Kesällä verestelin muistoja ja luin yhden lapsuudestani tutun R.L. Stinen Goosebumps-kauhukirjan: Hirviöitä! Hirviöitä! (linkki postaukseen). Nyt halloweenin lähestyessä innostuin lukemaan kaksi lisää: Noidutun naamion sekä Kolkon aavekoiran. En ollut lukenut kumpaakaan aiemmin. Valikoin kirjastossa pitkään ja hartaasti, mitkä kaksi Goosebumpsia ottaisin lukuun halloweeniksi, ja nämä valikoituivat kiinnostavien takakansitekstien perusteella. Halloween on kiehtova juhla, vaikken sitä varsinaisesti vietä. Yleensä katson jonkun pelottavan kauhuleffan ja leivon halloween-teemaisia herkkuja. Tämä vuonna leivoin halloweenkakun, joka näkyy kuvassa. Hauskaa halloweenia!

 

Noiduttu naamio / The Haunted Mask

Sanoma Magazines Finland

suom. 2008

126 sivua

 

Ai että miten ruma Carly Bethin halloween-naamari on? Niin ruma, että se säikytti pikkuveikan puolikuoliaaksi. Niin karsea, että kavereitakin hirvitti. Se on kaikkien aikojen paras naamari, juuri sellainen kuin Carly Beth toivoi. Ja enemmänkin. Ehkä liikaakin. Sillä halloween on melkein ohi. Ja Carly Bethillä on edelleen kasvoillaan upea naamarinsa... (takakansiteksti)

 

Kolkko aavekoira / The Barking Ghost

Sanoma Magazines Finland

suom. 2006

126 sivua

 

Säikkyy omaa varjoaankin. Niin kaikki sanovat Cooper Holmesista. Kun Holmesin perhe muuttaa uuteen kotiin metsän keskelle, kaikenlaista pelottavaa alkaa tapahtua oikein roppakaupalla. Ikävä kyllä kukaan ei usko pelkuriputti Cooperia. Mutta eipä kukaan toinen kuullutkaan yöllä sitä selkäpiitä karmivaa haukuntaa. Eikä törmännyt kahteen häijyn näköiseen hurttaan, jotka katsoivat kuin tuhka tuuleen... Varo lukija – niskavillasi nousevat kohta pystyyn! (takakansiteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Noiduttu naamio kertoo Carly Bethistä, 11-vuotiaasta säikystä tytöstä, jota kaverit mielellään kiusaavat pelottelemalla ja keppostelemalla hänen kustannuksellaan. Halloween lähestyy, ja Carly Beth tahtoo maksaa potut pottuina: hän päättää hankkia itselleen naamarin, jolla pelästyttää kaverit. Uudesta juhlatarvikeliikkeestä kaupungilla Carly Beth löytää takahuoneesta karmivan vihreän naamarin, jolla on oranssit silmät ja torahampaat. Myyjän estelyistä huolimatta Carly Beth ostaa naamarin ja pukee sen päälleen. Naamari istuu kuitenkin hyvin tiukassa ja tuntuu miltei toiselta iholta. Lisäksi se päällään Carly Bethin ääni muuttuu möreäksi ja pelottavaksi, ja samoin muuttuu hänen luonteensa: hänestä tulee häikäilemätön ja ilkeä. Kuten arvata saattaa, naamari juuttuu lopulta kiinni. Carly Beth palaa paniikissa juhlatarvikeliikkeeseen ja saa kuulla, että vain rakkaudentunnustus saa naamarin irtoamaan. Äidin rakkauden avulla Carly Beth pääsee naamarista eroon, mutta pikkuveli pukee sen ylleen... eikä saa sitä enää koskaan pois.

Tämä kirja oli aihepiirinsä vuoksi täydellinen näin halloweenin alla luettavaksi. Pääsin hyvin tunnelmaan lukiessani Carly Bethin naamariostoksista ja karkki vai kepponen -kierroksesta. Yhtä asiaa jäin miettimään. Carly Bethin kaverit tykkäävät tehdä hänestä pilaa ja vievät sen jopa niin pitkälle, että pilailevat koko muun koulun edessä tiedekilpailutapahtumassa. Lopputuloksena kaikki muut oppilaat ja jopa opettajat nauravat Carly Bethille. Minusta tämä kohta oli kurja. Mahtaakohan tätä kirjaa lukeva lapsi ajatella, että jos hänetkin nolattaisiin koko koulun nähden, myös opettajat nauraa hekottaisivat muiden mukana? Tunnelma kirjassa oli kuitenkin hyvä, sopivalla tavalla karmiva, vaikka loppu olikin hyvin ennalta-arvattava, kun Carly Bethin pikkuveli pukee naamarin ja kirja loppuu siihen. Tosi hauska yksityiskohta olivat lankapuhelimet, joilla henkilöhahmot soittelevat toisilleen. Niiden läsnäolo tarinassa paljastaa kirjoitusajankohdan paremmin kuin hyvin. Olisiko Carly Bethille käynyt toisin, jos hän olisi voinut vaikkapa juhlatarvikeliikkeestä viestitellä parhaalle ystävälleen sen sijaan, että joutui menemään kotiin soittamaan lankapuhelimella?

