Casey McQuistonin Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä pisti silmään jo ollessaan kirjaston bestsellerinä viime vuoden puolella (lähinnä vaaleanpunaisen kantensa takia, koska vaaleanpunainen on lempivärini). Nyt kaipasin romanttista höttöluettavaa, joten oli oikea aika napata se lukuun. Vuoden 2023 Helmet-lukuhaasteessa ruksaan sillä haastekohdan 41. Kirjan kirjailija on syntynyt 1990-luvulla. McQuiston on syntynyt vuonna 1991 eli on minua vain seitsemän vuotta vanhempi.

Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä / Red, white and royal blue

Tammi

suom. 2022

400 sivua

Alex Claremont-Diazin äiti pyrkii toiselle presidenttikaudelle, eikä virheisiin ole varaa. Kun Alex sitten aiheuttaa skandaalin sössimällä Englannin kruunupäiden häissä, vahinkojenhallinta vaatii äärimmäisiä tekoja: Alexin on teeskenneltävä ystävyyttä vihaamansa prinssi Henryn kanssa. Teeskentely johtaa kuitenkin todellisiin tunteisiin, ja pian kaikkien osapuolten on päätettävä, ovatko he valmiita tekemään historiaa. (osa takakansitekstistä)

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

– –  Alex vihaa Englannin nuorta prinssiä.

Tai ei hän Henryä varsinaisesti vihaa. Kyse ei ole edes minkäänlaisesta kilpailuasetelmasta, mutta Henry ärsyttää häntä tavalla, joka herättää hänessä levottomuutta ja saa hänen kätensä hikoamaan. – – Henryn imago koostuu pelkästään laimeista hymyistä, lauhkeasta ritarillisuudesta ja tylsissä hyväntekeväisyystilaisuuksissa näyttäytymisestä – hän on täydellisen mitäänsanomaton satuprinssi. (s. 16-17)

Eletään vuoden 2019 vaihtoehtotodellisuutta (koronaakaan ei koskaan tule). Obaman jälkeen Yhdysvaltojen presidentiksi on valittu Ellen Diaz -niminen nainen ensimmäisenä naispresidenttinä Yhdysvalloissa. Ensimmäinen valtakausi alkaa lähestyä loppuaan ja nyt olisi aika pyrkiä seuraavalle. Presidentin 21-vuotias kuopus Alex opiskelee yliopistossa ja tahtoo tulla nuorimmaksi koskaan valituksi senaattoriksi. Ja enemmän kuin mitään muuta hän haluaa, että äiti pääsee jatkamaan presidenttinä. Alex on kuitenkin lähellä munata kaiken. Kuninkaallisissa häissä Englannissa hän kohtaa lapsuuden arkkivihollisensa, 23-vuotiaan prinssi Henryn, kuvitteellisen prinssi Philipin veljen. Alex ja Henry kaatuvat hääkakun päälle käsikähmän seurauksena, ja soppa on valmis. Julkisuudessa tarkasti seuratulle Alexille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin matkustaa takaisin Englantiin. Skandaali yritetään hoitaa uskottelemalla, että kyseessä oli vain "toverillinen, vähän homoeroottinen kommellus", joka johtui kahden parhaan ystävyksen kiusoittelusta. Alexin ja Henryn tulee esittää parhaita ystävyksiä ja nähdä toisiaan säännöllisesti. Säännölliset tapaamiset ja viestittelyt johtavat ystävyyteen, ihastumiseen, himoon ja lopulta rakastumiseen.

Kuuma suhde paljastuu tietenkin lehdistölle, kuten arvata saattaa, kun kaksikon sähköpostiviestit vuodetaan julkisuuteen. Henry empii ensin, sillä kuningashuone kohdistaa häneen valtavia odotuksia ja paineita. Yhdessä he päättävät kuitenkin tehdä historiaa ja julkistaa suhteensa sekä puhua siitä avoimesti. Riskinä on, ettei Alexin äiti pääse seuraavalle presidenttikaudelle, mutta Alexin koko perhe on valmis siihen. Lopulta äiti pääsee kaikesta huolimatta (tai ehkä juuri siitä syystä) toiselle presidenttikaudelle, ja Alex ja Henry saavat toisensa.

