https://www.youtube.com/watch?v=3r7-Mh9PicY

Tänä päivänä tassuista laulun teen,

se liittyvi kuonoon kultaiseen.

Tämä kaikki aaltojen avulla ui

ja rannalla seisoja ihastui,

sillä tapahtuu kovin harvoin että

tulee armas ystävä pitkin vettä.
 

Uppo-Nalle oli osa lapsuuttani niin Raili Ruston ohjaaman vuoden 1991 elokuvan kuin Elina Karjalaisen kirjankin muodossa. Vuoden 2022 Helmet-lukuhaasteessa on haastekohta 21: Kirja liittyy lapsuuteesi. Siitä minulle tuli Uppo-Nalle mieleen. Elokuva on meillä yhä tallessa VHS-kasetilla, mutta minulla ei ole omassa kodissani laitetta sen toistamiseen. Siispä laitoin kirjastosta elokuvan DVD-version varaukseen, ja katsoin elokuvan yhdessä mieheni kanssa. Voi sitä nostalgian määrää! Muistin yhä valtaosan repliikeistä ja kohtauksista, jopa sen, millainen tunnelma missäkin kohtauksessa on. Katsoin Uppo-Nalle-elokuvaa pienenä jatkuvasti, varmaan parhaimmillaan joka päivä, joten se todella herätti rakkaita muistoja. Illalla elokuvan katsomisen jälkeen minulla oli äärimmäisen lämmin, onnellinen ja haikea olo. Se on ajaton ja iätön kuvaus kauniista ystävyydestä.

Luonto sivuilla -lukuhaasteessa (1.9.2021-30.4.2022) ruksaan Uppo-Nallella ruudun "luonnonkatastrofi", sillä Uppo-Nalle joutuu pyörremyrskyn riepoteltavaksi ja isoisä kertoo tapauksesta, johon liittyy lumivyöry. Historiallisessa lukuhaasteessa se sopii ruutuun "lastenkirja".

 

Uppo-Nalle

WSOY

1977

128 sivua

 

Kokonaisen vuoden Uppo-Nalle ui maailman meriä. Se toivoo löytävänsä rauhallisen sataman, jossa on valkeaa hiekkaa ja joku ystävällinen mikä tahansa odottamassa. Reeta on pieni tyttö valkealla hiekkarannalla. Reetan kotona on Laulava Lintukoira, villi ja menevä otus, mutta hän toivoo ikiomaa ystävää, jota voi syleillä ja helliä. Silloin kelluu rantaan likomärkä Uppo-Nalle. Se kertoo hurjia tarinoita maailman meriltä, mutta pelkää peipposia, se ajaa veturia, lähtee seikkailemaan katujyrällä ja rakastaa syvämietteisiä keskusteluja. Se on nokkela runoniekka; sen suuri haave on oma runokirja, Uponneen kansan lauluja. (takakansiteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Jo kauan aikaa oli Reeta toivonut itselleen ystävää, helposti silitettävää, helposti sylissä pidettävää ja sellaista, joka tarvitsisi Reetaa koko ajan. (s. 11)

 

Reeta on alle kouluikäinen tyttö, joka eräänä päivänä rannalla leikkiessään huomaa rantaan ajelehtivan karhun. Karhu kertoo nimekseen Uppo-Nalle. Sen on vihainen ranskalainen poika heittänyt laivasta mereen, jossa se on ajelehtinut vuoden toivoen löytävänsä ystävän. Myös Reeta kaipaa ystävää. Uppo-Nallesta tulee hänen paras ystävänsä, ja he jakavat kaiken. Yhdessä Reeta ja Uppo-Nalle viettävät ikimuistoisen ja ihanan kesän kesämökillä saaristossa.

