nimet%C3%B6n.jpg

Tällä kertaa käsittelen brittiläisen C. J. Tudorin romaania Paluu pimeästä, joka on kirjailijan toinen. Hänen ensimmäistä romaaniaan en ole lukenut, mutta saatan lukea senkin joskus. Näin vilahduksen tämän kirjan kannesta netissä erään kirjakaupan sivuilla, ja en koskaan ostanut sitä omaksi, mutta lainasin sen kirjastosta, koska se herätti mielenkiintoni. Takakannessa sanotaan romaanin antavan "tiukan vastuksen" Stephen Kingille, minkä vuoksi minulla oli erittäin suuret odotukset sen suhteen, onnistuuko tämä kirja olemaan Kingin tasoinen. Tämä sijoittuu Helmet-lukuhaasteeni haastekohtaan 35: Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa. Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2017, ja henkilöhahmot käyttävät niin Facebookia, Tinderiä kuin Snapchattiakin. Pieni ote suoraan teoksesta: "Facebook on paikka missä ihmiset, joilla ei ole ystäviä oikeassa elämässä, ovat yhteydessä ihmisiin, joiden kanssa he eivät haluaisi olla ystäviä oikeassa elämässä." (139)

 

Paluu pimeästä / The Taking of Annie Thorne

WSOY

2019

432 sivua

 

Pohjoisenglantilaista kaivoskylää järisyttää tragedia. Lapsensa tappanut äiti jättää jälkeensä vain verellä kirjoitetun viestin. Uutinen surmatyöstä ajaa opettaja Joe Thornen palaamaan tuohon lapsuutensa kotikylään ja vuosikymmenten takaisiin muistoihin siihen, kuinka hänen pikkusiskonsa Annie katosi. Ja kuinka takaisin tuli joku, joka ei ollut Annie. Mitä tapahtui niiden tuntien aikana, kun Annie oli kadoksissa? Mitä kylän pinnan alla kytee ja miksi hautausmaalta puuttuvat lasten haudat? (lieve)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Mutta mitä jos maaperä on mädäntynyt? Mitä jos ne asiat, joita sinne kylvää, kasvavat täyteen kokoonsa täynnä myrkkyä? Ajattelen miten mahdotonta on koskaan tehdä samaa lumiukkoa uudestaan, miten isän kaverin kopioimat leffat olivat aina hämäriä ja vääristyneitä. On asioita – muutamia kauniita, täydellisiä asioita – joita ei voi luoda uudestaan pilaamatta niitä. (Paluu pimeästä, 333–334)

 

Minulla oli suuret odotukset, sillä jos kirjaa nimitetään tiukaksi vastukseksi Stephen Kingille, sen täytyy olla todella hyvä kauhuromaani. Olen vannoutunut Kingin fani ja lukenut kaikki hänen tunnetuimmat teoksensa. Olen kirjoittanut postauksia hänen viime vuosina ilmestyneistä romaaneistaan täällä blogissani (linkit postauksiin tästä ja tästä). Mutta miten kävi? Onko C. J. Tudor mielestäni Kingin veroinen?

Kyllä ja ei. Teoksessa oli alusta loppuun hyvä, selkäpiitä karmiva ja pelottava tunnelma. Pieni englantilainen kaivoskylä synkkine historioineen vetosi minuun ja tuntui hyvinkin kingimäiseltä. Raakuutta ja toimintaa oli kumpaakin sopivassa määrin. Tudorin kerrotaan lukeneen paljon Kingiä itsekin ja ottaneen tältä vaikutteita, ja se todella näkyy tässä teoksessa. Ja se siinä minusta mättää. Jo liepeen tekstin luettuani (pikkusisko katoaa, takaisin tulee joku, joka ei ole sama ihminen) minulle tuli vahva tunne siitä, että olen lukenut tämän joskus. Mitä pidemmälle kirjaa pääsin, sitä enemmän huomasin, että kyllä, tunnistan tämän. Minulle tuli hyvin vahvasti mieleen Kingin Uinu, uinu lemmikkini, jossa lemmikkien hautausmaalle haudatut eläimet ja ihmiset heräävät henkiin, mutta ovat eläviä kuolleita, eivät omia itsejään: haisevat mädältä eivätkä osaa käyttäytyä enää ihmismäisesti.

Tudor käyttää teoksessaan hyvin samaa ideaa: päähenkilö Joen pikkusisko Annie katoaa kaivoksessa ja palaa takaisin muutaman päivän päästä, mutta omituisena: mätä haju ympäröi hänet, hän ei puhu mitään, tuijottaa pelottavasti eikä hallitse rakkoaan. Samoin käy monelle muulle kylän lapselle, ja tätä mysteeriä Joe selvittää yrittäen saada pahuuden kaikkoamaan. Idea on kyllä todella hyvä ja jännittävä itsessään, mutta en oikein pitänyt siitä, miten siitä tuli niin vahva déja vu Kingin Uinu, uinu lemmikkini -romaaniin. Ideahan on tässä pohjimmiltaan aivan sama kuin Kingillä. Siksi petyin hieman, ja osittain myös siksi, että Kingin versio on enemmän mieleeni.

Tudor kyllä kirjoittaa todella hyvin, siitä pisteet. Hän pitää lukijaa otteessaan, ja hänen päähenkilönsä, joka on alkoholisti ja peliriippuvainen, vähän ressukka, on siksi inhimillinen ja helposti lähestyttävä. Sivuhenkilöt ovat mielenkiintoisia, ja oman säväyksensä tuovat Joen velkojat, jotka ahdistelevat häntä. Kirja loppuu kohtaan, jossa kylään muuttaneen uuden perheen poika vaeltelee kaivoksille ja tapaa siellä Annien haamun. Pahuus ei siis väisty, vaan jatkaa ihmisten vainoamista, mikä on aina jännittävä ja hyvä tapa lopettaa kauhuromaani.

 

Lopuksi

 

Paluu pimeästä on C. J. Tudorin toinen kirja, ja King-faniksi tunnustautuva Tudor ottaa siinä vaikutteita idoliltaan ehkä vähän liikaakin. Idea kierrättää samaa, mistä King on jo kirjoittanut, eikä siksi ole kovin omaperäinen. Tudorilla on kuitenkin kingimäinen kyky pitää jännitystä yllä, saada lukija temmattua mukaansa ja nostaa niskakarvat pystyyn kauhusta. Valitettavasti en kuitenkaan täysin pysty samaistumaan siihen hypetykseen, että tämä tarjoaisi Kingille vastusta, mutta ihan hyväksi ja viihdyttäväksi kirjaksi tämä osoittautui. Pakko tosin todeta, että mikäli olet lukenut Kingin Uinu, uinu lemmikkini, voit jättää (ja suosittelen jättämään) tämän teoksen välistä, sillä idea on melko sama: kuolleet palaavat takaisin, mutta eivät ole omia itsejään, vaan outoja, murhanhimoisia ja mädältä haisevia zombi-ihmisiä. Itse pidän Kingin versiosta enemmän, mutta tämä on tietysti makukysymys :)