Joe Hill, oikealta nimeltään Joseph King, on suosikkikirjailijani Stephen Kingin poika ja seurannut isänsä jalanjälkiä kirjoittamalla kauhuromaaneja. Valitettavasti hänen romaaneistaan on suomennettu vain kaksi ensimmäistä sekä yksi novellikokoelma. Toinen suomennettu teos on Sarvet. Katsoin siitä tehdyn elokuvan ehkä viisi vuotta sitten eivätkä tapahtumat ole enää tuoreessa muistissa. Suurin syy siihen, miksi halusin lukea Hilliltä jotakin, ei kuitenkaan ole kirjan elokuvaversio vaan hänen sukulaisuussuhteensa Stephen Kingiin. Olin tosi kiinnostunut ottamaan selvää, millaista kauhua kauhun kuninkaan poika kirjoittaa. Vuoden 2022 Helmet-lukuhaasteessa sijoitankin tämän teoksen parilliseen haastekohtaan 47-48: Kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun. On varmaan helppo arvata, että pariksi luen jonkun Kingin kirjan. Häneltä on ilmestymässä uusi suomennettu teos kesällä, joten todennäköisesti sen. Olen tosin aikeissa selättää kesällä myös Kingin järkälemäisen tiiliskiven Kuvun alla, joten sekin on potentiaalinen kirja tämän teoksen pariksi.

 

Sarvet / Horns

Tammi

suom. 2011

432 sivua

 

Ig Perrish herää vuosisadan kankkusessa. Päässä paukkuu ja jylisee. Sitten hän huomaa ne. Ihon läpi työntyneet sarvet. Igin seuraava havainto on, että sarvet saavat ihmiset avautumaan hänelle likaisimmista salaisuuksistaan ja fantasioistaan. On selvää, että peiton alle ei ole paluuta.

Igistä kuitenkin tuntuu, ettei sarvista voi olla hänelle kuin hyötyä. Hän on elänyt helvetissä siitä saakka, kun hänen tyttöystävänsä Merrin löytyi vuotta aiemmin raiskattuna ja surmattuna. Igiä epäiltiin rikoksista, mutta hänet vapautettiin, kun rikospaikalta kerätyt todisteet tuhoutuivat epämääräisessä tulipalossa. Leima on kuitenkin lyöty ja tiukaan; varakkaaseen mediasukuun syntynyt Ig on ihmisten silmissä rahalla ja suhteilla vapautensa ostanut psykopaatti. Ig päättää nyt päästää sisäisen pirunsa irti ja lähtee tsimään Merrinin surmaajaa. (takakansiteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Ig Perrish on 26-vuotias mies, jolla on takanaan raskas vuosi. Vuosi sitten hänen tyttöystävänsä Merrin, jonka kanssa hän oli yhdessä 16-vuotiaasta, löytyi läheisestä metsiköstä raiskattuna ja surmattuna. Igiä syytettiin, ja vaikka hänen syyllisyytensä jäi todistamatta, katsovat ihmiset häntä silti yhä kieroon. Erään ryyppyillan jälkeen, joka päättyy Merrinin kuolinpaikalle, Ig herää krapulaisena ja huomaa peilistä, että hänelle on kasvanut sarvet. Sarvet saavat kaikki hänen lähellään olevat ihmiset paljastamaan hänelle synkimmät salaisuutensa. Hänen oma perheensä kertoo vihaavansa häntä, samoin kaikki muut hänelle läheiset ihmiset, eikä kukaan usko hänen syyttömyyteensä. Ig käyttää sarvia hyödyksi ja saa selville, että Merrinin surman takana on hänen lapsuudenystävänsä Lee. Sama poika, joka kerran pelasti hänet hukkumasta (spoileri: ei pelastanut, Ig vain luulee niin) ja hengasi hänen ja Merrinin kanssa monta vuotta. Ulospäin kohtelias ja ystävällinen Lee paljastuu hyväksikäyttäjäksi ja empatiakyvyttömäksi mieheksi, joka on kaikki vuodet vain kadehtinut Igiä ja tahtonut Merrinin itselleen. Laskelmoiva Lee on tähdännyt Merrinin nappaamiseen ja myrkyttänyt hänen mielensä Igiä vastaan. Ig päättää kostaa Leelle.

 

Ig tunsi sisuskalujaan ahdistavan. Taas se alkoi. Nainen puhui puolittain itsekseen, tai ehkä hän tarkemmin sanoen puhui oman yksityisen paholaisensa kanssa, demonin jolla vain lisäksi sattui olemaan Ig Perrishin kasvot. Jollei Ig keksisi keinoa säädellä sitä – vaimentaa sarvien vaikutusta – hän menisi kohta järjiltään, jollei jo ollutkin hullu. (s. 180-181)

 

Sanotaan nyt suoraan, Sarvet ei kuulosta takakansitekstinsä perusteella kovinkaan houkuttelevalta, vaan ennemminkin oudolta ja sekavalta. Ja oudon vaikutelman siitä saa myös luettuaan sen ensimmäiset sivut. Sama juttu oli elokuvan kohdalla. Tämä on sellainen kirja, jota en välttämättä valitsisi kirjastosta kansikuvan tai takakansitekstin perusteella heti luettavaksi. En kuitenkaan antanut outouden hämätä, sillä tiesin jo vähän, mitä odottaa, ja sitä paitsi uskoin, että tästä tulee vielä jotakin kiinnostavaa. Ja niin siitä tuleekin. Kun Igin sarvet alkavat saada ihmisiä paljastamaan salaisuuksia, on lukija jo ihan myyty, tai ainakin minä olin. Erikoinen lähtöasetelma ei enää mietityttänyt, vaan tahdoin tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tahdoin Igin tavoin saada oikean syyllisen selville.