Hämmennyin aluksi, sillä en tajunnut, että kyse on vaihtoehtoisesta historiasta. Sitten tajusin, että McQuiston on keksinyt aivan omat henkilöt myös Englannin kuningasperheeseen. Kuningatar Elisabet II:n sijasta maata hallitsee kuningatar Mary, joka on suoraan sanottuna aivan hirveä homovastainen ja perinteisiin jumiutunut vanha harppu. Henryn äidin nimi on Catherine, ja Henryllä on Philip-niminen veli. Loppusanoissaan McQuiston kertoo tahtoneensa kirjoittaa vaihtoehtoisen, eskapistisen todellisuuden, mikä on kyllä ihan hauska idea. Ei aina tarvitse noudatella historiaa niin pilkuntarkasti.

Joskus sitä kaipaa kunnon enemies to lovers -tarinoita, ja tämä kirja oli juuri sellainen ilmaisun varsinaisessa merkityksessä. Eniten pidin alusta, jossa Alex ja Henry vielä luulevat olevansa toistensa vihollisia ja inhoavat toisiaan näennäisesti. He päätyvät muun muassa ahtaaseen siivouskomeroon päällekkäin, mikä on vain omiaan herättelemään kummassakin tuntemuksia, joita he turhaan yrittävät peitellä. Sitten erään valtiollisen vierailun aikana Henry suutelee Alexia puutarhassa, ja seuraavalla vierailulla he jo muhinoivat salissa, jonka viereisessä huoneessa on joukko vaikutusvaltaisia ihmisiä. Ehkä vähän hävettää myöntää, mutta teini sisälläni hihkui innosta tällaisissa kohtauksissa.

Mikäköhän mahtaa olla oikea pukukoodi sille, kun kutsuu tyypin, joka muuttui verivihollisesta muka-bestikseksi, huoneeseensa harrastamaan seksiä? Etenkin, kun huone on Valkoisessa talossa, ja tyyppi on jätkä. Ja etenkin, kun kyseessä oleva jätkä on Englannin prinssi. (s. 133)

McQuiston edustaa syntymävuotensa puolesta milleniaaleja, mikä näkyy hänen railakkaassa ja häpeilemättömässä tavassaan kirjoittaa. Pidin siitä. Henkilöhahmot ovat roiseja suustaan ja aivan selviä 2000-luvun alussa syntyneitä nuoria aikuisia. Bilettämistä, ryyppäämistä ja rellestämistä oli omaan makuuni vähän liikaa, mutta olenkin aina ollut kalkkis sellaisten asioiden suhteen. En tehnyt niitä ikinä itse ollessani teini. Osasin silti ajoittain samaistua ajatuksiin, joita Alexilla ja Henryllä on maailmasta. Huvituin suuresti siitä, miten päähenkilöt pohtivat, kirjoitetaankohan heistä fanfictionia nettiin, ja jopa lukevat sellaista. Minä olen kasvanut fanfictioneja lukien ja kirjoittaen, joten tämä metatekstuaalinen yksityiskohta viihdytti erikoisesti.

Romaani on täynnä kepeää huumoria, eikä se ota itseään liian vakavasti. Kaiken taustalla kulkee pohjavire, josta tietää, että tarina tulee lopulta päättymään onnellisesti. Kaikenpuolinen ennalta-arvattavuus ei lainkaan haitannut, sillä sitä osasi odottaa, kun kirjan aloitti. Kliseinen loppu, jossa voitetaan vaalit ja rakastavaiset saavat toisensa, äklötti vain pienen hetken. Sitten tuumin, että olipa kiva lukea tällainen kirja pitkästä aikaa.

Lopuksi: suosittelenko?

Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä on hauska ja kevyt kirja, jonka päähenkilöinä on kaksi homoseksuaalia nuorta miestä. Sellaisia kirjoja ei ainakaan ole liikaa. Oikein nautittava lukukokemus, jota suosittelen hömppää etsiville.

Annoin Goodreadsissa neljä tähteä.