Sain päätökseen Rick Yanceyn 5. aalto -nuortenkirjasarjan kolmannen ja viimeisen osan 5. aalto : Viimeinen tähti. Arvioni trilogian ensimmäisestä osasta löytyy täältä ja toisesta osasta täältä. Harvemmin tulee luettua trilogioita, varsinkaan sellaisia jotka löytyvät kokonaisuudessaan omasta kirjahyllystä, joten rykäisin sen nyt kerralla näin kesän aluksi. Vuoden 2023 Helmet-lukuhaasteeseen sijoitan kolmannen kirjan kohtaan 21. Kirja on scifiä eli tieteiskirjallisuutta.

5. aalto : Viimeinen tähti / The 5th wave : The last star

WSOY

suom. 2016

316 sivua

Ne ovat Maan päällä, ne ovat avaruudessa, ne eivät ole missään. Ne haluavat anastaa maapallon, ne haluavat antaa sen meille. Ne tulivat tuhoamaan meidät, ne tulivat pelastamaan meidät. Näiden arvoitusten takana piilee kuitenkin yksi totuus: Cassie Sullivania on petetty. Niin on myös Hakaa, Zombia, Nugettia ja kaikkia planeettamme yli seitsemää miljardia entistä asukasta. Ensin heidät pettivät Toiset ja nyt me itse. Kun Maan kohtalon hetki koittaa, ihmiskunnan viimeisten selviytyjien on tehtävä päätös: onko tärkeämpää pelastaa itsensä – vai se, mikä tekee meistä ihmisiä?

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

5. aalto : Viimeinen tähti on hyvin samantyylinen kuin trilogian kaksi ensimmäistä osaa ja jatkaa siitä, mihin toinen osa jäi. Haka, jota pääpahis Vosch on parannellut, lähtee etsimään Beniä pelastaakseen hänet ja tappaakseen Evan Walkerin, vaimentajan, jolla on avaimet avaruusolioiden tuhoon. Ben, alias Zombi, lähtee toisaalla turvapaikastaan etsimään Hakaa ja Teekupposta, sotilasryhmänsä kadonneita jäseniä. Evan, joka antautui toisen osan lopussa, on nyt Voschin vankina. Häntä ei kuitenkaan tapeta, vaan hänet ajetaan Ihmemaaksi kutsutun ohjelman läpi, joka paljastaa hänen muistonsa ja ajatuksensa pahiksille. Vosch tahtoo selvittää, mikä Evanin ohjelmoinnissa on mennyt vikaan ja miksi tuo on tappamisen sijaan suojellut Cassieta ja tämän ystäviä. Maailmanloppu ja 5. aalto lähestyvät, sillä kevätpäiväntasauksen aikaan vaimentajien on määrä palata taivaalla killuvaan avaruusolioiden emoalukseen samalla, kun emoalus räjäyttää Maan suurkaupungit. Paitsi että kyseessä on valhe, jota lapsisotilaille ja myös vaimentajille on syötetty. Pommitus tulee tapahtumaan, mutta vaimentajia ei koskaan haeta turvaan. Asioiden selvitessä Cassielle ja hänen ystävilleen he yrittävät epätoivoisesti keksiä keinon pelastaa Evan ja kaikki jäljellä olevat ihmiset.

Pelkoni toteutuivat. Vaikka trilogian viimeisessä osassa pyritäänkin selittämään asioita auki, jäi osa niistä lukijan itse pääteltäviksi – ja olen lukijana tolkuttoman huono päättelemään asioita, jos niitä ei sanota suoraan vaan kierrellen. Toivoin selkeitä vastauksia avaruusolioiden motiiveista hyökätä Maahan. Se, mitä sain tästä kolmannesta kirjasta irti, on seuraava: Evanin vallannut avaruusolio, joka on pelkkä tietoisuus, on kotoisin toiselta planeetalta kääpiötähdestä lukien. Se on herännyt Evanissa hänen tultuaan murrosikään ja ohjannut Evania suorittamaan tehtäväänsä vaimentajana eli kylmäverisenä tappajana. Avaruusoliot ovat lähettäneet tietoisuuksiaan Maahan harventaakseen ihmispopulaation kestävälle tasolle sekä pitääkseen sen aisoissa muuttamalla ihmisluontoa. Tämä muttunut ihmisluonto on sellainen, etteivät ihmiset luota enää koskaan toisiinsa tai tee yhteistyötä. Kehitys pysähtyy. Ja tähän päättyvät selkeät, aukottomat selitykset, joita kirja lukijalleen tarjoilee. Ilmeisesti avaruusoliot olivat kaiken aikaa pelastajia (ainakin tietyssä mielessä), kuten Vosch heitä kutsuu, eivät vihollisia. Mutta ajatus on niin erikoinen. Miksi tuhansia vuosia meitä tarkkailleet oliot jostain käsittämättömien matkojen takaa ulkoavaruudesta tahtoisivat auttaa meitä pienentämällä populaatiota? Mitä ne siitä hyötyvät? Ja entäs toisessa osassa esitetty ajatus siitä, että avaruusoliot petaavat Maasta itselleen uutta kotia? Siihen ei enää palattu tässä osassa. Olen myös näin jälkikäteen vähän pettynyt siitä, että avaruusoliot jäävät niin etäisiksi ja mystisiksi. Lukija ei pääse kurkistamaan edes niiden emoalukseen.

