sunnuntai, 21. heinäkuu 2024

Ruth Galloway 1: Risteyskohdat

20240721_140009.jpg


Jännityskirjat ja dekkarit menevät kirjastossa kuin kuumille kiville. Minullakin oli dekkarivaihe, mutta se meni ohi. Parin viime vuoden ajan olen lukenut dekkareita vain kaksi tai kolme vuodessa. Kaipaan dekkarilta yllättävyyttä, omaperäisiä henkilöhahmoja ja sellaista loppuratkaisua, etten arvaa sitä etukäteen. Haaveissa on ollut jo jonkin aikaa aloittaa Elly Griffithsin Ruth Galloway -dekkarisarjan lukeminen, sarjan osia kun pyörii kirjaston palautushyllyssä harva se päivä. Jos joskus on mielestäni hyvä aika lukea dekkareita niin syksyllä tai talvella, kesään ne eivät oikein sovi. Mutta kappas kummaa, löysin kuitenkin itseni lukemasta sarjan ensimmäistä osaa Risteyskohdat näin heinäkuun lopulla. Sen talvinen ja sateinen miljöö olisi voinut tuntua kaukaiselta elleivät viime päivät olisi olleet niin sateisia. Nyt olen minäkin liittynyt Ruth Gallowayn matkaan. Kerron mieluusti, mitä pidän hänestä ensivaikutelman perusteella.


Vahvat naiset -lukuhaasteessa (8.3.-11.10.2024) sijoitan tämän kirjan ruutuun "itsenäisyys", koska Ruth on ainakin tässä ensimmäisessä osassa hyvin itsenäinen nainen.



Risteyskohdat / The crossing places

Tammi

305 sivua

suom. 2017, Anna Lönnroth


Arkeologi Ruth Gallowayn rauhaisa elämä Northfolkin perukoilla järkkyy, kun poliisi ottaa yhteyttä: muinaisen paalukehän liepeiltä on löytynyt ihmisen luita. Onko kyseessä kymmenen vuotta aiemmin kadonnut tyttö vai esihistoriallinen löytö?

Katoamistapausta tutkiva rikoskomisario Harry Nelson ei aio luovuttaa ennen kuin tytön kohtalo on selvinnyt. Ratkaisu saattaakin olla lähempänä kuin koskaan Ruthin asiantuntemuksen ja herkän vaiston ansiosta. Mutta kun toinenkin tyttö katoaa, mysteeri tihenee kuin sumu marskimailla – ja Ruthin rooli poliisin neuvonantajana käy todella vaaralliseksi. (takakansiteksti)


Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista


Hänestä [Ruthista] tuntuu, että yhtenä hetkenä hän istui pikku talossaan suolamarskin laidalla valmistelemassa luentoja, nurisi äidistään ja kuunteli neloskanavaa, ja seuraavassa hetkessä hän on yhtäkkiä keskellä tätä murha- ja pettämisnäytelmää. Aivan kuin hän olisi painanut väärää nappia kaukosäätimessä, ja juuri tällä hetkellä hän antaisi mitä tahansa, jos saisi vaihtaa takaisin siihen pitkäpiimäiseen ohjelmaan viljelykierrosta. (s. 254)


Arkeologi ja yliopisto-opettaja Ruth Galloway on neljääkymmentä lähenevä sinkkunainen, joka asuu kissoineen marskimaan laidalla Norfolkissa, lähellä King's Lynniä. Ruth on erikoistunut rikostekniseen ihmisluiden tutkimukseen, minkä vuoksi hänen puheilleen saapuu eräänä talvipäivän aamuna rikoskomisario Harry Nelson. Marskimaalta on löytynyt lapsen luita ja poliisit tarvitsevat Ruthin – tai tohtori Gallowayn, kuten Nelson häntä kutsuu – apua luiden ajoittamiseen. Komisario Nelson, 16-vuotiaana poliisivoimiin liittynyt ja työhönsä intohimoisesti suhtautuva poliisi, elättelee toiveita, että luut kuuluvat kymmenen vuotta sitten kadonneelle pikkutytölle, sillä hän tutki tapausta ja veti vesiperän. Luut osoittautuvat kuitenkin paljon vanhemmiksi. Ruth ajoittaa ne rautakaudella eläneelle tytölle kuuluviksi. Pian löydön jälkeen katoaa 4-vuotias pikkutyttö. Nelson haistaa palaneen käryä ja epäilee juttujen liittyvän toisiinsa, joten hän kutsuu Ruthin jälleen apuun. Ruth saa luettavakseen Nelsonin vastaanottamia uhkauskirjeitä, jotka pursuavat Raamattu-, Shakespeare-, T.S. Eliot- ja mytologiaviittauksia. Pian Ruth huomaa olevansa jutussa mukana tiiviimmin kuin oikeastaan haluaisi: hänkin alkaa saada uhkaustekstiviestejä ja hänen toinen kissansa löytyy surmattuna kotiovelta. Yhdessä Ruth ja Nelson yrittävät selvittää murhaajan henkilöllisyyttä.

Kirjan kannessa kehutaan, että Ruth voisi olla kuin kuka tahansa meistä, niin puhuttelevaa hänen tavallisuutensa on. Hänet kuvataan kyllä hyvin tavanomaiseksi keski-ikää lähenteleväksi naiseksi. Paitsi että hän on yksinäinen kissanainen, hänen ylipainoisuuttaan toitotetaan jokaisessa sopivassa välissä, varsinkin kirjan alussa. Se unohtuu onneksi siinä vaiheessa kun alkaa tapahtua, mutta siihen asti oli ärsyttävää saada siitä muistutus parin sivun välein. Lihominen kuuluu monilla keski-ikään, joten mielestäni tyylikkäämpi ratkaisu olisi ollut mainita se Ruthin esittelyssä ja unohtaa sitten sen sijaan, että sitä hierotaan lukijan naamaan ja yritetään sillä kerätä samaistuttavuuspisteitä. Ei toiminut minun kohdallani.

Jos Ruth on suorastaan liioitellun stereotyyppinen keski-ikäinen nainen, on komisario Nelson sitä vastoin stereotyyppinen dekkareiden poliisi. Hänkin on keski-ikäinen, tyylikkäästi harmaantunut perheellinen mies, joka ottaa poliisintyönsä vakavasti mutta vaikuttaa silti vihaavan maailmaa. Hän on kyyninen, suorasanainen, salaperäinen poliisimies, josta lukija tietää jo esiteltäessä, että hänelle ja päähenkilönaiselle tulee jossakin vaiheessa suhde. Tyylikkyydestä puheen ollen, olisin pitänyt enemmän siitä, että Ruthin ja Nelsonin suhde syvenisi vähitellen ja he menisivät sänkyyn vasta myöhemmissä osissa, mutta hepä hyppäävätkin samoihin lakanoihin jo tässä kirjassa. Kun 4-vuotiaan tytön ruumis löytyy keskeltä paalukehää, molemmat ovat järkyttyneitä. Nelson ei halua palata tyhjään kotiin lähetettyään upean blondin vaimonsa (kliseiden klisee) ja teini-ikäiset tyttärensä turvaan, joten hän jää Ruthin luokse ja viettää yön tuon kanssa. He eivät käytä ehkäisyä, koska Ruthin aivosolut ovat tainneet kuivahtaa lihavuuden ja keski-iän seurauksena (sarkasmia, koska ei tälle voi kuin nauraa) ja hän päättelee menneiden kokemusten perusteella, ettei voi tulla raskaaksi.

