maanantai, 20. syyskuu 2021

Suden pöydässä

20210920_152510.jpg

 

Likainen lautanen ei ole kovin viehättävä näky, mutta tämän kirjan kanssa se sopii kuvaan enemmän kuin hyvin. Olen ennenkin kertonut täällä blogissani, että maailmansotaan liittyvät romaanit ovat suosikkejani, samoin kuin samanaiheiset leffat ja tietokonepelit. Viikon takainen käynti kirjastossa ja käyskentely hyllyjen välissä kannatti, sillä löysin sattumalta todellisen helmen: Rosella Postorinon Suden pöydässä -romaanin. Siinä se oli, hyllyllä esillä, ja minä tartuin siihen ja käänsin sen ympäri lukeakseni takakannen. Jo ennen kuin olin lukenut takakannen kokonaan, olin matkalla lainausautomaatille. Sijoitan tämän vuoden 2021 Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 20: Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen. Se ammatti on Hitlerin ruoanmaistaja, sillä kirja kertoo naisista, jotka toisen maailmansodan aikana harjoittivat tätä eriskummallista ammattia. Luonto sivuilla -lukuhaasteessa (1.9.2021-30.4.2022) tämä tulee ruutuun "inspiroiva kirja", sillä inspiroiduin tästä kirjasta ihan hurjan paljon. Haaveilen kirjan kirjoittamisesta, mutta siitä tuskin tulee mitään. Sen sijaan rentoudun toisinaan raapustelemalla kaikenlaisia tarinoita ja fanifiktiota. Tämä kirja sytytti kipinän kirjoittaa jotakin toiseen maailmansotaan liittyvää.
 

Luonto%20sivuilla.jpg

 

Suden pöydässä / Le assaggiatrici

Bazar

suom. 2019

334 sivua

 

Syksyllä 1943 Rosa Sauer pakenee Berliinin tappavia pommituksia miehensä vanhempien luokse Gross-Partchiin. Uusi naapuri tuo kuitenkin kuoleman entistä lähemmäksi Rosaa. Vain muutaman kilometrin päässä on natsiarmeijan salainen päämaja, Sudenpesä, jonka lähistöllä Rosa yhdeksän muun nuoren naisen kanssa pakotetaan päivittäin syömään Hitlerille valmistettua ruokaa myrkytysyritysten varalta.

Rosella Postorinon Suden pöydässä on monisyinen kuvaus ihmisen osasta poikkeuksellisissa olosuhteissa, joissa rakkauden kaipuu, selviytymisen pakko ja syyllisyyden taakka ottavat mittaa toisistaan. Samalla kun ihanan täyteläinen voi sulaa sodan nälkiinnyttämän Rosan suussa ja samalla kun hän antautuu miehen käsien hyväiltäväksi, Rosa on tuskallisen tietoinen tekojensa seurauksista. Hänestä on tullut osa koneistoa, joka varmistaa, että Sudenpesän peto voi hyvin ja jaksaa kylvää kuolemaa. (takakansiteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Pakko varoittaa vielä toistamiseen: tulossa on suuria spoilereita ja pitkällistä pohdintaa, sillä tämä on ensimmäinen kirja pitkään aikaan, jota haluan makustella näin jälkikäteen oikein kunnolla. Pidin siitä niin tavattoman paljon.

 

Aluksi otamme pieniä palasia, aivan kuin meidän ei olisikaan pakko syödä kaikkea, aivan kuin voisimme myös kieltäytyä tästä ruoasta, joka ei ole tarkoitettu meille, joka on tullut osaksemme sattumalta; olemme sattumalta sen arvoisia, että meidät on kutsuttu tälle aterialle. Mutta sitten ruoka laskeutuu vatsan tyhjään aukkoon, ja mitä enemmän tuo aukko täyttyy, sitä enemmän se laajenee ja sitä tiukemmin puristamme haarukoitamme. Omenastruudeli on niin hyvää että silmiini tulvahtaa kyyneleitä, niin hyvää että haarukoin sitä suuhuni yhä innokkaammin, hotkin suupalan toisensa jälkeen, kunnes taivutan pääni taakse ja vedän henkeä, vihollisteni silmien edessä. (s. 10)

 

Rosa Sauer on 26-vuotias saksalaisnainen. Hän on ehtinyt olla naimisissa miehensä Gregorin kanssa vuoden, kun Gregor lähtee rintamalle. Lapseton ja yksinäinen Rosa pakenee Berliinistä Preussin Gross-Partchiin, pieneen maalaiskylään appivanhempiensa luokse. Siellä hänet värvätään yllättäen erikoiseen tehtävään: kolme kertaa päivässä bussi saapuu noutamaan häntä ja vie kasarmiksi muutettuun koulurakennukseen lähelle Wolfsschanzea, Sudenpesää. Lähelle itse Adolf Hitleriä. Siellä hän yhdessä yhdeksän muun naisen kanssa syö Hitlerille valmistettua herkullista ruokaa ja varmistaa näin, ettei Führer joudu myrkytetyksi. Elämästä tulee epävarmaa tasapainoilua, jatkuvaa uhkapeliä kuoleman kanssa. Sitten Gregor ilmoitetaan kadonneeksi. Rosan elämältä putoaa hetkeksi pohja. Hän tutustuu muihin ruoanmaistajanaisiin ja saa muutaman uuden ystävän. Kun kasarmille saapuva Obersturmführer Albert Ziegler ja Rosa kohtaavat, ilmassa väreilee sähköä. Pian luutnantti ilmestyy hänen ikkunansa taakse keskellä yötä. Heille syttyy intohimoinen salasuhde. Toinen maailmansota riehuu, Hitler punoo juoniaan ja ruoanmaistajanaiset syövät joka päivä Hitlerin ruokaa peläten kuolemaa.

