6317.jpg

 

Rakastan kauhua elokuvissa ja kirjoissa, kuten olen esimerkiksi Stephen Kingin teoksia käsittelevissä postauksissani kertonut. Viimeisin lukemani kirja Järki ja tunteet ja merihirviöt edustaa lajityypiltään kauhua, tosin humoristisin vivahtein. Kyseessä on Jane Austenin klassikkoteoksen Järki ja tunteet laajennettu versio, johon on sekoitettu mukaan merihirviöitä. Ben H. Winters on siis käytännössä ottanut Austenin tarinan ja kirjoittanut sen päälle, fanfiction-tyyppisesti. Tämä sijoittuu Helmet-lukuhaasteen kohtaan 20: Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja. Pikaisella googlauksella selvisi, että Wintersiltä on ilmestynyt myös toinen samantyyppinen teos, Android Karenina (2010), joka kuvaa 1800-luvun Venäjää steampunk-elementeillä höystettynä. Kiinnostukseni heräsi, mutta valitettavasti kyseistä teosta ei ole suomennettu, enkä tiedä, selviäisinkö läpi yli 500 sivuisen englanninkielisen kirjan, joka vilisee steampunkiin ja 1800-lukuun liittyviä termejä. Se taitaa jäädä vain haaveeksi, jollen sitten joskus uskalla tarttua haasteeseen.

Samalta amerikkalaiselta kustantamolta on ilmestynyt tätä kirjaa ennen Jane Austenin ja Seth Grahame-Smithin yhteisteos Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit (2010), joka sai valtaisan suosion. Näillä kahdella teoksella ei kuitenkaan ole ymmärtääkseni mitään yhteyttä toisiinsa samaa kustantamoa lukuun ottamatta, joten ei liene vaarallista, että luen ne nurinkurisessa järjestyksessä. Kuten ehkä arvasittekin, aion siis lukea sen seuraavaksi. Se kutkuttaa minua vieläkin enemmän, sillä zombit ovat se juttu, joka itselleni kolahtaa joka kerta!

 

Järki ja tunteet ja merihirviöt / Sense and Sensibility and Sea Monsters

Schildts

2011

346 sivua

 

Järki ja tunteet ja merihirviöt on Jane Austenin iki-ihanan romaanin laajennettu laitos: pikkuporvarillista elämää hallitsevat nyt paitsi etikettisäännöt myös jättiläishummerit, hirviömäiset mustekalat, kaksipäiset merikäärmeet ja muut ennenkuulumattomat vedenelävät. Dashwoodin sisarukset joutuvat epäoikeudenmukaisen perintöjärjestelyn seurauksena pois lapsuudenkodistaan ja muuttavat paremman puutteessa salaperäiselle saarelle. Saaren yksinkertaista maalaiselämää piristävät ystävällisen vuokraisännän, sir John Middletonin järjestämät illanvietot, ystävien vierailut sekä ajoittaiset merihirviöiden hyökkäykset. – – Voivatko Dashwoodin sisarukset löytää todellisen rakkauden, kun elämää säätelevät tiukat sovinnaisuuden vaatimukset sekä verenhimoiset oliot, jotka aina tilaisuuden tullen yrittävät kuristaa heidät ulokkeineen ja napsia heidän nilkkojaan saksillaan? Vain vahvimmat voivat jäädä eloon – ja vain nopeimmat uimarit voivat saavuttaa rakkauden! (osa takakansitekstistä)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Teos aloitetaan kertomalla, miten Dashwoodit ovat asuneet Sussexin kreivikunnassa suuresta muutoksesta lähtien. Tällä viitataan siihen, kun jostakin tuntemattomasta syystä merten elävät ovat muuttuneet verenhimoisiksi pedoiksi ja alkaneet saalistaa ihmisiä. Koko alkuasetelma, eli synkkä ja dystooppinen maailma, jota hallitsevat syvänmustan meren syvyyksissä uivat lehmänkokoiset tonnikalat ja muut jättiläismäiset, luonnottomat ja vaaralliset vesipedot, tempasi minut mukaansa ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Tapahtumat sijoittuvat Devonshiren rannikolle ja sitä ympäröiville saarille, eli siellä asuvat ihmiset ovat hieman eristyksissä muusta maailmasta. He elävät melko omavaraisesti kalastamalla mereneläviä ja syömällä niitä joka aterialla. Elämää hallitsee jatkuva pelko murhatuksi tulemisesta, ja saaristossa sataa miltei koko ajan. Voin sieluni silmin nähdä kyseisen paikan, ja se kuulostaa aivan upealta kauhuelokuvan/-kirjan näyttämöltä!