Sateinen, tuulinen ja myrskyinen Englanti on miljöönä mahtava ja oikein huutaa jännityskirjallisuutta, joten ymmärrän hyvin, että se puhuttelee jännityksennälkäisiä lukijoita. Ruth on muuttanut marskimaalle mahdollisimman syrjäiseen kolkkaan, koska viihtyy yksikseen. Hän pitää paikkaa kauniina, vaikka hänen läheisensä ja Nelson eivät voi käsittää, miksi hän tahtoo asua siellä. Keskeisessä osassa romaania ovat marskimaat, jotka ympäröivät Ruthin kotitaloa, sekä niillä sijaitseva paalukehä. Ruth on ollut siellä kaivauksilla kymmenen vuotta sitten entisen yliopisto-ohjaajansa ja nykyisen hyvän ystävänsä Erikin,  parhaan ystävänsä ja kollegansa Shonan, ex-miehensä Peterin sekä mystisen new age -hipin Cathbadin kanssa. Kaikki mainitut liittyvät myös kadonneiden tyttöjen mysteeriin.


Ruthille tulee mieleen, että poliisin työn täytyy olla jollain tavalla samanlaista kuin arkeologin. Hänkin pussittaisi kaiken, mitä kaivaukselta löytyy, ja kirjaisi löytöpaikan tiedot huolellisesti. Hänkin olisi valmis tonkimaan päiväkausia, viikkokausia siinä toivossa, että jotain merkittävää löytyisi. Hänkin, Ruth tajuaa äkillisen puistatuksen vallassa, tutkii lähinnä kuolemaa. (s. 21)


Itse murhamysteeri ei ollut millään mittapuulla sieltä omaperäisimmästä päästä. Lasten ruumiita marskimaalla, kidnapattuja tyttöjä maanalaisissa bunkkereissa, uhkauskirjeitä ja viestejä, jotka sisältävät raamatullisia viittauksia. Syylliseksi paljastuvat (MEGAPOILERI!) Ruthin ohjaaja Erik sekä Ruthin lintubongarinaapuri David. Erik on uhkauskirjeiden takana, koska haluaa kostaa Nelsonille ja estää tuota selvittämästä murhamysteeriä. Hän on kaunainen vuosien takaisesta opiskelijamellakasta, jossa Nelson teki eräästä hänen opiskelijastaan syntipukin (ilmeisesti tosin aiheesta). Yhdessä Ruthin parhaan ystävän Shonan kanssa, joka sattuu olemaan Erikin eksä, Erik kirjoittaa Nelsonille uhkauskirjeitä. Tyttöjen kaappausten takana sitä vastoin on David, aivan tavalliselta mieheltä vaikuttava yksinäinen lintubongarierakko, joka on pitänyt kymmenen vuotta sitten kadonnutta Lucy-nimistä tyttöä koko ajan lintujentarkkailulaavun alla olevassa bunkkerissa vankinaan. Kirjan lopussa Ruth pakenee Erikiä suolamarskille ja löytää sieltä salaluukun ja pelastaa Lucyn. Paha saa palkkansa kun sekä Erik että David hukkuvat (yllätys). Ruth huomaa olevansa raskaana ja iloitsee siitä, sillä hänellä on herännyt äidillisiä tunteita ja vaistoja Lucyn löytymisen jälkeen.

Jotkin asiat tässä kirjassa jäivät vaivaamaan. Tai itse asiassa aika monikin asia. Ensinnäkin se Ruthin lihavuuden kommentointi. Toiseksi se, että Ruth ja Nelson päätyvät sänkyyn, vaikka minkäänlaista selvää vetovoimaa ei ole ilmassa kirjan alussa vaan vasta lopussa sen jo tapahduttua. Kolmanneksi Ruthin eksä Peter, joka eroaa vaimostaan ja haluaa palata Ruthin kanssa yhteen. Ruth muistelee, että he olivat onnellisia yhdessä ja Peter sai hänet nauramaan, mutta hän torjuu Peterin. Kummallista, sillä varattu mies Nelson kyllä kelpaa sen sijaan. Minusta jäi kovin epäselväksi, miksi Ruth ei enää välitä Peteristä. Neljänneksi loppu. Miksi Ruth pakenee Erikiä marskimaille kesken myrskyn, kun hän voisi mennä pyytämään apua naapurista? Naapuri on murhaaja, tiedetään, mutta noin niin kuin teoriassa. Miksi David nappasi Lucyn ja miten hän pystyi pitämään asian salassa ja tytön elossa kymmenen vuotta bunkkerissa maan alla? Ja eikö olisi ollut helpompaa pitää häntä vankina omassa kodissaan, kerta Erik oli erakko vailla ystäviä eikä siellä koskaan käynyt ketään. Ja miksi hän nappasi Lucyn "seuraksi" 4-vuotiaan tytön, miksei jotakuta vanhempaa?

Yleensä olen huono arvaamaan etukäteen dekkareiden ja elokuvien loppuratkaisuja, mutta tällä kertaa arvasin täsmälleen oikein, kuka murhaaja on. En tiedä, onko se hyvä vai huono juttu. Huono siinä mielessä, että kirja ei saa pisteitä yllätyksellisyydestä. Myös murhaajan motiivit jätetään mielestäni liian auki.


Lopuksi: suosittelenko?


Risteyskohdat on ensimmäinen osa Ruth Galloway -dekkarisarjaa. Sen päähenkilönä häärii arkeologi Ruth Galloway, ja menossa mukana on myös poliisikomisario Harry Nelson. Itse murhamysteeri oli ihan viihdyttävää luettavaa, mutta miinusta yllätyksettömyydestä. Henkilöhahmojen kliseisyys sai miettimään, miksi tämä dekkarisarja on niin suosittu kuin se on. Onko syynä kiehtova sateinen miljöö vai Ruthin "samaistuttavuus"? En tiedä. En aivan vakuuttunut tästä ensimmäisestä osasta, mutta ajattelin silti lukea jossain vaiheessa toisen osan saadakseni paremman kuvan sarjasta. Suosittelen kaikille dekkareiden ystäville.

Annoin Goodreadsissa kaksi tähteä.

tiistai, 16. heinäkuu 2024

Minäkö muka mustasukkainen

20240716_140837.jpg
 

En ajatellut enää jatkaa Anni Polvan Lulu-sarjaa, mutta kolmas osa, Minäkö muka mustasukkainen, sopii niin hyvin vuoden 2024 Helmet-lukuhaasteen kohtaan 46. Kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta. Sarjan ensimmäinen osa Rakasta minua hiukan oli minusta ihan hyvä, toisesta osasta Anna suukko, kultaseni en oikein tykännyt. Tämän osan suhteen ei ollut kummoisia odotuksia.

 

Minäkö muka mustasukkainen

Karisto

1953

155 sivua

 

Antti ja Lulu päättivät ostaa kesämökin, johon Lulu sitten ihastuukin oikopäätä aavistamatta lainkaan, että naapurissa asustaa Anttiin tulisesti ihastunut Katri. Lulu ei pidä ollenkaan siitä, että Katri pöllähtää aina mitä odottamattomimmissa paikoissa Antin tielle ja yrittää viekoitella tätä. Lulun mielestä mustasukkaisuus on avioliitossa silloin tällöin vain piristävä mauste, mutta nyt hän päättää nostattaa todellisen pyörremyrskyn! (takakansiteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Lululla ja Antilla on nyt kaksi lasta: 7-vuotias Antero ja 5-vuotias Anneli. Avio-onnea (ylä- ja alamäkineen) on nyt takana kahdeksan vuotta. Sen lisäksi, että Lulun toilailut jatkuvat, toilailevat nyt myös hänen lapsensa ja keksivät jos jonkinlaisia kepposia vanhempiensa päänmenoksi. Kirjan alussa Antti tapaa Lulun entisen esimiehen Ukon, joka on saanut perintönä oman saaren mökkeineen. Ukko tarjoutuu myymään vanhan kesämökkinsä Antille puoli-ilmaiseksi muistaessaan, että Antti on puhunut kesämökin hankkimisesta. Antti tarttuu tarjoukseen siitäkin huolimatta, että mökkinaapurina on hänen entinen kihlattunsa ja morsmaikkunsa Katri. Antille ja Lululle tulee tietenkin asiasta riitaa, mutta he päätyvät kuitenkin ostamaan mökin, koska koko perhe ihastuu siihen. Sitten alkaa tapahtumarikas kesä uudella mökillä. Kesään mahtuu muun muassa tuhkarokko, kiireinen juhannus, Lulun entisen esimiehen ja entisen työkaverin parittamista, Antin leivontakokeiluja sekä rutkasti mustasukkaisuutta.