Ensinnäkin ihastuin tavattomasti romaanin ideaan. Postorino keksi sen luettuaan lehdestä lyhyen aihetta käsittelevän artikkelin. Kirjassa kiehtoo sen jännittävä tunnelma: kuin olisi jatkuvasti veitsenterällä. Rosa pääsee niin kovin lähelle Hitleriä, muttei koskaan kuitenkaan kohtaa häntä. Hitler näyttäytyy myyttisenä hahmona, lähes epätodellisena johtajana, jota osa ihailee, osa kammoksuu. Tunnelma on läpi kirjan taitavasti rakennettu. Maaseudun rauhassa toinen maailmansota tuntuu kaukaiselta, mutta uutisia rintamalta ja Sudenpesästä kantautuu tavallistenkin ihmisten korviin. Rosalla on aivan erikoislaatuinen työ, joka on samaan aikaan siisteintä ja karmivinta ikinä.

 

Tehdä työtä Hitlerille, uhrata elämänsä hänelle: eivätkö kaikki saksalaiset tehneet niin? Mutta syödä myrkytettyä ruokaa ja kuolla siihen, ilman kiväärinlaukausta, ilman pommin räjähdystä – Äänetön kuolema näyttämön ulkopuolella. Hiiren kuolema, ei sankarin.
(s. 18)

 

Rosa on hyvin epävarma ja yksinäinen ihminen, mikä tekee hänestä inhimillisen ja samaistuttavan. Hän on haaveillut lapsesta, mutta Gregorin mielestä elämän antaminen on sama kuin tuomitsisi ihmisen kuolemaan. Gregor vaikuttaa jotenkin ärsyttävältä ja tympeältä mieheltä, ja iloitsin siitä, että hän näyttäytyi vasta aivan romaanin viimeisillä sivuilla. Rosalla on omat haamunsa menneisyydessä: hänen isänsä vihasi Hitleriä ja perheessä ei oltu koskaan natseja. Äiti oli Rosalle rakas, mutta kuoli pommituksessa. Siksi onkin upeaa, että Rosa tutustuu muihin ruoanmaistajiin. He ovat kaikki erilaisia persoonia ja omalla tavallaan kiinnostavia.

Olen yleensä huono ennustamaan, mitä kirjoissa ja elokuvissa tulee tapahtumaan, mutta luutnantti Zieglerin ilmestyttyä arvasin jotenkin heti, että tästä tulee jotakin. Alussa hän on etäinen, kova ja julma luutnantti, jota kaikki ruoanmaistajat pelkäävät myös Rosa. Sitten hän alkaa ilmestyä Rosan ikkunan taakse öisin, vain tuijottamaan häntä. Myönnän, tosielämässä tämä olisi kaikkea muuta kuin romanttista, mutta kirjaa lukiessa se tuntui salaperäiseltä ja ihanalta. Tunsin kutkuttavaa jännitystä Rosan pakoillessa Ziegleriä kasarmilla ja aitoa innostusta hänen päätyessään luutnantin kanssa salasuhteeseen. Pettämisjutut yleensä ärsyttävät, mutta koska en pitänyt Gregorista missään vaiheessa tarinaa, annoin sen Rosalle anteeksi. Ziegler on jotenkin hirveän kiehtova hahmo. Hänellä on kova ulkokuori, mutta oikeasti hän välittää Rosasta aidosti. Vaikka hänestä saakin hätäisesti sen vaikutelman, että Rosa on hänelle vain rakastajatar, minusta rivien välistä aistii jotakin enemmänkin. Siksi raivostutti tapa, jolla Rosa suhtautuu häneen hänen vain tehdessään työtään. Ja raivostutti myös se, ettei heidän suhteellaan ole minkäänlaista tulevaisuutta olosuhteiden vuoksi.

 

Kun koko muu maailma pudotteli pommeja ja Hitler rakensi yhä tehokkaampaa tuhoamiskoneistoa, Albert ja minä olimme syleilleet toisiamme ladossa kuin se olisi unta, kuin olisimme nukkuneet jossakin hyvin kaukaisessa paikassa, rinnakkaismaailmassa jonne olimme päätyneet ilman syytä – rakastamiseen ei koskaan tarvita syytä. Ei ole olemassa mitään syytä sulkea syliinsä natsia, ei vaikka olisi tämän synnyttänyt. (s. 183)

 