Päällimmäisenä huomio kiinnittyi kerrontaan. Väitän, että jos vähänkään tuntee Kingiä ja on lukenut hänen romaanejaan, tunnistaa Hillin kirjoitustyylistä, kenen poika hän on. Isänsä tavoin hän viljelee rumaa arkirealismia niin henkilöhahmoissaan kuin miljöissäänkin, ja se onkin kaiken suola. Paholaisesta kertova romaani ei toimisi sievisteltynä ja kaunisteltuna versiona. Runsaiden alapää- ja muiden juttujen viljely ei häirinnyt, sillä olin tottunut siihen jo Kingiä lukiessani. Myhäilin vain isän ja pojan samankaltaisuutta. Mutta miettikää nyt, miten siistiä mahtaa olla, kun on kauhun kuninkaan poika!

Tykkäsin siitä, että tapahtumissa hypitään välillä taaksepäin Igin lapsuuteen ja nuoruuteen. Lukijalle esimerkiksi kerrotaan, miten hän tapasi Merrinin ensimmäistä kertaa, ja kirjassa kuvataan muutenkin kaksikon yhteiselämää, vaikka Merrin onkin nykyisyydessä kuollut. Minulle tuli näistä lapsuuden leikkejä ja kepposia kuvaavista kohdista yhä enemmän King mieleen, ja vertasin niitä mielessäni esimerkiksi Se-romaanin nuorisojoukkoon. Ja tämä ei ole millään muotoa huono asia, vaan teki romaanista omalla kohdallani kiinnostavamman ja houkutteli lukemaan. Siitä en tosin niin hirveästi välittänyt, että loppupuolella tapahtumia kerrotaan Leen, pahiksen, näkökulmasta. Ei siinä muuta, mutta samat tapahtumat (Merrinin kuolinyön tapahtumat) oli tässä vaiheessa kirjaa kerrottu jo ainakin pari kertaa eri henkilöhahmojen silmin, ja tuntui, että se alkoi käydä jokseenkin toisteiseksi. Toki oli mielenkiintoista saada lukea tapahtumat eri henkilöhahmojen kautta, nähdä mitä he ajattelivat asioista, mutta mielestäni turhaa toistoa.

 

Rakastamiesi ihmisten pitäisi saada pitää omana tietonaan, mikä heissä on pahinta. (s. 372)

 

Toinen asia, johon hieman petyin, oli Igin muodonmuutos paholaiseksi. Hän on kaksi kertaa vähällä kuolla romaanin loppupuolella, mutta eheytyy ja ikään kuin syntyy uudelleen syttymällä palamaan, ensin Leen sytyttämänä, sitten sytyttämällä itse itsensä. Tämä oli siisti yksityiskohta, tietynlainen kuolemattomuus, mutta se, että Ig edes on vähällä kuolla, tuntui laimealta. Jos hän olisi oikeasti paholainen, hän olisi niin kuolematon ja voittamaton, ettei häntä voisi edes satuttaa. Aina kun kirjassa oli kohtaus, jossa Ig makaa maassa jalat murskana tai viiltävä kipu käsivarressaan ja ulvoo tuskasta, toivoin jotakin mahtipontisempaa ja pidin häntä liian inhimillisenä. Olisin toivonut hänen paholaismuutoksensa olevan kokonaisvaltaisempi. Eikä dramaattisempi loppukohtauskaan olisi ollut pahitteeksi. Vanhalla valimolla käydään taistelu, jonka päätteeksi käärme luikertelee Leen suuhun ja tukehduttaa hänet, ja Ig palaa jälleen liekeissä eheytyen, mutta jotakin mieleenpainuvampaa olisi voinut tapahtua.

Kauhusta huolimatta teos on omalla tavallaan kaunis ja mieleenpainuva. Merrinin risti, joka liittyy hänen ja Igin ensikohtaamiseen kirkossa, saa ihmiset näkemään Igin samanlaisena kuin ennen, ja toimiikin läpi teoksen kulkevana motiivina. Mielen Puumaja, jossa Ig ja Merrin viettävät kesäisen illan, on myös täynnä symboliikkaa. Tuntui, että tässä romaanissa oli lopulta enemmän tasoja kuin ensilukemalta vaikutti, ja jäin pohtimaan muun muassa tuota puumajaa vielä lukemisen jälkeenkin. Ja olin todella iloinen ja helpottunut, kun Merrin paljastaa viimeisessä kirjeessään Igille rakastaneensa tuota koko ajan. Igin ja Merrinin rakkaustarina on kaikessa traagisuudessaan riipaisevan kaunis. Kyllä Hill osaa kirjoittaa, se on myönnettävä. Hän ei häviä vähääkään isälleen Kingille.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Sarvet on Stephen Kingin pojan Joe Hillin toinen romaani. Sen sivuilta paistaa ilahduttavasti, että hän on Kingin poika, sillä heillä on hyvin samantyyppinen tapa kirjoittaa. Sarvet tarjoilee hyvin kingimäistä kauhua, mutta kuitenkin Joe Hillin omalla tyylillä. Se on kauhuromaani, mutta pinnan alla kytee myös herkkää kauneutta. Kirjassa on monia tasoja, ja vaikka loppupuolella on jonkin verran toisteisuutta, se jaksaa pitää lukijan mielenkiinnon yllä loppuun asti.

Annoin Goodreadsissa neljä tähteä.