 

Oli mukavaa omistaa sellainen herranenkeli kuin Lulu oli. Miten kummassa hän oli onnistunut sellaisen saamaankin! – – Taisivat miehet vieläkin kadehtia tätä häneltä, ja oli syytä kadehtiakin. Vaikka nauruaan siinä tosiaan sai pidellä, että keksi oikeat mutkat ja konstit, joilla sai Lulun pysymään aisoissa ja avioliiton umpisolmussa. Oli oltava ankara ja hellä, välinpitämätön ja rakastunut, tehtävä vaimo mustasukkaiseksi ja oltava sitä itse. Viimeistä hänen ei tosin tarvinnut näytellä, päinvastoin. Hänellä oli usein työ ja tuska, ettei näyttänyt sitä liikaa. (s. 120)

 

Antin ja Lulun lapset olivat ihan mahtava lisä! Antero on tomera poika, joka yrittää kovasti olla "miehevä" ja pitää siskonsa ja äitinsä puolia. Anneli on suloinen pieni tyttö, joka ihailee veljeään ja kertoo totuuden kun kukaan muu ei sitä uskalla sanoa. Antti oli edelleen inhokkihahmoni. Hän ei ole muuttunut miksikään aiemmista osista, vaan on edelleen yhtä omahyväinen kuin ennenkin. Hän muun muassa kommentoi Lulun entistä työkaveria näin: "Rypistynyt ja hapan kuin vanha omena, mitä iloa ja silmänruokaa miehellä sellaisesta on." Antti syyttää Lulua mustasukkaiseksi ja on heti raivoamassa kun epäilee Lulun olevan uskoton. Mutta kun on kyse hänestä itsestään, kokee hän miehiseksi oikeudekseen pienen flirttailun ja suukottelun eikä näe sitä pahana asiana. Just joo. Kaikkein parhaita ovat kohdat, joissa Antti ja Anneli paljastavat isänsä puuhat Lululle tai tilittävät häntä muiden kuullen.

Tämä osa oli paljon hauskempi kuin ensimmäinen ja paljon parempi kuin toinen. Vaikka Lulun ja Antin sairaalloiseksikin yltyvä mustasukkaisuus ärsytti, mahtuu romaaniin myös hauskoja kohtia. Kaikkein paras ja mieleenpainuvin on kohtaus, jossa Antti leipoo. Lulu saa tarpeekseen kotitöistä ja kaipaa omaa aikaa ja lomaa. Hän tahtoo lähteä viikoksi maalle ja jättää muun perheen pärjäämään itsekseen. En syytä Lulua siitä, onhan hän täysipäiväinen kotirouva ja hoitaa aivan kaiken ruoanlaitosta siivoamiseen. Antti pohtii, ettei Lululla nyt niin paljoa hommaa ole ja että saahan hän levätä kotonakin, mutta onneksi Lulu pitää päänsä ja häipyy. Kun Antti jää kotiin lasten kanssa, hän tahtoo näyttää Lululle pärjäävänsä. Ensimmäinen ja suurin kompastuskivi on pullataikinan teko. Lulu ei muistanut tehdä tai ostaa pullaa, mutta sitä on saatava. Antti ryhtyy leipomaan eikä meinaa saada taikinaa aikaiseksi, hän kun heittää aineksia summamutikassa kulhoon ja tyhjentää sinne monta pussillista jauhoja. Hiivakin unohtuu. Lopputuloksena on niin paljon pullapitkoja, että niiden paistamisessa menee myöhään yöhön asti, ja tuotokset ovat kivikovia. Antti arvostelee naissukupuolen edustajia kovin ottein, mutta onneksi Anneli sanoo taas totuuden:

 

– Et sinä isä oikein osaa ruokaa laittaa, julisti Anneli säälivänä tyhjennettyään lautasensa. Sinun on paras tehdä vain rahaa. Hetken hän istui vakavana kädet helmassa ja julisti sitten äidiltä oppimansa totuuden: Ei miehistä ole sitten mihinkään. Ellemme me naiset huolehdi heistä, niin nälkään ja kylmään he kuolisivat. (s. 148-149)

 

Jotkut yksityiskohdat pistivät taas silmään, onhan kirja julkaistu 1950-luvun alussa. Puhutaan neekereistä ja "äidin koivuniemen herrasta" eli vitsasta, jolla Lulu antaa piiskaa lapsilleen.

Antin eksä Katri pyörii menossa mukana. Hän roikkuu Antin kaulassa joka tilaisuuden tullen ja toitottaa rakkauttaan, mikä vain hivelee omahyväisen Antin itsetuntoa. Katri ei tunnu pääsevän yli Antista. Hän jopa haaveilee, että ryhtyisi äidiksi Lulun ja Antin lapsille. Tai tarkemmin sanottuna Anterolle. Annelin hän haluaa heivata tiehensä. Onneksi Anterolla ja Annelilla on sanansa sanottavana asiaan. Lulu sattuu näkemään ikkunasta Antin ja Katrin suukon. Tosin hänkin on antanut suukon miehelle, jonka antoi tanssittaa itseään tansseissa maalla ollessaan. Perhe on vähällä myydä mökin, mutta lopulta tullaan siihen tulokseen, että on siellä kuitenkin ollut mukavaa viettää kesää. Antero on kuullut saunassa Antin kehuskelevan vaaleatukkaisella kesäheilallaan. Mysteeriksi jää, onko heila todellinen vai kuviteltu. Seuraavan osan nimi, Mieheni on uskoton, antaa kuitenkin viitteitä siitä, että todellinen hän taitaa olla.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Minäkö muka mustasukkainen on kolmas osa Lulu-sarjaa. Siinä Antilla ja Lululla on kaksi tomeraa lasta. Kesästä tulee kaikkea muuta kuin tylsä, kun mustasukkaisuuspuuskista kärsivät Antti ja Lulu viettävät sitä lapsineen uudella kesämökillään, jonka naapurina on kukapa muukaan kuin Antin entinen kihlattu Katri. Suosittelen Anni Polvan kirjoista pitäville, nostalgiannälkäisille sekä Lulu-sarjan aiemmat osat lukeneille.

Annoin Goodreadsissa kolme tähteä.

lauantai, 13. heinäkuu 2024

Ihana tyttö

20240711_155655.jpg

Harrastin nuorempana nuorisoteatteria kymmenen vuotta, ensimmäisestä luokasta lukioon asti. Sittemmin olen ollut muutamana kesänä mukana saman paikan kesäteatterissa, ja ensi syksyksi olen ilmoittautunut aikuisopiston improvisaatiokurssille. Näytteleminen ja teatterin tekeminen on siis ollut osa elämääni vuosikaudet. Se oli minulle rakas harrastus, jota muistelen lämmöllä ja jonka pariin tekee mieli ajoittain palata. Törmäsin kirjastossa Elina Kilkun nuortenkirjaan Ihana tyttö, joka kertoo teatteria harrastavasta Reetasta. Kirjoja, jotka kertovat teatterin harrastamisesta, ei juuri tule vastaan, joten minun oli pakko lainata se.

