maanantai, 19. huhtikuu 2021

Kuin surmaisi satakielen

20210419_115539.jpg

Lapsen näkökulmasta kirjoitetut romaanit ovat mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä. Kun maailmaa tarkastellaan lapsen silmin kaunokirjallisuudessa, näyttäytyvät asiat helposti pelottavina, koska niitä ei vielä ymmärretä. Jotenkin juuri se ymmärtämättömyys ja viattomuus maailman rumuuden edessä helposti alkaa ahdistaa ja mietityttää aikuislukijaakin. Samaan aikaan hauskat leikit ja elämän helppous saavat kuitenkin haikailemaan omaa lapsuutta. Harper Lee Kuin surmaisi satakielen on klassikko, ja siinä päähenkilönä on kahdeksanvuotias Scout-tyttö 1930-luvun Alabamassa. Se on hyvin vaikuttava romaani, jonka itse asiassa olen jo kerran lukenut, yläasteikäisenä. Nyt, tarttuessani siihen uudelleen, en muistanut mitään aiemmalta lukukerralta. Tämä oli siis käytännössä kuin ensimmäinen lukukerta. Kirjasta on myös jatko-osa, jonka laitoin jo varaukseen kirjastosta. Vuoden 2021 Helmet-lukuhaasteeseen kirja sijoittuu kohtaan 19: Kirjassa leikitään.

Vahvat naiset -lukuhaasteessa (1.1.-31.5.2021) se puolestaan sopii ruutuun Naiskirjailija, joka on voittanut palkinnon. Lee on voittanut tästä teoksestaan Pulitzerin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1961. #vahvatnaisetlukuhaaste


vahvat%20naiset%20lukuhaaste%20bingo.jpg

 

Kuin surmaisi satakielen / To Kill a Mockingbird

Gummerus

suom. 1961

411 sivua

 

Kahdeksanvuotias Scout kasvaa isänsä ja veljensä kanssa 1930-luvun Alabamassa, Maycombin kaupungissa. Aurinkoiset kesäpäivät ovat täynnä sopivan kokoisia seikkailuja, ja Scout opettelee elämää pienin askelin. Mutta kaupungin uneliaan pinnan alla kytee patoutunutta vihaa.

Scout on autuaan tietämätön turvallisen maailmansa ristiriidoista, kunnes eräs oikeudenkäynti paljastaa kotikaupungin todelliset kasvot. Nuorta mustaa miestä syytetään valkoisen naisen raiskauksesta, ja Scoutin isä ryhtyy puolustamaan häntä. Ennakkoluulot ovat syvään juurtuneita, ja moni haluaa jakaa oikeutta myös tuomioistuimen ulkopuolella. Scout joutuu kohtaamaan asioita, joita ei vielä pysty ymmärtämään. Edessä on kasvun aika. (takakansiteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Alexandra-täti oli kiihkomielinen minun vaatetukseni suhteen. Minä en varmastikaan voinut toivoa tulevani hienoksi naiseksi, jos kuljin housuissa; kun minä sanoin, ettei hameissa voinut tehdä mitään, hän sanoi ettei minun oletettukaan tekevän asioita, jotka vaativat housuja. Alexandra-tädin näkemys minun jokapäiväisestä käyttäytymisestäni käsitti puuhailemista leikkihelloilla ja teekalustoilla kaulassani helminauha, jonka hän oli lahjoittanut minulle silloin, kun minä synnyin; lisäksi minun tuli olla auringonpaisteena
isäni yksinäisessä elämässä. Minä vihjaisin, että housuissa saattoi yhtä hyvin olla auringonpaisteena – –
(s. 120)

 

Jean Louise, lempinimeltään Scout, on kahdeksanvuotias poikatyttö, jonka parhaat leikkikaverit ovat 12-vuotias isoveli Jem ja serkun poika Dill. Hän tarkastelee maailmaa kiinnostuneena ja kipuilee hameen käytön, isoveljen varhaisteini-iän ja koulun alkamisen kanssa. Maailma rajoittuu pieneen Maycombin kaupunkiin, ja parasta elämässä ovat kesälomat ja hauskat leikit. Naapurissa asuva salaperäinen Boo Radley, joka ei ole astunut ulos talostaan 25 vuoteen, kiinnostaa kovasti. Sitten lakimiesisä Atticus saa hoidettavakseen mustan miehen puolustusjutun. Koko kaupunki kuohahtaa, ja yhtäkkiä Scout ja Jem saavat kuulla solvauksia isästään koulussa: isää haukutaan neekerisussuksi.