Romaanissa on pari kohtaa, jotka tuottivat pettymyksen. Tässä tapauksessa puhutaan kuitenkin siitä, että koska kirja on ollut niin hyvä ja henkilöhahmoihin on ehtinyt kiintyä, tapahtumien käänteet eivät siksi ole mieluisia. Tämä ei ole sellaista "onpa outo juonenkäänne, en pidä tästä" -pettymystä, mikä saa pitämään itse kirjasta vähemmän. Ensimmäinen on kohta, jossa Rosa luulee odottavansa Zieglerin lasta. Toivoin todella, että niin kävisi, vaikka arvelinkin, ettei sillä tarinalla voisi olla onnellista loppua. Kun kyseessä on sitten väärä hälytys, tunsin sekä huojennusta että harmia. Toinen on kirjan loppu. Ziegler lähettää Rosan turvaan, koska rakastaa häntä, mutta Rosa ei koskaan edes yritä etsiä Ziegleriä käsiinsä sodan loputtua. Hän alkaa hoivata rintamalta palannutta Gregoria ja päätyy lopulta eroamaan tästä. En voinut uskoa, ettei Ziegleriä mainita kirjan viimeisillä sivuilla lainkaan. Hänet pyyhkäistään pois. Arvelen tietäväni, mitä hänelle lopulta tapahtuu, mutta romantikko minussa toivoi loppua, jossa Ziegler ja Rosa saisivat toisensa vastoin kaikkia odotuksia. Upean lukukokemuksen tästä teki juuri se tunteiden vuoristorata, jota kävin läpi lukiessani. Kaikki mahdolliset kuviteltavissa olevat tunteet. Loppu on niin surullinen, että se sai silmäni kostumaan. Rosa jää lopulta yksin, eikä se ole lainkaan reilua.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Rosella Postorinon Suden pöydässä on upea romaani. Rakastin sen jokaista lukua, jokaista sivua. Se on todella mielenkiintoinen kuvaus toisen maailmansodan aikaisesta naisesta, Rosa Sauerista, joka toimii Hitlerin ruoanmaistajana. Mukana on jännitystä, tiivistä tunnelmaa, rakkautta ja ystävyyttä. Kaikkea mahdollista sopivassa suhteessa. Lukiessa saa kokea kaikki mahdolliset tunteet iloisista surullisiin. Suosittelen aivan kaikille, ja suorastaan vaadin sinua lukemaan tämän kirjan, jos et ole sitä lukenut. Tämä nousi heittämällä yhdeksi parhaista vuonna 2021 lukemistani kirjoista.

Annoin Goodreadsissa viisi tähteä eli täydet, vaikka tämä ansaitsisi mielestäni enemmän kuin täydet.

torstai, 16. syyskuu 2021

Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe

20210916_121347.jpg

Helmet-lukuhaasteen myötä tulee luettua paljon sellaisia kirjoja, joita ei muuten lukisi. Vuoden 2021 haasteessa minulle vaikeimpia kohtia on ollut haastekohta 27: Kirjan päähenkilö on eläin. Sellaisia kirjoja en ole lukenut sitten ala-asteen, vaikka tiettävästi on olemassa myös aikuisille suunnattua kirjallisuutta, jossa päähenkilönä on jokin eläin tai useampi. Moni luki tähän kohtaan Richard Adamsin Ruohometsän kansan tai George Orwellin Eläinten vallankumouksen. Kumpikaan ei innostanut minua, joten lähdin etsimään netistä ideoita. Kirjasammosta löysin Andrew O'Haganin kirjoittaman elämäkertaromaanin Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe, joka kertoo Marilynin viimeisistä vuosista. Tapahtumia kuvataan hänen maltankoiransa Mafin (Mafia Honeyn) silmin. En ole koskaan katsonut yhtäkään Marilyn Monroesta kertovaa elokuvaa tai dokumenttia tai lukenut hänestä kertovia kirjoja, joten tietoni rajoittuvat satunnaisiin kuviin ja tiedonmurusiin. Siksi tuntui ihan kivalta vaihtoehdolta tarttua tähän kirjaan ja tutustua Marilynin elämään. Luonto sivuilla -lukuhaasteessa (1.9.2021-30.4.2022) sijoitan tämän kirjan kohtaan "kirjassa ollaan merellä tai meren rannalla".

Luonto%20sivuilla.jpg


Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe /
The life and opinions of Maf the dog, and of his friend Marilyn Monroe

Tammi

suom. 2011

321 sivua


Vuonna 1960 Frank Sinatra antoi ystävälleen Marilyn Monroelle koiran, jonka Marilyn nimesi Mafia Honeyksi. Maf vietti Marilynin kanssa tämän kaksi viimeistä vuotta, joiden aikana se kulki Marilynin mukana kaikkialle ja jakoi tämän kanssa kaiken. Se rakasti maksaa, kenkiä ja taiteen mysteerejä. Mutta eniten se rakasti omistajaansa.

Lämpimän humoristinen kirjallinen seikkaiu sijoittuu 1960-luvulle, Marilynin elämän viimeisiin vaiheisiin. Näemme Marilynin toipumassa erostaan Arhur Milleristä, suihkuseurapiireissä Frank Sinatran ja Jack Kennedyn seurassa ja lopulta viimeisen elokuvansa lavasteissa. Näemme hänet myös yksin ja haavoittuvaisena, ainoastaan uskollinen koira seuranaan. Maf on todistaja, kertoja ja filosofinen taustaääni romaanissa, jossa korkea- ja populaarikulttuuri kietoutuvat saumattomasti toisiinsa. Moniäänisessä ja villin luovassa teoksessa näyttämölle nousevat vuoroin runoja lausuvat kissat, puhuvat leppäkertut ja taide- ja viihdealan huiput poliittisine mielipiteineen. Maf-koiran veijarimainen hahmo seisoo tukevasti neljällä tassulla nykyaikaisen kirjallisuuden elinvoimaisimpien hahmojen rinnalla. (lieveteksti)


Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista


Maltankoira Maf on kotoisin Skotlannista, ja päätyy monien mutkien kautta ensin Englantiin, sitten Yhdysvaltoihin. Maf viettää aikaa erilaisissa väliaikaisissa perheissä, mutta Marilynin luona on sen oikea koti. Se kutsuukin Marilynia "kohtalotoverikseen". Marilynin kaksi viimeistä vuotta Maf vartioi ja pitää huolta emännästään ja nauttii samalla suihkuseurapiireistä.


