Taina Latvalan romaani Venetsialaiset sopii tämän vuoden Helmet-lukuhaasteen 2020 kohtaan 4: Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä. Kansi on mielestäni todella kaunis ja houkutteli minut tarttumaan tähän kirjaan. Vinkin sain Helmet-lukuhaasteen Facebook-ryhmästä, kiitokset sinne vinkkauksesta! Taina Latvala oli minulle entuudestaan tuntematon kirjailija. Tämä myös on lukuhaasteeni neljäskymmenes kirja! Tavoitteeni oli lukea 30-40 kirjaa, joten olen päässyt tavoitteeseeni! :) Mikä parasta, ehdin lukea haasteeseen vielä useamman kirjan ennen kuin vuosi vaihtuu.
 

Venetsialaiset

Otava

2018

255 sivua

 

Tämä on tarina kolmesta sisaresta, jotka yrittivät hyvästellä kesän. He uivat, saunoivat, sytyttivät jätkänkynttilöitä mökin portaille. Kukaan heistä ei arvannut, että tänä yönä he kadottaisivat toisensa.

Perheen mökille kokoontuneiden sisarten ajatukset kääntyvät tämän tästä edesmenneeseen isään. Kuinka paljon salaisuuksia levottomuutensa riivaama mies vei mukanaan? Kun sisaret päätyvät venetsialaisjuhliin läheiselle tanssilavalle, menneisyyden haavat aukeavat. (takakansiteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Vaikka Venetsialaiset on helppolukuinen kirja ja kansi sekä teksti näyttävät ulkoisesti hömpältä, rivien välistä aistii yllättäviä tummia sävyjä. Ne liittyvät tarinassa käsillä olevaan kesän loppumiseen, sisarten vanhenemiseen sekä heidän kuolleeseen isäänsä. Romaani, jonka luulin kuvaavan ainoastaan kolmen sisaren kesäiltaa ja juhlintaa mahdollisilla yhden yön kännijutuilla kuorrutettuna, onkin kertomus, joka ulottuu heidän lapsuuteensa asti. Tässä on jotakin samaa kuin Kjell Westön vähän aikaa sitten lukemassani kirjassa Rikinkeltainen taivas, tai ainakin mietin sitä tätä lukiessani. Siinäkin vietetään paljon aikaa kesämökillä, ja muistot mökkikesistä ovat juonen kannalta tärkeitä.

Kolme sisarta, Elina, Paula ja Iiris, saapuvat isänsä rakentamalle kesämökille elokuun viimeisenä iltana viettämään aikaa yhdessä. Kiinnostava kerronnallinen seikka on, että alussa Elinaa esiteltäessä kirjoitetaan seuraavasti: "Hän oli nuorin kolmesta sisaresta, kutsuttakoon häntä vaikkapa Elinaksi. Tuon nimi sopii naiselle, jolla on viattomat vaaleat hiukset ja silmissä maailmanlopun pelko" (Venetsialaiset, 11). Tästä tulee jo heti alussa teokseen jotenkin unenomainen, utuinen tuntu sekä tunne siitä, ovatko nämä henkilöt todellisia edes romaanin maailmassa.

Elina on siis nuorin, vähän päälle kolmekymppinen, ja menossa naimisiin suomenruotsalaisen kihlattunsa kanssa. Hänen elämänsä kuvataan onnelliseksi ja arkensa sujuvaksi, parisuhteensa toimivaksi. Silti hän epäröi, koska kokee nuoruutensa jääneen elämättä. Elina on koko ikänsä seurustellut aina jonkun kanssa ja haluaisi kerrankin olla vapaa. Hän päätyy miltei pettämään aviomiestään, muttei luojan kiitos ehdi tekemään sitä Paulan ehdittyä väliin. Paula on keskimmäinen, mutta omaksunut stereotyyppisen isosiskon ja huolehtijan roolin. Hän on perfektionisti, jolla on tarkat aikataulut ja täsmällinen elämäntyyli. Hänelläkin on perhe, työpaikka, asunto ja asiat hyvin. Paulaan samaistun siskoksista itse eniten, sillä olen samanlainen ihminen kuin hän. Minussakin on perfektionistin vikaa, ja pidän asioiden suunnittelusta ja säntillisyydestä. Samaistun myöskin siihen, miten Paula tuntee uupumusta muista huolehtimisesta. Iiris on sitten se hurjapää, joka on isänsä tavoin alkoholisoitunut, ja päätynyt väkivaltaiseen parisuhteeseen. Hänellä on eri äiti kuin Elinalla ja Paulalla, mutta hän on silti tiivis osa sisarkolmikkoa.

Menneisyydestä paljastuva suurin salaisuus on se, että isällä onkin avioton poika, jonka kanssa hän on pitänyt yhteyttä vuosia sisarten tietämättä, ja jonka hän mainitsee testamentissaan. Myös Iiriksen äidin joutuminen hullujenhuoneelle on yksi kipeistä menneisyyden asioista. Nämä ovat kieltämättä jännittäviä paljastuksia, mutta odotin ehkä jotakin shokeeraavampaa. Tämä romaani ei kuitenkaan tarjoile mitään ihmissuhdekoukeroita ja niiden aiheuttamaa tuskaa järkyttävämpää, joten aitoa jännitystä etsiville en ehkä suosittele.

 

He olivat rakastaneet tuota pientä punaista taloa, kukin omalla tavallaan. Isä oli rakennuttanut sen lahjaksi Elinalle ja hänen sisarilleen, se oli valmistunut sinä vuonna kun Elina syntyi. Mökki oli nähnyt heidät lapsina, heidän uimapukunsa ja kristussandaalinsa ja järviveden kastelemat hiukset. Se oli nähnyt, kuinka he iloitsivat uusista korvarenkaistaan ja kuinka he ensimmäistä kertaa elämässään suutelivat ujoja poikia.

Mutta vähitellen he olivat vieraantuneet mökistä, kuin sylistä jossa ei voinut enää istua. – – Kun isää ei enää ollut, kukaan ei odottanut heitä savusaunan terassilla savuke huulessaan, toinen jalka polven päällä. (Venetsialaiset, 26)

 

Minusta kesämökki, joka kietoutuu niin tiiviisti sisarten elämään ja on ollut osa sitä lapsuudesta asti, on hellyyttävä yksityiskohta. Se kuvastaa hyvin suomalaisten mökkikulttuuria, ja aina mökkikohtauksissa eteeni piirtyi hyvin selvästi kaunis suomalainen järvimaisema, laituri ja pieni punainen mökki. Lopussa puhutaan mökin myymisestä, mutta päätös jää leijumaan ilmaan. Koko teos loppuu Iiriksen hukkumiseen, joten mökki todennäköisesti tullaan myymään, mikä on hieman surullinen päätös muutenkin ajoittain synkälle tarinalle kolmesta sisaruksesta. Tämä oli kuitenkin kaikesta huolimatta mukava lukukokemus näin syksyllä, kun kesää muistelee vielä hieman haikaillen.

 

Lopuksi

 

Venetsialaiset on kertomus kolmesta sisaresta, kuten lukijaa monen luvun alussa muistutetaan. Se on sekoitus rakkautta ja pettymyksiä, toivoa ja epätoivoa. Kesämökki, isä ja menneisyys ovat tärkeitä yksityiskohtia. Tunnelma romaanissa on haikean kaunis, ja se soveltuu hyvin syksyiseksi luettavaksi. Kesäisen iloinen kirja se ei missään nimessä ole, joten suosittelen lukemaan sen syksyllä tai talvella. Uskokaa pois, silloin siitä saa eniten irti.