sunnuntai, 17. maaliskuu 2024

Paha mieli, paras mieli -lukuhaaste (15.9.2023 - 15.3.2024)

@worlds_between_the_sheets järjesti Paha mieli, paras mieli -lukuhaasteen 15.9.2023 - 15.3.2024. Sen tarkoituksena oli lukea kirjoja, joissa käsitellään jossain muodossa synkkiä aiheita. Haaste toteutettiin bingona. Tällä kertaa ei tullut yhtään bingoa, mutta haaste oli kuitenkin erilainen ja siksi mielenkiintoinen. Ehkä en vaan noin yleisesti ottaen lue pahan mielen kirjoja :D #pahamieliparasmieli
 

Paha%20mieli%2C%20paras%20mieli.jpg
 

Lapsuuden trauma: Stephen King: Julma leikki

Sota: Matthew Stover: Star Wars: Episodi III - Sithin kosto

Kuolema: Nicolas Barreau: Rakkauskirjeitä Montmartrelle

Menetys: John Boyne: Kaikki särkyneet paikat

Sairaus: Marissa Mehr: Rusalka - kuiskaajan muotokuva

Rasismi: Stephen King: Holly

Sovinismi: Anni Polva: Anna suukko, kultaseni

Kiusaaminen: Ruth Ware: Lumimyrsky

Sateenkaari-ihmisten syrjintä: Douglas Stuart: Nuori Mungo

Vapaa valinta: Danielle Steel: Uusi aamu

Orjuus: Terry Brooks: Star Wars: Episodi I - Pimeä uhka

Ympäristön tuho: Kristina Ohlsson: Ihmissuden salaisuus

Tulevaisuuden pelko: Tove Jansson: Taikatalvi

Hyväksikäyttö: Catherine Doyle & Katherine Webber: Kruunun tyttäret

Henkinen väkivalta: Maria Peters: Kapellimestari

Päihteet: Frida Skybäck: Kirjahyllyn salaisuus

keskiviikko, 13. maaliskuu 2024

Muumiomysteeri

20240313_164223.jpg

Viime kesänä aloitin Kristina Ohlssonin varhaisnuorille suunnatun Hirviötrilogian lukemalla Zombikuumeen. Syksyllä luin toisen osan Ihmissuden salaisuuden. Nyt, kevään korvilla, luin päätösosan, joka kantaa nimeä Muumiomysteeri. Siinä missä zombit sijoittuvat kesään ja ihmissudet syksyyn, muumiot sijoittuvat kevääseen, joten tämänkin kirjan ajoitus meni nappiin. Minulla oli suuret odotukset, niin kovin pidin trilogian aiemmista osista. Toinen osa jäi jännittävään kohtaan ja houkutteli selvittämään, mitä seuraavaksi tapahtuu. Mutta lunastiko kirja odotukset?

Vuoden 2024 Helmet-lukuhaasteessa tämä täyttää kohdan 35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa. Luonto sivuilla -lukuhaasteeseen (1.10.2023 - 30.5.2024) tämä tulee ruutuun "valo".


Muumiomysteeri /Mumiens gåta

WSOY

suom. 2021

251 sivua

suomentanut Pekka Marjamäki


Keskelle niittyä ilmestyy rankkasateella valtava kuoppa. Sen pohjalta paljastuu vanha kellari, vaika Herbert ei muista koskaan nähneensä taloa paikalla. Eldsalassa leviää myös kumma lemu, ja kirkkomaalta löytyy haudasta kaksi tyhjää arkkua. Minne vainajat ovat kadonneet? Herbert ja Sally tajuavat äkkiä olevansa suuressa vaarassa. Ehtivätkö he pelastaa kotikaupunkinsa vielä kerran, ennen kuin on liian möhäistä? (osa takakansitekstistä)


Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista


Muumiomysteeri alkaa keväästä. Herbertin ukki on saanut toisen aivoverenvuodon ja joutunut sen vuoksi opettelemaan kävelemisen ja puhumisen uudestaan. Ukki on kuntoutuksessa ja asuu vanhainkodissa sairaalan lähellä. Herbert asuu siis kahdestaan veljensä Fabianin kanssa, joka on muuttanut heille pitämään hänestä huolta. Juuri pääsiäisloman korvilla alkaa tapahtua taas kummia. Herbertin ja hänen parhaan ystävänsä Sallyn lempiniitylle ilmestyy yöllä suuri maanvajoama, jonka lähellä ilma haisee mädältä. Vajoaman reunalla Sally ja Herbert törmäävät hätääntyneeseen naiseen, joka varoittaa heitä hirviöstä ja pyörtyy heidän silmiensä edessä. Kuopan pohjalta paljastuu vanhoja raunioita ja hautausmaalta tyhjä hauta, josta joku on kaivanut vainajat ylös ja vienyt ne mukanaan. Herbert alkaa nähdä joka puolella isoja karvaisia hämähäkkejä. Fabian on kiireinen työssään sairaalassa, varsinkin kun häntä työllistävät potilaat, jotka ovat vajonneet yllättäen koomaan. Fabian tahtoo kuitenkin viedä Herbertin ja Sallyn pääsiäislomalla Pariisiin, jotta he saisivat muuta ajateltavaa. Herbert ei tosin pysty ajattelemaan mitään muuta kuin viimeaikaisia outoja tapahtumia. Soitto vanhalle tutulle, Alexander Lukakselle, on paikallaan. Alexander sen vahvistaa: muumiot ovat hyökänneet Eldsalaan. Ne tainnuttavat ihmisiä koomaan ja tuovat muassaan jättihämähäkkejä, joita ei ole esiintynyt Ruotsissa yli 300 vuoteen. Joukko alkaa selvittää muumiomysteeriä. Johtolangat vievät heidät muun muassa kirjastoon, kultasepänliikkeeseen ja aina Pariisiin asti.