Hän [Marilyn] halusi oppia ottamaan itsensä vakavasti ja arvostamaan omaa elämänkokemustaan, mutta ei päässyt pakoon ihmistä, joka oli aina ollut: suloinen ja vaikutuksille altis tyttö, joka aikuisena oli alkanut syödä pillereitä ja juopotella. Hänellä ei ollut helppoa. Monet hänen aiemmat yrityksensä itsenäistyä olivat epäonnistuneet. Hän oli väsynyt. Hänen halatessaan minua, lohduttajaansa ja vartijaansa, tunsin hänen harteitaan painavan pettymyksen, ikään kuin hänen elämässä ja rakkaudessa tekemänsä valinnat olisivat vain paljastaneet hänen puutteensa ja tehneet mahdottomaksi kenenkään kunnioittaa häntä. (s. 81)


Koirat ovat ihania ja olen ehdottomasti enemmän koiraihminen kuin kissaihminen. Perheessämme koirat ovat aina olleet perheenjäseniä. Pidän ajatuksesta, että koirat ymmärtävät enemmän kuin uskommekaan ja osaavat puhua keskenään. Siksi idea Marilyn Monroen koirasta, joka kertoo ajatuksiaan lukijalle, tuntui mielenkiintoiselta. Olin kuitenkin hieman ennakkoluuloinen, sillä vaikka aikuisille suunnattua tämäntyylistä kirjallisuutta ei ole tullut luettua, olen saanut sen käsityksen, että jos aikuisten romaanissa päähenkilönä on eläin, pohdinnat ja kerronta menevät jo melko syvälliselle tasolle (vrt. Eläinten vallankumous). Olin oikeassa tämän suhteen.

Koomisen romaanista tekee se, että eläimet osaavat puhua. Ne puhuvat kuitenkin vain keskenään, eivätkä ihmiset voi kuulla niitä. Eri eläimillä on erilaiset puhetyylit ja erilainen tapa käyttäytyä. Suihkuseurapiireissä liikkuvat koirat rupattelevat mieluusti keskenään julkisuuden henkilöistä, taiteesta ja kirjallisuudesta. New Yorkin puiston oravat, linnut ja (uskokaa tai älkää) luteet puhuvat puhekielellä, rempseään tyyliin. Kissat puolestaan lausuvat aina runoja puhuessaan. Ajatus siitä, että eläimet puhuvat, on hauska ja tuo vaihtelua kerrontaan, mutta se, mistä ne puhuvat tässä teoksessa, ei iskenyt minuun. Ne puivat niin pitkäpiimäisesti erilaisia historian merkkihenkilöitä, esittävät analyyseja ja vertailevat tietojaan, että tunsin itseni tyhmäksi. En tiennyt yli puoliakaan kirjailijoista, joista ne puhuvat. Tämä häiritsi lukiessa, sillä minusta olisi ainakin mukavampi ja luontevampi kuvitella, että mennessään nuolaisemaan toisen koiran korvaa koira mutisisi jotakin tyyliin: "Tuoksut hyvältä, anna kun lipaisen", eikä "Mitä mieltä olet [aseta tähän jonkun random ranskalaisen taiteilijan/amerikkalaisen kirjailijan nimi] teoksista?" Koirat puhelevat kuin olisivat itse opiskelleet taiteita ja kirjallisuutta, vaikka oikeasti ovat saaneet tietonsa omistajiaan kuuntelemalla. En voi sille mitään, että tällainen koomilliseksi tarkoitettu tapa esittää koirien väliset keskustelut paitsi kummastutti, myös ärsytti.


Sivistyneen ihmisen tulee tietää keskivertokoirasta muutamia seikkoja. Ensimmäinen on, että me rakastamme maksaa. Maksa on shh ja hrm ja arf ja oikeaa herkkua, varsinkin makkarassa. Toiseksi me noin yleisesti ottaen inhoamme kissoja, emme tavallisista syistä vaan koska kissat suosivat runoutta proosan kustannuksella. Yksikään kissa ei ole koskaan puhunut pitkään hyvän proosan lämmössä. Koiran suurin avu taas on omaksua kaikki kiinnostava – me imemme itseemme omistajiemme tietämyksen ja painamme mieleen tapaamiemme ajatukset. Meillä on hyvä muisti, muttei sitä inhimillistä heikkoutta, että pitäisimme todellisen ja kuvitellun visusti erillään. Se kaikki on enemmän tai vähemmän samaa. (s. 10)


Se, ettei Marilynin varhaisimpia vaiheita kerrota kirjassa, ei jäänyt häiritsemään. Pieni pilkahdus hänen elämästään riitti hyvin, sillä kuten niin monella muullakin julkisuuden henkilöllä, Marilynillakin oli paitsi värikäs elämä, myös kurja loppu: hän kuoli lääkkeiden yliannostukseen. Kirja ei koskaan ehdi sinne asti, sillä se loppuu yllättäen kuin seinään. Maf kertoo eläneensä vielä Marilynin jälkeen, joten ihmettelin, miksei tarina jatkunut vielä pidempään. Toisaalta se loppuu sopivassa kohdassa, sillä sen tarkoitushan on kertoa nimenomaan Marilynista. Ja netistä selvisi, että Maf kuoli jäätyään auton alle. En todellakaan olisi halunnut lukea kuvausta sen kuolemasta. Enkä olisi suoraan sanottuna varmaan edes jaksanut lukea Mafin elämästä Marilynin jälkeen.