Vuoden 2024 Helmet-lukuhaasteeseen se tulee kohtaan 25. Kirjassa vietetään juhlapyhää (esimerkiksi joulu tai juhannus). Vahvat naiset -lukuhaasteessa (8.3.-11.10.2024) se tulee ruutuun "misogynia".


Ihana tyttö

Bazar

2020

285 sivua


Viisitoistavuotias Reetta on seitsemännessä taivaassa. Hänen teatteriunelmansa ovat toteutumassa, onhan hän saanut pääosan musikaalista, jonka muut näyttelivät ovat lukiolaisia ja jonka ohjaa oikea ammattilaisohjaaja. Tästä tulisi parasta ikinä.

Ohjaaja on nelikymppinen Jarmo, kokenut teatteritaiteen konkari. Hän edustaa kaikkea sitä, mitä Reetta kaipaa, ja suhtautuu Reettaan kuin aikuiseen. Reetta tahtoo olla Jarmon silmissä mielenkiintoinen keskustelija ja vakavasti otettava näyttelijälupaus. Ohjaajan katseen valokeilassa hän haluaa loistaa ja antaa kaikkensa. Ihan mitä vain.

Ihana tyttö on nuortenromaani, joka vie #metoon askelta pidemmälle. Se kertoo kielletystä suhteesta, jossa toisella osapuolella on kaikki valta ja toiselta puuttuu todellinen mahdollisuus sanoa ei.


Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista


Missä kulki ystävyyden ja rakkauden välinen raja? – –

Tuntui, että mun elämä oli valtameri, johon mä hukkuisin ennen kuin ehtisin uida rantaa pidemmälle. En osannut enää erottaa oikeaa ja väärää toisistaan. Jarmon kanssa oli niin hyvä olla. Se tuntui oikealta, mutta oli väärin. Miten mikään niin hyvältä tuntuva voi olla pahaa? (s. 141)


15-vuotias juuri ysiluokan aloittanut Reetta on yksinäinen, kiusattu ja syrjäänvetäytyvä nuori. Hänen paras ystävänsä Kaisa on muuttanut Ranskaan. Isä on jättänyt äidin ja perustanut uuden perheen toisen naisen kanssa. Äiti on elämäänsä kyllästynyt, katkeroitunut ja ilkeä. Arki on harmaata ja ankeaa. Elämään löytyy kuitenkin uutta sisältöä, kun Reeta huomaa koulun ilmoitustaululta, että paikallinen teatteri etsii osallistujia Ihana tyttö -nuorisomusikaaliin. Näyttelemistä rakastava Reetta, josta on aina tuntunut, ettei koulun teatterikerhossa saa tarpeeksi palautetta tai pääse kehittymään, soittaa teatterille. Ilmoituksessa etsitään lukioikäisiä nuoria, mutta Reetta kertoo intohimoisesta suhtautumisestaan näyttelemiseen, pääsee koe-esiintymiseen ja vakuuttaa teatterilaiset. Hän pääsee mukaan produktioon sen nuorimpana jäsenenä ja saa näytelmän pääroolin Ihanana tyttönä. Siitä alkaa upea ajanjakso Reetan elämässä. Hän tutustuu muihin näyttelijöihin ja antaa teatteriharrastukselle kaikkensa. Harrastusta kuitenkin varjostaa se, että Reetta ystävystyy musikaalin ohjaavan 39-vuotiaan Jarmon kanssa. Heidän suhteensa syvenee lopulta salaiseksi seksisuhteeksi.

Osasin odottaa kirjan tapahtumia takakannen #metoo-maininnan takia, joten en järkyttynyt. Me Too -kampanja levisi maailmalla vuonna 2017 ja romaani on kirjoitettu vuonna 2020. Seksuaalinen häirintä ja ahdistelu ovat kuitenkin edelleen arkipäivää, joten aihe ei mielestäni vanhene kolmessa tai neljässä vuodessa. Ja ei siitä kovin montaa vuotta ole, kun Suomessakin naisnäyttelijät nostivat pinnalle kokemaansa seksuaalista häirintää. Jotkut yhdysvaltalaiskirjailijat suosivat sisältövaroitusten antamista kirjojensa ensimmäisillä sivuilla. Tietyllä tapaa tässäkin kirjassa sillä voisi olla paikkansa, varsinkin kun puhutaan nuortenkirjallisuudesta. Jos kirja olisi suunnattu aikuisille, niitä ei ehkä tarvittaisi, mutta joku herkempi teini-ikäinen lukija voi järkyttyä lukemastaan. Kirja nimittäin muuttuu varsinkin loppua kohden aika ahdistavaksi.

Päähenkilö Reettaan samaistuin heti ensimmäisiltä sivuilta. Hän on niin epäsosiaalinen ja yksinäinen nuori tyttö, että kun saa huomiota vanhemmalta mieheltä, on ihan ymmärrettävää ja inhimillistä, että hän tuntee olonsa aluksi pelkästään imarrelluksi. Reetta kaipaa epätoivoisesti hyväksyntää muilta ihmisiltä eikä oikein saa sitä omassa arjessaan. Isällä on uusi perhe ja kiiltokuvamainen elämä eikä hän pidä juuri yhteyttä Reettaan, vaikka Reetta haluaisikin. Äiti on aika kauhea sanan varsinaisessa merkityksessä: lyttäävä, epäkannustava, ilkeä ja kateellinen. Paras ystäväkin on muuttanut pois. Teatterin kautta Reetta saa kaipaamaansa hyväksyntää, koska taitaa näyttelemisen, laulamisen ja tanssimisen niin hyvin. Tunnistin Reetasta monia piirteitä, joita minussa itsessäni oli tuon ikäisenä ja on vielä edelleen. Hän on keksitty hahmo, mutta tuntui ajoittain hyvin todelliselta. Hänenlaisiaan nuoria on varmasti paljon.


Jälleen ihailin ääneni tasaisuutta ja sitä, että hallitsin maneerini. Joskus valehtelijat nimittäin koskettelivat kasvojaan ja elehtivät normaalia enemmän. Mä pidin käteni kurissa. Netistä oli löytynyt ohjeita, ja olin harjoitellut peilin edessä. Olin valmistautunut valehteluun kuin elämäni tärkeimpään roolisuoritukseen. Pikkuhiljaa oli alkanut tuntua, että sitä se olikin. (s. 224)


Teatterimaailman kuvaaminen aiheutti rinnassa lämpimiä läikähdyksiä ja toi mieleen muistoja omista näytelmistä ja harrastusajoista. Tunnistin muun muassa kirjassa mainitun kani kani -leikin, jota olen leikkinyt itsekin useita kertoja. En malta odottaa, että pääsen itse taas näyttelemään muodossa tai toisessa. Reetta on näyttelijänä pelottavan hyvä, sillä hän pystyy pitämään kulisseja yllä yllättävän pitkään. Hän valehtelee kaikille, niin omille vanhemmilleen, opettajilleen kuin muille teatterilaisille. Reetta asuu nimeltä mainitsemattomassa pikkukaupungissa, jossa juorut lähtevät helposti liikkeelle, joten tietenkin hän ja Jarmo jäävät lopulta kiinni. Jarmo on Reetan tavoin kovin aidon tuntuinen henkilöhahmo. Hänellä on vaimo ja aluksi hän valehtelee Reetalle, että miettii eroa, mutta sitten Reetalle selviää, että Jarmon vaimo on raskaana. Tässä vaiheessa olin varma, että Reetta lähtee vihdoin lätkimään, mutta ei. Hän jatkaa edelleen salasuhdettaan Jarmoon, koska Jarmo on niin lipeväkielinen. Jarmo kehuu Reettaa kauniiksi, fiksuksi, hyväksi näyttelijäksi ja ikäistään kehittyneemmäksi. Reetan korviin tällaiset sanat ovat kuin hunajaa, joten hän kuvittelee olevansa rakastunut Jarmoon. Reetta jopa muuttaa pukeutumistyyliään ja alkaa meikata vain Jarmoa miellyttääkseen. Kun Reetta täyttää 16 vuotta, Jarmo houkuttelee hänet sänkyyn.

