Viime vuoden lopulla luin Jenny Colganin Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua, ja pidin siitä todella paljon. Sen liepeestä luin, että Polly Waterfordin tarina jatkuu tänä vuonna suomennettavalla Auringonsäteitä ja vuoroveden vaiheita -romaanilla. Päätin lukea tämänkin osan, ja saan sen sijoitettua näin näppärästi vuoden 2021 Helmet-lukuhaasteen haastekohtaan 35: Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut. Kyseinen haastekohta olisi muuten tuottanut hankaluuksia, sillä olen lukijana sellainen, että havahdun tosi myöhään uutuuksiin ja luen ne yleensä vasta vuosia niiden ilmestymisen jälkeen (poikkeuksena tosin Stephen King viime aikoina). Menen yleensä fiiliksen, eli kirjasuositusten, Facebookin Lukuhaaste-ryhmän ja oman kiinnostuksen, mukaan.

Vahvat naiset -lukuhaasteessa (1.1.-31.5.2021) tämä teos voisi sopia useampaankin kohtaan, mutta minun ruudukossani se täyttää kohdan Selviytyjä viitaten päähenkilö Pollyn vaikeuksiin ja niiden ylittämiseen. Haaveilin vielä muutama viikko sitten kahdesta bingosta, mutta luulen bingojen jäävän vain yhteen, sillä opettajaopintojen syventävä harjoittelu alkoi juuri ja minulla on kädet täynnä työtä. Odotan jo kovasti kesälomaa ja sitä, että ehtii lukea paljon. #vahvatnaisetlukuhaaste

 

Auringonsäteitä ja vuoroveden vaiheita /
Summer at Little Beach Street Bakery

Gummerus

suom. 2021

400 sivua

 

Kesä on saapunut Cornwalliin, ja Polly Waterford ei voisi olla onnellisempi. Polly on rakastunut Mount Polbearnen idylliseen saaristolaiskylään, uuteen kotiinsa majakassa, leipomon pyörittämiseen sekä mehiläishoitajapoikaystäväänsä Huckleen.

Lempeiden kesätuulien mukana kantautuu kuitenkin myös huolia. Hiljattain leskeksi jäänyt Selina toivoo, että muutto Mount Polbearneen auttaisi surussa, mutta Pollylla on salaisuus, joka voi tuhota hänen uuden ystävänsä hauraan toipumisprosessin. Huckle löytää edestään vanhat velvolisuudet, ja Pollyn on vaikea kestää miehen koko ajan pidempiä poissaoloja. Polly siivilöi jauhoja, vaivaa taikinaa ja leipoo leipää, mutta mikään ei voi tyynnyttää myrskyä, jonka hän tietää olevan tulossa. (takakansiteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Pollylla on kaikki hyvin, vaikka huoli ränsistyvästä majakasta, kasaantuvista laskuista ja Niilo-lunnin pitämisestä lemmikkinä painaakin hieman mieltä. Sitten Tarnien leski Selina saapuu Mount Polbearneen, samoin edesmenneen Mansen rouvan sisar poikineen. Yhtäkkiä Polly saa potkut unelmiensa leipomosta ja jää puille paljaille. Hucklen täytyy lähteä Amerikkaan tienaamaan heille rahaa, Niilo viedään jälleen kerran lunnien suojelualueelle ja Polly alkaa pohtia leipäpakun ostamista.

Kuten Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua, myös Auringonsäteitä ja vuoroveden vaiheita on (kuvainnollisesti) leiväntuoksuinen hyvän tuulen romaani. Paitsi ettei se kuitenkaan ole niin hyväntuulinen kuin ensimmäinen osa, vaan tässä on mukana myös vakavuutta ja enemmän vastoinkäymisiä. Pidän kyllä siitä, ettei kirja ole pelkkää auringonpaistetta ja onnistumista toisensa perään.

 

Polly katsoi myyntiaukosta ulos hyväntuulisena ja näki sielunsa silmin jonon muodostumassa sen taakse... Hän tarvitsisi paljon pieniä paperipusseja, jotka olisi näppärä kiepsauttaa kiinni ja ojentaa asiakkaalle, toistaa sama seuraavalle. Hän pohti, voisiko hän pitää rantatarjoilua kalastajille ja huviveneilijöille, koska hänhän olisi merimuuria vasten. Hän voisi heittää heille leipiä, ja he viskaisivat hänelle tuoretta kalaa vaihtokaupaksi.... (Auringonsäteitä ja vuoroveden vaiheita, 225)

 

