voittamaton93663.jpg

Chris Cleave on sikäli minulle tuttu kirjailija, että suorittaessani lukioaikanani äidinkielen lukudiplomia tulin lukeneeksi hänen tähänastisista romaaneistaan suosituimman, Little Been tarinan. Lukulistallani on myös hänen uusin, vuonna 2016 ilmestynyt romaaninsa Sodassa ja rakkaudessa, jonka pariin en ole vielä ehtinyt. Nyt luin siis hänen toiseksi uusimman teoksensa, jonka nimi on Voittamaton. Valitsin sen kirjastostani sen perusteella, että se sopii Helmet-lukuhaasteen 2020 kohtaan 14: Urheiluun liittyvä kirja. En halunnut lukea kenenkään urheijan elämäkertaa, kuten niin monet muut haasteen suorittajista, sillä urheilu on minusta tappavan tylsä aihe. Halusin tähänkin haastekohtaan proosaa, ja ilokseni muutama tarkkarajainen haku Helmetin tietokannasta tuotti tulosta. Kirja houkutteli helposti lähestyttävällä urheiluteemallaan (kilpapyöräily) ja upealla kannellaan. Cleaven nimeä en osannut yhdistää Little Been tarinaan ennen kuin sain kirjan käsiini ja luin etukannesta: "Little Been tarinan kirjoittajalta". Se vahvisti entisestään uskoani siihen, että tulen pitämään tästä romaanista, sillä muistan tykänneeni Cleaven tavasta kirjoittaa.

 

Voittamaton / Gold

Gummerus

2014

470 sivua

 

Kate ja Zoe ovat pyöräilijöinä toistensa pahimmat kilpakumppanit mutta myös ystäviä, joiden suhteeseen mahtuu kirpeitä sävyjä. Synkkä Zoe ja valoisa, luonnonlahjakas Kate ovat molemmat tehneet elämässään vaikeita valintoja. Kummankin mielessä elää yhä unelma olympiavoitosta.

Kate kamppailee miehensä kanssa kahdeksanvuotiaan Sophie-tyttären syövän pahenemista vastaan. Zoe elää riskialttiisti ja yrittää selättää skandaalin toisensa perään. Sekä Kate että Zoe valmistautuvat Lontoon olympialaisiin, mutta kun sääntöjä muutetaan niin, että vain toinen voi osallistua, alkaa naisten viimeinen taistelu.  (osa takakansitekstistä)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Olin varovaisen toiveikas sen suhteen, että urheiluteemainen kaunokirjallinen teos voisi olla hyvä lukukokemus. Olin varma siitä, että jaksaisin kyllä lukea sen loppuun, mutta urheilusanasto ja pelkän urheilun ympärillä pyörivä juoni voisi tuntua silti aika ajoin pitkästyttävältä. Tein kuitenkin sattumalta oikean nappivalinnan, sillä Cleaven Voittamaton osoittautui, ei vain hyväksi, vaan todella hyväksi kirjaksi, jonka lähes 500 sivua ahmin innolla alusta loppuun.

 

He kumpikin olivat kolmekymmentäkaksivuotiaita. Todellisessa elämässä he olivat urheilijoita. Heillä oli sponsorisopimukset, yksinoikeussopimukset lehdistön kanssa ja kehon rasvaprosentti alle neljä. Ratapyöräilyn eräajon maailmanluokan ranking-listalla he olivat ykkönen ja kakkonen. (Voittamaton, 26)

 

Päähenkilöinä ovat Zoe ja Kate, kaksi Britannian kilpapyöräilyn ykkösnimeä. He tapaavat 19-vuotiaina karsinnoissa, ja tultuaan valituksi pienestä eliittijoukosta saman valmentajan alaisuuteen heistä tulee parhaat ystävät. Vähän yli kolmekymppisenä Kate on perustanut perheen Jackin kanssa, joka on myös kilpapyöräilijä ja voittanut useita kisoja. Kate ja Jack rakastuvat ensisilmäyksellä velodromilla eliittikurssin ensimmäisenä päivänä, mutta myös kateellinen Zoe ihastuu Jackiin. Aluksi hän saa Jackin kiinnostumaan itsestään, mutta kun Jackille selviää, että Zoe haluaa vain tehdä Katen mustasukkaiseksi, heidän juttunsa kuivuu kokoon. Katen tasapainoilleissa perhe-elämän, leukemiaa sairastavan Sophie-tyttären ja harjoittelemisen välillä, Zoe elää vapaampaa mutta yksinäisempää elämää. Hän harrastaa irtosuhteita, eikä hänen elämäänsä mahdu mitään muuta kuin pyöräily. Lähestyvät Lontoon olympialaiset kiristävät naisten välejä, varsinkin kun sääntöihin tehdään muutos: Britanniasta lähetetään vain yksi edustaja. Samaan aikaan myös menneisyyden tapahtumat alkavat nostaa rumaa päätään.