Romaani oli ihan viihdyttävää luettavaa, mutta kaikessa poliittisuudessaan ja yhteiskunnallisuudessaan raskas ja ajoittain pitkäveteinen. Kun ei ole tuollaisista asioista lainkaan kiinnostunut, edes se ei auta, että päähenkilönä on söpö pieni koira. Parasta antia minulle tässä kirjassa olivatkin kohdat, joissa Marilyn matkustelee Maf mukanaan tai elää tavallista arkea: käy apteekissa, kävelyttää koiraansa, käy syömässä ystäviensä kanssa tai valvoo asunnossaan myöhään yöhön musiikkia kuunnellen. Jos tästä romaanista riisuisi pois kaiken sen yhteiskunnallisuuden, pitäisin siitä enemmän. Mutta sitten se ei enää olisi sama. Ymmärrän kyllä kirjailijan valinnat ja sen, että jonkun mielestä tämä on aivan valtavan nerokkaasti kirjoitettu fiktiivinen teos Marilyn Monroesta. Onhan O'Hagan nähnyt valtavasti vaivaa. En vain itse edusta sitä ihanteellista kohdeyleisöä, jolle tämä kirja on suunnattu.


Hetken aikaa minua kadutti, että olin yleensä lähtenyt Skotlannista. Kuka minä olin vahtimaan onnetonta näyttelijätärtä? Keitä nämä ihmiset yleensä olivat, jotka pystyivät luomaan elämää valkokankaalle, mutta eivät pystyneet alkuunkaan elämään omaansa?
(s. 297)


Lopuksi: suosittelenko?


Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe on elämäkerrallinen romaani Marilyn Monroen viimeisistä vuosista. Tapahtumia seurataan hänen Maf-koiransa silmin, mikä tuo kerrontaan oman erikoisen mausteensa. Jos päätät tarttua tähän kirjaan, kannattaa varautua siihen, että se on kaikessa koomillisuudessaan todella yhteiskunnallinen: se vilisee menneen vuosituhannen julkkiksia ja oudon fiksuja eläimiä, joiden keskustelut ovat kaikkea muuta kuin "saanko haistaa peppuasi" -tyylistä koirille odotuksenmukaista rupattelua. En suosittele tosikoille enkä ihmisille, joita ei kiinnosta politiikka, kirjallisuus, taide tai 1960-luvun Yhdysvallat. Ennakkoluulottomille suosittelen, sillä kaikessa käsittämättömyydessään tämä kirja on ihan hauskaa luettavaa niille, jotka haluavat astua oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Onhan sen päähenkilönä koira.

Annoin Goodreadsissa yhden tähden.

sunnuntai, 12. syyskuu 2021

Anna-sarja: Anna opettajana

0_6721162913382603826.jpg

 

Puolen vuoden tauon jälkeen jatkan jälleen Anna-sarjan parissa: tällä kertaa vuorossa on Anna opettajana, eli sarjan neljäs osa. Tämän osan nimi on koko ajan erityisesti houkutellut minua, sillä olen tulevana keväänä valmistumassa äidinkielen opettajaksi. Sain opettajaopinnot juuri päätökseen ja aloitin viimeisen maisterivuoteni ja gradun kirjoittamisen, minkä vuoksi opettajuuteen liittyvät asiat kutkuttavat. Jo aiemmissa osissa Anna pääsee opettamisen makuun, mutta tässä osassa hän tekee sitä kokonaiset kolme vuotta. Vuoden 2021 Helmet-lukuhaasteessani tämä kirja täyttää kohdan 12: Kirjassa ollaan metsässä. Voin paljastaa, että en ollut täysin varma siitä, ollaanko tässä osassa metsässä vai ei. Aiempien osien perusteella päättelin, että todennäköisesti ollaan, sillä Anna rakastaa metsässä käyskentelyä ja luonnon ihmettelyä. Ja olin kuin olinkin oikeassa! Luonto sivuilla -lukuhaasteessa (1.9.2021-30.4.2022) kirja sijoittuu niin ikään ruutuun "kirjassa ollaan metsässä".
 

Luonto%20sivuilla.jpg

 

Anna opettajana / Anne of Windy Poplars

WSOY

suom. 2002

277 sivua

 

Anna on valittu Summersiden yhteiskoulun uudeksi rehtoriksi. Hyväntuulinen ja tarmokas punapää on heti valmiina kääntämään koulun vanhat periaatteet mullin mallin, mutta sitähän eivät kaikki sulata. Annan sanavalmius ja kuuluisa hymy saavat kuitenkin ihmeitä aikaan. (osa takakansitekstistä)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

L. M. Montgomery kirjoitti Anna opettajana -romaanin muiden Anna-kirjojen jälkeen, ja se on suomennettu niinkin myöhään kuin vuonna 2002. Tästä syystä sitä ei löydy Project Gutenbergista, josta olen lukenut sarjan kolme ensimmäistä osaa. Oli kuitenkin virkistävää vaihtelua lukea Annasta painetusta kirjasta, ja luulen, että mikäli laiskuus ei iske tai kirjastot mene kiinni, taidan lainata sarjan loputkin osat fyysisinä kirjoina.

Anna opettajana kertoo reilu parikymppisestä Annasta hän on siis kirjassa suunnilleen samanikäinen kuin minä nyt! Redmondin vuosien jälkeen humanististen tieteiden kandidaatiksi sekin sama kuin minä valmistunut Anna päätyy Summersideen paikallisen koulun rehtoriksi. Koulu on pieni, ja siellä on Annan lisäksi vain muutama muu opettaja, minkä vuoksi rehtori-nimikkeestään huolimatta Anna joutuu käytännössä toimimaan tavallisena opettajana. Kirja koostuu Annan kirjeistä lääketiedettä opiskelevalle Gilbertille, mutta seassa on myös ulkopuolisen kerronnan jaksoja Annan elämästä. Summersidessa Anna tapaa taas joukon uusia, mielenkiintoisia ihmisiä, muun muassa vanhat lesket ja topakan Rebecca Dew'n, joiden asuttamaan Poppelipuisto-nimiseen taloon hän pääsee täysihoitolalaiseksi, synkässä naapuritalossa asuvan suloisen pienen tytön Elizabethin, vararehtori Katherine Brooken, joka on kylmä, töykeä ja etäinen, sekä Pringlet, suuren suvun, joka hallitsee Summersidea ja terrorisoi Annan ensimmäistä työvuotta. Välillä Anna vierailee myös Vihervaarassa.

