni hyvin onnistunut, vauhdikas ja koukuttava, joten pisteet siitä. Huvituin kohdasta, jossa Nelson saa teini-ikäisen tyttärensä kiinni keskellä päivää huoneestaan teinipojan kanssa. Nelson saa tekstiviestin, jossa ilmoitetaan, että joku aikoo tappaa hänen tyttärensä, ja hän rientää oitis huolehtimaan kahdesta tyttärestään. Viesti koskee kuitenkin Ruthin vauvaa. Syylliseksi paljastuu Roderick Spence, luksusasuntoja lastenkodin tontille rakennuttavan miehen isä, joka sai lapsen lastenhoitajansa kanssa ja uhrasi oman lapsensa lepyttääkseen Janusta, kaksikasvoista jumalaa. Roderick on roomalais- ja historiafriikki, jonka päässä viirasi jo nuorena. Romaanin lopussa hän kidnappaa Ruthin ja vie hänet poikansa veneelle. Ruthia käytetään kiristyskeinona: Roderick uhkaa tappaa Ruthin ja Nelsonin vauvan jos Nelson ei suostu päättämään rikostutkintaa. Nelson, Max ja ensimmäisestä osasta tuttu druidi Cathbad lähtevät hurjaan venetakaa-ajoon sumuisella joella ja yhyttävät Roderickin ja Ruthin. Nelson tekee kaikkensa pelastaakseen Ruthin, onhan pelissä nyt yhden hengen sijasta kaksi. Loppu päättyy tietenkin onnellisesti. Roderick putoaa veneestä ja kuolee, Ruth on kunnossa ja luiden mysteeri selviää. Odotan jo, miten Ruthin ja Nelsonin tarina jatkuu.


Lopuksi: suosittelenko?


Januksen kivi on toinen osa Ruth Galloway -dekkarisarjaa. Se oli ainakin omasta mielestäni sarjan aloitusosaa parempi ja tunnelmallisempi. Cosy crime -kirjallisuutta parhaimmillaan. Suosittelen dekkarisarjan jo aloittaneille. Niille, jotka eivät ole aloittaneet, lukekaa ensimmäinen osa ja antakaa sille mahdollisuus. Luulen, että tämä kirjasarja vain paranee edetessään, kun henkilöhahmoja syvennetään ja lukija kiintyy heihin.

Annoin Goodreadsissa kolme tähteä.