Viimeksi luin dekkarin heinäkuussa, islantilaisen Perimän (linkki postaukseen). Se sai minussa aikaan dekkari-innostuksen, ja lainasin avopuolisoni vanhemmilta Leena Lehtolaisen Maria Kallio -dekkarin Minne tytöt kadonneet. Olin tätä ennen lukenut elämäni aikana yhden ainoan Maria Kallio -dekkarin, Kuolemanspiraalin, yläasteikäisenä, kun kävin äidin kanssa kirjastossa ja bongasin sen esillä olevien suositeltujen kirjojen joukosta. Kiinnostuin siitä paitsi taitoluisteluteeman vuoksi, myös siksi, että kyseessä oli dekkari. Muistan pitäneeni siitä. En siis ole lukenut Maria Kallio -dekkareita oikeassa järjestyksessä enkä edes aloittanut ensimmäisestä, mutta mitä väliä! Minusta dekkarikirjasarjat noin niin kuin yleensä ovat sellaisia, että niitä voi lukea missä järjestyksessä tahansa – jos siis ei haittaa, ettei lukijana ole sitten perillä aivan kaikista henkilöhahmoista ja menneistä tapahtumista, joita saatetaan sivuta ohimennen. Minua tämä ei haittaa eikä haitannut tämänkään kirjan kohdalla. Tämän sijoitin Helmet-lukuhaasteen 2020 kohtaan 30: Kirjassa pelastetaan ihminen.

 

Minne tytöt kadonneet

Tammi

2010

342 sivua

 

Ylikomisario Maria Kallio on ollut EU:n projektissa kouluttamassa afganistanilaisia poliiseja ja matkustaa tuhoisin seurauksin maan uuden poliisikoulun avajaisiin.

Palattuaan kotimaahan Maria aloittaa työt epätyypillisten rikosten solussa ja saa selvitettäväkseen kolmen maahanmuuttajatytön katoamistapaukset. Tytöt ovat käyneet samassa Tyttökerhossa kuin Marian tytär Iida. Sitten hangesta löytyy neljäs muslimityttö, omalla päähuivillaan kuristettuna. Onko tapauksilla tekemistä toistensa kanssa? Onko liikkeellä sarjamurhaaja? Vai onko tyttöjen perheillä jotain tekemistä katoamisten kanssa? (osa takakansitekstistä)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Mutta sitten ovat ne epätyypilliset. Pimeät jutut, jutut joissa on rasistisia motiiveja, uhkailut koulusurmista – kyllähän sinä tiedät. Niiden tutkimista varten tarvitaan oma yksikkö, tai pikemminkin oma solu, jossa on kokeneita tutkijoita. Komisario ja kaksi ylikonstaapelia. Komisario tekee myös kenttähommia ja kuulustelee, mikäli hän on oikea tyyppi. Tämä ei suinkaan ole hallintovirka tai paperinpyörittelyduuni, vaan raakaa työtä. Minä haluan sinut epätyypillisten yksikön komisarioksi. – – (Minne tytöt kadonneet, 17)

 

Maria Kallio aloittaa työt Espoon poliisissa ja saa hoitaakseen epätyypillisten rikosten solun. Hän joutuu pian tekemisiin vaikeiden teemojen kanssa, kun kolme muslimityttöä ilmoitetaan kadonneeksi. Sitten neljäs löytyy kuolleena, kuristettuna omalla huivillaan. Maria on ollut vasta vähän aikaa sitten Afganistanissa uuden poliisikoulun avajaisissa ja joutunut todistamaan ystävänsä kuolemaa, ja pian sekä hänen työnsä että vapaa-aikansa tuntuu pyörivän kolmen kadonneen ja yhden tapetun muslimitytön tutkintojen ympärillä. Siinä sivussa hän pyörittää arkea kotona miehensä ja kahden lapsensa kanssa, joista vanhempi, tytär Iida, käy Tapiolassa tyttökerhoa, jossa myös murhattu Noor-niminen tyttö kävi.

Myös tämä Maria Kallio -dekkari tempasi minut heti mukaansa. Monikulttuurinen ja ajankohtainen teema tuntui puhuttelevalta, ja muistelin lukiessani vähän aikaa sitten lukemaani Jari Tervon Laylaa (linkki postaukseen), jossa myöskin islaminuskoinen perhe yrittää kahlita tyttärensä tekemisiä ja valintoja. Itse en henkilökohtaisesti asetu maahanmuuttokysymyksissä mihinkään leiriin, vaan olen neutraalilla kannalla. Romaanin henkilöhahmot, sekä ne pahimmat rasistit että muutkin, oli kirjoitettu niin elävästi, että välillä oli vaikea uskoa, että kyseessä on vain fiktiivinen teksti. Aina löytyy niitä suomalaisia, jotka vihaavat maahanmuuttajia ja levittävät vihapuheita netissä sekä lietsovat rasismia ja ulkomaalaisvihamielisyyttä. Se on todellisuutta vielä tänäkin päivänä, valitettavasti.

 

Puupponen oli heti aamusta kiinnittänyt kadonneiden tyttöjen kuvien viereen myös Noorin kuvia. Toisessa hän oli hymyilevä, tummasilmäinen kaunotar, toisessa eloton hahmo. Hänen kasvonsa olivat turvonneet, tummansininen paisunut kieli retkotti ulkona suusta, hiuksilla oli jähmettyneitä lumikokkareita. Kaulan ympärille oli puristunut sama violetti, kultakoristeinen huivi, joka edellisessä kuvassa verhosi tytön hiukset. (Minne tytöt kadonneet, 90)

 

Kirjassa todella sattuu ja tapahtuu alusta loppuun. Noorin murha nousee yhdeksi keskeisimmistä tapahtumista, mutta pidin siitä, että sen lisäksi käsiteltiin myös kolmen muun maahanmuuttajatytön katoamisia ja heidän perheitään kuulusteltiin. Tyttökerhon lisääminen tarinaan mukaan tuntui myös kiinnostavalta, varsinkin kun yksi syyllisistä löytyy sen seinien sisäpuolelta.

Lehtolaisen kerronta on todella miellyttävää. Vakavat tapahtumat kuvataan asiallisesti, mutta sekaan on piilotettu myös humoristisia pilkahduksia, kuten työtoverin tapa syödä munkkeja sekä pomo, joka räyhää niin, että lähelläolijan kravatti heiluu. Maria Kallio on myös todella sympaattinen päähenkilö, jolla on ihana perhe. Hän tekee hyvää työtä poliisissa ja toimii vuosien varmalla kokemuksella. Hänen elämästään ja työstään on ilo lukea. Tämän kirjan myötä tykästyin Maria Kallio -dekkareihin ja aion lukea niitä varmasti lisää! Ehkäpä muistin virkistykseksi myös sen Kuolemanspiraalin joskus uudelleen...

 

Lopuksi

 

Minne tytöt kadonneet on Maria Kallio -dekkarisarjan yhdestoista osa. Siinä Maria ratkaisee kolmen kadonneen ja yhden surmatun muslimitytön tapausta Espoon poliisin leivissä. Rasismi tärkeänä yhteiskunnallisena teemana ja epäkohtana nousee selvästi esiin, kun Maria alkaa selvittää rikosten vyyhtiä, joka tuntuu leviävän joka suuntaan niin tapiolalaiseen tyttökerhoon kuin Marian omaan lähipiiriin asti. Dekkareiden ystäville suosittelen lämmöllä!