Kyseessä on historiallinen romaani, ja nykyajasta käsin katsottuna jotkut asiat, kuten sukupuoliroolit (naisten ajatellaan järkyttyvän todella helposti ja olevan siksi epäluotettavia esimerkiksi valamiehistöön) ja ihan vain jokapäiväinen elämä (paljasjalkaiset maaseutulapset, tummaihoiset palvelijat, autojen harvinaisuus) saattaa tuntua vähän takapajuiselta. Juoni kuitenkin tempaa mukaansa. Tapahtumat lähtevät liikkeelle hitaasti ja unenomaisesti: kuvataan leppoisia kesäpäiviä ja leikkejä, ja sitä alkaa itsekin haikailla pian tuloillaan olevaa kesää. Sitten Scout aloittaa koulun ja Atticus alkaa puolustaa mustaa miestä. Varsinkin oikeudenkäynnin kuvauksen luin ahmimalla, niin mielenkiintoinen se oli.

Scoutin lapsellisuus ja tietämättömyys asioista on samaan aikaan hellyyttävää ja vähän turhauttavaa. Jem on kuitenkin maailman paras isoveli ja Atticus maailman paras isä. Atticus on todella ihana isähahmo. Lasten äiti on kuollut, ja hän lakimiestyönsä ohessa pyrkii opettamaan oikeasta ja väärästä lapsilleen Calpurnia-sisäkön kanssa. Hän ei koskaan hermostu, vaan on rakastava ja kärsivällinen isä. Scoutilla on kadehdittavan ihana perhe. Maycombin pikkukaupunki on myös todella idyllinen ja viehättävä miljöö maalaismaisine vivahteineen.

 

Meidän maailmassamme on jotakin, mikä saa ihmiset menettämään malttinsa – he eivät kykenisi olemaan oikeudenmukaisia vaikka yrittäisivät. Milloin on kysymyksessä valkoisen miehen sana mustan miehen sanaa vastaan, meidän tuomioistuimissamme voittaa aina valkoinen mies. Ne ovat rumia asioita, mutta ne ovat elämän tosiasioita. (s. 321)

 

Tapahtumat sijoittuvat 1930-luvulle, jolloin tummaihoisten syrjintä ja rasismi erityisesti kukoistivat. Neekeri-sanaa viljellään romaanissa paljon, vaikka lukemani painos on julkaistu vuonna 2012. Värillisillä on oma asuinalueensa, ja miltei jokaisella perheellä on tummaihoinen palvelija joko sisäkkönä, puutarhurina tai autonkuljettajana. En ole lukenut hirveästi tähän aikaan sijoittuvia romaaneja, ensinnä tulee mieleen vain Piiat, enkä erityisemmin nauti kyseistä ajanjaksoa kuvaavista elokuvista tai kirjoista juuri tuon tummaihoisten alistamisen vuoksi. Sekin on kuitenkin pala historiaa ja onhan siitä hyvä tietää. Ehkä surullisinta on tiedostaa se, että tämän teoksen teemat ovat ajankohtaisia osittain vielä nykyäänkin, 2020-luvulla. Rasismi ei ole kadonnut mihinkään, vaikka tummaihoisten oikeudet ovatkin parantuneet. Se saa ajattelemaan pinttyneitä ja syvään juurtuneita ajattelutapoja ja ihmisten keinotekoista jaottelua ihonvärin mukaan. Olisi todella mielenkiintoista, jos joku kirjoittaisi tämän teoksen nykyajan perspektiivistä käsin uudelleen. Muuttuisiko lopulta kovinkaan moni asia?

Pidän todella paljon Leen tavasta kertoa. Tapahtumat tempaavat mukaansa, ja yllättäviäkin käänteitä tulee lukiessa vastaan. Olisin mielelläni lukenut lisää Scoutin ja Jemin elämästä. Eniten jäi harmittamaan Tom Robinsonin kuolema sekä se, ettei Scout koskaan pääse vierailemaan sisäkkö-Calpurnian kotiin. Onneksi saan pian jatko-osan käsiini. Odotan jo innolla sen lukemista.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Kuin surmaisi satakielen on mielenkiintoinen lukukokemus. Se on sukellus 1930-luvun Alabamaan, ja tarinaan ja tapahtumiin kannattaakin siksi suhtautua tietyllä varauksella, tietynlaiset lasit silmillä: rasismia ja syrjintää on paljon ja vakaviakaan aiheita ei kaihdeta. Vastapainona kuvataan kuitenkin kahdeksanvuotiaan Scoutin leikkejä ja kouluun lähtöä, mikä luo kontrastin ahdistaville teemoille. Suosittelen ihan jo sen takia, että tämä on klassikko. Se on myös hyvä historiallinen katsaus.

torstai, 15. huhtikuu 2021

#bookishconnections -haaste

Jälleen kerran haaste, johon kukaan ei ole minua haastanut, mutta näin Instagramissa jonkun kirjabloggaajan tehneen tämän ja nappasin sen itselleni, koska haasteet ovat kivoja! :) Haastan kaikki halukkaat mukaan. #bookishconnections

 

Bookish Connections -haaste

Genre, johon et halua tarttua?

Olen aika kaikkiruokainen kirjallisuuden suhteen. Tykkään vaihtelun vuoksi lukea mahdollisimman paljon eri genrejä. Jonkun todella romanttisen tai historiallisen pläjäyksen jälkeen sitä kaipaa nykyaikaan sijoittuvaa kauhua, ja nuortenkirjan luettuaan tahtoo vaihteeksi lukea aikuisten dekkareita. Jos nyt jotakin pitää keksiä, niin tietokirjat ja elämäkerrat eivät kiinnosta. Molemmat ovat omaan makuuni yleensä liian kuivia ja tylsiä.
 