Kate ja Zoe ovat klassinen hyvä-paha-kaksikko. Kate on optimistinen, hyväsydäminen ja kaikista hyvää ajatteleva, Zoe puolestaan itsekäs, voitontahtoinen ja häikäilemätön. Zoesta on tehty tarkoituksella ärsyttävä, Katesta taas samaistuttava. Tunsin kuitenkin sääliä myös Zoeta kohtaan, mikä on merkki hyvin kirjoitetusta henkilöhahmosta. Suurimman osan ajasta inhosin kuitenkin häntä ja hänen tekojaan. Tuomitsin myös hieman mielessäni Katen ja Jackin vanhempina, sillä vaikka he ovatkin rakastavia ja huolehtivaisia, urheileminen menee silti Sophie-tyttären edelle. En myöskään erityisemmin pitänyt kirjan lopusta, jossa syövästä parantunut Sophie kuvataan pyöräilemässä velodromilla 11-vuotiaana Katen ja Jackin pohtiessa, mahtaako hän kilpailla joskus olympialaisissa.

 

Vaikeus oli siinä, etteivät hankalat päivät olleet enää kilpailupäiviä. Ei hän enää olympiakisoja pelännyt. Ajatus, että hän astuisi Lontoossa areenalle katsomon pauhatessa täysillä, tuntui yksinkertaiselta, luonnolliselta ja hyvältä. Nyt häntä pelotti normaali arki - tosielämän loputtomat tiistaiaamut ja keskiviikkoiltapäivät, päivät, joiden läpi hänen oli luotsattava itsensä ilman että ohjaustanko oli apuna. Pyöränsatulasta laskeuduttuaan hän oli kuin tupakoija ilman savukkeita, ei tiennyt, missä käsiään pitäisi. Heti kun hän laskeutui satulasta, hänen sydämeltään vaadittiin kaikenlaisia hämmentäviä toissijaisia toimintoja – rakkautta, tunteita, yhteenkuuluvuutta –, vaikka hän oli koulinut sen vain pumppaamaan verta. (Voittamaton, 54-55)

 

Paitsi ihmissuhteita ja sairaan lapsen vanhempina elämistä, romaani kuvaa tarkasti kilpapyöräilijän uraa. Aikahyppäyksien avulla lukija pääsee kurkistamaan eri ajanjaksoihin: Katen ja Zoen lapsuuteen, heidän ensitapaamisensa ja nuoruuteensa sekä olympiakisoihin joihin he ottavat (ja eivät ota) osaa. Kolmiodraama ja Sophien syöpä ovat jo itsessään ajatuksia herättäviä teemoja, mutta yllätyin kiinnostuessani niin paljon pyöräilyteemasta. Zoella on rankka menneisyys: hänen pikkuveljensä on kuollut pyöräilyonnettomuudessa, eikä hän pääse siitä yli. Urheileminen ja itsensä rääkkääminen on siksi Zoelle ainoa tapa kestää elämää. Katekin suhtautuu pyöräilyyn intohimoisesti, mutta häntä varjostaa huoli Sophiesta ja omasta repsahtamisesta, ja siksi hänellä on elämää myös harjoitusten ja kisojen ulkopuolella. Vaikken ole koskaan ollut urheilusta kiinnostunut tai sitä seurannut, tunsin, että ymmärsin lukiessani Zoeta. Huippu-urheilija on niin tiiviisti sisällä omassa lajissaan ja urassaan, että elämä kilpailujen ulkopuolella voi tuntua merkityksettömältä. En väitä ymmärtäväni, miltä tuntuu palata kultamitalin voittamisen jälkeen kotiin nukkumaan ja herätä seuraavaan päivään, mutta uskon sen tuntuvan varmasti todella tyhjältä ja oudolta.

 

Vakavasti sairaan lapsen hoitaminen oli vanhemmuuden olympialaiset.
(Voittamaton, 452)

 

Lopuksi

 

Chris Cleaven Voittamaton kertoo kilpapyöräilystä ja paljon muusta. Se kertoo rakkaudesta ja ystävyydestä, mutta  myös elämän rumuudesta. Suosittelen lämpimästi aivan kaikille, ja tahdon sanoa, että vaikka urheilu ei kiinnosta pätkääkään, anna silti tälle kirjalle mahdollisuus. Koko teos on niin hyvin kirjoitettu ja sisältää niin paljon erilaisia vivahteita, että se tempaa heti täysillä mukaansa. Lisäksi se antaa mielenkiintoisen kurkistuksen kilpapyöräilyyn ja ammattiurheilijan elämään fiktiivisten henkilöhahmojen kautta.