the-phantom-of-the-opera.jpg

Olen viimeiset pari vuotta aika lailla juossut klassikoiden, niin kotimaisten kuin ulkomaistenkin, perässä. En lue klassikoita vain siksi, että pääsisin sanomaan: "Minäkin olen lukenut sen", vaan siksi, että minua kiinnostaa, millaisia klassikoiden asemaan nousseet teokset ovat. Ne ovat aikaa kestäneitä ja monien ihmisten läpikahlaamia, rakastettuja ja vihattuja, mutta haluan saada selvyyden, mitä itse ajattelen niistä. Pääsenkö kärryille siitä, miksi ne ovat niin suosittuja, vai jäänkö suu auki pohtimaan, mikä tässä nyt oli niin ihmeellistä.

Tämä klassikko, Gaston Lerouxin Oopperan kummitus, pälkähti mieleeni, kun katsoin elokuvan "V niin kuin verikosto" vähän aikaa sitten. En ole nähnyt Oopperan kummitusta näytelmänä, oopperana enkä elokuvana ja tietoni siitä rajoittuvat Youtubesta katseltuihin lauluesityksiin. Nyt oli kuitenkin korkea aika lukea tämä teos, johon niin monta teatteriesitystä ja oopperaa on aikojen saatossa pohjautunut. Sen saaminen oli kuitenkin hivenen hankalaa. Helsingin yliopiston kirjastosta löysin lopulta yhden suomenkielisen kappaleen litistyneenä kolmen ranskankielisen, yhden englanninkielisen ja yhden ruotsinkielisen väliin. Kyseinen suomennos on käännetty englanninkielisen käännöksen pohjalta ja pisti minut väkisinkin miettimään, onko tässä käännöksen käännöksessä kadonnut jotakin alkuperäisestä teoksesta. Parempaa ei kuitenkaan ollut saatavilla, joten tähän oli tyytyminen.

Laitoin kuvan englanninkielisestä kannesta, sillä omassa painoksessani oli tyylikkäät mustat kannet eikä lainkaan kuvaa. Tämän sijoitin aluksi Helmet-lukuhaasteen kohtaan 12, mutta sittemmin muutin sitä, jotta saisin toisen teoksen tuohon kohtaan. Nyt se sijoittuu haastekohtaan 1: Kirja on vanhempi kuin sinä.


Oopperan kummitus / Le Fantôme de l’Opéra

Karisto Oy

1990

259 sivua


Pariisin oopperatalossa kummittelee, niin ainakin väitetään. Kummitus liikkuu oopperatalossa, kävelee seinien läpi, järjestää omituisia onnettomuuksia ja katsoo esityksiä yksityisaitiostaan numero viisi. Miltei kaikki väittävät nähneensä kummituksen, mutta onko kukaan todella nähnyt sitä?

Christine Daaé, ruotsalaista syntyperää oleva oopperalaulajatar, esiintyy eräänä iltana oopperassa ja lumoaa yleisön. Tästä alkaa juonittelun, petosten, vihan ja rakkauden vyyhti, johon osallisina ovat laulajatar, tämän kosija varakreivi Raoul de Chagny, oopperan kummitus sekä monia muita. Christinen lapsuudenystävä Raoul, joka tavoittelee naisen kättä, tulee pian huomaamaan, että on tekemisissä yliluonnollisen ja vaarallisen kilpakosijan kanssa, eikä Christinen saamisesta tule helppoa.


Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista


Oopperan kummitus oli todella olemassa. – – Hän oli lihaa ja verta, vaikka omistikin kaikki aidon aaveen häilyvät ja ilkkuvat ulkoiset ominaisuudet. (Oopperan kummitus, 5)


Kirjailija, Gastoun Leroux, aloittaa romaanin johdannolla, jossa hän vakuuttaa lukijalle seuraavaa. Hänen mukaansa kirja on kirjoitettu, jotta hän voisi kertoa siinä tarinan oopperan kummituksesta. Tässä luodaan taidokas illuusio kirjailija Gaston Lerouxista, joka kertoo oikeista tapahtumista lukijalle, mutta oikeastihan kyseessä on kirjailijan luoma hänen kanssaan samanniminen kertojahahmo, joka vakuuttelee lukijaa, että tarina on tosi. Olen jotenkin aina viehtynyt kirjoista ja elokuvista, jotka kertoja aloittaa sanomalla: "Tämä tapahtui oikeasti", sillä silloin minun on helpompi eläytyä tarinaan. Eikä vain eläytyä, vaan kuvitella oikeasti sen olleen totta ja saada näin mieltä liikuttava ja ajatuksia herättävä luku- tai katselukokemus.