Erikoinen yksityiskohta ovat romaanin kaksi vaihtoehtoista loppua. Ihana tyttö -näytelmään on kirjoitettu vaihtoehtoiset loput, joten romaani noudattelee sitä ja tarjoaa lukijalle huonon ja hyvän lopun. Loppuvaihtoehto ykkösessä Reetta jää kiinni, joutuu koulussa rehtorin puhutteluun ja hänet erotetaan musikaalista. Koulun rehtori, terveydenhoitaja, teatterinjohtaja ja jopa Reetan oma isä syyttävät häntä Jarmon viettelemisestä. Kun Reetta kysyy teatterinjohtajalta, eikö Jarmolle tule asiasta mitään seurauksia, teatterinjohtaja vastaa, että ei, koska "näyttö on niin hataraa". Reetta ja Jarmo jatkavat edelleen tapailua salassa, mutta Reetta on menettänyt unelmiensa roolin ja maineensa pikkukaupungissa. Hän aikoo hakea tavallisiin lukioihin ympäri Suomen rangaistakseen itseään ja päästäkseen mahdollisimman kauas pois. Loppuvaihtoehto kakkosessa Reetta soittaa Ranskassa asuvalle entiselle bestikselleen Kaisalle ja kertoo kaiken. Kaisa antaa hänelle täyden tukensa ja lupaa puhua hänen puolestaan. Sen jälkeen Reetta kertoo totuuden myös teatterilla toisille näyttelijöille, kouluterveydenhoitajalle ja äidilleen. Jarmo saa potkut produktiosta ja hänen tilalleen tulee juuri Teatterikorkeakoulusta valmistunut nuori nainen. Reetta katkaisee yhteydet Jarmoon ja loistaa musikaalin ensi-illassa. Hän on onnellinen ja helpottunut. Äiti ehdottaa, että voisi muuttaa hänen kanssaan toiselle paikkakunnalle, mikäli hän saa lukiopaikan jostain muualta. He voivat aloittaa yhdessä alusta. Hyvä loppu on viimeisenä, joten tahdon ainakin itse uskoa, että Reetan tarina loppuu hyvin.

Rankka ja ahdistava mutta hieno nuortenromaani. Huomasin lukiessani, että myötäelin hyvin vahvasti Reetan elämää. Häneen oli helppo samaistua. Jos olisin lukion opettaja, tämä kirja olisi mielestäni oikein mainio lukupiirikirja tai jollakin kurssilla käsiteltävä kirja, josta voitaisiin yhdessä käydä keskusteluja ja analysoida henkilöhahmoja.


Lopuksi: suosittelenko?


Ihana tyttö on näyttelemistä rakastavasta Reetasta kertova nuortenkirja, jolla on painavaa sanottavaa. Sen opetus on, että valehtelun sijaan kannattaa puhua totta, sillä puhuminen oikeasti auttaa. Ahdistavine teemoineen, kuten alistaminen, vallankäyttö ja seksuaalinen hyväksikäyttö, se ei sovi herkimmille lukijoille. Suosittelen #metoo-aiheesta kiinnostuneille.

Annoin Goodreadsissa kolme tähteä.

lauantai, 6. heinäkuu 2024

Rakkauden valinta

20240629_190640~2.jpg

Marti Leimbachin Rakkauden valinta -romaanin valitsin kansikuvan perusteella kun se palautui työkirjastooni. En voi sanoa olevani mikään Julia Roberts -fani tai fanittavani elokuvakansia, mutta kaipasin tähän väliin hömppää. Yritin myös etsiä kyseistä kirjaan perustuvaa elokuvaa Helmetistä, mutten löytänyt. Se jää nyt katsomatta. Vuoden 2024 Helmet-lukuhaasteessa tämä täyttää haastekohdan 25. Kirjassa pelataan.


Rakkauden valinta / Dying young

WSOY

suom. 1991

278 sivua

suomentanut Pirkko Lokka


Lahjakas, rikas ja komea Victor on vuosia taistellut leukemiaa vastaan. Nyt hän on jättänyt tuskalliset, tuloksettomat hoidot ja muuttanut elämänsä viime kuukausiksi hiljaiseen, talviseen merenrantakaupunkiin. Häntä hoitamaan on palkattu nuori nainen, Hilary. Hoitosuhde on kuitenkin muuttunut epävarmuuden ja intohimon leimaamaksi rakkaussuhteeksi, tunnemyrskyksi, jota varjostaa Victorin lähestyvä, väistämätön kuolema.

Pian Hilary tapaa Gordonin, Victorinkin kanssa ystävystyvän eronneen miehen, joka on kuin terveyden ja tasapainoisuuden perikuva. Gordon tarjoaa Hilarylle sen hellyydentäyteisen ja turvallisen tulevaisuuden mitä tämä ei Victorilta voi saada. Heidän suhteensa etenee talven myötä – kuten etenee myös Victorin tauti. Hän laihtuu, heikentyy, tulee avuttomaksi, mutta rakastaa yhä Hilarya.

Syyllisyyttä poteva, kahta miestä rakastava Hilary on vaikean valinnan edessä. Toinen mies tarjoaa rakkautta ja elämää, toista odottaa tuskainen kuolema... (takakansiteksti)


Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista


Rakkauden valinta kertoo 27-vuotiaasta Hilarysta, joka on lehti-ilmoitukseen vastaamalla saanut paikan Victorin, reilu kolmekymppisen leukemiaa sairastavan miehen, hoitajana. He ovat rakastuneet, aloittaneet suhteen ja muuttaneet yhdessä Hulliin, pieneen ja syrjäiseen merenrantakaupunkiin. Siellä Hilary tapaa Gordonin, joka on tullut talveksi kaupunkiin remontoimaan vanhempiensa vanhaa taloa. Hilary rakastuu myös Gordoniin ja on pian ristiriitojen repimä. Toisaalta on Victor, älykäs mutta lapsenomainen mies, joka tietää kuolevansa ja käyttäytyy sen takia marttyyrimaisesti. Sitten on Gordon, joka on terve ja korviaan myöten rakastunut Hilaryyn. Hilary aloittaa salasuhteen Gordonin kanssa, mutta asiat mutkistuvat, kun yhteisen tuttavan kautta Gordon ja Victor tapaavat ja ystävystyvät. Pian kolmikko viettää aikaa yhdessä ja Hilary on entistä epävarmempi siitä mitä tehdä.