Kirjahyllysi kirja, jonka lukemattomuutta häpeät?

Arthur Conan Doylen Sherlock Holmesin kootut kertomukset (2016). Ostin sen pari vuotta sitten Helsingin Kirjamessuilta viidellä eurolla. Se on valtava yli tuhatsivuinen tiiliskivi, josta olin tosi innoissani ostohetkellä, mutta en ole koskaan jaksanut lukea siitä edes yhtä tarinaa. Aina löytyy jotakin kiinnostavampaa luettavaa. Veikkaan, että se saa toimia pelkkänä hyllynlämmittäjänä vielä monta vuotta ennen kuin saan aikaiseksi tarttua siihen.

 

Pahin lukemiseen liittyvä tapasi?

Jos kirjassa on oikein miellyttävästi kirjoitettu kohta, herkullisia tapahtumia, kauniita sanoja tai muuten vain kiinnostava tapa ilmaista asioita, jään usein siihen kohtaan jumiin useaksi minuutiksi. Luen sen uudelleen ja uudelleen, makustelen sitä ja kuvittelen tapahtumat mielessäni. Yksinkertaisesti nautin siitä, miten asiat on sanoitettu ja ilmaistu kielellisesti. Tämä on toki lukemista parhaimmillaan, mutta siihen tuhlaantuu aikaa.

 

Luetko takakannen?

Aina. En varmaan koskaan ole lukenut ainuttakaan kirjaa lukematta ensin sen takakansitekstiä. Takakansiteksti ja etukannen kuva ovat ne, joiden perusteella yleensä valitsen kirjan. Poikkeuksena tietysti kirjasuositukset esimerkiksi Helmet-lukuhaasteen Facebook-ryhmässä.

 

Kallein kirja kirjahyllyssäsi?

Jenni Haukion toimittama Katso pohjoista taivasta: runoja Suomesta (2017). En tosin ole ostanut sitä itse, vaan sain sen keväällä 2017 ylioppilaslahjaksi poikaystäväni isoäidiltä. Tiesin jo silloin, että lähden opiskelemaan äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaksi, ja niin tiesivät kaikki läheisenikin. En edes tiedä, paljonko kirja maksoi, mutta Suomalaisesta Kirjakaupasta se on ostettu juuri julkaisemisen jälkeen. Useamman kympin nyt ainakin.

 

Ostatko kirjoja käytettynä?

Kyllä. Aina kun pääsen kirpputoreille, mukaan tarttuu yleensä vähintään yksi kirja. Käytetyt kirjat ovat halvempia kuin uudet. Olen kuitenkin hyvin tarkka käytettyjen kirjojen kunnon suhteen. Jos kirja näyttää todella luetulta ja kuluneelta, ohitan sen oitis. Kirjan pitää olla uudenveroinen ja vain vähän luettu, jotta tahdon ostaa sen omaksi.

maanantai, 12. huhtikuu 2021

Yksinäinen kevät

9789510430910_frontcover_final_original.

Koronakevät vol. 2. Sukulaisia ja ystäviä näkee harvemmin, ja koska kaikki luennot ovat etänä, yliopistolla ei tule käytyä. Sosiaalinen elämä on minimissä. Päivät soljuvat eteenpäin toisiaan muistuttavana massana. Itselleni tärkeät leffateatterikäynnit ovat jääneet pois. Vuosi sitten olin innoissani etäilystä ja siitä, ettei tarvinnut raahautua luennoille. Nyt tahtoisin palata takaisin entiseen. Välillä todella alkaa tuntua, että seinät kaatuvat päälle. Agatha Christien salanimellä Mary Westmacott kirjoittama Yksinäinen kevät kuvastaa nimensä puolesta täydellisestä omaa kokemustani tästä keväästä. Ehkä osittain juuri se sai minut tarttumaan tähän kirjaan. Pääsyy valintaan oli kuitenkin se, että Saukkis vinkkasi minulle Christien kirjoittavan salanimellä ja että saisin täytettyä Vahvat naiset -lukuhaasteen haastekohdan lukemalla jonkun hänen teoksistaan. Kiitos Saukkis vinkkauksesta! Vuoden 2021 Helmet-lukuhaasteessa tämä menee haastekohtaan 29: Kirjan henkilön elämä muuttuu, ja Vahvat naiset -lukuhaasteessa (1.1.-31.5.2021) tämä siis täyttää ruudun Salanimellä kirjoittava nainen. #vahvatnaisetlukuhaaste
 

vahvat%20naiset%20lukuhaaste%20bingo.jpg

 

Yksinäinen kevät / Absent in the Spring

WSOY

suom. 1975

213 sivua

 