Sarjan päätösosaksi tämä lunasti odotukset. Mietin ennen lukemisen aloittamista ja vähän sen jälkeenkin, miten uskottavia muumiot pienessä ruotsalaiskaupungissa lopulta ovat ja saako niistä jännittävää tarinaa aikaan. Ohlsson osoitti epäilykseni vääriksi. Hän on onnistunut käyttämään muumioita zombien ja ihmissusien tapaan yllättävän uskottavasti, viihdyttävästi ja kauhistuttavasti olematta tippaakaan mauton tai naurettava. Jotkin kohtaukset olivat oikeasti aika jännittäviä näin aikuisenkin mittapuulla. Esimerkiksi kohtaus, jossa Sally ja Herbert käyvät kirjastossa etsimässä tietoa. He huomaavat hämähäkkejä, jotka kielivät muumioiden olevan lähellä, ja odottavat jännityksellä, kun kirjastovirkailija menee kellariin noutamaan heille kirjaa. Mieleeni tuli ihan Stephen Kingin Se, jossa niin ikään kirjastossa todistetaan jotain yliluonnollista ja pelottavaa.


Puiden lomassa liikui iso varjomainen hahmo. Ja pian Herbert näki, mikä se oli. Hirviö. Hirviö, joka käveli kahdella jalalla, mutta ei kuitenkaan ollut tavallinen ihminen. Hirviön kehoa verhosi harmaata kangasta muistuttava peite. Kangas oli revennyt paikka paikoin riekaleiksi. Herbert oli vähällä pyörtyä, kun hän näki mitä pisti esiin kankaanpalojen lomasta. Luita. Ihmisen luita. Luuranko. Kädessään hirviö piti kookasta kirvestä. (s. 82-83)


Ohlssonin muumiot ovat vaarallisia. Niitä edeltävät aina hämähäkit. Kaikkein karmein yksityiskohta on muumioiden tappava katse. Jos niitä katsoo silmiin, pelästyy niin pahasti, että vajoaa koomaan. Muumioita silmiin katsoneet ihmiset sairastuvat niin kutsuttuun faaraokauhuun (no okei, tämä oli ehkä vähän huvittava nimitys). Mitä muumiot sitten haluavat? Ne eivät lyö, eivät pure eivätkä suoranaisesti tahdo ihmisille pahaa. Ne haluavat vain olla rauhassa itsekseen ja pyrkivät siksi vaientamaan ihmiset. Se, että ne silti kantavat aseita, jää hieman epäselväksi, varsinkin kun joissain kohdissa ne oikeasti yrittävät vahingoittaa ihmisiä aseillaan, vaikkei niiden pitäisi. Yksi esimerkiksi sinkoaa kiven Herbertiä päin. Muumiot ovat seurausta ikivanhasta kirouksesta, joka sai alkunsa kultaseppä Valter Gastonista. Hänen poikansa sairastui vakavasti ja kuoli nuorella iällä, mitä Gaston ei sulattanut, vaan yritti löytää keinon herättää poikansa henkiin. Hän osti pariisilaiselta kultasepältä kuusi timanttia, joilla on aika siisti nimi: Paholaisen silmät. Hän rakensi poikansa muistoksi Graniittilinnan Eldsalan niitylle ja hautasi poikansa sekä yhden timanteista sen kellariin. Timantin tarkoituksena oli herättää poika henkiin. Loput timantit yhtä lukuunottamatta Gaston säästi lopulle perheelleen itsensä mukaan lukien. Jokin meni kuitenkin vikaan ja perhe palasi puolittaisina muumioina (kääreet repaleisina, sisällä pelkät luurangot), kun niitylle syntyi maanvajoama, kellari paljastui ja aurinko alkoi paistaa. Kaikki tämä oli yllättävän siistiä ja harkittua.

