Viime vuosina olen lukenut sekaisin Stephen Kingin uutta ja vanhaa tuotantoa. Nyt oli vuorossa taas yksi vanhempi teos, Julma leikki. Lukemani painoksen kansi on mielestäni ruma ja liian paljastava. Rehellisesti sanottuna piilottelin sitä työpaikan kahvihuoneessa lukiessani ruokatauoilla, koska en halunnut vastailla kysymyksiin siitä, mikä ihmeen kirja tuo on olevinaan. Takakannessa lupaillaan suuria: siinä todetaan, että King menee romaanissa liian pitkälle, joten tietysti minun oli saatava tietää, mistä on kyse. Olen lukenut Kingiltä niin paljon, että tunnen hänen tyylinsä jo erittäin hyvin, joten minua ei hevillä hetkauteta. Paha mieli, paras mieli -lukuhaasteessa (15.9.2023 - 15.3.2024) ruksaan tällä ruudun "lapsuuden trauma", Luonto sivuilla -lukuhaasteessa (1.10.2023 - 30.5.2024) puolestaan ruudun "varjo".

Julma leikki / Gerald's game

Tammi

suom. 1993

367 sivua

suomentanut Heikki Karjalainen

Asianajaja Gerald Burlingame on keksinyt jännittävän leikin tuomaan uutta hohtoa avioelämään. Eräänä aurinkoisena lokakuun päivänä hän ottaa vapaata ja suuntaa Jessie-vaimon kanssa kesämökille ottamaan iloa irti. Mutta heidän leikkinsä saakin odottamatta karmean käänteen, ja Jessie jää mökille yksin, käsiraudoin sängyntolppiin kahlehdittuna...

Kaksikymmentäkahdeksan tuntia Jessie makaa siinä yrittäen keksiä, miten pääsisi irti. Hänen mielessään heräävät eloon kaikki synkät muistot jotka hän on torjunut, ja mökin lukitsematon takaovi paukkuu tuulessa valmiina päästämään sisään aivan uusia, ennen kuvittelemattomia kauhuja – niin pelottavia että Jessie pakenisi mieluummin jopa hulluuteen tai kuolemaan. Tämän tarinan mittaan Jessie Burlingamen hermot joutuvat tosi kovalle koetukselle – ja niin myös sinun, Lukija. (lieveteksti)

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

Minä olen täällä yksin, minun mieheni makaa kuolleena lattialla ja minä olen käsiraudoilla kiinni sängyssä. Voin huutaa kunnes muutun siniseksi, mutta siitä ei ole minulle mitään hyötyä: kukaan ei kuitenkaan kuule. – – Gerald on kuollut ja se on sääli – ei ollut tarkoitus tappaa häntä, jos minä sen nyt tein – mutta ainakin hänen loppunsa tuli melko nopeasti. Minulle kuolema ei tule nopeasti; jos ei Portlandissa joku ala huolestua meistä, eikä ole mitään todellista syytä kenenkään huolestua, ei ainakaan tähän aikaan... (s. 41)

Lokakuisena keskiviikkoiltapäivänä 17 vuotta naimisissa ollut pariskunta, Jessie ja hänen asianajajamiehensä Gerald, leikkii sitomisleikkejä järvenrantahuvilallaan Mainessa Kashwakamakjärven (tiedän, kunnon sanahirviö) rannalla. Gerald on ottanut vapaapäivän töistä ja saanut vaimoltaan luvan toteuttaa seksifantasiansa, tällä kertaa oikeilla käsiraudoilla huivien ja köysien sijasta. Jessie suostuu leikkiin miehensä mieliksi ja antaa Geraldin kahlita hänet käsistä sängynpäätyyn. Kesken leikin Jessie tulee toisiin ajatuksiin ja yrittää kertoa Geraldille, ettei tahdo leikkiä enää. Gerald ei kuitenkaan kuuntele vaan on hulluna kiihkosta. Tilanne eskaloituu ja Jessie potkaisee miestään vatsaan ja kiveksille. Potku kahteen arkaan paikkaan saa Geraldin ulvomaan kivusta. Sitten hän saa sydänkohtauksen ja putoaa kuolleena lattialle. Jessie jää aivan yksin ajatustensa ja päänsisäisten äänien kanssa, joita on kuullut lapsesta asti. Pään sisällä Jessielle juttelevat hänen lapsi- ja kotirouvaversionsa, yliopistoaikainen huonetoverinsa, terapeuttinsa sekä äitinsä. Äänten kanssa Jessie käy keskusteluja päivän vaihtuessa pelottavaksi, pimeäksi yöksi, jolloin Jessie näkee äkkiä pitkän, pelottavan miehen seisomassa huoneen nurkassa. Kun aamu valkenee, mies on poissa.