Joan on keski-ikäinen koirouva, jonka elämä on kaikin puolin onnellinen: hellä ja uskollinen mies, lapset hyvissä naimisissa, siisti ja tyylikäs koti. Junamatkallaan Bagdadista Englantiin Joan joutuu viettämään muutaman päivän aavikkokylässä. Ja täällä, inhottavassa yksinäisyydessä, iljettävät ajatukset alkavat puikkelehtia mieleen kuin sisiliskot kivenkoloista: onko kaikki sittenkin kokonaan toisin kuin pinnalta näyttää? (takakansiteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Yksinäisen kevään päähenkilö on keski-ikäinen englantilaisrouva Joan Scudamore, joka on matkalla kotiin Lontooseen vierailtuaan sairaan tyttärensä luona Bagdadissa. Hän pysähtyy pieneen matkustajakotiin keskellä erämaata Tell Abu Hamidissa ja joutuukin jäämään sinne useaksi päiväksi junaongelmien vuoksi. Joan, joka on kuvitellut elämänsä ja itsensä täydelliseksi, alkaa pohtia asioita, kun muutakaan tekemistä ei ole. Lopputuloksena on syvällistä itsetutkiskelua ja eräänlainen herääminen.

 

Hiljaisuus, aurinko, yksinäisyys...

Pelko valtasi hänet taas – valtavan aution tilan pelko jossa ihminen on kahden kesken Jumalan kanssa... (s. 169)

 

Kirja on todella lyhyt, vain vähän yli 200 sivua, ja vaikuttaa aluksi kevyeltä luettavalta, mutta jälleen kerran lukiessa sitä huomasi, miten pienenkin pokkarin kansien väliin voi mahtua niin paljon. Lähtötilanne vaikuttaa kaikin puolin täydelliseltä, mutta kun Joanilta loppuu lukeminen ja pieni matkustajakoti alkaa ahdistaa, hän lähtee ulos aavikolle ja alkaa kävelyretkillään miettiä elämäänsä. Lukijalle paljastuu herkullisesti vähä vähältä, miten monia luurankoja Joaninkin kaapista löytyy. Hän on säälimätön kontrollifriikki, joka on tottunut manipuloimaan ihmisiä ympärillään. Hänen miehensä olisi halunnut maanviljelijäksi, mutta Joan sai puhuttua hänet ympäri ryhtymään asianajajaksi perheyritykseen perustelemalla asiaa sillä, että se on parhaaksi lapsille. Hänen aikuiset lapsensa, jotka hän on uskonut kasvattaneensa hyvin, vihaavat ja inhoavat häntä, koska hän on yrittänyt vaikuttaa heihinkin aivan liikaa kontrolloimalla muun muassa ystävyys- ja parisuhteita.

Joanin henkilöhahmo osoittautuu lopulta vähän säälittäväksi. Tunnistan itsessäni joitakin samoja kontrollifriikin piirteitä ja ymmärrän siksi todella hyvin, miten vaikeaa on olla puuttumatta liikaa toisten elämään. Sitä kuvittelee, että toimii toisen parhaaksi, mutta oikeasti vaikuttimet ovatkin itsekkäitä.

Minusta romaanin anti on siinä, miten Joanille valkenee vähä vähältä se, millaisena muut hänet näkevät ja miten hän on pettänyt itseään. Oivallus siitä, että hän on aina kuvitellut miehensä pettävän häntä kuuluisan miestennielijän kanssa kun todellisuudessa mies onkin ollut rakastunut heidän perhetuttuunsa, saattaa tilanteen aivan uuteen valoon. Kirja ja tarina etenee hidastempoisesti, varsinkin ne luvut, joissa Joan on jumissa aavikolla matkustajakodissa, ja tapahtumat ovat lähinnä takaumia ja muisteloita, mutta pidin tästä hitaudesta. Oli virkistävää lukea vaihteeksi näinkin syvällistä itsepohdiskelua ainaisen jatkuvan dialogitykityksen sijaan. Ja tietyllä tapaa myös samanlaisena toistuvat päivät, yksitoikkoinen ruoka, lukemisen loppuminen kesken ja yksinäisyyden tunne tuntuivat tutuilta asioilta näin koronakeväänkin näkökulmasta. Pystyin siis jotenkin juuri tämänhetkisen elämän- ja maailmantilanteen vuoksi todella hyvin samaistumaan Joanin tuntemuksiin, mikä syvensi lukukokemusta entisestään. En ehkä olisi ollut tästä kirjasta yhtä vaikuttunut, jos olisin lukenut tämän vaikkapa pari vuotta takaperin.

 

Hänen oli lopultakin päästävä selville siitä millainen nainen Joan Scudamore oli...

