20220825_144653.jpg


Vuoden 2022 Helmet-lukuhaasteeni neljäskymmenes kirja on Alice Hoffmanin paksu episodiromaani Aavikon kyyhkyset. Bongasin sen Helmet-lukuhaasteen Facebook-ryhmästä, jossa joku vinkkasi, että sillä saa hyvin täytettyä tämän vuoden lukuhaasteen haastekohdan 19: Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa. Nimittäin siitä löytyy kertojia jopa neljä! Kesällä luin jo kaksi tiiliskivimäistä kirjaa, yhdeksänsataasivuisen Margaret Mitchellin Tuulen viemää (linkki postaukseen) sekä Stephen Kingin yli tuhatsivuisen Kuvun alla (linkki postaukseen). Siksi kavahdin aluksi tämän teoksen paksuutta (600 sivua), mutta koska se kuulosti niin mielenkiintoiselta, päätin kuitenkin kokeilla. Harmikseni tulin kirjan loppupuolta lukiessani kipeäksi, ja flunssaisilla aivoilla tällaisen järkäleen kahlaaminen tuntui ajoittain aika hitaalta. Sain kuitenkin lopulta selätettyä sekä flunssan että tämän kirjan!

 

Aavikon kyyhkyset / The Dovekeepers

Gummerus Kustannus Oy

suom. 2014

624 sivua

 

Jaelin äiti kuoli synnytyksessä, eikä hänen isänsä antanut sitä koskaan tytölle anteeksi. Leipurin vaimo Reva joutui katsomaan, kun roomalaiset sotilaat surmasivat raa'asti hänen tyttärensä. Urhea Aziza olisi voinut olla kaunis nainen mutta ryhtyi sen sijasta pojaksi, soturiksi. Aleksandriassa syntynyt Šira tuntee muinaisen magian ja lääketieteen salat, mutta kohtaloaan hän ei voi muuttaa. Näiden neljän rohkean juutalaisnaisen elämät kytkeytyvät toisiinsa roomalaisten piirityksen epätoivoisina aikoina. He kaikki ovat kyyhkystenhoitajia Masadan linnoituksessa, ja kukin heistä kätkee sydämeensä suuren salaisuuden: keitä he ovat, mistä he tulevat, ketä he rakastavat.

Naisten tarinat ovat historiamme kuluessa usein jääneet kirjoittamatta. Alice Hoffman antaa tosiasioihin pohjautuvalla historiallisella romaanillaan äänen niille, jotka ovat pysyneet vaiti niin kauan – äideille, tyttärille, vaimoille. (osa takakansitekstistä)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Kun takakansiteksti kertoo, että luvassa on tarina historian pimentoon jääneistä naisista, joiden ääni pääsee kuuluville proosan kautta, kiinnostukseni herää joka kerta. Tällaiset tarinat ovat tärkeitä erityisesti meille naisille, sillä etsimme niistä samaistumispintaa ja herkistymme aiemmin eläneiden naisten kohtaloista. Aavikon kyyhkyset sijoittuu ajallisesti vuosiin 70-73, Jerusalemin kapinan ja sen kukistumisen aikoihin. Ei muuten tule ihan heti mieleen toista kyseiseen tapahtuma-aikaan sijoittuvaa romaania, jonka olisin lukenut. Roomalaiset valtaavat Israelin kyläyhteisöjä ja kaupunkeja toisensa jälkeen ja häätävät juutalaiset kodeistaan. Romaanissa seurataan neljän sotaa pakenevan juutalaisnaisen elämää, ja se jakautuu neljään episodiin. Ensimmäinen on nimeltään Salamurhaajan tytär, ja se kertoo Jaelista, äidittömästä tytöstä, joka pakenee Jerusalemista isänsä kanssa. Toinen osa, Leipurin vaimo, kertoo Revkasta, vanhasta naisesta, jonka miehen sekä tyttären roomalaiset surmaavat ja jonka kylän he tuhoavat. Kolmas osa, Soturin rakastettu, kertoo Azizasta, tytöstä, joka tahtoisi olla poika ja soturi. Neljäs osa, Moabin noita, kertoo Azizan äidistä Širasta, joka on oppinut omalta äidiltään taikuutta ja joka on sen vuoksi leimattu yhteisössään noidaksi ja huonoksi naiseksi. Nämä neljä naista asuvat kuningas Herodeksen rakentamassa linnoituksessa, joka sijaitsee korkealla omavaraisella vuorella ja on sen vuoksi roomalaisten ulottumattomissa. Pian roomalaiset kuitenkin löytävät tiensä sinnekin.

