Noin vuosi takaperin ystäväni, joka myös opiskelee yliopistossa suomen kieltä ja kirjallisuutta, kävi kanssani keskustelua kirjojen lukemisesta lukion äidinkielen kursseille. Hänen pikkusiskonsa oli siihen aikaan lukiossa, ja ystäväni kertoi huvittuneena, että sisko joutui jollakin kurssilla lukemaan Pajtim Statovcin Bollan. Se, miten ystäväni sanoi kirjan nimen, kulmiaan kohotellen ja hymähdellen, jäi vaivaamaan minua. En ollut vielä silloin lukenut Bollaa itse. Olin kuullut siitä ja tiesin sen käsittelevän rohkeasti homoseksuaalisuutta. Nyt sen lukeneena ymmärrän, miksi ystäväni kohotteli kulmiaan. Bolla on minusta aika rohkea kirja luetuttaa lukion kurssilla. Toki jokainen äidinkielen opettaja saa valita itse, mitä kirjoja tahtoo oppilaidensa lukevan, ja itse luin lukiossa samalta kirjailijalta Kissani Jugoslavian. Se ei kuitenkaan ollut yhtä erikoinen lukukokemus kuin Bolla. Tulinkin sen luettuani siihen tulokseen, etten itse välttämättä tahtoisi luetuttaa sitä tulevilla oppilaillani.

Vuoden 2022 Helmet-lukuhaasteessa laitan sen haastekohtaan 43: Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan. En haluaisi olla kirjan tapahtumissa mukana (4), päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön (9), kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä (11) ja kirjassa on oikeudenkäynti (35). Muihinkin haastekohtiin se sopisi, mutta edellä mainittuihin ainakin. Historiallisessa lukuhaasteessa sijoitan sen ruutuun "syntymävuosikymmen", sillä osa tapahtumista sijoittuu 1990-luvulle. Olen itse syntynyt vuonna 1998.

 

Bolla

Otava

2019

240 sivua

 

Arsimilla on vaimo, mutta kun hän tapaa Pristinan yliopistolla lääketiedettä opiskelevan Milosin, hän ei voi kuin ottaa tavaransa ja seurata. Heidän välilleen syttyy tulinen suhde, joka jatkuu, kunnes sota ajaa Arsimin perheineen maanpakoon. Kun Arsim vuosia myöhemmin palaa yksin sodan runnomaan Pristinaan, herää epätoivo. Mitä Milosille, ja mitä heille, oikein tapahtui? (lieveteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Olen lukenut Statovcilta sekä Kissani Jugoslavian että Tiranan sydämen. Niiden lukemisesta on kuitenkin jo aikaa, ja aika onkin melko tehokkaasti himmentänyt muistikuvani. Tiesin kuitenkin jotenkuten, mitä odottaa, sillä Statovci suosii kirjoissaan samoja teemoja: turvattomuutta, yksinäisyyttä, irrallisuutta ja ulkopuolisuutta.

Bolla jakautuu kahteen aikatasoon. Vuonna 2004 Pristinan kaupungissa Kosovossa naimisissa oleva parikymppinen Arsim näkee kadulla nuoren miehen, lääketiedettä opiskelevan Milosin, ja rakastuu. He aloittavat saman tien intohimoisen suhteen. Arsim laiminlyö vaimoaan ja keskittyy vain uuteen rakastettuunsa. Sota serbien ja albaanien välillä kuitenkin riehuu lähistöllä ja pakottaa lopulta Arsimin jättämään maan. Hän pakenee perheineen toiseen maahan, jota ei suoraan mainita, mutta jonka tulkitsin aiempien kirjojen tavoin olevan Suomi. Asuttuaan Suomessa muutaman vuoden hän joutuu hankaluuksiin: tavattuaan netistä löytämänsä alaikäisen pojan hän saa syytteen alaikäisen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Arsim tuomitaan vuodeksi vankilaan, minkä jälkeen hänet karkotetaan maasta. Vaimo ja lapset jäävät Suomeen, Arsim palaa Pristinaan, jossa elää vaatimatonta ja yksinäistä elämää. Jonkin ajan kuluttua hän näkee televisiosta dokumentin mielisairaalasta, johon serbialaisia vankeja on teljetty kostoksi sodasta. Sairaalassa on myös Milos, jonka Arsim kiirehtii hakemaan takaisin luokseen. Vihdoin he saavat olla taas yhdessä! Ikävä kyllä Milos, jonka elämää kuvaa toinen kirjan aikatasoista 1990-luvulle sijoittuvien päiväkirjamerkintöjen kautta, on sodasta traumatisoitunut ja järkensä menettänyt. Vanhat ajat eivät enää koskaan palaa ja tulinen rakkaus on mennyttä.