Pakko sanoa heti aluksi, etten pitänyt tästä romaanista. Tässä oli monta asiaa, jotka hiersivät lukiessa. Kuin kengässä pyörivä pikkukivi, jota ei saa ravistettua pois mutta joka silti edelleen pyörii ja hiertää, vaikka kuinka yrittää kävellessä unohtaa sen. Päähenkilö Hilary on ensinnäkin ärsyttävin, naiivein ja tekopyhin päähenkilönainen pitkään aikaan. Hilary on haaveillut lapsesta saakka eläinlääkärin urasta ja ollutkin eläinlääkärin apulaisena, mutta päätynyt sitten Victorin hoitajaksi ja lopulta kumppaniksi. Hänellä ei ole muuta sisältöä päivissään kuin hoivata Victoria, järjestellä jääkaappimagneetteja, käydä pesulassa ja ruokakaupassa, stalkata Gordonia kaupungilla tai tutkia simpukankuorikokoelmaansa. Kyse on mielestäni paitsi saamattomuudesta, myös laiskuudesta, sillä Hilary tietää unelma-ammattinsa, muttei lähde tavoittelemaan sitä, vaan jumittaa päivät pitkät kotona Victorin kanssa vailla virikkeitä. Ei mikään ihme, että Hilary ihastuu terveyttä uhkuvaan Gordoniin, mutta se ei silti oikeuta pettämistä ja salasuhteen aloittamista. Lisäksi Hilary on kleptomaani eli hän varastelee kaikenlaista pikkutavaraa kaupoista ja tuttaviensa luota. Hän ei ole kovin tasapainoinen nuori nainen.

Myös Victor ja Gordon ärsyttivät minua. Victor on ollut sairaalahoidossa syövän takia, mutta päättänyt sitten, ettei tahdo enää käyttää lääkkeitä tai olla sairaalassa. Sen sijaan hän haluaa sairastaa kotona. Kotona sairastaminen tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että hän makaa sängyssä tupakkaa poltellen ja paskaa puhuen, riitelee Hilaryn kanssa, tapaa joskus harvoin ihmisiä ja väsyy sen jälkeen niin paljon, että saa korkean kuumeen tai oksentelee tuntikausia. Vaikka Victorista haluaisikin pitää tai edes sääliä häntä syövän takia, hän vaikuttaa lähinnä kusipäältä piehtaroidessaan kuoleman odotuksessa ja vetäessään Hilarynkin siihen mukaan. Hänen takiaan Hilary elää pysähtyneessä tilassa, ei tavoittele unelmiaan tai tee muutakaan järkevää. Siinä missä Hilary on tekopyhä, Victor on itsekäs. Gordonista halusin pitää ja pidinkin aluksi, mutta sitten huomasin hänenkin huonot puolensa. Hän on edelleen naimisissa aloittaessaan suhteen Hilaryyn, vaikkakin jo näennäisesti eronnut. Hän tietää Victorista, mutta painostaa Hilarya suhteeseen vielä silloinkin kun on ystävystynyt Victorin kanssa. Epäilin, että Gordon saa jotain sairasta tyydytystä siitä, että ajattelee olevansa miehenä parempi kuin Victor saadessaan Hilaryn kerta toisensa jälkeen sänkyynsä. Hän ei ole niin kiiltokuvamainen mies kuin aluksi vaikuttaa.


Jos olisin tavannut Gordonin ennen Victoria, tajuaisin rakkauden yksinkertaiset mittasuhteet ja rakenteet ja olisin epäilemättä onnellinen. Rakkauden juuret ovat sen kuolemattomuudessa.

Mutta Victor on neuvotellut kanssani aivan uudet rakkauden ehdot. – – Kun rakastan Victoria, en voi säästää mitään huomiseksi. Hänen kanssaan rakkauden alue rajoittuu välittömään toimintaan epämääräisessä tunteiden valtakunnassa. Olen oppinut rakastamaan sitä minkä hän pystyy minulle antamaan ja myös sitä mitä hän ei pysty antamaan.

Victorin jälkeen Gordon on valtaisa kompromissi, sillä Gordonin ja minun välistä suhdetta kesyttää henkiinjäämisen ja terveen järjen logiikka. – – Rakkauteni Gordoniin ei ole sitä mitä hän haluaisi tai edes sitä mitä hän kuvittelee. Ja aina on olemassa Victor, hauras Victorini, jonka elämä on imeytynyt omaani ja jonka kanssa rakkaus vain on olemassa. (s. 242)


Eniten ehkä raivostutti se, että Hilary ja Victor eivät yksinkertaisesti sovi yhteen. He riitelevät koko ajan ja Hilary pohtiikin useaan otteeseen, että Victor ei olisi terveenä valinnut häntä kumppanikseen. Päähenkilökolmikko on joukko ihmisiä, jotka eivät oikein itsekään tiedä, miksi toimivat niin kuin toimivat. Hilary ei missään vaiheessa pysty täysin selittämään itselleen tai lukijalle, miksi aloittaa suhteen Gordonin kanssa ja päättää pettää Victoria. Hän kyllä toteaa seuraavaa: "Tässä iässä kuolema voidaan pehmentää seksuaalisuudella", mutta minusta se on suoraan sanottuna umpisurkea oikeutus pettämiselle tai sille, että hän roikkuu Victorin kanssa yhdessä. Välistä tuntuu, että Hilary oikeasti rakastaa Victoria, mutta sitten hän taas rientää Gordonin luokse, jopa keskellä yötä, maatakseen tuon kanssa. En ymmärrä.

Romaani on hyvin lyhyt, alle 300 sivua, ja silti siihen mahtuu turhia kohtauksia, jotka eivät ole juonellisesti lainkaan merkittäviä. Tästä esimerkkinä kohtaus, jossa Hilary päättää lähteä tapaamaan Victorin isää Bostoniin. Hilary menee aamun ensimmäiseen lauttaan kertomatta kenellekään ja lautta alkaa upota. Hänet pelastaa mies, jota hän luulee ensin raiskaajaksi ja joka kuvataan mielestäni tarpeettomasti luotaantyöntävän puliukon näköiseksi. Hilary ja muut matkustajat pelastetaan, mutta kleptomaanina Hilary pelkää poliisiasemalla, että hänet pidätetään, pakenee hätäuloskäynnin kautta ja liittyy sitten ihmisjoukkoon esittäen, että tuli vasta paikalle ja kysellen, mitä on tapahtunut. Ja nämä tapahtuvat olivat tärkeitä mahduttaa kirjaan, koska...? Kirjan takakansi lähinnä naurattaa ja paljastaa, että takakansitekstejä laativat ihmiset eivät useinkaan ole lukeneet kirjaa tai tiedä sen sisällöstä tuon taivaallista. Victor kuvataan "lahjakkaaksi, rikkaaksi ja komeaksi". Lahjakas ja komea pitävät ehkä paikkansa, mutta rikas ei. Victorin vanhemmat ovat rikkaita, mutta Victor itse asuu Hilaryn kanssa pienessä huonokuntoisessa ja rapistuneessa yksiössä, mikä puhuu sen puolesta, ettei hänellä ainakaan ole liikaa rahaa käytettävissään.

Koko kirja tympäisi, mutta loppu erityisesti. Hilary, Victor ja Gordon ovat joulujuhlissa kun Victor alkaa oksennella kesken juhlien ja tuntee olonsa hyvin sairaaksi. Hilary vie hänet lepäämään, tanssii Gordonin kanssa ja menee tuon luo yöksi. Siellä Gordon käytännössä raiskaa Hilaryn (tämäkin kohtaus herätti vain yhden kysymyksen: MIKSI?!). Kun Hilary palaa aamuyön tunteina kotiin, Victor paljastaa, että on tiennyt jo pidemmän aikaa Hilaryn salasuhteesta. Hän ei kuitenkaan ole vihainen, alistunut vain. Yhdessä Victor ja Hilary laativat suunnitelman Hilaryn tulevaisuuden varalle: hän lähtee pois ja pyrkii vihdoin opiskelemaan eläinlääkäriksi korkeakouluun. Kirja päättyy siihen, että Hilary nousee autoon, hyvästelee Victorin mutta ei Gordonia ja ajaa pois pohtien ajaessaan, että tekisi mitä tahansa jos voisi olla Victorin kanssa ja jäädä tuon luokse. Lopussa kulminoituu hyvin Hilaryn tekopyhyys. Kukaan ei pakota häntä lähtemään tai jättämään Victoria, mutta hänen rakkauttaan Victoriin yritetään vielä vakuuttaa, vaikka hän on koko kirjan ajan maannut jokaisessa sopivassa välissä Gordonin kanssa ja viettänyt tuon kanssa muutenkin aikaa sillä välin kun Victor makaa huonovointisena kotona. Huhheijaa.