Sidottuna Jessie kärsii kamalista krampeista sekä huutavasta janosta. Melko pian Geraldin kuoltua taloon tulee avonaisesta takaovesta nälkäinen kulkukoira, joka alkaa syödä Geraldia. Kun koira lähtee, janoinen Jessie onnistuu juomaan Geraldin sängynpäätyhyllylle jättämästä vesilasista, mutta käyttää muun aikansa lähinnä nukkumiseen, äänille puhumiseen ja menneiden muistelemiseen. Hänen mieleensä palaa hyvin elävästi kesä 1963 toisella järvellä, hänen vanhempiensa järvenrantahuvilalla, jossa auringonpimennyksen aikana Jessien isä teki seksuaalisia asioita tyttärelleen. Jessie keksii lopulta keinon vapautua käsiraudoista: hän viiltää lasinpalasella ranteensa auki ja käyttää verta liukasteena saadakseen toisen kätensä vapaaksi. Sitten Jessie pakenee huvilalta autolla, mutta kuvittelee edelleen nurkassa näkemänsä miehen olevan siellä. Koettelemuksen jälkeen Jessie alkaa jostakin syystä kirjoittaa tapahtumista kirjettä yliopisto-huonetoverilleen. Huoneen nurkassa seissyt mieskin löytyy ja osoittautuu oikeaksi ihmiseksi, haudanryöstäjä-murhaaja-pedofiiliksi.

Romaani on Kingimäinen kaikilla mahdollisilla tavoilla. Kielenkäyttö on roisia, ajoittain jopa järkyttävänkin roisia, mikä on ominaista erityisesti hänen varhaisemmalle tuotannolleen. Naista muun muassa nimitetään vitun elossapitojärjestelmäksi. King on aina osannut suoran kiroilemisen ja törkeydet. Jessie on paha suustaan, mikä vähän syö uskottavuutta ja tekee hänestä rasittavan päähenkilön. Säälin Jessietä lähinnä siksi, että säälisin ketä tahansa, joka jäisi käsiraudoilla kiinni sänkyyn puolialastomana keskellä korpea ja joutuisi olemaan samassa huoneessa kuolleen miehensä kanssa. En vain pitänyt yhtään siitä, miten kylmästi hän suhtautuu Geraldin kuolemaan. Aluksi se on ymmärrettävää, sillä Jessie keskittyy omaan selviytymiseensä, mutta päästyään pakoon hän käyttää kaiken energiansa nurkassa vaanineen miehen pelkäämiseen ja kirjeen kirjoittamiseen ihmiselle, jota ei ole nähnyt vuosikausiin, sen sijaan että surisi miehensä menetystä. Saa pohtimaan, oliko heidän avioliitonsa todella niin hyvä kuin Jessie antaa ymmärtää.

Sinä päivänä täydellinen auringonpimennys kesti vain vähän yli minuutin, Jessie... paitsi sinun päässäsi. Siellä se jatkuu yhä, eikö totta? (s. 114)