Luin suurella mielenkiinnolla Annan työstä kertovia kohtia. Niitä ei loppujen lopuksi kovin paljoa romaanissa ole, sillä enemmän seurataan sitä, mitä Anna vapaa-ajallaan Summersidessa tekee ja millaisia ihmisiä tapaa. Erityisesti hämmensi se seikka, että vaikka Anna on rehtori, hän vaikuttaa tosiaan enemmän pelkältä tavalliselta riviopettajalta kiireineen. Myös se ihmetytti, miten ajat ovat muuttuneet: humanististen tieteiden kandidaatti on Annan aikana sama mitä kolme eri tutkintoa omaava ihminen on nykyaikana. Annaa pidetään todella oppineena ja fiksuna, koska hän on kandidaatti, eikä maisterintutkinnosta pukahdeta sanaakaan. Ja hänelle tarjotaan vielä rehtorin paikkaa! Olisipa nykyään yhtä helppoa saada töitä. Eniten pidin edellisten osien tapaan värikkäistä henkilöhahmoista, joihin lukija tutustutetaan. Anna saa tietenkin hankalat tapaukset puolelleen valloittavalla luonteellaan, ja hänen taivaltaan koulun rehtorina on ilo seurata. Myös vanhoihin tuttuihin henkilöhahmoihin törmääminen tuntui ihanalta ja lämmitti mieltä lukiessa. Poppelipuisto on upea paikka, ja ilahduin myös luonnon kuvauksista ja Annan haaveilusta, niistä kun on aina niin ihana lukea. Annan seurassa tulee aina todella hyvälle mielelle!

 

Rakastuin Poppelipuistoon heti. Tiedäthän, miten talo saattaa joskus tehdä vaikutuksen oikopäätä, vaikka syytä on vaikea määritellä. Poppelipuisto on juuri sellainen talo. Voin tietysti kuvailla, että se on valkoinen puutalo – oikein valkoinen – että siinä on vihreät ikkunaluukut – oikein vihreät – kulmassa torni ja molemmilla puolilla pystyt kattoikkunat, että sen edessä on matala muuri, jonka vieressä kasvaa rivi poppeleita, ja takana suuri puutarha, jossa kukat ja vihannekset kukoistavat iloisesti rinnakkain... mutta en silti pysty välittämään sen viehätystä sinulle. Lyhyesti sanottuna Poppelipuisto on ihastuttavan omaperäinen talo ja tuntuu hivenen Vihervaaralta.

"Tänne minä jään - sen on kohtalon sormi määrännyt", sanoin haltioissani. (s. 14)

 

Kirjemuoto romaanissa ei haitannut, vaikka edellisissä osissa ei ole ollutkaan minäkerrontaa. Olin enemmän kuin helpottunut kirjailijan tekemästä mainiosta valinnasta "lyhentää" kirjeitä: siellä täällä lukijalle kerrotaan, että jostakin kirjeestä on otettu vaikkapa pari sivua välistä pois. Nämä pois otetut kohdat sisältävät Annan rakkaudentunnustuksia Gilbertille. Tämä on paitsi hauska, myös käytännöllinen yksityiskohta. Eihän niitä kukaan jaksaisi sivutolkulla lukea, joten kirjailija on jättänyt ne pois.

Seuraavissa osissa keskitytään Annan omaan kotiin ja yhteiseloon Gilbertin kanssa. Siihen maailmaan en ole vielä itse astunut, sillä vaikka minulla on avomies, meillä ei vielä ole omaa unelmiemme kotia eikä lapsia. Tässä osassa pidin Annan työn kuvaamisesta sekä siitä, miten Anna haaveilee kirjeessään hänen ja Gilbertin tulevaisuuden kodista, joka täyttää kaikki heidän toiveensa ja unelmansa. Samaistun tähän ja haaveilen samanlaisesta tulevaisuuden kodista: paikasta, joka tuntuu omalta ja on juuri sellainen kuin itse haluaa. En malta odottaa, että pääsen taas seuraavan osan pariin.

 

Rakas Gilbert, emmehän me koskaan ala pelätä tulevaisuutta? Tulevaisuudenpelko on kauheaa orjuutta. Olkaamme aina rohkeita ja optimistisia ja seikkailunhaluisia. Ottakaamme tanssien vastaan elämä ja kaikki sen annit, vaikka se toisi tullessaan kaksosia ja lavantautia ja röykkiöittäin vaikeuksia! (s. 187–188)

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Anna opettajana on Anna-sarjan neljäs osa. Se on ilmestynyt muita osia myöhemmin, mutta sitä ei kannata missata. Se on niin annamainen kirja kuin kirja vain voi olla, ja jos edelliset osat ovat olleet mieleesi, rakastat myös tätä osaa. Suosittelen lukemaan! Itse olin lukiessani koko ajan tyyni ja onnellinen päästessäni jälleen Annan matkaan. Tämä kirjasarja on kyllä hyvästä syystä ajaton ja monien sukupolvien rakastama.