Trilogian aloitusosassa Herbert on 12-vuotias, joten tässä osassa hän on korkeintaan kolmentoista vanha. Sen ikäiseksi lapseksi hän on ajoittain aika yksinkertainen. Hän ei esimerkiksi tiedä, mikä on faarao tai mitä maanvajoama tarkoittaa. Herbert myös käy veljensä Fabianin kehotuksesta iltakielikurssilla opiskelemassa ranskaa. Sikäli epäuskottavaa, että muiden kurssilaisten kerrotaan olevan aikuisia. Herbert on ainoa lapsi. Onko sellainen edes sallittua? Ja eikö hän pysty muka opiskelemaan ranskaa omassa koulussaan? Alexander Lukas oli edelleen suosikkihahmoni. Salaperäinen, maailmaa nähnyt ja hätään rientävä pelastaja.


– Älä katso muumiota silmiin. Älä milloinkaan.

– Miksi? Herbert kysyi.

– Siksi että silloin olet mennyttä, Alexander selitti. – Jokainen ihminen, joka katsoo muumiota silmiin, pelästyy niin pahoin, että romahtaa tykkänään. Ymmärrätkö mitä tarkoitan? Silloin vajoat koomaan. Ehkä koko loppuelämäksesi. (s. 126)


Kirjan loppu on hyvin sulkeutuva. Muumioista päästään eroon siten, että joukko kerää kaikki timantit talteen ja Alexander matkustaa ne mukanaan Pariisiin. Kun timantit eivät enää ole Eldsalassa, muumiot ja hämähäkit muuttuvat tomuksi. Myös koomassa olevat ihmiset, Herbertin ukki mukaan lukien (kyllä, hänkin joutuu muumioiden uhriksi), heräävät. Ennen lähtöään Alexander kertoo, että hirviöitä ilmestyy aina kolmin kappalein. Se tarkoittaa, ettei Eldsalaan ole luvassa niitä tämän enempää. Herbert iloitsee, kun hirviöistä on vihdoin päästy ja ukkikin on palaamassa kotiin. Seuraavaksi kohdataan sitten varmaan todellisuus vanhan huonokuntoisen ukin ja tylsän hirviöttömän arjen kanssa, mutta ehkä Herbert selviää siitä. Onhan hän selvinnyt jo kolmentyyppisistä hirviöistä.


Lopuksi: suosittelenko?


Muumiomysteeri päättää hienon Kristina Ohlssonin kirjoittaman Hirviötrilogian. Se on sopivan jännittävä eikä kalpene lainkaan edeltäville osille. Sulkeutuva loppu on plussaa. Mitään ei jätetä auki, vaan kaikki päättyy hyvin. Suosittelen, mikäli olet lukenut kaksi aiempaa osaa. Vaikka tätäkin kirjaa mainostetaan itsenäisenä osana, on se vähän puppua. Tässä on niin paljon viittauksia aiempiin osiin, ettei tästä saa samalla tavalla irti jos niitä ei tunne.

Annoin Goodreadsissa kolme tähteä.

lauantai, 9. maaliskuu 2024

Kirjahyllyn salaisuus

20240309_124724.jpg

Frida Skybäck ei ollut minulle entuudestaan tuttu kirjailija, vaikka olen kyllä nähnyt hänen teoksiaan kirjastossa ja somessa. Skybäckin romaani Kirjahyllyn salaisuus ilmestyi suomeksi viime syksynä. Koska maailmansota-aiheet kirjallisuudessa kiehtovat, kiinnitin heti huomiota kirjan kansikuvaan ja siinä näkyvään hakaristiin. Näin kevään korvilla tuntui sopivalta lukea kevyttä viihdettä. Lisäksi teos sujahtaa erinomaisesti Helmet-lukuhaasteeseen.

Vuoden 2024 Helmet-lukuhaasteeseen sijoitan sen haastekohtaan 26. Kirjan nimessä on sana kirja. Pian päättyvään Paha mieli, paras mieli -lukuhaasteeseen (15.9.2023 - 15.3.2024) se tulee ruutuun "päihteet" ja Luonto sivuilla -lukuhaasteeseen (1.10.2023 - 30.5.2024) ruutuun "vesisade". Juuri alkaneessa Vahvat naiset -lukuhaasteessa (8.3.-11.10.2024) se puolestaan täyttää ruudun "useampi naishahmo".


Kirjahyllyn salaisuus /Bokskåpets hemlighet

WSOY

suom. 2023

293 sivua

suomentanut Annamari Typpö


Rebecka on vuosia paennut menneisyyttään. Kun hänen isoäitinsä Anna joutuu sairaalaan, hän palaa vastahakoisesti kotiseudulleen Skåneen. Isoäidin kotia siivotessaan Rebecka löytää vanhan päiväkirjan ja 1940-luvulla kirjoitettuja kirjeitä. Tarina toisesta maailmansodasta ja nuoresta, rakastuneesta Annasta herää henkiin. Sota-ajan voimallinen rakkaus aiheuttaa hyökyaaltoja vielä vuosikymmenten yli, ja Rebecka ymmärtää, ettei hän ole ainoa, jonka täytyy tehdä sovinto menneisyyden kanssa. Mutta mitkä ovat ne synkät salaisuudet, joita rakas isoäiti on piilotellut kaikki nämä vuodet? (osa takakansitekstistä)


Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista


Oikeasti hän [Rebecka] haluaisi kysyä isoäidiltä lisää isoisästä, mutta näkee, ettei isoäidillä ole siihen nyt voimia. Hän ei kuitenkaan saa karistettua mielestään sitä, mitä oli löytänyt isoäidin kirjahyllystä. Miksi isoäiti oli kirjoittanut Siville, että tämän piti hävittää isoäidin kirjeet ja miksi hänellä oli paperinpala, jossa oli natsi-Saksan tunnus? Hän ei halua, että heidän väliinsä repeää kuilu, mutta hänellä on mielestään oikeus saada tietää enemmän omasta perhetaustastaan. (s. 120)

 

Tarina kulkee aluksi kahdessa eri aikatasossa. Menneisyyteen sijoittuvassa osassa on vuosi 1943 ja 19-vuotias Anna, joka on perheineen paennut sotaa Tukholmasta Skånen maaseudulle ja asettunut asumaan Hillesgårdenin sukutaloon meren läheisyydessä. Anna on saanut Tukholmasta paikan sairaanhoitajakoulusta, mutta opinnot ovat jäissä sodan takia ja Anna on jumissa syrjäseudulla ainoana ajanvietteenään kirjekurssin suorittaminen tai opiskelu. Epätoivoinen Anna menee jopa niin pitkälle, että yrittää itsemurhaa kallionkielekkeeltä, mutta hänet pelastaa viime hetkellä salaperäinen muukalainen. Mies esittäytyy Lucaksi. Hän on italialainen ja paennut perheineen Italiasta Ruotsiin Mussolinin vainoja. Anna ja Luca rakastuvat toisiinsa tulisesti, mutta ristiriidat repivät nuorta Annaa. Hänen isänsä myy rautamalmia natseille ja auttaa näin osaltaan heidän hirmutöitään. Luca on liittynyt vastarintaliikkeeseen ja auttaa ihmisiä pakenemaan Tanskasta Ruotsiin turvaan. Anna on huolissaan Lucasta, mutta tuntee syyllisyyttä isänsä teoista ja haluaa auttaa.

Toinen aikataso on nykyisyys ja vuosi 2007. Kiireinen uranainen, menestyvässä tilitoimistossa Assistant Managerina toimiva ja Tukholmassa asuva Rebecka lähtee Helsingborgin maaseudulle tapaamaan isoäitiään Annaa, joka on katkaissut kätensä. Rebecka jättää taakseen hankalan työtilanteen (hänelle luvattu ylennys on mennyt toiselle) ja kiireisen poikaystävänsä. Hän asettuu isoäidin vanhaan omakotitaloon ja alkaa kunnostaa sitä sillä välin kun isoäiti on sairaalassa. Kirjahyllystä Rebecka löytää kuvan salaperäisestä miehestä ja nipun kirjeitä vuodelta 1943. Rebecka ei tiedä mitään isoäitinsä menneisyydestä, joten hän on enemmän kuin halukas selvittämään, kuka mies on ja mitä kirjeet tarkoittavat. Kunnostustöiden ohella hän tutustuu naapuritilan Arvidiin, joka vaikuttaa aluksi töykeältä jäärältä, sekä yrittää lämmitellä suhdetta etäiseen äitiinsä, joka asuu edelleen seudulla.


Isoäiti kirjoittaa, että Luca on röyhkeä kuvitellessaan, että hän olisi kiinnostunut juttelemaan tämän kanssa, mutta päivien kuluessa hänen tapansa kuvata Lucaa muuttuu. Isoäiti kertoo yhä enemmän Lucasta, ja pian merkinnät käsittelevät lähes pelkästään heidän tapaamisiaan. Sivut täyttyvät italiankielisistä lauseista ja erilaisten ruokien ohjeista. – –

Sitten tapahtuu jotakin. Yhtäkkiä merkinnät harvenevat. Niiden välillä kuluu useita päiviä, joskus jopa viikkoja. Siinä vaiheessa isoäiti kirjoittaa enää irrallisia sanoja ja fragmentaarisia kuvauksia. Rebeckan on vaikea ymmärtää, mitä isoäiti tarkoittaa. Hän käyttää sanoja kuten salaisuus ja kauheudet ja merkinnöissä on ikävä sävy, ikään kuin hän olisi peloissaan. (s. 108)