Siksi hänen oli ollut tultava tänne, tänne erämaahan. Tämä kirkas hirveä valo näyttäisi hänelle millainen hän oli. Näyttäisi totuuden kaikista niistä asioista joita hän ei ollut halunnut katsoa – kaikesta siitä minkä hän itse asiassa oli koko ajan tiennyt. (s. 173)

 

Ainoan pettymyksen tuotti kirjan loppu. Joan kokee erämaassa heräämisen ja havahtuu tajuamaan asioita, mutta kotiin palattuaan hän jatkaa kuten ennenkin. Kirjan viimeiset lauseet ovat kaikessa lohduttomuudessaan karua luettavaa, mutta teoksella on kyllä todella ajatuksia herättävä sanoma ja opetus: ihmistä on vaikea muuttaa. Surullinen ja pettymyksen aiheuttanut loppu on siis perusteltu ja omalla tavallaan todella hieno tapa päättää tällainen romaani.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Yksinäinen kevät soveltuu erityisen hyvin luettavaksi nyt koronakeväänä 2021. Päähenkilö Joan jää jumiin aavikolle pieneen matkustajakotiin yksin omine ajatuksineen ja muistoineen ja oppii itsestään paljon. Teos on hyvin hidastempoinen ja tutkiskeleva, mutta sen haavemainen ja yksinäinen tunnelma tulee todella lukijan iholle. Suosittelen ihan vain jo sen takia, että omia ajatuksia pandemiatilanteesta on helpompi prosessoida kaunokirjallisuutta lukemalla. Tietysti jos tilanne ahdistaa jo valmiiksi, silloin tämä ei ole ehkä parasta luettavaa ja silloin kannattaa lukea jotakin iloisempaa. Mutta jos tahtoo vähän lisää ajateltavaa ja tunteen siitä, ettei ole yksin, silloin tämä kannattaa lukea.

keskiviikko, 7. huhtikuu 2021

Hobitti, eli Sinne ja takaisin

Pakko näin ensialkuun mainita, että tällä viikolla 5.-11.4. vietetään valtakunnallista lukuviikkoa, sloganina "Lukutaito on kansalaistaito". Tulevana äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana koen lukemisen paitsi rakkaana harrastuksena, myös sydämen asiana. Koulutus- ja uravalintani ansiosta koen olevani etuoikeutettu, kun pystyn tulevaisuudessa vaikuttamaan nuoriin ja heidän lukuinnostukseensa :)


#lukuviikko Twitterissä, #lukuviikko Instagramissa & lukuviikko.fi

Hobitti.jpg

Minun lukuviikkoni on sujunut rattoisasti J. R. R. Tolkienin Hobitti, eli Sinne ja takaisin -kirjaa lukiessa. Kevääni piti olla naiskirjailijoiden täyteinen, mutta opintojeni myötä päädyin jälleen lukemaan mieskirjailijan teoksen... Puolustuksekseni sanottakoon, että opinnot menevät kaikkien lukuhaasteiden edelle, ovat haasteet sitten kuinka kivoja tai suhtaudun sitten niihin kuinka intohimoisesti tahansa. Lukulistallani on vielä Taru Sormusten herrasta -trilogia, jonka ensimmäisen kirjan aloitin yläasteikäisenä mutta jätin kesken löydettyäni jotakin (silloisen minäni mielestä) kiinnostavampaa luettavaa. Ehkä parempikin että jäi kesken, sillä nyt aloitin Hobitista ja etenen oikeassa järjestyksessä. Vuoden 2021 Helmet-lukuhaasteessa on juuri sopiva hobitinmentävä kolo kohdassa 2: Kirjan on kirjoittanut opettaja, joten siihen kohtaan sijoitan tämän. Tolkien on nimittäin toiminut englannin kielen professorina Oxfordin yliopistossa.


Hobitti, eli Sinne ja takaisin / The Hobbit or There and Back Again

WSOY

suom. 1985 (Tove Janssonin kuvittama 80-vuotislaitos)

312 sivua


Hobitti eli Sinne ja takaisin on itsenäinen alkusoitto Tarulle Sormusten herrasta. Kirjassa kerrotaan, kuinka hobitti Bilbo Reppuli löytää Sormusten sormuksen, esineen joka myöhemmin paljastuu kohtalokkaaksi koko Keski-Maalle ja sen kansoille. Velho Gandalf valitsee Bilbon ammattitaitoiseksi aarteenmetsästäjäksi mukaan vaaralliselle retkelle. Päämääränä on hankkia takaisin kääpiöiden aarre, jonka lohikäärme Smaug on varastanut.

Aluksi Bilbo ei ole aivan tehtäviensä tasolla. Hänellä on kuitenkin apunaan 13 kääpiötä ja Gandalf. Matkan myötä Bilbo kasvaa todelliseksi sankariksi, aivan kuin eräs hänen sukulaisensa monia vuosia myöhemmin... (osa takakansitekstistä)


Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista


Kolossa maan sisällä asui hobitti. Kolo ei ollut niitä inhottavia likaisia ja märkiä koloja jotka ovat täynnä madonpäitä ja haisevat ummehtuneelta, eikä myöskään kuiva, paljas hiekkainen kolo jossa ei ole paikkaa missä istua eikä mitään mitä syödä. Sanalla sanoen, se oli hobitinkolo, mikä merkitsee mukavuutta. (s. 7)