Uppo-Nalle oli todella suuri osa lapsuuttani. Sain Uppo-Nalle-kirjan yksivuotislahjaksi serkultani, ja elokuva minulla oli VHS-kasetilla. Elokuvasta muistin miltei kaiken, mutta kirjasta vain alku oli jäänyt mieleeni. Varsinkin loppupuoli oli pyyhkiytynyt muistista, sen huomasin lukiessani. Parhaiten muistin kirjan kuvat. Upean kuvituksen takana on Hannu Taina.

Lastenkirjoille tyypillisesti ensimmäisen Uppo-Nalle-kirjan kieli on helposti lähestyttävää ja selkeää. Hauska yksityiskohta, johon kiinnitin huomiota, on kursiivin käyttö. Tekstistä on kursivoitu eräitä sanoja ja ilmauksia, ilmeisesti sellaisia, jotka voivat tuntua lapsista hankalilta. Esimerkkeinä vaikkapa olosuhteiden pakosta, liikuttava, itserakas ja uumenissa. Toisaalta jotkut näistä ilmauksista ovat helppoja lapsenkin ymmärtää, joten kyseessä voi olla lisäksi tehokeino, jolla korostetaan sanoja, joita voi ääneen lukiessa painottaa.

Kirja on hauskasti oman aikansa tuote. Reeta pitää jäätelön, mansikkakakun ja seikkailujen lisäksi Spede Pasasesta, jonka kuva hänellä on ripustettuna seinälle. Häneltä löytyy myös paperinukke nimeltä Jukka Kuoppamäki. Kirjan maailmassa ovat käytössä vielä markat ja pennit. Nykylapset eivät välttämättä enää edes muista tai tiedä Spede Pasasta tai Jukka Kuoppamäkeä, vaan heillä on omat idolinsa ja fanituksen kohteensa. Niin ne vuodet vierivät. Minä olin taaperoiässä, kun markat muuttuivat euroiksi, mutta kasvoin katsellen Uuno Turhapurosta kertovia elokuvia ja kuuntelin radiosta Jukka Kuoppamäkeä. Huolimatta näistä pienistä yksityiskohdista kirja on mielestäni kestänyt hyvin aikaa. Ystävyys on iätön teema, joten Uppo-Nallea voisi lukea nykylapsillekin aivan hyvin. Tietysti siinä pitäisi selitellä, kuka Spede Pasanen on ja mikä on paperinukke, mutta kuitenkin.

 

Maailmassa ei ole toista samanlaista nallea, sanoi Reeta isälle.

– Ei olekaan, vastasi isä. – Runoilevia nalleja ei kasva joka oksalla (s. 115)

 

En voinut olla vertaamatta kirjaa elokuvaan katsottuani sen juuri ennen lukemista. Kirjassa Reeta on itsenäisempi ja pikkuvanhempi, siinä missä hän on elokuvassa tyypillinen lapsi, joka on riippuvainen vanhemmistaan (kuten kuuluukin olla). Uppo-Nalle runoilee kirjassa enemmän kuin elokuvassa, mutta elokuvastakin löytyy hänen runojaan, useita laulumuodossa. Kirja myös kertoo yksityiskohtaisemmin Uppo-Nallen matkasta merellä ja pureutuu hänen menneisyyteensä, mitä elokuva ei tee. Toisaalta elokuva pohjautuu myös kirjoihin, joita ensimmäiseen Uppo-Nalleen ei sisälly, mikä osaltaan vaikuttaa siihen, että tapahtumat eivät ole täysin samoja. Minusta molemmat ovat ovat kuitenkin hauskoja ja edelleen lapsille sopivia. Toivottavasti Helmet-kirjastoista on jatkossakin saatavilla Uppo-Nallen elokuvaversio.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Ensimmäinen Uppo-Nallesta kertova kirja Uppo-Nalle oli minulle ihana nostalgiamatka lapsuuteen. Se on hellyyttävä lastenkirja ystävyydestä. Suosittelen lapsille ja lapsenmielisille. Yhtä suurella lämmöllä suosittelen myös samannimistä 90-luvulla tehtyä elokuvaa.

Annoin Goodreadsissa neljä tähteä.