Hyvin tyypillinen viihderomaani täynnä kliseitä ja ennalta-arvattavia juonenkäänteitä ja henkilöhahmoja. Kaikki Rebecan hankalasta äitisuhteesta ja menestynyt-uranainen-löytää-itsensä-uudelleen-maalla-kuviosta onnettomaan avioliittoon, joka vaihdetaan salamarakkauteen, tuntui siltä, että olen lukenut siitä jo aiemmin. Ei se kuitenkaan lukukokemusta haitannut, sillä välillä on ihan hyvä lukea jotain sellaista, mikä ei vaadi aivonystyröiltä mitään. Se kyllä yllätti, että nykyajasta kertovat osuudet olivat mielenkiintoisempia kuin menneisyydestä kertovat. Selitän sitä sillä, että menneisyysaikajana tuotti jollain tapaa pettymyksen. Olen lukenut niin monia hyviä historiallisia romaaneja, joissa ollaan toisen maailmansodan keskipisteessä. Tämän kirjan miljöö, syrjäinen maaseutu, loi ajoittain illuusion kuin sotaa ei tarinan maailmassa olisikaan. Lisäksi huvituin siitä, että nuori Anna on kuolla tylsyyteen, kun hänen eteensä yhtäkkiä tupsahtaa unelmien mies hänen asuessaan keskellä ei mitään. Mikä parasta, mies on tietenkin italialainen ori, Annalla kun on jonkinlainen obsessio Italiaan liittyviin asioihin ja hän unelmoi sinne matkustamisesta.

Pidän siitä, että myös niissä kaikkein ennalta-arvattavammissa viihdekirjoissa on jonkinlainen koukku tai yllättävä juonenkäänne, joka saa miettimään: "Olipa hyvä, että luin tämän kirjan". Tässä sellaista ei valitettavasti ollut. Arvasin kaikki tapahtumat ennalta. Jopa loppu ja Rebeckan jääminen maaseudulle Arvidin kanssa oli kaikkea muuta kuin yllättävä. Jollain pienellä twistillä olisin pitänyt tästä vielä enemmän. Lisäksi jotkin epäloogisuudet tarinassa häiritsivät.


Lopuksi: suosittelenko?


Kirjahyllyn salaisuus on viihdekirjallisuutta parhaimmillaan. Se ei vaadi lukijalta muuta kuin rentoutumista ja tarinaan uppoutumista. Mikäli etsit kirjaa, joka tarjoaa tällaista, tartu tähän. Jännittävämpien maailmansotaan sijoittuvien kirjojen ystäville suosittelen jotain muuta.

Annoin Goodreadsissa kaksi tähteä.

keskiviikko, 6. maaliskuu 2024

Star Wars: Episodi VI - Jedin paluu

20231025_155649.jpg
 

Sain päätökseen alkuperäisen Tähtien sota -trilogian tämän kirjan, Star Wars: Episodi VI - Jedin paluu, myötä. Sen on kirjoittanut James Kahn ja se perustuu samannimiseen vuoden 1983 elokuvaan. Star Wars -elokuvat ovat hyviä, mutta esiosatrilogia kirjallisessa muodossa... noh, se alkoi lupaavasti, mutta loppu oli aika tasapaksua.

Vuoden 2024 Helmet-lukuhaasteessa tämä kirja tulee haastekohtaan 10. Kymmenes kirja, jonka luet tänä vuonna. Luonto sivuilla -lukuhaasteessa (1.10.2023 - 30.5.2024) se täyttää ruudun "metsä".

 

Star Wars: Episodi VI - Jedin paluu /
Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi

 Tammi

tarkistettu suomennos 2021, Ilkka Äärelä

199 sivua

 

Han Solo on valettu karboniittiin ja luovutettu inhan velkojansa hutt Jabban käsiin. Luke, prinsessa Leia ja Lando Calrissian lähtevät pelastamaan häntä. Toisaalla imperiumi rakentaa uutta, entistä tuhoisampaa Kuolemantähteä tavoitteenaan murskata Kapinaliitto lopullisesti. Huikeassa hyvän ja pahan taistelussa koetaan yhä hurjempia käänteitä, ja nuori jediritari on vaikean kysymyksen edessä: voiko syvimmän pimeyden ja pahuuden keskeltä löytyä edes rahtunen hyvyyttä? (osa takakansitekstistä)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Jedin paluu jatkaa aika tarkalleen siitä mihin edellinen osa, Imperiumin vastaisku, jäi. Imperiumin joukot ovat saaneet miltei valmiiksi uuden Kuolemantähtensä, joka on kaksi kertaa edellisen kokoinen. Se leijuu Endor-kuun lähellä, ja itse keisari Palpatine tulee henkilökohtaisesti valvomaan sen rakennustöitä ja hoputtamaan niitä. Palpatine tahtoo kääntää Luke Skywalkerin pimeälle puolelle. Myös Darth Vader haaveilee poikansa käännyttämisestä. Tatooinessa tapaamme jälleen tutut sankarit R2-D2 ja C-3PO astelevat Hutt Jabban, galaksin viheliäisimmän gangsterin, palatsiin tuomaan viestiä Lukelta. Viestissä pyydetään Han Solon vapauttamista. Palatsiin saapuu myös Leia, joka on naamioitunut palkkionmetsästäjäksi ja kaupittelee Jabballe Chewbaccaa. Leia onnistuu dekarbonoimaan eli sulattamaan syväjäässä olleen Hanin, mutta Jabba vangitsee Hanin ja droidit ja tekee Leiasta tanssityttönsä. Hän määrää vangit lähetettäväksi Dyynimerelle ja heitettäväksi Carkoonin syvänteeseen sarlaccin ruoaksi, mutta Luke pelastaa lopulta koko porukan. Leia tekee selvää Jabbasta ja joukko pakenee. Kun muut suuntaavat Endoriin, Luke palaa Dagobahiin Yodaa tapaamaan vain nähdäkseen, että hänen mestarinsa on kuolemaisillaan vanhuuteen. Yodalta Luke saa vahvistuksen tiedoilleen ja kuulee vielä kaiken päälle, että Leia on hänen sisarensa.

