Karmivaa halloweenia! Vuoden pelottavimman juhlapyhän kunniaksi ahmin parissa päivässä goottilaisen kirjallisuuden klassikko-pienoisromaanin, Shirley Jacksonin Linna on aina ollut kotimme. Minulla on vuoden 2021 Helmet-lukuhaasteessa enää kaksi haastekohtaa täyttämättä eikä se sovi kumpaankaan niistä, joten olkoon se tällainen pieni kirjallinen välipala. Luonto sivuilla -lukuhaasteeseen (1.9.2021-30.4.2022) kuitenkin sijoitan sen, ruutuun "puutarha".

Linna on aina ollut kotimme / We have always lived in the castle

Fabriikki Kustannus

2018

198 sivua

Blackwoodin sukutalossa on jäljellä enää kolme asukasta: sisarukset Merricat ja Constance Blackwood ja pyörätuoliin joutunut Julian-setä. Koko muu perhe on kuollut. Merricat hautaa maahan marmorikuulia ja keksii taikasanoja pitääkseen kyläläiset ja muun maailman talon porttien takana. Mutta kun isän kassakaapista kiinnostunut Charles-serkku löytää tiensä keittiön ovelle ja illallispöydän ääreen, Merricatin taikasanat eivät enää riitä.

Linna on aina ollut kotimme on tarina omalaatuisesta ystävyydestä, pienen kyläyhteisön ahdasmielisyydestä, ahneudesta ja amanita phalloidesista. Goottilaisen kirjallisuuden kaunis ja merkillinen klassikko vihdoin suomeksi. (takakansiteksti)

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

"Perhe kokoontuu illalliselle", Julian-setä sanoi kutakin sanaa hellien. "Eikä yksikään meistä osaa arvata, että se jää viimeiseksi."

"Arsenikkia sokerissa", rouva Wright sanoi tohkeissaan, arvokkuutensa auttamattomasti menettäneenä. (s. 47)

Suuressa kartanossa asuvaa Blackwoodin perhettä vältellään ja vihataan läheisessä kylässä. Taustalla on kuuden vuoden takainen tragedia: perheen vanhemmat ja ainoa poika sekä sedän vaimo saivat surmansa nautittuaan perheillallisella sokerilla höystettyjä karhunvatukoita. Sokerin sekaan oli laitettu arsenikkia. Jäljelle jäivät pyörätuoliin joutunut Julian-setä sekä sisarukset, 28-vuotias Constance ja 18-vuotias Mary Katherine "Merricat". Sisarukset ja sairas, höpsähtänyt setä asuttavat kartanoa keskenään ja näkevät harvoin ihmisiä, osittain murhasta syytetyn Constancen takia, osittain omituisen Merricatin tähden. Heidän elämänsä kuitenkin kulkee rauhallista uomaansa. Jokaiselle päivälle on oma rutiininsa, jonka noudattaminen rauhoittaa heitä. Rutiinit rikkoutuvat rahanahneen Charles-serkun ilmaannuttua paikalle. Hän alkaa savustaa Merricatia ulos ja yrittää kääntää Constancen siskoaan vastaan. Tapahtumat eskaloituvat tulipaloksi, minkä johdosta joukko kyläläisiä saapuu kartanolle ja alkaa tuhota sitä. Pian Merricat ja Constance ovat linnoittautuneet keittiöön, talon ainoaan säästyneeseen osaan, eivätkä suostu tapaamaan enää lainkaan ulkopuolisia.

Goottikauhu kiehtoo minua. Yläasteella lukemani Shelleyn Frankenstein pitäisi lukea joskus uudestaan muistin virkistykseksi, samoin lukioaikana luettu Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani. Kingimäinen moderni kauhu on eniten mieleeni, mutta hyvänä kakkosena tulevat goottilaiset romaanit. Niissä on omanlaisensa karmiva tunnelma. Niin on myös tässäkin romaanissa, kuten ilokseni huomasin.

Tunnelma on tämän pienoisromaanin suurin plussa, samoin taitavasti rakennetut, salaperäiset henkilöhahmot. Goottikauhun tyypilliset ainesosat siis. Kirjan alussa lukijalle esitellään minäkertoja Merricat, joka kuitenkin osoittautuu jollain tapaa ikäistään lapsellisemmaksi, mitä pidemmälle tarina etenee. Minulle tuli tunne, että hän on kenties jollain tapaa psyykkisesti sairas tai muuten poikkeava. Ainakin jonkinlaisia pakko-oireita hänellä on: hänellä on omat rutiininsa, joiden muuttuminen on kauhistus. Hän myös toivoo suoraan joka välissä ilkeiden ihmisten kuolemaa sitä mitenkään peittelemättä. Suorasukainen murhanhimo sekä kauhistuttaa että kiehtoo lukiessa hänen edesottamuksistaan. Isosisko-Constance, joka hoitaa ruoanlaiton ja siivoamisen ja toimii perheen äitihahmona, vaikuttaa aluksi normaalilta, mutta lopulta sitä alkaa pohtia, onko hänelläkään kaikki niin sanotusti kotona. Julian-setä on vanhuudenhöperö, joten hän nyt on ainakin selvästi menettänyt osan järjestään. Myös kyläläiset ja Charles-serkku on rakennettu hahmoina hyvin, ja he todella onnistuivat ärsyttämään ja kauhistuttamaan suoranaisella julmuudellaan.

Ja minä jatkoin matkaani, ja ne kirkuivat ja huusivat ja nainen seisoi kuistilla ja nauroi.

Hei Merricat, kysyi Connie, voinko teetä sulle tuoda?
Voi ei, vastas Merricat, en myrkkyä tahdo juoda.

Vielä niiden kielet palavat, minä ajattelin, niin kuin ne olisivat nielleet tulta. Niiden kurkku palaa kun ne lausuvat sanoja, ja ne tuntevat vatsassaan tuhatta liekkiä pahemman piinan. (s. 28)

En yllättynyt romaanin paljastaessa, kuka perheen todella murhasi. Arvasin sen jo alussa. Sen arvaaminen etukäteen ei kuitenkaan pilannut lukukokemusta. Karmivat henkilöhahmot ja talo, joka on niin suuressa roolissa tarinassa, pitivät huolen siitä, että mielenkiinto säilyi loppuun asti. Itse asiassa olisin mieluusti lukenut puolet pidemmänkin romaanin samasta aiheesta. Loppua en arvannut etukäteen, mutta se ei kuitenkaan ollut yllätyksellisimmästä päästä. Pidin kuitenkin siitä, miten teos loppuu sopivan karmivalla tavalla tyylilleen ja genrelleen uskollisesti.

Lopuksi: suosittelenko?

Linna on aina ollut kotimme on goottilainen kauhuromaani ja eräänlainen klassikko sillä saralla. Se on suomennettukin vasta muutama vuosi sitten. Suosittelen näin halloweenin kynnyksellä kauhun ystäville ja klassikoiden metsästäjille. Pienoisromaanina tämän lukaisee todella nopeasti ja, mikä parasta, ilman että sisältö jättää kylmäksi. Sopivaa kauhua loka-marraskuun pimeisiin, synkkiin iltoihin.

Annoin Goodreadsissa neljä tähteä.