Se, että Polly saa potkut leipomosta, oli minusta mielenkiintoinen ja yllättävä juonenkäänne. Romaani alkaa vähän hitaasti ja tylsästi, kun Pollyn elämässä kaikki on täydellistä, mutta sitten potkujen myötä alkavat erinäiset vastoinkäymiset. Eli hitaan alun jälkeen paranee. Leipäpakun idea on hauska, ja se, ettei Polly saa sitä aluksi kannattamaan, oli paitsi surullista, myös realistista. Pollyn hahmo kuitenkin vähän turhautti. Hän tuntui ensimmäisessä osassa hauskalta ja samaistuttavalta, mutta tässä kirjassa lähinnä ärsyynnyin häneen. Polly tuntuu todella lapselliselta. Hän saa potkut ihan vain siitä syystä, että a) tuo sairaan linnun leipomoon ja b) tulee paikalle linnun oksennusta vaatteissaan. Tämä kohta jotenkin ärsytti todella paljon, sillä Polly aidosti yllättyy potkujensa syystä ja pitää sitä epäoikeudenmukaisena. Hän on hyvä leipuri, mutta pakkomielle Niiloon saa hänet käyttäytymään typerästi. Yhdessä kohtaa, kun eläinlääkäri Patrick vakuuttelee Pollya siitä, miksei Niiloa voi pitää lemmikkinä, hän murjaisee, ettei Polly ole mikään Disney-elokuvan hahmo, mitä itsekin pohdin lukiessani. Aikuisille suunnatussa romaanissa, vaikka olisikin hyvän mielen chick lit -kirjallisuutta, Disney-prinsessan tavoin eläimien kanssa epärealistisesti kaveeraava naispäähenkilö ei mielestäni toimi. Sellaiset kuuluvat satuihin ja lasten- ja nuortenkirjoihin. Toki aikuisten romaaneissa saa olla sadunomaisuutta ja epärealistisuutta, mutta rajansa kaikella.

 

"Sinun täytyy antaa sen mennä. Mitä enemmän aikaa se viettää muiden lunnien seurassa, sitä paremmin sen luontaiset vaistot alkavat toimia. Se ei ole mikään pehmolelu. Et sinä ole Disney-elokuvan hahmo."

"Itse asiassa olen", Polly ilmoitti. "Minä olen Fantasiassa se kohtaus, jossa Mikki Hiirellä menee kaikki pieleen ja hän alkaa hukkua ja kaikki ne mopit hakkaavat häntä." (Auringonsäteitä ja vuoroveden vaiheita, 185)

 

Lisäksi raivostutti Pollyn suhtautuminen siihen, että Huckle päättää lähteä Amerikkaan töihin veljensä maatilalle voidakseen tienata heille rahaa pakettiauton ostoon, majakan korjaukseen ja elämiseen. Polly haluaa itsepäisesti pärjätä omillaan eikä halua ottaa apua vastaan, mutta aina soittaessaan Hucklelle hän vain syyllistää miestä ja valittaa. Minusta Huckle vaikuttaa oikealta unelmien miesystävältä, joka on valmis tekemään uhrauksia suhteen ja onnellisen elämän eteen. Hän on todella epäitsekäs eikä edes haluaisi lähteä maatilalle stressaavaan työhön, mutta tekee sen Pollyn takia. Ja Polly ei edes näe, miten paljon Huckle häntä rakastaa.

Omaan makuuni tässä osassa oli ehkä vähän liikaa kaikkea yksissä kansissa. En muista ensimmäisessä osassa olleen näin paljoa esimerkiksi suhdekiemuroita. Tarnien leski Selina tuntui ajoittain turhalta hahmolta, ja lisäksi äärimmäisen epävakaalta. Hänellä ja Pollylla on erikoinen on-off-ystäväsuhde, jota Polly pakkomielteisesti pitää yllä vain, koska ei halua Tarnien lesken olevan yksinäinen (ja koska potee syyllisyyttä Tarnien kanssa makaamisesta, vaikkei sitä itselleen myönnä). Yllätyksekseni pidin Malcomin hahmosta, vaikka hän onkin äärimmäisen vastenmielinen ja kauhea Pollya kohtaan. Hän toi tapahtumien kulkuun omanlaisensa jännitteen ja lisämausteen. Aina täytyy olla joku, joka panee kapuloita rattaisiin. Mutta pakko mainita vielä omituisista juonenkäänteistä. Ensinnäkin se, että Reuben ja Kerensa ensin köyhtyvät täysin ja saavat sitten lopussa rikkautensa takaisin, tuntui tyhmän hömppämäiseltä, väkisin väännetyltä juonenkäänteeltä. En myöskään yhtään pitänyt romaanin lopusta, jossa kaikki kääntyy parhain päin turhankin kirjaimellisesti. Huckle "tajuaa" olleensa väärässä ja rientää Pollyn luokse luvaten, ettei enää tee töitä ulkomailla, koska "he eivät tarvitse rahaa mihinkään". Alkukirjan huoli majakan korjaustöistä ja toimeentulosta katoaa mystisesti savuna ilmaan vain, jotta romaani saisi onnellisen lopun, samaten Pollyn huoli siitä, ettei heillä ole toimeentuloa talvikausina. Hohhoijaa. En oikein käsittänyt tätä loppua, jossa kaikki ongelmat vain lakaistaan maton alle. Jottei menisi pelkästään negatiiviseksi, pidin kuitenkin jälleen sujuvasta käännöksestä.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Valitettavasti jouduin vähän pettymään. Auringonsäteitä ja vuoroveden vaiheita ei ollut edeltäjänsä tavoin niin mieleeni. Pollyn hahmon lapsellisuus ja erikoiset, omasta mielestäni oudot juonenkäänteet, mukaan lukien kiirehtivä ja outo loppu, jotenkin ärsyttivät. Vastoinkäymisten kuvaaminen ja se, miten Polly selviä niistä, kuitenkin sai jatkamaan lukemista. Jos olet lukenut Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua, kannattaa ainakin kokeilla tätä seuraavaa osaa. Se ei ole aivan samanlainen hyvän mielen kirja kuin ensimmäinen eikä mitenkään säväytä, mutta ihan mukiinmenevä lukukokemus.