 

"Olenko minä siis jedi?" Luke tiukkasi. Ei. Hän tiesi ettei ollut, ei aivan. Jotakin puuttui vielä.

Yoda kurtisti ryppyisiä kasvojaan. "Et vielä. Vielä puuttuu yksi asia. Vader... Vader sinun täytyy kohdata. Sitten, vasta sitten, olet sinä täysi jedi. Ja kohtaava hänet sinä olet, ennemmin tai myöhemmin."

Luke tiesi, että se olisi hänen kokeensa, muuten ei voinut olla. Jokaisella tehtävällä oli tarkoitus, ja Vader oli eittämättä Luken ponnistelujen ytimessä. (s. 67)

 

Kapinaliitto aloittaa hyökkäyksensä Kuolemantähteä vastaan. Han, Leia, Chewbacca ja droidit yrittävät saada tuhottua Endorissa sijaitsevan generaattorin, joka sammuttaa Kuolemantähden suojakilven. Endorilla he tapaavat ewokit, karvaisen minikokoisia karhuja muistuttavan kansan, joka lupautuu auttamaan Imperiumin joukkojen päihittämisessä. Luke lähtee yksin kohtaamaan Darth Vaderin ja keisarin. Luvassa on jälleen eeppinen lopputaistelu paitsi avaruudessa, myös Kuolemantähden sisuksissa.

Lyhyt ja nopealukuinen kirja, ja ehkä juuri siitä syystä vähän mitäänsanomaton tapaus. Tykkäsin kovasti Tähtien sodasta eli alkuperäisen trilogian aloittavasta kirjasta. Imperiumin vastaisku oli ihan okei. Jedin paluu on trilogian huonoin, jos ihan rehellisiä ollaan. Kenties se johtuu Kahnin kirjoitustyylistä, ehkä siitä, ettei tarinassa ole aineksia. Kerronta on samaan aikaan kiirehtivää ja jaarittelevaa. Aiempien osien, varsinkin esiosatrilogian kirjojen, yksityiskohtaista kuvailua ja tunnelmallista taustoitusta sai tästä etsimällä etsiä. Sen sijaan kirjailija tuhlaa sivutilaa tyhjänpäiväiseen muka-syvälliseen löpinään. Siitä esimerkkinä seuraava: "Miehuus oli antanut hänelle [Lukelle] uusia näkökulmia, raamit, joihin sovittaa elämänsä tapahtumat  avaruudellisen ja ajallisen rakennelman, jonka sisään mahtui koko hänen olemassaolonsa koordinaatisto varhaisimmista muistoista satoihin vaihtoehtoisiin tulevaisuuksiin. Rakennelman, jossa oli syviä kohtia ja arvoituksia ja rakoja, joiden läpi Luke saattoi katsella uusia tapahtumia elämässään. – – Rakennelmassa oli varjoja ja nurkkia, jotka viettivät pakopisteeseen Luken mielen horisontissa." Niin että mitä että? Mikä hiton rakennelma ja mikä hiton mielen horisontti? Nyt meni kovaa ja korkealta ohi. Mitä tämä tällainen löpinä tuo lisää kerrontaan ja tarinaan? Miten olisi sen sijasta ymmärrettävää kuvausta siitä, mitä Luken päässä liikkuu?

Tässä romaanissa oli muitakin yksityiskohtia, joista en pitänyt. Esimerkiksi Chewbaccan ja R2:n puhe on kirjoitettu auki. En heti keksi mitään yhtä turhauttavaa. Aiemmissa osissa R2:n ääntelyä kuvataan erilaisilla kekseliäillä verbeillä, kuten piipittää ja viheltää, Chewbaccan puhetta taas kertomalla, että se on mörähtelyä ja urahtelua. Se riitti vallan mainiosti. Kuka muka jaksaa lukea kokonaisen rivin täydeltä tällaista: "Rowr ahrgh awf ahraroww rowh rohngr grgrff rf rf"? Jokin muukin minua häiritsi läpi kirjan. En heti saanut kiinni, mikä, mutta tajusin sen loppupuolella. Esiosatrilogian kirjoissa on joitain kohtauksia, joita kirjailijat ovat ilmeisesti itse keksineet ja lisänneet kirjaan ja joita ei ole elokuvissa. Ne olivat hauskoja lisäyksiä. Tässä osassa eikä sen puoleen kahdessa edeltävässäkään ole mitään itse keksittyä tai lisättyä, mikä on harmillista ja ärsyttävää. Ei ihme, että kirjat ovat lyhyitä ja mitäänsanomattomia.