 

Carly Beth nosti katseensa peiliin ja melkein säikytti itsensä! Aivan kuin oikeat kasvot, hän ajatteli eikä kyennyt kääntämään katsettaan. Silmäni ikään kuin kuuluvat naamariin. Ei näytä yhtään siltä kuin kurkkisin silmänaukoista. – – Ei näytä yhtään naamarilta. Vaan inhottavilta, epämuodostuneilta kasvoilta. (s. 54)

 

Kolkko aavekoira kertoo 12-vuotiaasta Cooperista. Hänen äitinsä saa töitä Mainesta, ja perhe muuttaa keskelle metsää syrjäiseen taloon ("– – talomme oli synkässä metsässä, jossain Mainen osavaltiossa. Kilometrien päässä lähimmästä kaupungista. Olen lukenut vain kaksi kauhukirjaa, ja molemmat niistä sijoittuivat Maineen. Metsään." (s. 8). Voi Maine, sinä klassinen Kingin ja monen muun kauhukirjailijan suosima pelottava tapahtumapaikka! Cooper kuulee keskellä yötä koirien haukuntaa ja tapaa metsässä tytön, joka on kilometrien päässä asuva naapuri ja joka myös kuulee koirat. Cooperin vanhemmat ja veli eivät kuule koiria. Cooper päättää todistaa, että koirat ovat oikeasti olemassa, ja lähtee metsään etsimään niitä. Koirat ovat todellisuudessa satavuotiaita henkiä, jotka on vangittu aavekoirien hahmoon samoilemaan metsässä ikuisesti. Ne onnistuvat huijaamaan Cooperia ja naapurin tyttöä ja vaihtamaan näiden kanssa kehoja. Cooper yrittää päästä takaisin omiin nahkoihinsa, mutta epäonnistuu: hän onnistuu vaihtamaan kehoa seuraavaksi maaoravan kanssa.

Tästä kirjasta minulla oli Noiduttua naamiota suuremmat odotukset, koska lähtöasetelma ja takakansi lupaavat jotakin oikeasti karmivaa. Noh, petyin. En tietenkään odottanut mitään aikuisten tasolla karmivaa, onhan kyse lastenkirjallisuudesta, mutta silti. Tarinan alku oli minusta potentiaalinen ja jännittävä: Cooper herää keskellä yötä haukuntaan ja katsoo ikkunasta, muttei näe mitään. Päivällä hän näkee koirat puiden lomassa tuijottamassa, mutta hetken päästä koirat katoavat. Isä ja äiti eivät usko häntä, vaan puhuvat psykiatrista ja luulevat poikansa menettäneen järkensä. Herkullinen lähtöasetelma. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän se kuitenkin lässähtää. Kun Cooper vaihtaa paikkaa aavekoiran kanssa, aloin jo miettiä, etten odottanut mitään tällaista. Loppu oli kyllä varsinainen kliimaksi: Cooper muuttuu naapurin tytön kanssa maaoravaksi! Toisin kuin monessa muussa lukemassani Goosebumpsissa, loppu ei karminut, ei sitten yhtään. Se lähinnä huvitti. Olisin myös mielelläni kuullut satavuotiaiden henkien tarinan. Niistä kerrotaan vain, että ne on noiduttu aavekoiriksi, mutta ei mitään siitä, keitä he ovat ja miten näin on päässyt käymään. Loppu jätti siis paljon toivomisen varaa.

 

En millään voinut lakata ajattelemasta niitä koiria. Koiria, jotka ainoastaan minä näin. Koiria, jotka vohkivat eväitä. Koiria, jotka osasivat kulkea ovien läpi. En nähnyt niitä enää sillä viikolla. Mutta joka aamu kuulin niiden haukkuvan jossain talon ympärillä. Kukaan muu ei kuullut niitä. (s. 71)

 

Oli mukavaa lukea Goosebumpsia, vaikka en olekaan enää kohderyhmää. Kaksi Goosebumpsia peräkkäin oli minulle maksimimäärä, sillä huomasin jo näistä kahdesta toisteisuutta esimerkiksi siinä, miten päähenkilö kuvataan pelkuriksi ja miten hänen pelollaan pilaillaan. Ehkäpä innostun vuoden päästä lukemaan lisää, kun olen pitänyt pitkän tauon. Goosebumpsit ovat kyllä hyviä kirjoja, joita suosittelisin mielelläni lapsille, jos minulta kysyttäisiin lasten kauhukirjallisuussuosituksia (ehkäpä vielä jonain päivänä kysytään).

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Noiduttu naamio ja Kolkko aavekoira ovat molemmat melko varhaista Goosebumps-tuotantoa, ilmestyneet alun perin jo 1990-luvulla, joskin suomennettu vasta 2000-luvun puolella. Ne ovat kestäneet aikaa yllättävän hyvin (vaikka henkilöhahmot puhuvatkin vielä lankapuhelimeen) ja sopivat varmasti myös joillekin nykypäivän kauhunnälkäisille lapsille. Näistä kahdesta pidin itse enemmän Noidutusta naamiosta, vaikka Kolkon aavekoiran aihe tuntui aluksi kutkuttavammalta. Suosittelen kauhun ystäville ja lapsille (tai lapsenmielisille).

Annoin Goodreadsissa Noidutulle naamiolle kolme tähteä, Aavekoiralle kaksi.