Näillä sanoilla alkaa Hobitti, eli Sinne ja takaisin, ja väittäisin, että nämä ovat miltei yhtä laajalti tunnetut kirjan alkusanat kuin: "Likusteritie nelosen herra ja rouva Dursley sanoivat oikein ylpeinä, että he olivat aivan tavallisia totta tosiaan. Heidän nyt viimeisenä olisi odottanut sekaantuvan mihinkään outoon tai arvoitukselliseen, koska he eivät kerta kaikkiaan hyväksyneet jonninjoutavuuksia." Päähenkilö on hobitti Bilbo Reppuli, joka on Dursleyn pariskunnan tavoin tuiki tavallinen eikä ole sekaantunut mihinkään tai kokenut elämässään ainuttakaan seikkailua ei ennen kuin velho Gandalf astelee hänen talonsa ohi. Pian Bilbo joutuu mukaan vaaroja kuhisevaan seikkailuun 13 kääpiön ja yhden velhon kanssa. Jännittäviä käänteitä ja rohkeutta ei tältä matkalta tule puuttumaan. Luin Tove Janssonin kuvittaman 80-vuotisjuhlalaitoksen, joka kipeytti ranteeni järkälemäisyydellään, mutta kuvitus oli kyllä hauska lisämauste lukemiseen.

Olen nähnyt kaikki kolme Hobittiin pohjautuvaa elokuvaa. Itse asiassa katsoin ne ensimmäistä kertaa vasta viime joululomalla, joten ne ovat vielä todella tuoreessa muistissa. En voinut siis olla vertaamatta elokuvia ja kirjaa keskenään. Yleensä pidän kirjoista enemmän, koska ne ovat yksityiskohtaisempia, joskin joskus jotkut juonenkäänteet on kuvattu paremmin elokuvissa (muutettuina tai samanlaisina). Hobitin kohdalla voin jälleen sanoa pitäneeni kirjasta enemmän. Taru Sormusten herrasta -leffat ovat aivan mahtavia, mutta Hobitti-elokuvat tuottivat minulle pettymyksen. Niissä ei ollut samanlaista taianomaista tunnelmaa kuin paljon vanhemmissa LOTR:eissa. Lukiessani huomasin ennen muuta, että elokuvaversioissa jotkut kohtaukset oli tehty tarkoituksella dramaattisemmiksi kuin kirjassa. Tämä ei suoranaisesti häirinnyt. Jotkut kohtaukset taas, kuten olettaa saattaa, puuttuivat elokuvista, mitä kirjassa oli. Esimerkiksi kääpiöiden ja Gandalfin saapuminen muodonmuuttaja Beronin mökille. Gandalf huiputtaa Beornia kertomalla tälle tarinaa samalla kun kääpiöt hivuttautuvat kaksi kerrallaan mökille puskista, mikä oli hauska yksityiskohta. Eniten minua pohditutti se, ettei elokuvissa näkynyttä Taurielia ollut kirjassa. Aluksi luulin, ettei olisi Smaugin surmaavaa jousimies Bardia tai örkkipääpahis Azogiakaan, mutta he tulivat kirjan lopussa näyttämölle, joskin vähemmän rytinällä kuin elokuvissa.

Pidin todella paljon Bilbon hahmosta. Hän on rakastettava ja herttainen hobitti, joka matkansa alussa on vähän hienosteleva ja arkajalkainen, mutta kehittyy henkilöhahmona ja pelastaa muut pulasta useammin kuin kerran. Eniten tykkäsin siitä, miten lempeä, rauhallinen ja hyväsydäminen hän on kirjassa, toisin kuin elokuvissa. Elokuvien Bilbo tuntui ärsyttävältä ja kurtisteli koko ajan kulmiaan kaikelle liekö johtunut näyttelijästä. Joka tapauksessa Bilbon rakkaus ruokaan ja käytännöllisyys sai sydämeni sulamaan. Samaistun myös hobitteihin sataprosenttisesti siinä suhteessa, että heillä on taipumusta lihomiseen ja he pukeutuvat yleensä kirkkaisiin väreihin! Jos jalkapöydissäni vielä kasvaisi paksua karvaa, voisin luulla olevani hobitti. Onneksi ei kuitenkaan.


Hän [Bilbo] vapisi pelosta mutta hänen pienet kasvonsa olivat päättäväiset ja ankarat. Hän oli jo kovin erilainen hobitti kuin se joka oli kauan sitten rynnännyt Repunpäästä ilman nenäliinaa. Hänellä ei ollut ollut nenäliinaa ties kuinka pitkään aikaan. (s. 234)


Kaiken kaikkiaan pidin aivan valtavan paljon tunnelmasta, jota Hobitin lukeminen herätti. Palasin lapsuuteen ja Harry Pottereihin, sillä muistan niiden herättäneen samankaltaisia tuntemuksia. Tunsin lapsellista kiinnostusta ja innostusta hobitin ja kääpiöiden seikkailuihin ja elin mukana kaikissa käänteissä, samoin kuin Harrysta lukiessani. Keskiaikavibat olivat myös omiaan herättämään kiinnostusta, ja olen myös viime aikoina ollut erityisen kiinnostunut fantasiamaailmasta kääpiöineen ja haltioineen erilaisten tietokonepelien kautta. Tykkäsin siis todella todella paljon! Aloin jo haaveilla tulevaisuudesta ja siitä, miten luen mielelläni Hobittia uudelleen ja uudelleen lapselleni (sitten kun sellaisen saan). Ja tietenkin koulussa luetutan sitä oppilaille, mikäli mahdollista.