Hän oli lopettaja, joka ei kyennyt lopettamaan. Hänellä oli tappajan tahto, mutta ei sydäntä tappaa. Tyttö oli kirjoittanut päiväkirjaansa: Minä olen ihmiskunta, ja jokin noissa kolmessa sanassa hajotti saalistajan kahtia. Tyttö oli päivänkorento, täällä päivän, sitten poissa. Hän oli viimeinen tähti, joka paloi kirkkaana äärettömässä, mustassa meressä. – – Cassiopeia-tähti räjähti sokaisevana välähdyksenä, ja maailma pimeni. (s. 218)

Syy siihen, miksi Evan käyttäytyy kuten käyttäytyy kahdessa edeltävässä osassa, selviää tässä kirjassa. Rakkaus Cassieta kohtaan on viruksen tavoin kaatanut Evanin ohjelman ja muuttanut häntä, tosin juuri päinvastaiseen suuntaan kuin avaruusoliot ovat tarkoittaneet. Sen vuoksi Vosch lataa ohjelman uudelleen häneen ja poistaa hänestä kaiken ihmisyyden. Evanista tulee tappokone, oikea terminaattori, jonka ainoa tehtävä on etsiä Cassie ja tappaa hänet. Tämä juonenkäänne oli kieltämättä erittäin jännittävä. Ja niin kliseinen kuin "rakkaus voittaa kaiken" -ajattelu onkin, se sopi tähän hyvin. Kuten arvata saattaa, Cassie päihittää terminaattori-Evanin sähköttämällä tuon hengiltä ja pelastaa näin oman nahkansa.

Tapahtumia tässä osassa riittää, kuten edeltävissäkin. Osa niistä tähtää selkeämmin auki jääneiden asioiden selittämiseen, osa ei. Useita jännittäviä kohtia, kuten kissamummo-vaimentaja ja tämän taistelu Benin kanssa, luin ahmien, mutta välistä pohdin paniikissa hupenevia sivuja käännellen, missä selitykset, missä vastaukset. Yhdestä juonenkäänteestä en pitänyt lainkaan sen kliseisyyden ja typeryyden vuoksi. Haka, yksi lapsisotilaista, teini-ikäinen tyttö, johon Ben ihastuu toisessa osassa ja joka makaa kuolevan pelastajansa kanssa toisen osan lopussa, paljastaa olevansa raskaana. Haka taistelee ystäviensä tukena parannellun kehonsa vahvistamana, muttei ihme kyllä saa keskenmenoa, vaikka melkein menettää henkensä Evanin hyökätessä ja itse asiassa halvaantuu osittain. Sikiö sen kuin porskuttaa hänen sisällään ja halvaantumisesta huolimatta Haka selviää. Sitä en purematta niellyt.

"– – Me asutamme Maan uudestaan. Me rakennamme uudestaan. Pelastaakseen planeetan ja pelastaakseen lajimme niiden täytyy muuttaa meitä!" Hän [Haka] koskettaa rintaansa. "Täältä. Jos Toiset onnistuvat tuhoamaan luottamuksen, ne tuhoavat yhteistyön. Ilman yhteistyötä ei ole sivilisaatiota." (s. 165)

Loppu on dramaattinen, vaikkakin se viimeisillä sivuilla pannukakun tavoin ensin kohoaa korkeuksiin ja sitten lässähtää tylsästi. Tappokone-Evanin päivät ovat luetut. Cassie, joka on ajettu Ihmemaan läpi ja joka on saanut kaikkien sen läpi ajettujen kymmenientuhansien muiden ihmisten muistot itselleen, tietää nyt totuuden avaruusolioista (muttei kerro sitä lukijalle selkeästi, kraah!). Cassie ampuu Voschin ja astuu pakokapseliin, joka on varattu Voschille. Kapselilla hän matkustaa avaruuteen emoaluksen luokse ja puraisee siellä hampaissaan Hakalta saamansa pommikapselin räjäyttäen itsensä sekä emoaluksen (tehtävä, joka oli alun perin Evanin). Ben ja Haka sekä Cassien pikkuveli Sam ja hotelliin ilmestynyt tyttö nimeltä Meghan selviytyvät. Romaanin viimeinen luku kertoo, miten he elävät maailmassa, joka on jäänyt jäljelle avaruusolioiden emoaluksen tuhouduttua. Haka on realismin rajoja koetellen synnyttänyt lapsensa,  Ben jäänyt eloon huolimatta lukuisista luodinrei'istä ja muista ruhjeista (pikkujuttu), ja mikä parasta (pahinta), myös Evan Walker tepastelee eloonjääneiden joukossa. En käsitä, miten ihmeessä Evan, jonka ruumis tuhoutuu, on edelleen hengissä! Okei, romaanissa selitetään, että hänen tietoisuutensa on tallella ja että hänelle palautetaan muistot, jotka Vosch häneltä vei, mutta silti.

Lopuksi sanottakoon, että trilogia oli lukukokemuksena epätasainen. Ensimmäinen osa oli hyvä, vaikkakin yllätyin siitä, ettei se kerrokaan zombeista vaan avaruusolioista. Toinen osa oli aika mitäänsanomaton. Kolmas osa oli jotain ensimmäisen ja toisen väliltä: paljon hyvää, mutta myös huonoa. Eniten jäivät kaihertamaan kysymykset, joihin en saanut täysin selvää vastausta. Ja päähenkilön kuolema toki myös harmittaa.

Lopuksi: suosittelenko?

5. aalto : Viimeinen tähti päättää Rick Yanceyn nuorille suunnatun scifitrilogian. Se on aika räjähtävä lopetus kirjasarjalle, jonka otin lukuun siitä huolimatta, etten ole oikein koskaan ollut erityisen innostunut avaruusolioista. Viimeinen osa on aika haipakkaa menoa. Juonellisesti se on tungettu täyteen, mutta siitäkin huolimatta se jättää lukijalle osittain luun käteen. Jos olet päässyt trilogiassa jo toiseen osaan asti, kannattaa ihmeessä lukea loppuun. Kelpo jännitystä ja scifiräiskintää nuorille.

Annoin Goodreadsissa kolme tähteä.