Lopuksi: suosittelenko?


Rakkauden valinta kertoo syöpää sairastavasta miehestä, hänen naisystävästään sekä siitä, miten naisystävä alkaa pettää häntä. Se on kirjallisilta ansioiltaan kovin heikko romaani, jonka henkilöhahmojen motiiveja ei selitetä tarpeeksi uskottavasti ja joka tuntuu sellaiselta raapustelulta, että se sopisi paremmin nettiin kuin kirjan kansien väliin. Elokuvaa en ole nähnyt, siitä en osaa sanoa mitään, mutta kirjaa en suosittele kenellekään.

Annoin Goodreadsissa yhden tähden.

maanantai, 1. heinäkuu 2024

Etta ja Otto ja Russell ja James

20240629_190732.jpg

Kesäkuun viimeiseksi kirjaksi ja samalla heinäkuun ensimmäiseksi, koska ehdin kirjoittaa siitä vasta heinäkuun puolella, jäi tänä vuonna kanadalaisen Emma Hooperin kirja, jolla on aika pitkä ja erikoinen nimi: Etta ja Otto ja Russell ja James. Se on kirja, johon en olisi itse tarttunut, mutta työkaverini suositteli sitä minulle. Suosittelemisen myötä tarjoutui täydellinen tilaisuus sijoittaa se vielä tyhjään Helmet-lukuhaasteen kohtaan 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä.


Etta ja Otto ja Russell ja James / Etta and Otto and Russell and James

Gummerus

suom. 2015

333 sivua

suomentanut Sari Karhulahti


Pienessä kanadalaisessa preeriakylässä asuvan Etan toteutumattomista haaveista suurin on nähdä meri. Niinpä hän, 82-vuotias, herää varhain eräänä aamuna, nappaa mukaansa kiväärin, suklaata ja parhaat kenkänsä ja lähtee kävelemään 3 200 kilometrin matkaa veden äärelle. Otto löytää keittiöstä vaimonsa jättämän lapun ja ymmärtää, tavallaan.

Etan vaelluksen lomassa tarina aaltoilee nykyisyydestä nälän, sodan ja toivon täyteiseen menneeseen. Muistamisesta unohtamiseen, ja takaisin. Etta ja Otto ja Russell ja James on hassu ja haikea romaani, jonka poikkeukselliset henkilöhahmot jäävät elämään lukijan mieleen pitkäksi aikaa. Se on myös muistutus siitä, ettei koskaan ole liian myöhäistä viimeiselle suurelle seikkailulle. (takakansiteksti)


Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista


Etta ja Otto ja Russell ja James on merkillinen useassa aikatasossa liikkuva romaani, jossa kerrotaan vuoroin sodasta, vuoroin rauhasta, kirjoitetaan vuoroin kirjeitä ja vuoroin jutustellaan ilman vuorosanaviivoja tai lainausmerkkejä. Romaani alkaa siitä, että Otto löytää 83-vuotiaan vaimonsa kirjeen. Kirjeessä hänen vaimonsa Etta kertoo, että on lähtenyt katsomaan merta ja yrittää muistaa tulla takaisin. Etta on pistänyt taskuunsa lapun, jossa lukee hänen nimensä, ikänsä ja läheisimpien ihmisten nimet. Ilmeisesti dementoitumassa oleva Etta tapaa matkallaan kojootin, jonka ristii Jamesiksi siskonsa kuolleen lapsen mukaan, ja alkaa taivaltaa eläimen rinnalla kohti itää ja merta. Sillä välin Otto totuttelee tyhjään taloon ja yrittää keksiä itselleen virikkeitä. Hän opettelee leipomaan, hankkii marsun kaverikseen, tekee marsulle paperimassasta ystävän ja alkaa sitten muovailla muita paperimassaeläimiä lahjaksi Etalle ja naapurin Russellille.

Kerronta on erittäin hypähtelevää. Lukija saa pieninä paloina vähän kerrallaan tietää enemmän paitsi nykyisyydestä, myös Etan ja Oton menneisyydestä Kanadan maaseudulla ja sota-ajasta. Otto asui suurperheessä ja hänellä oli 13 sisarusta. Hänen naapuriinsa muutti Russell-niminen poika, jonka isän kaupungissa sijaitseva sekatavarakauppa meni nurin huonon taloudellisen tilanteen takia. Melko pian muuttonsa jälkeen Russell epävirallisesti adoptoitiin Oton perheeseen, niin paljon hän vietti aikaa heidän luonaan. Russell jäi lapsena traktorin alle, minkä vuoksi kärsii huonosta jalasta vielä vanhanakin. Etta tulee mukaan kuvioihin sitä kautta, että lähti opiskelemaan raskaaksi tulleen ja nunnaluostariin muuttaneen siskonsa kuoltua raskausmyrkytykseen ja päätyi opettamaan siihen pieneen maalaiskouluun, jossa Otto ja Russell opiskelivat monien muiden eri-ikäisten lasten kanssa. Melko pian sen jälkeen 17-vuotias Otto värväytyy armeijaan siitäkin huolimatta, että hänen vanhempansa ovat yrittäneet estää häntä kuulemasta radiosta uutisointia sodasta (Otto kuuntelee salaa radiota Russellin luona). Otto yrittää saada Russellia mukaansa, mutta Russell jättäytyy huonon jalkansa varjolla pois ja jää kotiin Oton lähtiessä. Vain satunnaisesti koulua käyvä Otto ei aluksi osaa kirjoittaa kunnolla, mutta tapaa koulussa Owen-nimisen pojan, joka opettaa häntä, ja ennen sotaan lähtöään vaihtaa yhteystietoja Etan kanssa kirjoitellakseen tuolle. He aloittavat kirjeenvaihdon. Kun Otto on poissa, Ettaan ihastunut Russell tapailee Ettaa päivittäin ja käy tuon kanssa tanssimassa.


Etta istui keittiönpöydän ääressä Oton aamutakissa. Etta, sanoi Otto. Etta.

Etta? toisti Etta. Hän laski pöydälle inkivääripikkuleivän, jota oli aikonut haukata. Katsoi puolisoaan kuin aavetta, kuin peiliä.

Niin että mitäs tehdään? Otto kysyi seuraavana aamuna heidän syödessään kanelipullia ja appelsiineja.

Jospa minun pitäisi mennä pois, sanoi Etta. Niille ihmisille tarkoitettuun paikkaan, jotka unohtavat, keitä ovat.

