"Sattuipa miten surullisia, tuskallisia tai järjettömiä asioita tahansa, aika ei suostunut pysähtymään ja odottamaan." (s. 132)

Ajatuksia herättävä sitaatti lukemastani Sōsuke Natsukawan kirjasta Kissa joka suojeli kirjoja. Sitaatin voi jokainen asettaa haluamaansa kontekstiin. Minulle konteksti on seuraava: on perjantai-ilta ja työpaikallani järjestetään pikkujoulut, joihin minun oli tarkoitus mennä, mutta sen sijaan tulin kotiin lepäämään terveysongelmieni takia. Elämä kuitenkin jatkuu. Aina tulee uusia pikkujouluja. Jos ajan kulumista pysähtyy suremaan, tulee hulluksi. Tähän japanilaiseen kirjaan en olisi tarttunut ilman harjoittelukirjastoni lukupiiriä, joten kiitos tämän lukemisesta kuuluu sinne. Luonto sivuilla -lukuhaasteessa (1.9.2022-31.3.2023) tämä tulee ruutuun "kuvitteellinen maailma". Tällä kertaa nappasin valmiin kuvan netistä, sillä ehdin jo epähuomiossa palauttaa kirjan kirjastoon ennen kuin olin ottanut siitä kuvan.

Kissa joka suojeli kirjoja / Hono o mamarō to suru neko no hanashi

Tammi

suom. 2021

182 sivua

Hiljainen Rintarō-poika kohtaa edesmenneen isoisänsä kirjakaupassa puhuvan kissan, joka pyytää apua: heidän on matkattava maagisiin labyrintteihin vapauttamaan kaltoin kohdeltuja kirjoja. Labyrinteissa Rintarō ja kissa kohtaavat monenlaisia vaaroja ja joutuvat pohtimaan kirjallisuuden roolia ihmisten elämässä. Luemmeko vain statusen vuoksi, vai etsimmekö tarinoista sydämen viisautta? Kissan ja pojan seikkailuista muodostuu lämminhenkinen ja inspiroiva tarina Pikku prinssin hengessä. (takakansiteksti)

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

"Kirjat ovat voimakkaita. – – Läpi aikakausien säilyneissä vanhoissa kirjoissa piilee suuri voima. Lukemalla runsain mitoin väkeviä tarinoita voit saada paljon luotettavia ystäviä." (s. 16)

Lukiota käyvä Rintarō on aina asunut isoisänsä kanssa. Kun kirjakauppaa pyörittävä isoisä kuolee, syrjäänvetäytyvä Rintarō jää piileskelemään kirjakauppaan ja toivoo, ettei kukaan huomaisi. Kirjakauppaan ilmestyy kuitenkin merkillinen oranssinkirjava kissa, joka osaa puhua. Se pyytää Rintarōn apua taikamaailmassa sijaitsevien labyrinttien tutkimiseen ja kirjojen pelastamiseen. Kirjoja rakastava Rintarō selviytyy labyrinteista apunaan kissa ja luokkatoverinsa Sayo. Matkalla taikamaailmassa hän oppii paitsi kirjojen merkityksestä, myös itsestään ja muista ihmisistä.

En juurikaan lue maagista realismia enkä fantasiaa, mitä nyt jotain satunnaisia teoksia silloin tällöin, jotka vaikuttavat kiinnostavilta ja joita ei siksi voi ohittaa. Pakko myöntää, että aikuisuuden myötä on tullut tietynlainen mielikuvituksettomuus, mitä tulee lapsenomaisiin maailmoihin. Siksi suhtauduin aluksi aika skeptisesti ja vähän negatiivisestikin tähän kirjaan luettuani sitä lyhyen pätkän. Puhuva kissa epäilytti, ja pohdin, onko kirja lukemisen arvoinen. Epäilykset kuitenkin haihtuivat luettuani pidemmälle, kuten niin usein käy, kun jotakin kirjaa epäilee.

Kissa kääntyi vielä ja kumarsi päänsä erityisen syvään.

"Sinun ansiostasi suuri määrä kirjoja pääsi vapaaksi. Olen siitä kiitollinen."

Eläin pysytteli tovin liikahtamatta, pää kumarrukseen painettuna ja sinervä valo taustallaan. Sen olemus oli kaikin puolin irrallaan todellisuudesta, mutta välitti samalla niin äärimmäisen vilpittömän kiitollisuuden tunteen, ettei Rintarō osannut vastata mitään. (s. 125)

Pidin kovasti siitä, miten kirja onnistuu yhdistämään kevyttä ja syvällistä. Se on kertomus yksinäisestä kirjoja rakastavasta pojasta, mutta samalla se käsittelee nykyajan kirjallisuuskäsityksen ongelmakohtia: kirjojen vangitsemista, silppuamista ja myymistä sekä kirjojen tietynlaista sieluttomuutta. Teos on täynnä syvällisiä viisauksia kirjoista ja lukemisesta, ja se pyrkii minusta rivien välistä vaikuttamaan lukijaansa herättelemällä tätä pohtimaan nykyajan lukemattomuutta ja kirjojen vähäistä arvostusta. Lukupiiritapaamisessa keskustelimme juuri tästä, sillä oikeastaan kaikki kirjan lukeneet olivat huomanneet saman. Pohdimmekin, että tämä on niin monitasoinen teos, että vaatisi useamman lukukerran.

Japanilainen kulttuuri tulee viehättävästi esiin kirjan sivuilta esimerkiksi henkilöhahmojen kohteliaisuudessa ja vähäeleisessä dialogissa. Kerronta ja dialogi tuntui lukiessa jotenkin paljon länsimaista herkemmältä ja ajattelevaisemmalta. Pohdin lukiessani, miten ihastuttava Studio Ghibli -elokuva tästä kirjasta tulisikaan. Ja koska en ole avointen loppujen ystävä, tämän kirjan sulkeutuva ja onnellinen loppu oli suuri plussa.

Nykyään ei juuri tapaa kirjoja, joilla on sielu. Päinvastoin ei enää ole edes ihmisiä, jotka tietäisivät asiasta. Kirjaksi sanotaan pelkkää paperinivaskaa, johon on painettu sanoja. Eikä tämä koske vain yleisesti laajalti luettavia ja saman tien poisheitettäviä kirjoja. Jopa minä, pitkän ajan läpi kulkenut ja ympäri maailmaa luettu, en juurikaan enää tapaa ihmisiä, jota suhtautuisivat minuun vilpittömästi. Nykyään kukaan ei vilkaisekaan kuin kirjoja, joita säestävät sellaiset komeat iskulauseet kuin 'maailman luetuin kirja'. Kirjoja vangitaan, silputaan, myydään armottomasti. (s. 156)

Lopuksi: suosittelenko?

Kissa joka suojeli kirjoja on kiinnostava lukukokemus. Se on vähäeleinen, mutta samalla ajatuksia herättävä ja syvällinen pieni kirja, jota suosittelen pohdiskelijoille, japanilaisesta kulttuurista ja kirjoista kiinnostuneille sekä maagisen realismin ystäville. Ja vaikket olisi japanilaista kirjallisuutta koskaan lukenut, suosittelen siltikin. Tämä jos mikä on oiva ensikosketus japanilaiseen kirjallisuuteen.

Annoin Goodreadsissa kolme tähteä.