Lopuksi: suosittelenko?


Hobitti, eli Sinne ja takaisin olisi kaikkien luettava, niin nuorien kuin vanhojen. Tai oikeammin: se tulisi luetuttaa koulussa jokaisella nuorella. Se on niin ihana ja samalla koukuttava juonenkäänteineen. Se on todella helppolukuinenkin. Tove Janssonin kuvittama painos on jäätävän kokoinen eikä todellakaan mikään yhden käden pokkari (oma mokani, en tajunnut lainata pokkaria kirjastosta), mutta sen kuvat tuovat mieleen Muumit ja tuovat lukemiseen oman säväyksen. Suosittelen Hobittia aivan kaikille!

torstai, 1. huhtikuu 2021

Seitsemän talvista päivää

Seitsem%C3%A4n%20talvista%20p%C3%A4iv%C3

Viime päivät on ollut kyllä ihanan keväinen fiilis! Kevät on lempivuodenaikani ja saa minut aina hyvälle tuulelle myös nyt, vaikka on ollut jälleen hirveä kiire opinnoissa. Tämä Maeve Binchyn Seitsemän talvista päivää ei nyt ihan täysin istu vuodenaikaan, mutta mitäpä siitä! Tämän löysin Kirjasammosta etsiessäni sopivaa kirjaa vuoden 2021 Helmet-lukuhaasteen haastekohtaan 21: Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan. Etsiskelin siis hakusanalla "talvi", ja tämä pisti silmään houkuttelevalla takakansitekstillään ja kannellaan. Binchyltä en ollut aiemmin lukenut mitään, mutta tämän lukukokemuksen jälkeen tahtoisin tulevaisuudessa lukea lisää!

Vahvat naiset -lukuhaasteessa (1.1.-31.5.2021) tämä kirja täyttää kohdan Kirja naisten välisestä ystävyydestä. #vahvatnaisetlukuhaaste
 

vahvat%20naiset%20lukuhaaste%20bingo.jpg

 

Seitsemän talvista päivää / A Week in Winter

WSOY

suom. 2013

364 sivua
 

Irlannin länsirannikolla, korkealla tuulen pieksämillä kallioilla seisova Stone House uhkaa rapistua maan tasalle, kunnes kotiseudulleen palaava Chicky puhaltaa paikkaan jälleen eloa. Menneisyydestään vaitonainen Chicky kunnostaa talon idylliseksi hotelliksi, joka tarjoaa täydellisen pakopaikan jokaiselle aikaa, tilaa ja rauhaa kaipaavalle.

Hotelliin avajaisviikolla saapuvat vieraat muodostavat sekalaisen joukon surun ja onnen täyteisiä ihmiskohtaloita. Winnie on päätynyt lomamatkalle sietämättömän anoppikokelaansa kanssa. Andersia piinaa vaikea suhde isäänsä, Johnia julkisuus, ja Freda taistelee mielenterveytensä kanssa. Nicolan ja Henryn elämää varjostaa traaginen kuolemantapaus, ja he etsivät Irlannin jylhistä maisemista voimaa jatkaa eteenpäin. (takakansiteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

"– – Minä aina toivoin, että sinä tulisit asumaan tähän taloon. Se oli aina minun haaveeni."

Siitä se alkoi.

Koko hullu ajatus siitä, että Chicky ostaisi rantakalliolla seisovan suuren talon. Stone Housen, jonka villiintyneessä puutarhassa hän oli lapsena leikkinyt, jota hän oli katsellut uimaretkillään mereltä käsin ja jossa hänen ystävänsä Nuala oli ollut herttaisten Sheedyn sisarusten palvelusneitinä. (s. 26)

 

Seitsemän talvista päivää alkaa kertomuksella Chicky Starrista. Hän on maalaistalon tyttö, joka rakastuu Irlantiin lomalle tulleeseen amerikkalaismieheen ja muuttaa tämän perässä New Yorkiin. Salamarakkaus kuitenkin kuihtuu, ja Chicky palaa takaisin kotiin. Hän ei kehtaa kertoa erostaan, vaan valehtelee miehensä kuolleen auto-onnettomuudessa ja esittää surevaa leskeä. Lapsuudenkodin lähellä seisovan Stone House -kartanon viimeinen elossa oleva asukas, vanha Queenie-neiti, ehdottaa Chickylle, että tämä voisi perustaa hotellin ja saada näin eloa rapistuneeseen taloon sekä uuden alun. Pian Chicky on avaamassa hotellia, ja avajaisviikolla saapuu vieraita sieltä sun täältä. Jokaisella heistä on salaisuuksia ja raskaita kokemuksia, joten loma tuulisella rannikolla lämpimässä ja kodikkaassa Stone Housessa tulee vaikuttamaan heistä jokaiseen.