Jäin pohtimaan montaa kirjan tapahtumaa. Ensinnäkin Geraldin sydänkohtaus. Se olisi kuulemma voinut tapahtua koska vain, joten on ymmärrettävää että se tapahtuu seksileikin yhteydessä, mutta entä Jessien väkivaltaisuus miestään kohtaan? Gerald ei meinaa millään uskoa, vaikka Jessie pyytää häntä vapauttamaan itsensä, mutta että potkaista miestään niin lujaa kuin jaksaa... Aivan kamalaa. Toinen iso asia, mikä jäi häiritsemään, on se, miten Jessie vapautuu. Hän yrittää ensin käyttää kasvorasvaa, mutta pudottaa rasvapurkin ja päätyy käyttämään omaa vertaan liukasteena. Miten olisi vaikkapa sylki? Käteen sylkeminen ei vaatisi ranteen aukaisemista lasinpalalla. Ratkaisu tuntui ja tuntuu yhä erittäin äärimmäiseltä ja lähinnä siltä, että King halusi vain mässäillä verellä ja saada lukijan voimaan pahoin kuvatessaan, miten iho kuoriutuu Jessien kädestä hänen vetäessään sitä irti käsiraudasta. Myös se, että kulkukoiralla on kunnon kekkerit sen aterioidessa kuolleesta Geraldista, oli ällöttävää ja aika tarpeetonta, mutta sekin shokkiefektin saamiseksi ehkä Kingin mielestä välttämätöntä.

Auringonpimennys-takaumat olivat häiriintyneitä. Takaumissa Jessie on kymmenvuotias, mutta ajatusmaailmaltaan aivan liian aikuismainen ollakseen realistinen lapsi. Hän kiroilee yhtä paljon kuin aikuis-Jessiekin, mitä en oikein purematta niele. Inhotti erittäin paljon lukea kohta, jossa Jessien isä oikeuttaa tyttärensä seksuaalisen ahdistelun sillä, että hänellä ja vaimolla menee huonosti, mutta miehellä on kuitenkin tiettyjä tarpeita (just joo!). Lapsuuden traumojen muisteleminen järkyttävässä, pelottavassa tilanteessa tuntuu aika äärimmäiseltä, mutta on kai ihan loogiselta. Siitä on kyllä pakko antaa piiiitkä miinus, että nurkassa seisova kyylääjä on ihan oikea mies eikä pelkkää Jessien mielikuvituksen tuotetta. Koin itse kaikkein ahdistavimmiksi juuri ne kohdat, joissa Jessie aidosti on vähällä menettää järkensä, en kohtia, joissa mässäillään verellä ja groteskeilla yksityiskohdilla (kuten sillä, että tuo nurkassa seissyt mies on tehnyt ruumiiden peniksistä itselleen kaulakorun). Petyin, kun kyseessä oli oikea ihminen. Se latisti lopun. En myöskään voinut olla suoraan sanoen huvittumatta siitä, miten King latelee kaikki kauheimmat kuviteltavissa olevat rikokset tuon miehen kontolle viimeisillä sivuilla, joissa Jessie kertoo ne lukijalle: haudanryöstäjä ja -häpäisijä, nekrofiili, pedofiili, murhaaja, ihmisten raajojen ja ulokkeiden keräilijä... Loppu tuntui niin yliampuvalta, että se meni jo yli hilseen. Omasta puolestani kirja olisi saanut loppua siihen, kun Jessie vapautuu käsiraudoista.

Lopuksi: suosittelenko?

Julma leikki edustaa Stephen Kingin melko varhaista tuotantoa. Siinä King mässäilee kyllästymiseen asti asioilla, jotka toimivat parhaiten silloin, kun niitä osaa ripotella tarinaan sopivasti, ei liikaa. Kuin mokkapala, joka maistuu paremmalta, kun strösseleitä on maltillisesti, ei koko strösselipurkkia kaadettuna yhden palan päälle. Verellä mässäilyssä ei ole mitään vikaa kun kauhusta puhutaan, mutta se pitää tehdä tyylikkäästi. King osaa sen kyllä ja näyttää taitonsa monissa muissa romaaneissaan, muttei mielestäni tässä. Julma leikki tuntuu kokeilulta, jossa King on vain päästellyt höyryjä ja antanut kaiken tulla ulos. Tarinalla on ihan kelpo juoni, mutta häiritsevät yksityiskohdat ja huono loppu jättivät väsyneen fiiliksen. Luettu on, nyt uusi kirja tulille.

Annoin Goodreadsissa kaksi tähteä.