Marraskuuni on ollut yllättävän täynnä energiaa. Toki pimeys väsyttää, mutta minulla on niin mielenkiintoinen aihe gradussani, että sen tekeminen on ollut antoisaa ja välillä jopa kivaakin! Gradun vuoksi lukemiselle on jäänyt vähemmän aikaa, mutta iltaiset lukutuokiot ovat mukavaa vastapainoa, vaikka ehtisikin lukea vain sen parikymmentä sivua. Sain tänään päätökseen melko kauan tahkomani Victoria Holtin Opaalien kirouksen. Tähän päädyin siksi, että vuoden 2021 Helmet-lukuhaasteeni viimeinen haastekohta, kohta 30: Kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen, vaati melko tarkkaa syynäämistä ennen kuin löysin jotakin sopivaa. Kirjasammosta etsiskeltyäni päädyin juuri tähän teokseen. Holtia en ole aikaisemmin lukenut, vaikka hän on tunnettu kirjailija. Hauskaa on myös se, että aloitin hänen tuotantonsa väärästä päästä: Opaalien kirous jäi hänen viimeiseksi romaanikseen. Lukulistallani on häneltä vielä eräs toinenkin romaani, joten palaan varmasti hänen teoksiinsa vielä. Mutta siis, tämän kirjan myötä tämän vuoden lukuhaaste valmistui, ennätysajassa! Syytä en osaa sanoa, ehkä minulla oli tänä vuonna enemmän aikaa tai innostusta lukemiseen. Mukava kuitenkin tietää, että loppukirjavuosi voi olla leppoisa ja paineeton, kun haaste on jo suoritettu. Innolla odottaen taas ensi vuoden haastetta :)

Luonto sivuilla -lukuhaasteessa (1.9.2021-30.4.2022) laitan tämän romaanin ruutuun "eksoottinen ympäristö" sen vuoksi, että siinä piipahdetaan Australiassa ja kuvataan siellä eläviä eksoottisia lintuja.
 

 

Opaalien kirous / The Black Opal

Tammi

suom. 1993

336 sivua

 

Rakastetun Victoria Holtin viimeinen romaani – aarrearkku täynnä rakkautta ja pettymyksiä, salaisuuksia ja paljastuksia, seikkailuja ja jännitystä.

Carmel Marchin elämäntaival alkaa erikoisella tavalla: hänet löydetään pienenä vauvana Marlinen lääkäriperheen puutarhasta. Hän pääsee perheeseen asumaan, ja lapsena hän vierailee milloin läheisessä Cromptonin kartanossa, milloin oudon kiehtovassa mustalaisleirissä. Mutta Marlinen perhettä vainoavat kauheat onnettomuudet, ja tuntuu aivan siltä kuin rouva Marlinen opaalikorut saisivat ne aikaan. Yksitoistavuotiaana Carmel kokee todellisen mullistuksen: hän muuttaa Australiaan ja saa nähdä paljon uutta ja ihmeellistä. Mutta sielläkin hänen elämässään tuntuu opaalien pahaenteinen vaikutus. Se ei jätä rauhaan, ja lopulta hänen on palattava Englantiin selvittämään sekä syntyperänsä että Marlinen perheen salaisuudet. Siellä odottaa myös tosi rakkaus, joka vaikeudet voitettuaan saa palkintonsa. (takakansiteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Carmel March on mustalaistyttö 1800-luvun lopun Englannissa. Hänen äitinsä hylkää hänet vauvana, ja Carmel kasvaa suuressa Commonwoodin talossa, jota hallitsee ankara ja tyrannimainen äiti. Kun Carmel on yhdentoista vanha, hänen enoksi luulemansa mies paljastuukin hänen isäkseen Tobyksi ja läheisessä mustalaisleirissä silloin tällöin käyvä tanssijatar hänen äidikseen. Isä vie hänet mukanaan Australiaan juuri, kun Commonwoodin rouva Marline kuolee salaperäisesti. Sitten Toby hukkuu merellä ja Carmel jää yksin. Hän päättää palata takaisin Englantiin. Pian häntä ympäröi kolme kosijaa ja hän pääsee osaksi englantilaisia seurapiirejä. Commonwoodissa on kuitenkin tapahtunut paljon Carmelin lähdettyä: tohtori Marline on hirtetty vaimonsa murhasta. Carmel alkaa selvittää menneisyyttään, sillä hän uskoo vakaasti tohtorin syyttömyyteen. Samalla hän tutustuu äitiinsä ja lapsuudenystäväänsä Lucianiin, johon huomaa rakastuneensa.

Suhtauduin melko ristiriitaisesti Opaalien kiroukseen sitä lukiessani. Siinä on paljon hyvää, mutta joissakin asioissa se jätti vähän kylmäksi. Hyvät puolet ensin. Carmelin mustalaistausta on mielenkiintoinen yksityiskohta, samoin se, millaisia seikkailuja hän saa kokea jo nuorella iällä. Hän seilaa merellä isänsä kanssa, käyvätpä he jopa alkuasukkaitakin tervehtimässä syrjäisellä Välimeren saarella. Salaperäinen murhamysteeri ja tohtorin hirttäminen tiivistyvät loppua kohti, kun asiat alkavat selvitä. Ja rakkausromaaniksi mukana on yllättävän vähän rakkaushömppää, mikä tuntui sopivan tähän romaaniin ja sen tunnelmaan oikein mainiosti.