 

Se oli Vaderin lopullinen unelma. Kun hän olisi oppinut kaiken pimeästä voimasta tältä pahalta nerolta, hän anastaisi Voiman tältä, kaappaisi sen ja kätkisi sen kylmän valon omaan sisimpäänsä  hän tappaisi keisarin, ahmaisisi pimeyden ja hallitsisi koko universumia. Hallitsisi yhdessä poikansa kanssa.

Sillä se oli hänen toinen unelmansa - voittaa takaisin poikansa, näyttää Lukelle tämän pimeän Voiman majesteettisuus: miksi se oli niin väkevä, miksi hän oli tehnyt oikean valinnan lähtiessään sen viitoittamalle polulle. Ja Luke tulisi hänen mukaansa, hän tiesi sen. Siemen oli kylvetty. He hallitsisivat yhdessä, isä ja poika. (s. 64)

 

Tästä arviosta tulikin kriittisempi kuin ajattelin, mutta todettakoon, että romaanin loppu oli elokuvan tavoin koskettava. Keisari yrittää tappaa Luken, mutta Darth Vader pelastaa hänet heittämällä keisarin syvään kuiluun. Luke pelastaa isänsä, joka yrittää heittäytyä kuiluun mestarinsa perään, ja Darth Vader paljastaa todelliset kasvonsa pojalleen (niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin). Kuolemantähti tuhoutuu ja kapinalliset voittavat. Darth Vader kuolee, mutta Luke näkee hänessä vielä viimeisen pilkahduksen hyvää. Sitten loppu paketoidaan hirvittävällä kiireellä. Ja ehkä hyvä niin, sillä odotan jo kovasti uusimman trilogian ensimmäisen osan aloittamista (team Kylo Ren!).

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Jedin paluu ei tehnyt vaikutusta. Se on alkuperäisen Tähtien sota -trilogian viimeinen osa. Kirjallisilta ansioiltaan se on heikko ja lässähtänyt, tarinallisesti ihan okei. Se toimii elokuvana paremmin kuin kirjana, sillä kirjassa ei tässä tapauksessa tuoda elokuvan tarinaan mitään lisää. Suosittelen lukemaan vain jos olet alkuperäisen trilogian kaksi ensimmäistä osaa jo kahlannut.

Annoin Goodreadsissa kaksi tähteä.

keskiviikko, 6. maaliskuu 2024

Toinen tähti oikealla

20240225_160737.jpg
 

Vuodatus kaatui juuri kun sain tämän kirjan luettua. Siksi kirjoitan tästä näin jälkikäteen. Nuorille suunnatut Disneyn Twisted Tales -kirjat herättivät kiinnostukseni kirjastoharjoittelusyksynäni 2022. Nyt palasin niiden pariin tehdäkseni niistä uuteen työkirjastooni näyttelyn nuortenosastolle, joten varasin kaikki suomennetut osat. Kirjoja on ilmestynyt yhteensä 12, mutta suomennettuja on vain kahdeksan (vääryys!). Twisted Tales -romaanien tarinat perustuvat klassisiin Disney-elokuviin ja ovat niin kutsuttuja "mitä jos" -versioita. Päätin lukea testiksi yhden ja valitsin Liz Braswellin romaanin Toinen tähti oikealla. Se on mitä jos -versio Peter Panista ja alaotsikko kuuluu: "Mitä jos Wendy olisikin matkustanut Mikä-Mikä-Maahan Kapteeni Koukun kanssa?" Valitsin juuri Peter Panista kertovan kirjan, koska katsoin sekä Disneyn piirrettyä versiota että vuoden 2003 näyteltyä versiota lapsena jatkuvasti. Minulla oli monia suosikkeja, mutta yhdessä vaiheessa Peter Pan oli suosikkini.

Vuoden 2024 Helmet-lukuhaasteeseen tämä kirja tulee kohtaan 2. Kirjassa tehdään taikoja. Luonto sivuilla -lukuhaasteeseen (1.10.2023 - 30.5.2024) se tulee ruutuun "rituaali".