Annoin Goodreadsissa neljä tähteä.

perjantai, 3. syyskuu 2021

Tapaus 64

20210903_113701.jpg

Ostaako tai lainaako kukaan muu koskaan kirjoja ja toteaa vasta kotona, että ai, tämähän onkin jonkun kirjasarjan kolmas osa? Minä ostan. Ja lainaan. Olen tehnyt niin useammin kuin kehtaan myöntää, sillä en aina kunnolla lue takakantta, vaan valitsen kirjan usein kansikuvan ja lyhyen takakannen vilkaisun perusteella. Yksi tällainen hätiköity kirjaostos on Jussi Adler-Olsenin Tapaus 64. Ostin sen pari vuotta sitten suuren tavaratalon alepokkarilaarista. Se on odottanut kiltisti vuoroaan kirjahyllyssä, ja nyt tuli sopiva hetki tarttua siihen. Lukumotivaatio tosiaan lopahti hieman saatuani tietää, että se on Osasto Q -dekkarisarjan neljäs osa, mutta koska tulin tuhlanneeksi siihen muutaman euron, pitihän minun se jossakin vaiheessa lukea. Se myös sopii mainiosti vuoden 2021 Helmet-lukuhaasteessa haastekohtaan 10: Kirjan nimessä on numero.

Syksyn alkaessa, Rakkauden paloa ja punehtuneita poskia -lukuhaasteen päätyttyä, on ihana aloittaa taas toista bingomuotoista lukuhaastetta :) Kyseessä on siis Instagramin puolella @musteenjäljet tekemä Luonto sivuilla -lukuhaaste (1.9.2021-30.4.2022). Tämä kirja saa kunnian olla ruudukkoni ensimmäinen kirja, ja se tulee kohtaan "kirjassa käytetään kasveja". Siinä nimittäin kerätään hullukaali-nimistä kasvia ja käytetään sitä ihmisten myrkyttämiseen.

Luonto%20sivuilla.jpg


Tapaus 64 / Journal 64

Gummerus

suom. 2015

517 sivua


Nete Hermansenin elämässä on tapahtunut monia asioita, jotka hän mieluummin unohtaisi. Nuoruudessaan kokemansa pahoinpitelyn ja monien epäonnisten sattumien jälkeen hänet lähetetään pahamaineiseen Sprogøn saareen, jossa hoidetaan yhteiskuntakelvottomiksi leimattuja nuoria naisia kyseenalaisin keinoin. Siellä Netellä on aikaa miettiä elämäänsä ja vannoa kostoa häntä satuttaneille ihmisille.

Monta kymmentä vuotta myöhemmin Carl Mørck yhdessä apureidensa Assadin ja Rosen kanssa saa tehtäväkseen tutkia vuoden 1987 katoamistapauksia. Pian he huomaavat, että saman syyskuisen viikonlopun aikana katosi epätavallisen monta ihmistä ja mikä pelottavampaa heillä kaikilla näyttäisi olevan jonkinlainen kytkös suosiotaan kasvattavaan äärioikeistolaiseen puolueeseen. (takakansiteksti)


Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista


Astuin ensimmäistä kertaa Osasto Q:n maailmaan. Osasto Q:ta kuvaillaan Gummeruksen sivuilla huippumenestyneeksi sarjaksi. Päähenkilö on viisissäkymmenissä oleva rikospoliisi Carl Mørck. Työkavereinaan hänellä on Rose-niminen nainen, jolla on jakautunut persoonallisuus, sekä arabialainen Assad, joka ei ole oikeasti poliisi. Ja dekkareille tyypilliseen tapaan päähenkilöllä on siviilielämässäänkin meneillään kaikenlaista: poikapuolella on ongelmia opinnoissa ja vaimo on löytänyt uuden, ulkomaalaisen miehen. Kuten arvata saattaa, romaanissa viitataan sarjan aiempiin osiin esimerkiksi nostamalla pintaan vanha ampumavälikohtaus. Itse tarina keskittyy kuitenkin Nete Hermansen -nimiseen naiseen, joka on asunut salaperäisellä Sprogøn saarella ja jonka on pakkosteriloinut häikäilemätön lääkäri, Curt Wad. Curt pyörittää Salainen taisto -nimistä liikettä, jonka jäsenet hoitavat yhteiskuntakelvottomien naisten abortteja ja pakkosterilointeja. He itse määrittelevät, keitä ovat nämä yhteiskuntakelvottomat naiset. Abortit ja steriloinnit tehdään ilman naisten lupaa, heidän tietämättään.


Jos Curtin isä olisi vielä elänyt, hän olisi ollut ylpeä siitä, miten laajalle hänen poikansa oli levittänyt aatetta. Samoin hän olisi ollut ylpeä siitä, miten poika hallinnoi heidän yhteistä hankettaan, jota he alkoivat myöhemmin kutsua Salaiseksi taistoksi. Sen puitteissa hän ja hänen hengenheimolaisensa tekivät laittomuuksia, joista he yrittivät tehdä laillisia puolueensa Puhtaiden linjojen kautta. Tässä työssä he olivat ottaneet itselleen oikeuden eliminoida ne lapset, jotka eivät ansainneet elämää. (s. 127)


En tiedä, olisiko sarjan aiempien osien lukeminen saanut minut innostumaan tästä kirjasta enemmän. Ehkä. Tapaus 64 oli minun kohdallani ihan mukiinmenevä lukukokemus, mutta ei täyttänyt kaikkia odotuksia. Odotin kutkuttavan jännittäviä kuvauksia tuosta saaresta, jossa naisia pidetään vastoin tahtoaan, mutta lukija saa saaren tapahtumista vain pieniä pilkahduksia. Rinnalla kuljetetaan Carlin työstä ja yksityiselämästä kertovia pätkiä sekä pätkiä Curt Wadin menneisyydestä ja elämästä nykyhetkessä, kirjassa siis vuonna 2010. Vaikka nämä laittomat abortit ja sterilisaatiot liittyvätkin olennaisesti politiikkaan ja salaiseen liikkeeseen sekä puolueeseen, joita Curt pyörittää, en voinut olla tylsistymättä. Tanskan politiikkaa. Sori vaan, mutta ei hirveästi jaksa kiinnostaa.