 

Ilman kyyhkysiä tämä linnoitus olisi jo kukistunut. Hedelmätarhaan levitetty lanta muutti meidän maailmamme vihreäksi ja reheväksi ja ravitsi taatelipalmuja, öljypuita ja mantelipuita ja sai ne puhkeamaan valkeisiin ja vaaleanpunaisiin kukkapilviin. Ilman kyyhkysiä olisimme nääntyneet nälkään ajat sitten. (s. 227)

 

Neljän päähenkilön elämät kietoutuvat toisiinsa, ja mitä edemmäs tarinassa päästään, sitä selvemmäksi käy, että myös heidän kohtalonsa risteävät niin menneisyydessä kuin tulevaisuudessakin. Šira on ollut Jaelin hoitaja tämän ollessa aivan pieni, Aziza taas rakastuu ensin Jaelin veljeen ja sitten Revkan kuolleen tyttären mieheen. Pidin siitä, että kirja etenee episodimaisesti. Ensin kerrotaan Jaelin, sitten Revkan, sitten Azizan ja Širan tarina kukin omassa episodissaan. Tapahtumat etenevät kronologisesti joitakin takaumia lukuun ottamatta, eikä sen suurempaa seilaamista eri aikatasojen välillä tapahdu. Kaikki tämä helpottaa lukemista ja kärryillä pysymistä. En kokenut missään vaiheessa meneväni sekaisin esimerkiksi henkilöhahmojen nimissä tai miettiväni, kuka kukin on. Ensialkuun ajattelin tosin, että lukisin mielelläni romaanin pelkästään Jaelin näkökulmasta. Sitten iloitsinkin siitä, että kertojia on monta, sillä se rikastutti tarinaa ja piti mielenkiintoa yllä sen kuudensadan sivun verran. Eniten harmitti ehkä se, että vaikka päähenkilöitä on jo neljä, olisin lukenut mielelläni vielä viidennenkin naisen tarinan: Hannan, linnoituksen johtajan vaimon. Širalla on suhde yhteisön johtajan kanssa, minkä vuoksi Hanna ei voi sietää häntä, mutta sairas Hanna joutuu kuitenkin hakemaan häneltä apua. Hanna oli minusta tosi mielenkiintoinen henkilöhahmo muiden naisten ohella.

Jonkun verran teoksessa on pelkkää luonnonolosuhteiden, ympäristön ja arkielämän kuvausta, mikä ei itsessään ollut niin kovin mielenkiintoista, varsinkin kun samantyyppistä kuvailua oli lukenut jo monta sataa sivua. Opin kuitenkin paljon muinaisten juutalaisten juhlapyhistä, tavoista ja uskomuksista. Romaani on ennen muuta hyvin uskonnollinen ja valottaa proosamuodostaan huolimatta juutalaisten historiaa ja heidän tapojaan. Kaikki ne juhlapyhät ja vuodenajat saivat minut välillä vähän pyörälle päästäni, mutta olin kuitenkin aiheesta kiinnostunut.

 

Tulimme kuin kyyhkyset yli erämaan. Aikana, jolloin kaikkialla oli pelkkää kuolemaa, olimme kiitollisia mistä hyvänsä ja kaikkein kiitollisimpia herätessämme uuteen päivään. (s. 9)

 

Romaani on todenmukaisuutensa takia hyvin raaka. Verta vuodatetaan paljon ja ihmisiä kuolee. Kaiken taustalla liihottavat juutalaisten mukaan demonit ja pahat henget, joita yritetään häätää pois rukoilemalla ja käyttämällä taikakaluja. Toistuvana yksityiskohtana kaikkien neljän naisen tarinassa oli lähes sokea usko kohtaloon. Jokainen heistä uskoo, että on saanut määrätynlaisen kohtalon osakseen eikä voi muuttaa sitä. Tällaisella ajattelulla he oikeuttavat käytöstään, esimerkiksi sitä, että viettelevät varatun miehen. Itseäni tämä vähän ärsytti, mutta samalla yritin kontekstoida sitä vahvaan uskoon, joka päähenkilönaisten elämää ohjaa.

Loppupuoli, jossa roomalaiset lopulta saapuvat vuorelle valtaamaan Herodeksen linnoitusta, oli jännittävää luettavaa. Jousipyssyä taitavasti käyttävä Aziza nousi lopussa lempihahmokseni. Osasin odottaa kurjaa loppua, joten se ei yllättänyt. Sen sijaan yllätyin siitä, että siinä missä puolet päähenkilöistä kuolee puolet jää eloon. Loppu ei siis ollut aivan niin toivoton kuin luulin sen olevan, joten siitä plussaa. Hieno lopetus hienolle romaanille.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Aavikon kyyhkyset on hieno romaani. Se on taas yksi esimerkki siitä, miten kirjailija tarttuu intohimoisesti johonkin aiheeseen ja tuo sen nykypäivän ihmisten nähtäville historiaan unohdettujen naisten näkökulmasta. Suosittelen erityisesti historiallisten romaanien ystäville.

Annoin Goodreadsissa kolme tähteä.