Pidin aivan tavattoman paljon tästä kirjasta! Vaikka jokaisessa luvussa käsitellään eri henkilöä ja tämän elämäntarinaa perinpohjaisesti sekä saapumista Stone Houseen, muodosti teos silti tarinallisesti ehyen kokonaisuuden. Chicky on eräänlainen päähenkilö, koska perustaa hotellin, mutta häntä sivutaan myös pikaisesti kerrottaessa hotellivieraiden tarinoita. Tämän kirjan suola on ehdottomasti se, miten erilaisia ihmiskohtaloita vieraista löytyy. Anders on ruotsalainen suuryrityksen perijä, joka tahtoisi vain musisoida. Lääkäripariskunta Nicola ja Henry on elänyt mielenkiintoista ja helppoa elämää luksusristeilijällä, mutta erään asiakkaan yllättävä itsemurha saa heidät pois tolaltaan. Tyttökoulun rehtori Nell on kaikkien vihaama ja kylmä vanha nainen, Freda taas kaikkien rakastama kirjastonhoitaja, jonka unelmien miesystävä paljastuu naimisissa olevaksi pettäjäksi. John on tunnettu näyttelijä, joka ei tajua työnsä todellista merkitystä, vaan paahtaa tukka putkella eteenpäin. Winnien anoppi Lillian ei ole valmis päästämään irti pojastaan, ja Wallsin pariskunta jahtaa pakkomielteisesti erilaisten kilpailujen pääpalkintoja vain voittamisen ilosta. Sitten ovat vielä Chickyn ystävättären Nualan huligaanipoika sekä sisarentytär Orla, jotka tulevat töihin hotelliin.

Pidin kaikista tarinoista todella paljon niiden erilaisuuden vuoksi, mutta suosikkejani ovat ehkä Nicola ja Henry, John sekä Freda. En muista lukeneeni juurikaan romaaneja, jotka kertovat julkkiksista ja siitä, millaisia julkisuuden kirot ovat, joten Johnin elämä tunnettuna näyttelijänä oli todella kiinnostavaa luettavaa. Samoin Nicolan ja Henryn ura lääkäreinä luksusristeilijällä, jossa heidän elämänsä on miltei jatkuvaa lomailua. Kirjastonhoitaja-Freda tuntui ujoutensa ja kirjaintoilunsa vuoksi samaistuttavimmalta. Mutta totta puhuen ahmin jokaisen tarinan innoissani, sillä yllättäviä juonenkäänteitä ei niistä mistään puuttunut! Se, että lopuksi jokainen kokee eräänlaisen valaistumisen ja löytää elämälleen uuden suunnan, tuntui hyvältä ja sulkeutuvalta lopulta (pidän sulkeutuvista lopuista). Ainoastaan Nell palaa kesken loman kotiin eikä tunnu muuttuneen lainkaan, mitä en voinut olla harmittelematta. Se, että jokainen henkilöhahmo teoksessa on epätäydellinen ja inhimillinen, saa lukijan samaistumaan heistä miltei jokaiseen.

 

"Täällä monen ajatukset saavat siivet. Olen nähnyt sen monta kertaa.
Se johtuu varmasti meri-ilmasta."
(s. 256)

 

Ainoa, mitä jäin kaipaamaan, oli jonkinlainen pidempi loppukatkelma Chickystä. Kirja alkaa hänen tarinallaan, ja lopussa, kun hotellivieraat lähtevät hotellista viikon jälkeen ja uudet vieraat ovat jo tulossa, olisin mieluusti lukenut vaikkapa 50 sivua lisää ihan vain siitä, miltä Chickyn tulevaisuus näyttää. Lisäksi, kuten yleensäkin lukiessani esimerkiksi jännittäviä novelleja, harmittelin joidenkin henkilöhahmojen tarinoiden lyhyyttä. Olisin voinut lukea heistä enemmänkin. Esimerkiksi Nicolan ja Henryn tarinasta saisi helposti kokonaisen mielenkiintoisen romaanin kirjoitettua, samoin Winniestä.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Seitsemän talvista päivää yllätti minut. Se on lämminhenkinen romaani, josta ei yllätyksiä ja juonenkäänteitä puutu, sillä päähenkilönsä Chickyn lisäksi se avaa lukijan silmien eteen kaikkien Chickyn hotelliin viikon aikana tulevien hotellivieraiden tarinat ja taustat. Henkilöhahmoista löytyy varmasti jokaiselle joku, joka sykähdyttää. Tarinat ovat ihmisläheisiä ja liikuttavia, ja lukiessa pääsee mitä mainioimmalle nojatuolimatkalle Irlannin sateiselle ja tuuliselle rannikolle. Suosittelen oikein lämpimästi!