 

Sydämeni laukkasi nyt villisti. Minusta tuntui kuin jokin olisi varoittanut minua etenemästä. Paikassa oli jotakin kammottavaa. Tämä ei ollut se Commonwood jonka minä olin tuntenut. – Silti jokin pakotti minut jatkamaan tutkimuksiani. Astuin eteishalliin – vain aistiakseni hetken verran entisten aikojen tunnelmaa: minkälaista oli olla ulkopuolinen, jota siedettiin talossa vain tohtorin armosta, miltä tuntui olla kaikkien hyljeksimä tyttö, jonka osalle pian oli tuleva maailman ihmeellisimmän miehen rakkaus ja huolenpito. (s. 189)

 

Jostakin syystä en vain oppinut missään vaiheessa pitämään Carmelista. Lukija saa seurata hänen kasvavan lapsesta nuoreksi naiseksi ja näkevän maailmaa. En vain päässyt irti siitä mielikuvasta, että hän vaikuttaa jäykältä ja hieman typerältä läpi kirjan. Mistä päästäänkin kerrontaan. Mielestäni se ei missään kohtaa ollut tarpeeksi yksityiskohtaista, vaan jotenkin hyvin suurpiirteistä. Välillä hypätään eteenpäin melkoisiakin ajanjaksoja kertomatta siitä selvästi lukijalle, mikä hämmensi. Tämän vastapainona taas tiettyjä tapahtumia jauhetaan henkilöhahmojen toimesta uudelleen ja uudelleen, joten dialogi puolestaan tuntui ajoittain itseään toistavalta. Aina kun Carmel käy jossakin vierailulla, kotona häntä odottaa neljä-viisi ihmistä, jotka haluavat kuulla kaiken juurta jaksain, ja hänhän kertoo – niin että lukijakin joutuu vielä kuulemaan kaiken uudestaan. Väsyttäviä nuo 1800-luvun englantilaiset seurapiirit. En tiedä, onko kustantaja tai muu muokannut tätä ennen julkaisua, sillä postuumina teoksena kirjailija ei ole enää itse voinut päättää, mitä kohtia poistetaan ja mitä jätetään. Dialogia oli paikoin ärsyttävää lukea, sillä välistä kaikki hahmot vaikuttivat vähän yksinkertaisilta.

Välillä kirja tuntui jännittävältä, välillä taas hieman puuduttavalta. Murhamysteeri kiehtoi, mutta mielestäni vasta teoksen viimeiset 30 sivua olivat ne jännittävimmät ja parhaimmat. Adelinen tempaus yrittää työntää Carmel alas parvekkeelta oli ehkä suosikkikohtani. Olen mahdollisesti lukenut liikaa kauhua ja jännitystä, sillä kaikki muu kirjassa tuntui laimealta tähän kohtaukseen verrattuna. Tällaista yllättävyyttä olisin toivonut lisää. Muutenkin jäin miettimään, miksei Adelinelle anneta suurempaa roolia. Toki kyseessä on Carmelin elämästä kertova kirja, mutta Adelinesta jäi hyvin jännittävä jälkimaku suuhun. Hän on siis Marlinen perheen vanhin lapsi ja hieman vajaaälyinen. Kirjan lopussa hän asuu perheen kotiopettajattaren luona ja on niin sairaalloisen kiintynyt tähän, että yrittää tappaa Carmelin, koska hourailee tuon yrittävän viedä häntä pois. Olisin mieluusti lukenut hänestä enemmänkin, mutta hän saa lopulta hyvin pienen sivuosan ja tähtihetkensä vasta kirjan viimeisillä sivuilla.

Kolmio(tai oikeastaan neliö?)draamantynkää, jota romaaniin on yritetty istuttaa, en oikein ymmärtänyt. Tai en jaksanut uskoa siihen. Kun vaihtoehtoina ovat lapsuuden ystävä, poika joka on kiinnostunut vain opaalien etsimisestä sekä vanha mies, joka on ihastunut Carmeliin jo tämän ollessa pieni tyttö, ei ole vaikea arvata, kenet hän valitsee. Siksi tuntui hieman teennäiseltä yrittää houkutella lukijaa uskomaan, että kasassa voisi olla kunnon draaman ainekset. Muut henkilöhahmot olivat ihan mielenkiintoisia, mutta kuten sanottu, eniten kiinnostuin Adelinesta. Hänen kuoltuaan loppu oli yllätyksetön. Kirja sisälsi muutenkin melko vähän aidosti yllättäviä kohtia, mistä hieman petyin.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Opaalien kirous on Victoria Holtin viimeiseksi jäänyt romaani. Se on rakkaus- ja viihderomaani ripauksella jännitystä, ihmissuhdedraamaa ja salaperäistä menneisyyttä. Ihan kelvollinen romaani, mutta ei tehnyt suurta vaikutusta.

Annoin Goodreadsissa kaksi tähteä.