Olen päässyt islantilaiskirjailija Yrsa Sigurðardóttirin Freyja & Huldar -dekkarisarjan kolmanteen osaan nimeltä Synninpäästö. Ensimmäisen osan, Perimän, luin pari vuotta sitten (linkki postaukseen), ja toisen osan, Pyörteen, viime vuonna (linkki postaukseen). Miten hyvältä tuntuikaan lukea romaania Islannin kylmästä talvesta ja fiilistellä itse lähestyvää kevättä! Vuoden 2022 Helmet-lukuhaasteessa tämä kirja tulee kohtaan 22: Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä.

 

Synninpäästö / Aflausn

Otava

suom. 2019

366 sivua

 

Teinityttö surmataan julmasti työpaikallaan elokuvateatterissa, ja naamioitunut murhaaja raahaa hänet talvipakkaseen. Tytön ystävät saavat karmaisevia Snapchat-viestejä, joissa hän anoo armoa. Kun ruumis vihdoin löytyy, se on merkitty numerolla 2. Onko jossain uhri numero 1?

Rikostutkija Huldar tutkii numeromurhia, joissa tarvitaan myös lastenvalvoja Freyjan näkemystä. Freyja epäilee heti, että kyse voisi olla koulukiusaamisesta. Kaksikon välejä hiertää eikä Freyja haluaisi olla tekemisissä Huldarin kanssa. Yhtä mieltä he ovat vain siitä, että totuus on kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Kuka on raakojen tekojen takana? (osa takakansitekstistä)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Dekkarisarjan kolmannessa osassa ollaan hyvin samankaltaisessa lähtötilanteessa kuin aiemmassa: Freyja ja Huldar joutuvat tekemään yhteistyötä, vaikka heidän välinsä hiertävät. Freyja työskentelee osa-aikaisena Lastentalossa ja on päättänyt lähteä opiskelemaan taloustiedettä. Hänellä on ilmeisesti jonkinlainen lähestyvä keski-iän kriisi päällä. Freyja luovuttaa kuitenkin opiskelujen suhteen ja paneutuu taas uuteen tapaukseen, jonka tiimoilta Huldar ottaa häneen yhteyttä. Huldarille ei kuulu mitään uutta. Hän on edelleen ketjupolttaja, jota kuitenkin kuvaillaan hyvännäköiseksi (ainakin Freyja kuvailee), ja hänellä on yhä vihanhallintaongelmia. Ensin surmataan 16-vuotias teinityttö, ja videot murhasta leviävät nuorten keskuudessa Snapchatissa. Pian tapahtuu toinen murha, kun eräs teinipoika tapetaan ja hänestä levitellään niin ikään karmivia videoita somessa. Edellisten osien tavoin tapaus saa poliisin ja lastensuojelun aluksi ymmälleen, sillä kaikki vaikuttaa niin sekavalta.

 

"Mutta kiinnitin huomiota toiseen asiaan."

"Mihin?" Huldar vilkaisi häntä.

"Ei ole kulunut vuorokauttakaan siitä, kun heille on selvinnyt, että heidän ystävälleen on tapahtunut jotain hirveää. Silti kukaan näistä Stellan niin sanotuista ystävistä ei näytä itkeneen. Ei yhtään punaista silmää, turvonnutta silmäluomea tai laikukasta poskea." (s. 29)

 

Murhatapausten taustalta paljastuu vakavaa koulukiusaamista. Kouluissa vakuutellaan, ettei kiusaamista ole tai että se on hallinnassa, mutta totuus on toinen. Freyjallekin tulevat vanhat traumaattiset kiusaamiskokemukset mieleen. Niitä ei tosin avata lukijalle kovin tarkasti, joten tämä yksityiskohta tuntui lähinnä päälleliimatulta. Olisin toivonut siihen paneuduttavan lisää.