 

Hän on serbi ja minä albaani, ja siksi meidän tulisi olla vihamiehiä, mutta nyt, koskettaessamme toisiamme, välissämme ei ole yhtäkään asiaa joka olisi toiselle tavaton tai vieras, ja minulla on horjumaton tunne siitä, että me kaksi, me emme ole niin kuin muut, ja se tulee niin vahvana, niin läpitunkemattoman selvänä että se on kuin ylempää annettu, minulle kirjoitettu viesti – –

On huhtikuun alku, ja minä haluan toista miestä niin erehtymättömästi ja kirkkaasti, että koko loppupäivän hän on mukana rukouksissani, joissa häpeämättä pyydän häntä jumalalta itselleni. (s. 20-21)

 

Ristiriitainen. Se on paras sana kuvaamaan fiiliksiäni nyt, kun olen lukenut kirjan. Halusin puoltaa Arsimin ja Milosin suhdetta, mutta Arsim on niin itsekäs ja piittaamaton ihminen, että se oli hankalaa. Eniten suututti tapa, jolla hän kohtelee vaimoaan. Arsimin vaimo Ajshe on parhain vaimo, mitä mies voi toivoa. Hän pitää huolta kodista, lapsista ja miehestään, vaikka tämä huiteleekin suurimman osan ajasta muualla. Kuultuaan vaimonsa raskaudesta Arsim lyö tätä ja hakkaa sekä vaimoaan että lapsiaan sen jälkeen useasti. Hän purkaa turhautumistaan lyömällä, mikä kuvotti minua. Arsimin ja Ajshen suhde sai minut tuntemaan voimakkaita tunteita, surua, sääliä ja vihaa. Olin helpottunut heidän erotessaan, ja sympatiani olivat täysin Ajshen puolella. Tilanteen olisi voinut hoitaa niin paljon paremmin! Arsim olisi voinut jättää vaimonsa jo aiemmin ja joko kertoa hänelle totuuden tai olla kertomatta, mutta niin tekemällä hän olisi säästänyt sekä itsensä että perheensä surulta ja katkeruudelta. Kahden miehen rakkauden kuvaus on samalla kaunis ja karu, sillä lukija tietää, että suhde on tuhoon tuomittu. Eniten minua jäi kaihertamaan kohta, jossa Arsim jättää hyvästit Milosille ennen maasta lähtöään. Kumpikin tahtoisi karata yhdessä ja aloittaa uuden elämän jossakin muualla, mutta he eivät sitä tee. Olisin niin kovin toivonut toisenlaista ratkaisua!

 

et etsinyt minua hetkeäkään, et ollenkaan etsinyt minua vaan luovuit minusta kuin vanhasta lompakosta ja katosit tuosta noin vain sinä katosit täältä ja minä jäin yksin tähän maailmaan

sitä minä vihasin eniten

ettet antanut minulle mahdollisuutta

sanoa: tule mukaani älä lähde vaan jää vaan itkit kuin piskuinen kakara (s. 85)

 

Statovcin kieli on kaunista, vaikkakin kaltaiselleni hitaalle lukijalle melkoista takeltelua, sillä pitkät, pilkuttomat virkkeet välillä hidastivat lukemista melkoisesti. Samalla ne kuitenkin toivat lukukokemukseen jotakin enemmän ja veivät sen seuraavalle tasolle. Erityisesti kuvaukset sodasta saivat minut pysähtymään hetkeksi ja pohtimaan, miten lähelle ne tulevat nyt omaa elämääni. Ajatukseni lensivät kirjan sivuilla kuvatusta Kosovosta Ukrainaan ja ihmisiin, jotka siellä parhaillaan kärsivät sodan mielettömyydestä. Romaani osoittautui tällä hetkellä luettuna piinaavan ajankohtaiseksi sotakuvauksineen kaikkineen.

Kirjan loppu jäi mieleeni traagisuudellaan. Se yllätti ja kauhistutti. Koin sitä lukiessani, ja koen vähän vieläkin, fyysistä ja henkistä pahaa oloa. Vaikka Arsim onkin läpi kirjan kaikkea muuta kuin hyvä ihminen, olisin silti suonut hänelle onnellisen lopun. Milos on kuitenkin niin traumatisoitunut kokemastaan, ettei hänestä ole jäljellä muuta kuin kuori. Tapa, jolla Arsim hylkää hänet jättämällä hänet vuokra-asuntonsa sänkyyn eritteidensä keskelle makaamaan, kuvotti ja raivostutti. Kaiken kaikkiaan minun oli aivan järjettömän vaikea samaistua Arsimiin missään vaiheessa kirjaa, sillä hänen päätöksensä ja tekonsa olivat kauttaaltaan niin huonoja, niin vääriä, niin kamalia. Mikä pahinta, tällaisia ihmiskohtaloita on oikea maailma täynnä. Se saa ajattelemaan. En muista, milloin minulle olisi jäänyt näin pahaa oloa kirjan luettuani. Voi olla, ettei koskaan ennen.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Huh. En rehellisesti sanottuna oikein osaa sanoa, kenelle Bollaa suosittelisin. Se on niin erikoinen kirja ja herätti minussa niin ristiriitaisia tuntemuksia. Jätän siis suosiolla suosittelut antamatta. Totean vain, että herkät ihmiset, lukekaa omalla vastuulla.

En antanut Goodreadsissa tähtiä, sillä en kerta kaikkiaan osaa arvioida tätä kirjaa sillä tavoin, en ainakaan tällä hetkellä. Ehkä joskus tulevaisuudessa, kun lukemisesta on kulunut enemmän aikaa.