Minulla oli nuorempana, noin yläasteikäisenä, sellainen kausi, että ahmin tolkuttomasti rakkausromaaneja. Vanhemmalla iällä aloin kyllästyä niiden yksitoikkoisuuteen ja ennalta-arvattavuuteen ja jätin ne täysin hetkeksi. Nykyisen, melkein 22-vuotiaan itseni mielestä rakkausromaanit ovat okei, sillä pitkän tauon jälkeen voin taas lukea niitä, tosin vain silloin tällöin. En jaksa lukea montaa rakkausromaania putkeen, vaan kaipaan vaihtelua. Tällä hetkellä pidän rakkausromaaneissa (ja romaaneissa yleensäkin) siitä, että ne hieman rikkovat kaavoja eivätkä ole niin ennalta-arvattavia.
Jokin aika sitten bongasin erään tavaratalon alepokkarilaarista Johanna Valkaman romaanin Kaukosaarten Aino. Takakansiteksti houkutteli minut tarttumaan siihen, kuten myös varovainen toive siitä, että ehkä tässä rakkausromaanissa olisi sitä jotakin kaipaamaani yllätyksellisyyttä. Kyseinen teos on osa Otavan julkaisemaa Valkaman Metsän ja meren suku -sarjaa, jossa on ilmestynyt jo neljä kirjaa, Kaukosaarten Aino mukaan lukien ja toiseksi uusimpana. Sarjan uusin kirja on ilmestynyt viime vuonna. Takakannen mukaan kyseessä on "kolmas ja itsenäinen osa", joten aiempien osien tuntemus ei ole välttämätöntä. En itse ole lukenut aiemmista osista yhtään ainutta. Tämä on muuten ensimmäinen lukemani kotimainen kirja pitkään aikaan, sillä olen viime aikoina lukenut pelkästään ulkomaisia. Tämän sijoitin Helmet-lukuhaasteen 2020 kohtaan 43: Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja.
Kaukosaarten Aino
Otava
2018
351 sivua
Itämeren Aurin poika Iki-Kuura päätyy kaukaisille Färsaarille haaksirikon ainoana selviytyjänä. Nuori tietäjä ja tutkimusmatkailija kuulee pian luolissa asuvista hyljenaisista, jotka houkuttelevat miehiä aaltojen alle. Kuka oli se punatukkainen kaunotar, jonka Iki-Kuura näki rannalla heti haaksirikon jälkeen?
Rautakauden Pohjolaan sijoittuvan seikkailusarjan kolmannessa, itsenäisessä osassa sukelletaan suomalaisen ja skandinaavisen muinaisuskon ohella kelttiläiseen mytologiaan. (takakansiteksti)
Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista
Ensinnäkin on sanottava, että hämäännyin: tarinaa ei seurata Aino-nimisen naisen näkökulmasta tai edes aloiteta kertomalla hänestä, vaan romaani alkaa prologilla nuoresta miehestä nimeltä Iki-Kuura (vau muuten mikä nimi!), ja vasta monia sivuja myöhemmin esitellään punatukkainen nainen nimeltä Ann. Tämän Annin yhteydessä kerrotaan hänen lapsistaan, joten oletin, että kyseessä on mahdollisesti Ainon äiti. Mitä pitemmälle tarinassa ja juonessa päästiin, sitä selvemmäksi kuitenkin tuli, että Ann on sama henkilö kuin Aino. Noin keskivaiheilla kirjaa Iki-Kuura nimittää Annia "Ainokseen", eli sanoo naisen nimen väärin, mistä kirjan nimi juontaa juurensa. Tämä on vain pikkuseikka, ja joidenkin mielestä ehkä hauska sellainen, mutta minua närkästytti. Jos kirjan päähenkilön nimi on Pekka, ei kirjan nimeksi voi laittaa Penaa ja kertoa vasta kirjan keskivaiheilla, että päähenkilön nimi on oikeasti Pekka, mutta kirjan nimessä oleva Pena on muunnos hänen nimestään ja siksi hyvä ja kelpo nimi kirjalle.
Tästä pienestä nimitrollauksesta huolimatta pidin teoksen ideasta. Omalla kohdallani tuntuu, että Suomen ja sen lähiympäristön historiasta kertovat romaanit jäävät usein lukematta, kun muun maailman historia syrjäyttää ne. Kaukaisten kehittymättömien maiden historia ja konfliktit sekä maailmansodat nyt esimerkkinä. Niistä on aina mielenkiintoista lukea. Tämä on väärin, sillä kuten tämä kirja osoittaa, Suomen ja Pohjoismaiden historia, erityisesti viikinkiaika, on jotain järjettömän mielenkiintoista ja painii kyllä ihan samassa sarjassa! Pitäisi antaa useammin mahdollisuus tällaisille teoksille eikä tuomita niitä.