Oopperan kummitus luokitellaan goottilaiseksi kauhuromaaniksi, ja sitä se kyllä onkin. Goottilaiset kauhuromanttiset elementit toimivat kuitenkin yllättävän hyvin. Pidin jännitteestä, joka teoksessa oli alusta loppuun oopperan kummituksen tarinan ympärillä. Siinä on kauhun elementtejä, romantiikkaa, gotiikkaa ja vanhahtavaa tyyliä, mikä vetosi minuun. Erityisesti pidin Christine Daaén lapsuudesta kertovasta osuudesta sekä lopusta, jossa mystinen "persialainen" kertoi tarinan kliimaksin, Christinen valinnan.


Hän [Erik] on hyvin omalaatuinen henki. Älä luulekaan, että hän on vain ihminen, joka huvikseen asuu maan alla. Hän tekee paljon muuta, mitä kukaan toinen mies ei pysty tekemään; hän tietää asioita, joita kukaan muu maailmassa ei tiedä. – – Ei, hän ei ole kummitus. Hän on ihminen, mies, sekoitus taivasta ja maata, siinä kaikki. (Oopperan kummitus, 136)


Pidin siitä, että lukijalle uskoteltiin melkein loppuun saakka Erikin olevan todella kummitus ja yliluonnollinen olento, vaikka todellisuudessa hän on aivan tavallinen mies, joskin kasvoiltaan epämuodostunut. Se, miten hän on rakentanut oopperan alle talon kidutuskammioineen ja kulkee pyörivien peilien läpi, on silkkaa neroutta. Oli hauskaa lukea oopperan johtajien ja työntekijöiden hölmistyneistä reaktioista, kun Erikin onnistui tehdä jokin temppu, jota kukaan ei pystynyt järjellä selittämään. Erik itsessään sai minun sympatiani puolelleen jo heti alussa. Se, ettei hän saanut lapsena rakkautta ja haluaa tulla rakastetuksi oman itsensä vuoksi, on surullista.

Christineen suhtaudun hieman ristiriitaisesti, sillä hän ei kavahtanut Erikin rumuutta ja rakasti tätä jollain tapaa, mutta rakastui sitten kuitenkin Raouliin. Christine on naiivi ja ajoittain raivostuttava, hyvin tyypillinen kauhuromanttinen naishahmo, ja tulinkin siihen lopputulokseen omalla kohdallani, ettei hän olisi ansainnut Erikiä. Erik on valmis antamaan hänelle kaiken (joo, oltuaan pakkomielteisesti rakastunut Christineen, kidnapattuaan tämän jne. mutta eikö tässä pitäisi olla otettu, kun joku on noin ihastunut juuri sinuun!), mutta Christine valitsee Raoulin. Kun Erik antaa hänen lopussa mennä Christinen lupauduttua hänelle noin niin kuin teoriassa, petyin. Toivoin, että Erik olisi joko pakottanut Christinen jäämään tai Christine olisi valinnut Erikin itse. Kumpaakaan ei tapahtunut.

Suosikkini oli loppu, joka kerrottiin persialaisen muistelmien avulla. Tämä mysteerinen hahmo oli alussa vain joku hämärä häiskä, joka liikuskeli oopperassa ja kuiskaili ihmisille outoja asioita, mutta lopussa hän osoittautui tarinan kannalta todella tärkeäksi. Kohtaus kidutuskammiossa, jossa persialainen ja Raoul näkevät harhoja ja melkein kuolevat, on todella jännittävä ja mukaansatempaava!

Jos jotain jäin kaipaamaan, niin ehkä jotakin tarkempaa kertomusta siitä, miten Erik ja Christine tarkalleen ottaen kohtasivat ensi kerran toisensa ja miten Erik bongasi juuri Christinen rakkautensa kohteeksi. Olisin myös toivonut persialaista mukaan enemmän tarinan alussa. En myöskään pitänyt kirjan lopusta, jossa Christine ja Raoul pakenivat, menivät naimisiin ja elivät onnellisina elämänsä loppuun asti Erikin kuollessa yksin. Christine lupautui Erikille, mutta ei pelkkä lupaus varmasti paljoa lämmitä, kun tietää rakastettunsa liihottavan toisaalla jonkun toisen kanssa, jota rakastaa vielä enemmän...


Lopuksi


Virkistävää vaihtelua lukea vaihteeksi jotakin näin vanhaa, ja vieläpä kauhugotiikkaa! Suosittelen Oopperan kummitusta, jos on yhtään kiinnostunut kolmiodraamoista, kauhusta, gotiikasta, romantiikasta, kummituksista ja oopperatalon elämästä. Tämä klassikko on todella lukemisen arvoinen, sillä jännitystä riittää läpi teoksen eikä tätä lukiessa kyllästy.