Mutta minä muistan, sanoi Otto. Jos minä muistan ja sinä unohdat, me pärjäämme kyllä. (s. 82-83)


Nykyisyydessä Etta yrittää paeta itseään ja asioiden unohtamista. Hän kävelee forrestgumpmaisen pitkiä matkoja jalan, ostaapa jopa uudet lenkkitossutkin, seuranaan vain James-kojootti, joka puhuu hänelle. Etasta tulee pian julkkis, sillä toimittajat haastattelevat häntä ja tekevät hänestä lehtijutun. Sen jälkeen kaikki lähitienoolla ja kauempanakin tietävät Etan, ja kun Etta saapuu, antavat hänelle lahjoja ja huutavat hänen nimeään. Etta ei pidä julkisuudesta vaan välttelee kaupunkeja niin pitkään kunnes ruoka loppuu. Hän elää kekseillä, suklaalla ja luonnon antimilla, nukkuu taivasalla James-kojootin kanssa ja suuntaa päättäväisesti itään. Öisin Etta näkee painajaisia veden alla olemisesta ja hukkumisesta. Russell lähtee Etan perään ja yrittää saada Oton mukaan, mutta Otto jää todeten, että Etta tietää kyllä mitä tekee. Russell saavuttaa Etan, mutta Etta onnistuu jotenkin vakuuttamaan hänet siitä, että kaikki on kunnossa, joten Russell ei vie häntä kotiin vaan lähtee omalle seikkailulleen kauriita etsimään.

Ensinnäkin on todettava, että romaanin kerrontaratkaisu on vähintäänkin erikoinen. Vuorosanaviivoja tai lainausmerkkejä ei käytetä, joten henkilöhahmojen puheet ajoittain hukkuvat muutenkin tajunnanvirtamaiseen kerrontaan. Se tuntui ärsyttävältä kun aloitin lukemisen ja ärsytti edelleen kun päätin kirjan. Tällainen kokeilevuus ei häirinnyt lukemista niin paljon kuin aluksi pelkäsin, mutta hiersi kuitenkin.

Mitä tulee kirjan nimessäkin mainittuihin päähenkilöihin, heillä on erikoinen kolmiodraama, joka ei kuitenkaan ole kolmiodraama sanan varsinaisessa merkityksessä. Russell on se, joka rakastuu Ettaan ensisilmäyksellä Etan tullessa opettamaan heitä eikä Otto ole aluksi Etasta kiinnostunut. Siitä huolimatta Oton palattua kotilomalle rintamalta hän ja Etta menevät heti sänkyyn, alkavat tapailla ja Oton lähtiessä Etta sanoo rakastavansa häntä. Oton ollessa rintamalla Etta saa keskenmenon, mutta se, onko lapsi Oton vai Russellin, jäi ainakin itselleni epäselväksi. Oton paluuta rintamalta kuvataan vain lyhyesti ja sekin kirjan alussa, mikä on meinannut unohtua näin kirjan lukemisen jälkeen. Russellin kuvataan istuvan Oton autossa heidän pihallaan ja katsovan ikkunasta, kun he keskustelevat keskenään Etan ilmeisen toisen keskenmenon jälkeen. Lisäksi muistelen jossain kohdassa mainitun, että Russell sanoo Otolle rakastavansa häntäkin Etan lisäksi, tai toisinpäin. En oikein ymmärtänyt kolmikon suhdetta. Se tuntui jotenkin koko ajan oudolta, kieroutuneelta ja käsittämättömältä. Säälin Russellia, joka olisi mielestäni kuulunut Etan kanssa yhteen. Säälin kuitenkin myös Ottoa siinä vaiheessa, kun Etta lähtee katsomaan merta ja jättää hänet huolehtimaan itse itsestään. Ja tietenkin säälin myös Ettaa, joka yrittää paeta ongelmiaan sen sijaan, että jäisi Oton luokse selvittämään niitä. Se pistää miettimään, rakastaako Etta Ottoa todella.


Etta

Merkitsen katkoviivalla karttapalloon täältä kotoa alkavan reitin, jota arvelen sinun kulkevan. Lisään vain pari lyhyttä viivaa päivässä, ja ne näyttävät pieniltä meidän isossa karttapallossamme, mutta niitä on silti mukava tehdä, näen silti jotain edistystä. Ja ehkä katkoviiva on kuin Hannun ja Kertun merkitsemä polku, jota voit seurata takaisin tänne, jos unohdat, mistä olet tullut. Vaikka tiedän kyllä, ettet näe sitä etkä minua juuri nyt.

– – PS Etta, tiedän että olet lähtenyt katsomaan merta, ja sinun pitää nähdä se, pitää totta vie, mutta jos lähtöösi on muita syitä – jos et halunnut kertoa minulle kasvokkain, että olet huomannut tai unohtanut jotain, voit aina kertoa siitä näin kirjeessä. Kerro siitä kirjeessä, ja se voi jäädä pelkästään musteeksi (tai lyijykynän jäljeksi) paperille (s. 41)


Kirjan loppu ei ole yhtään vähemmän outo kuin sen aiemmat tapahtumat. Etan mukaan lopputaipaleelle liittyy toimittajanainen, joka haastatteli häntä aiemmin. Toimittajanaisella, kuten kaikilla teoksen henkilöhahmoilla, on hänelläkin jotain hampaankolossa, nimittäin vankilaan joutuneen veljen takia. Kun Etta alkaa hourailla ja kuvittelee yhtäkkiä olevansa Otto, toimittajanainen vie Etan hoitokotiin. Etta kuvittelee edelleen olevansa Otto ja elää Oton sotakokemuksia uudelleen nykyisyydessä. Sitten James-kojootti tulee Etan ikkunan taakse keskellä yötä, muistuttaa häntä lapusta takin taskussa ja palauttaa Etan mieleen, kuka tuo todella on. Etta karkaa vanhainkodista ja pääsee kuin pääseekin merenrantaan, jossa kävelee veteen ja ilmeisesti hukkuu/hukuttautuu. Samaan aikaan yskästä ja sydämentykytyksistä kärsinyt ja Ettaa turhaan takaisin odottanut Otto käy nukkumaan viimeisen kerran ja kuolee hänkin nukkuessaan.

Minulle jäi lukemisen jälkeen enemmän kysymyksiä kuin vastauksia: Tiesikö Otto koko ajan, ettei Etta tule ikinä takaisin? Rakastiko Otto Ettaa koskaan todella? Tapahtuiko Oton ja Owenin välillä jotain sodassa ollessa? Oliko James missään vaiheessa todellinen vai koko ajan Etan mielikuvituksen tuotetta? Miten Etta pystyi elämään Oton kokemia asioita niin todentuntuisesti mielessään, vaikkei itse ollut koskaan sodassa? Oliko Etan lapsi Oton vai Russellin? Rakastiko Russell Ettaa, Ottoa vai molempia? Miksei Russell ottanut Ettaa mukaansa löydettyään tuon metsästä ja palauttanut kotiin? Ja miksi Etta oikeasti lähti matkaan meren rantaan eikä jäänyt Oton luokse tai mennyt hoitokotiin? Niin paljon kysymyksiä. Joku voisi pitää romaania niiden vuoksi ajatuksia herättävänä ja hyvänä lukukokemuksena, mutta minusta liian moni asia jäi auki. Se ei ole omalla mittapuullani merkki hyvästä kirjasta.


Lopuksi: suosittelenko?


Etta ja Otto ja Russell ja James on luokiteltu Kirjasammon mukaan maagiseen realismiin. Sitä se ehkä parhaimmillaan onkin. Se on unenomainen, tajunnanvirtamainen romaani vanhasta naisesta, joka lähtee katsomaan merta, hänen yksinäisestä miehestään ja heidän mutkikkaasta menneisyydestään. Lukemisen jälkeen jäi kumman epätyydyttynyt olo. Ei ollut ihan minun palani kakkua. Suosittelen kuitenkin niille, jotka kaipaavat jotain erilaista luettavaa ja tahtovat pureskella lukemaansa (ja joita ei haittaa, että lukemisen jälkeen jää mieleen pyörimään noin tusinan verran erilaisia kysymyksiä, joihin ei saa koskaan vastausta).

Annoin Goodreadsissa yhden tähden.