Iki-Kuura oli kuullut tarinoita Hjaltlandin saaresta, jolla kohosi pyöreitä kivilinnoja. Maailman laidalla asuvat ihmiset ja eläimet olivat niin pieniä ja sitkeitä, että he pärjäsivät karulla saarella keskellä merta – jopa heidän hevosensa syntyivät polvenkorkuisina ja kasvoivat tuskin pikkulasta korkeammiksi! Färsaarista hän ei ollut kuullut mitään – –
(Kaukosaarten Aino, 29)
Teoksen miljöö vetää mukaansa ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Sumuiset, syrjäiset, asuttamattomat ja karut saaret maailman pohjoisella laidalla ovat viikinkimäiseen menoon ja meininkiin sopiva tapahtumapaikka. Pidin tarkasta luonnon ja sääolosuhteiden, kuten myös ihmisten ja arkisten askareiden kuvailusta todella paljon. Kansikuvakin on huikaisevan kaunis ja houkutteleva.
No mutta, oliko tämä romaani sitten yllätyksellinen rakkausromaani ja rikkoiko se kaavoja? Oman lukukokemukseni perusteella siitä löytyy sekä hyviä että huonoja puolia. Miespäähenkilö Iki-Kuura paljastuu luonteeltaan seikkailunhaluiseksi mieheksi, joka tahtoo suurten tarujen sankareiden tavoin löytää ja täyttää oman kohtalonsa. Todella ennalta-arvattava ja stereotyyppinen sankari-miespäähenkilö. Ann, eli Aino, on hieman moniulotteisempi ja jännittävämpi henkilöhahmo ja kiinnostava naispäähenkilö. Hänellä on jo ollut mies, jonka luota hän on karannut, ja lapsiakin. Hän asuu erakkona ainoana toverinaan lammaspaimen, joka käy silloin tällöin pyytämässä uusia housuja. Ann on helposti Iki-Kuuran pauloihin lankeava naispäähenkilö, siitä miinuspisteitä, mutta hän on siitä huolimatta itsenäinen ja vahva nainen. Mistä erityisesti pidin, oli romaanin loppu. Annin kuolema tuli yllätyksenä ja rikkoi samalla tavanomaisen rakkausromaanin kaavan, jossa mies ja nainen kuvataan onnellisena pienenä perheenä ja elämässä elämäänsä onnellisena loppuun asti. Tämä pieni twisti lopussa oli mieleeni, sillä toisen päähenkilön kuolema tuo loppuun synkkyyttä ja herättää ajatuksia.
Ennen viimeaikaisia tapahtumia hiljaiset vuodet olivat täyttyneet työstä, meren seuraamisesta, piktin satunnaisista vierailuista ja lyhyistä, varsin yksipuolisista keskusteluista, vaarojen välttämisestä, tulevaisuudesta haaveilemisesta sekä tulevan pelkäämisestä. Ann oli tehnyt lähtöä pitkään, mutta oli yhä paikoillaan… Jokin oli kuitenkin muuttunut, kun muukalaismies oli ajautunut hietikolle – – (Kaukosaarten Aino, 75)
Koen, että vaikka en ollut lukenut aiempia osia, tämän kirjan lukeminen oli silti vaivatonta. Tietenkin joitain viittauksia aiempiin osiin oli Iki-Kuuran vanhemmista kertomisen yhteydessä (jotka siis ilmeisesti esiintyvät aiemmissa kirjoissa), mutta nämäkin viittaukset olivat sen tyyppisiä, että ne pystyi lukemaan ja ohittamaan ilman harmistusta siitä, ettei ole lukenut aiempia osia. Romaanista on siis onnistuttu hyvin tekemään itsenäinen osa, jonka kuka tahansa voi lukea. Historialliset nimet ja viittaukset taisteluihin menivät itseltäni ohi ja lujaa, mutta nekin pystyi sivuuttamaan ilman että lukukokemus kärsi. Ne kuitenkin tekivät tarinasta autenttisemman.
Lopuksi
Kaukosaarten Aino on mielenkiintoinen, romantiikalla maustettu kuvaus viikinkiajan Pohjolasta, tarkemmin sanottuna kaukaisista Färsaarista. Rakkausromaanin tyyliin päähenkilöt eivät tarjoile suuria yllätyksiä, mutta sen korvaa todella kiinnostava ja tarkkaan kuvattu miljöö. Jännitystä, seikkailua, mytologiaa ja mustasukkaisuutta riittää. Viikinkiajasta kiinnostuneille tämä soveltunee erityisen hyvin!
Kommentit