Pidin yllättävän paljon siitä, miten merieläviä ja ympäröivää merta ja sen petoja on ujutettu mukaan Austenin tarinaan Dashwoodin sisarusten elämästä. Eversti Brandonilla kasvaa lonkeroita naamassa, merillä purjehtii merirosvoja, Marianne rakastaa raakoja tarinoita haaksirikkoisista ja Elinor veistelee taitavasti ajopuusta erilaisia kauniita veistoksia. Erityisen paljon mieleeni olivat Edwardin veljen, Robert Ferrarsin vaimon Lucyn paljastuminen merinoidaksi, Mariannen sairastuminen malariaan hyttysenpistoista sekä Margaretin muodonmuutos omituiseksi luolaihmiseksi. Nämä olivat yllätyksellisiä ja taitavasti tarinaan ujutettuja elementtejä, jotka loivat jännitystä.

 

Inhan näköisen eversti Brandonin kiintymys Marianneen, minkä perheen ystävät olivat panneet merkille jo varhain, alkoi nyt kiinnittää Elinorinkin huomiota. – – Elinor oli asioiden tilasta huolissaan, sillä mitä oli viidenneljättä ikäinen kauheita epämuodostumia kantava mies eloisan viidenkolmatta ikäisen, viehätysvoimaa uhkuvan ja merivettä tiukasti istuvasta asustaan valuvan miehen rinnalla? (Järki ja tunteet ja merihirviöt, 56)

 

Henkilöhahmot muistuttavat alkuperäisen teoksen versioitaan, jos ei oteta lukuun sitä, että he ovat sopeutuneita vaaralliseen elämään tuultenpieksemällä saarella keskellä merta. Willoughby on niljainen aarteenetsijä, kun taas eversti Brandon on rujo ja hyvätapainen herrasmies, joka kärsii kamalasta vitsauksesta. Olen nähnyt sen verran monta kertaa vuoden 1995 elokuvasovituksen, että kuvittelen aina Brandonin Alan Rickmanin näköiseksi, ja tästä johtuen myös pidän hänestä henkilöhahmona todella paljon. Loppuratkaisu, eli Elinorin päätyminen yhteen Edwardin kanssa ja Mariannen päätyminen yhteen Brandonin kanssa, ei ollut yllätys, mutta ehdin jo hetken epäillä, päättyykö tämä versio samalla lailla kuin alkuperäinen. Onneksi päättyi. Toisaalta olisi ollut hieno twisti muuttaa loppuratkaisua, mutta ehkä alkuperäiselle uskollisena pysyminen on paras ratkaisu.

Minuun vetosi teoksen raakuus. Tämä saattaa kuulostaa oudolta, enkä voi väittää, että saisin jotakin omituista tyydytystä nähdessäni verta, suolenpätkiä ja kuolemaa (tai lukiessani niistä), mutta pidän kauhusta juuri siksi, että se on useimmiten niin kauhistuttavaa. Rakastan elokuvia ja kirjoja, jotka saava sydämeni pamppailemaan ja minut oikeasti pelkäämään. Silloin tunnen, että elokuva tai kirja on oikeasti sykähdyttänyt, mikä on omalla mittapuullani hyvän elokuvan tai kirjan merkki. Mielestäni tämä kirja oli hyvä, koska siinä oli mukana aitoa kauhua. Minua tosin myös ajoittain huvitti se, miten rennosti henkilöhahmot suhtautuvat kuolemaan sitä nähdessään. He ovat tottuneet siihen, että joku tuttavan tuttava saatetaan yhtäkkiä surmata kesken rantajuhlien, kun vedestä ryömii jättimäinen kalmari. Kaikki katastrofit ja raa'at tapahtumat kuvataan tarkkaan, mutta henkilöhahmot eivät niistä järkyty. Olikin suorastaan helpottavaa, että naiset eivät aina pelottavan merihirviön nähdessään pyörry järkytyksestä, vaan tarttuvat aseisiin valmiina puolustamaan itseään. Kaikki kirjan naishenkilöt ovatkin näin jälkeenpäin ajateltuna todella vahvoja ja itsellisiä, verrattaessa Austenin alkuperäiseen teokseen.

Kauhun ja huumorin sekoitus toimi minusta kaiken kaikkiaan hyvin. Jaan vielä lopuksi hauskan kohdan teoksen lopusta, joka sai itseni hymähtelemään sen luettuani:

 

Naimisiinmenon myötä Mariannelle selvisi, etteivät kasvot olleet eversti Brandonin ainoa tavallista moniulokkeisempi ruumiinosa, ja hän sai huomata, että tästä koitui erinäisiä avio-onnea edistäviä etuja. (Järki ja tunteet ja merihirviöt, 345)

 

Lopuksi

 

Järki ja tunteet ja merihirviöt on hauska teos. Se sekoittaa Jane Austenin henkilöhahmoja dystooppiseen maailmaan, joka vilisee merihirviöitä ja huimia seikkailuja. Juonenkäänteitä ja yllätyksiä ei puutu, ja tarina pitää lukijaa otteessaan. Kauhun ystäville suosittelen ehdottomasti, sillä kauhua ja raakuutta löytyy sopivassa määrin. Tästä kirjasta minulla ei ole mitään huonoa sanottavaa.

Seuraavaksi sukellan zombieiden maailmaan ;) Niihin tunnelmiin päästään seuraavassa postauksessa!