Kiusaamistematiikka mietitytti lukiessani. Varmaan jokaisella on jonkinlaista kokemusta kiusaamisesta, jos ei kiusattuna, niin kiusaajana tai sivustaseuraajana. Minua kiusattiin koko peruskoulun ajan. Vasta lukiossa kiusaaminen jäi. Netti ja viestittely somessa yleistyi ollessani ala-asteen loppupuolella, ja tiedän omakohtaisesta kokemuksesta, miltä tuntuu saada ilkeitä viestejä kiusaajilta. Tiedän sen väsyneen toivottomuuden, kun asialle ei voi tehdä mitään, kiusaaminen kun tapahtuu epäsuorasti netin välityksellä ja vieläpä kouluajan ulkopuolella. Yliopistoaikoinani en ole kiusaamista juuri enää miettinyt. Lapsia minulla ei vielä ole, mutta seuraavan kymmenen vuoden sisällä niitä varmaankin tulee, ainakin siitä haaveilen. Yksi asia, jota äitiydessä ja perhe-elämässä vähiten odotan, on se kauhuskenaario, että omaa lastani aletaan kiusata kuten minua aikoinaan kiusattiin. Kiusaaminen on vieläkin valitettavan yleistä monessa koulussa. Omassa alakoulussani rehtori väitti ylpeänä, ettei koulussa kiusata, ja lukiessani nyt tästä romaanista fiktiivisten koulujen antamia samanlaisia vakuutteluja, pyörittelin silmiäni.

 

"Kiusaaminen on nimittäin ilmiönä kehittynyt siinä missä kaikki muukin. Se on jakautunut kahtia, niin että sitä tapahtuu nyt toisaalta perinteisesti ja toisaalta tekniikan avulla nettivainoamisena. Lasten ja teinien tapauksessa nämä kaksi usein yhdistyvät. Niitä molempia käytetään, jotta uhrin elämästä voidaan tehdä lähes sietämätöntä. – – Netissä kiusaaminen keskittyy huomautteluihin ja kuviin, jotka pyrkivät satuttamaan, nöyryyttämään ja loukkaamaan uhrin kunniaa. Siinä ei pidättele mikään, nettikiusaaminen on näet kasvotonta eikä tekijän tarvitse katsella silmiin sitä, jota piinaa. Hänen ei tarvitse edes tuntea uhria. On helppo piiloutua nimettömyyden taakse ja antaa pahimmille vieteilleen vapaat kädet." (s. 116–117)

 

Edelliseen osaan verrattuna näkökulma vaihtui mielestäni liian harvoin. Olen pitänyt edellisissä osissa siitä, että jokaisessa luvussa seurataan vaihdellen joko Huldarin, Freyjan, uhrien, murhaajien tai sivullisten toimia ja ajatuksia. Tässä kirjassa pääpaino on Huldarissa ja suurin osa luvuista kuvataan hänen näkövinkkelistään. Olisin toivonut enemmän Freyjaa. Edellistä osaa käsittelevässä postauksessa pohdin Freyjan ja Huldarin pakonomaista parittamista, mikä jatkui myös tässä osassa suureksi harmikseni. En vain vieläkään pysty ajattelemaan heitä yhdessä, mutta kaipa he yhteen lopulta päätyvät.

Itse murhamysteeri tuntui vähän laimealta. Aluksi se vaikutti jännittävältä ja kiinnosti, mutta en tiedä, mikä siitä sitten teki niin mitäänsanomattoman verrattuna aiempiin osiin. (Netti)kiusaamisnäkökulma toi toki jotain lisää, mutta myös rajoitti. Loppuratkaisu ei juuri yllättänyt. Jäin kaipaamaan jotakin enemmän. Tämä ei mielestäni ole läheskään sarjan parhaita osia, ainakaan kolmesta ensimmäisestä kirjasta puhuttaessa.

Kiinnitin myös huomiota edellisiä osia enemmän toistoon ja käännökseen. Toistoa tuntui olevan paljon. Saatettiin sanoa jokin asia ja pari lausetta myöhemmin toistaa se lähes samoin sanoin, esimerkiksi jotakuta henkilöhahmoa kuvattaessa. Käännös puolestaan tuntui tökeröltä. Ihmisiin viitataan jatkuvasti pronominilla se dialogissa, mitä en muista aiemmista osista. Sellainen on mielestäni okei esimerkiksi teinien puheessa, mutta kun se toistui kaikilla henkilöhahmoilla, jäin ihmettelemään.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Synninpäästö on kolmas osa Freyja & Huldar -sarjasta. Valitettavasti se tuntuu melko lässähtäneeltä eikä edes kovin jännittävältä dekkarilta, ainakin jos vertaa aiempiin osiin. Ei mitenkään kovin mieleenpainuva lukukokemus huolimatta siitä, että siinä käsitellään ajankohtaista ja tärkeää aihetta: kiusaamista. Suosittelen sarjan jo aloittaneille ja ehkä myös kiusaamistematiikasta kiinnostuneille.

Annoin Goodreadsissa kaksi tähteä.