Jännittävimpiä olivat luvut, jotka kerrotaan Neten näkökulmasta. Seurasin hänen tarinaansa mielenkiinnolla, ja minun puolestani koko kirja olisi voinut kertoa pelkästään hänen elämästään. Carl Mørck rikospoliisiyksiköineen ja osastoineen voisi olla ihan omana kirjanaan. Vaikutuin Neten häikäilemättömyydestä ja siitä, miten ristiriitainen henkilöhahmo hän on. Hän on aluksi viaton ja vaatimaton tyttö, mutta oppii pian pahojen ihmisten ympäröimänä itsekin pelaamaan likaista peliä. Lopulta hän järjestää vastaanoton entisille vihamiehilleen ja myrkyttää nämä teellä. Nete on hienosti luotu henkilöhahmo. Curtista on yritetty tehdä jännittävää pahista, mutta hän tuntui lähinnä tylsältä. Ensimmäiset sivut Curt vaikutti oikeasti varteenotettavalta pahikselta, mutta hänen vakuuttavuutensa lopahti romaanin edetessä. Carlista en myöskään hirveästi välittänyt missään vaiheessa kirjaa. Hän on niin kovin tyypillinen dekkarin päähenkilö, eikä hänessä ole mitään tuoretta ja kiinnostavaa. Assad sen sijaan on salaperäinen, ihan symppis tyyppi, Rose taas on todella outo. En voinut olla pohtimatta, miten ihmeessä Tanskan rikospoliisi on palkannut heidät.

Tietysti raiskaus- ja pahoinpitelykohtaukset sekä puheet pakkoaborteista ja -sterilisaatioista saivat lukiessa kananlihalle. En kuitenkaan saanut tästä irti sellaista jännitystä ja kauhua, mitä takakansi ehkä lupailee. Tämä olisi minusta parempi kirjana, joka kertoisi pelkästään Netestä ja hänen elämästään Sprogøn saaressa. Siitä saisi tehtyä oikein hyvän kauhu- tai jännitysromaanin. Kokonaisuudessaan juoni on kuitenkin hyvin rakennettu, ja kyllä kirja piti otteessaan loppuun saakka.


Lopuksi: suosittelenko?


Tapaus 64 oli ensimmäinen lukemani Osasto Q -sarjan kirja, joten en ehkä ole oikea henkilö aidosti suosittelemaan tai kritisoimaan sitä. Jos kuitenkin saan luvan esittää mielipiteeni näin henkilönä, joka aloittaa Osasto Q:n lukemisen tästä kirjasta, sanoisin, että ihan mukiinmenevä dekkari. Mielestäni tämä kirja toimisi paremmin, jos Osasto Q -jutut erotettaisiin Nete Hermansenin tarinasta omaksi kirjakseen. Voisi sitten valita, haluaako lukea jännittävää kertomusta syrjäisessä saaressa elävästä, koko elämänsä hyljeksitystä naisesta, vai viisikymppisestä miespoliisista, joka tuumii: "olenkohan jo liian vanha tähän hommaan." Suosittelen Osasto Q -sarjan aiemmat osat lukeneille, mutta jos aiemmat osat eivät ole tuttuja, en tiedä, kannattaako tähän ensimmäisenä tarttua.

Annoin Goodreadsissa kaksi tähteä.

tiistai, 31. elokuu 2021

Rakkauden paloa -lukuhaaste (1.5.-31.8.2021)

@luettua, @marttendaalireads, @kauheestikirjoja, @irisbookish, @kirjojentytar ja @supersanni_ järjestivät Rakkauden paloa ja punehtuneita poskia -lukuhaasteen (1.5.-31.8.2021) juhlistaakseen rakkauden kesää 2021. Haaste toteutettiin bingona. Osallistuin haasteeseen, ja nyt se on valmistunut. Lopputuloksena sain yhden bingon ja luin paljon rakkaudentäyteisiä kirjoja. Kiitos haasteen järjestäjille! :) #rakkaudenpaloalukuhaaste
 

Rakkauden%20paloa.jpg
 

Haasteeseen lukemani kirjat:

Sarjakuva: Vera Brosgol: Anya's Ghost

Kirja, joka saa punastumaan: Jennifer Lynch: Laura Palmerin salainen päiväkirja

Rodullistettu päähenkilö: Marsha Mehran: Ruusuvettä ja lammaspataa

Väärinkäsitys: Anni Polva: Anna mun kaikki kestää

Toverillinen rakkaus: Stephen Chbosky: Elämäni seinäruusuna

On/off-suhde: Joanne Harris: Mansikkavaras

Historiallinen rakkaustarina: Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa

Kotimainen: Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Yliluonnollinen rakkaus: M. R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö

Sinkkuvanhempi: Jay Bonansinga & Robert Kirkman: The Walking Dead – Kuvernöörin nousu

Kirja, jonka hahmon kanssa lähtisit treffeille: Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Enemis to lovers tai lovers to enemies: Virginia Vallejo: Rakastin Pabloa, vihasin Escobaria

Kolmiodraama: Jenni Multisilta: Mitä tapahtui merenneidoille

Kirja julkaistu ennen vuotta 2010: Aldous Huxley: Uljas uusi maailma

Pinkki kansi: Cecelia Ahern: P.S. Rakastan sinua

Panokirja: Jo Rees: Kostajattaret

Kirja kirjoitettu muulla kuin äidinkielelläsi: Domenico Starnone: Kepponen

Myrkyllinen ex: Roman Sentšin: Jeltyševit, erään perheen rappio