 

 

Toinen tähti oikealla / Straight on till morning

 Tammi

suom. 2022, Susanna Hirvikorpi

432 sivua

 

Kuusitoistavuotiaan Wendyn elämä on tylää, eikä tulevaisuus näytä yhtään valoisammalta. Työ kotiopettajana kuulostaa niin synkältä, että epäilyksistään huolimatta tyttö solmii sopimuksen Kapteeni Koukun kanssa ja astuu merirosvolaivan kannelle matkatakseen Mikä-mikä-maahan. Pian Wendylle paljastuu, ettei Mikä-mikä-maa vastaa hänen kuvitelmiaan ja mikä pahinta, Koukulla on mielessään synkkiä suunnitelmia. Pelastaakseen sekä Peter Panin että koko maan, Wendyn on liittouduttava vastahankaisen Helinä-keijun kanssa ja opittava jälleen luottamaan tarinoiden voimaan. (takakansiteksti) 

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

 Ilmeisesti Mikä-mikä-maa "muovautui" silloinkin, kun hän ei kertonut siitä pojille... he lisäilivät siihen asioita omassa mielessään. – – Aika kului eteenpäin kolmen sisaruksen elämässä Lontoossa... mutta Mikä-mikä-maassa ei. Michaelin oikut pysyivät täällä samoina, vaikka Lontoossa hän varttui ja muuttui. Ja kun noita oikkuja tarkasteli hiukan vanhemman ihmisen näkökulmasta, ne eivät olleet harmittomia. Ne olivat paholaismaisia. 

"Mikä-mikä-maa ei ole lapsen yksinkertainen haavemaailma  koska lapsen haaveet eivät ole koskaan yksinkertaisia. Voi, kunpa voisin kirjoittaa tuon ylös muistikirjaani." (s. 117)

 

Lontoolainen 16-vuotias Wendy Darling elää omasta mielestään hyvin ankeaa elämää. Hänen päivänsä täyttyvät kotiaskareista, opiskelemisesta ja kirjoitusharjoituksista, mutta hänen päänsä on täynnä unelmia Mikä-mikä-maasta, taianomaisesta paikasta, jonka hän on lapsena veljilleen tarinoidessaan keksinyt. Mikä-mikä-maa on todeksi tullut unelma, sillä Wendyn tarinoiden päähenkilö Peter Pan on oikeasti olemassa. Wendyllä on nimittäin hänen varjonsa kirjoituspöytänsä laatikossa, on ollut jo viimeiset neljä vuotta, siitä lähtien kun Peter kävi ja jätti vahingossa varjon jälkeensä. Odottaen palavasti Peterin paluuta Wendy on kasvanut ulos lastenhuoneesta ja seuraa vierestä niin ikään kasvavien veljiensä Johnin ja Michaelin koulunkäyntiä. Veljet eivät enää välitä Wendyn tarinoista, joten hän kirjoittelee niitä itselleen muistiin pieneen muistikirjaansa ja unelmoi Peter Panin paluusta. Kun herra ja rouva Darling, jotka ovat jo muutenkin huolissaan pää pilvissä kulkevasta tyttärestään, löytävät Wendyn muistikirjan, he päättävät lähettää hänet kotiopettajattareksi erääseen perheeseen Irlantiin, jotta tyttö saisi muuta ajateltavaa. Wendy ei sulata uutista, vaan kutsuu unissaan kapteeni Koukkua luokseen ja kun Koukku saapuu laivoineen, pyytää matkaa Mikä-mikä-maahan ja takaisin. Vastineeksi Wendy tarjoaa Koukulle Peterin varjoa. Sopimus solmitaan ja Wendy matkustaa unelmiensa maahan.

Kapteeni Koukku huiputtaa Wendyä ja pakottaa hänet jäämään laivalle merirosvojen "äidiksi", joka pyykkää, ompelee ja pitää heistä huolta. Koukku kertoo suunnittelevansa Peterin varjon avulla Mikä-mikä-maan tuhoamista. Neuvokas Wendy pakenee ja törmää Helinä-keijuun. Yhdessä he etsivät käsiinsä Kadonneet pojat, jotka kertovat, ettei Peter ole näyttäytynyt sitten varjonsa menetyksen. Alkaa seikkailuntäyteinen matka Mikä-mikä-maassa, kun Wendy yrittää löytää Peterin varoittaakseen tuota ja estääkseen Koukun aikeet. Matkalla he kohtaavat monia vaaroja ja tapaavat useita Mikä-mikä-maan asukkaita, kuten kierot merenneidot, keijut, keijuja syövän Kirmulin sekä Mikä-mikä-maan alkuasukkaat, Ensimmäiset. Matkalla Wendy menettää hetkellisesti oman varjonsa, mutta huomaa olevansa rohkeampi ja kykeneväisempi kuin uskoikaan. Lopussa Peter löytyy ja alkaa viimeinen taistelu Mikä-mikä-maasta.

Toinen tähti oikealla imaisi heti mukaansa! Vaivuin nostalgiseen huumaan lukiessani ja muistelin haikein mielin lapsuuteni suosikkifilmatisointeja Peter Panista. Kokonaisuudessaan kirja on mielestäni toimiva yhdistelmä piirrettyä ja näyteltyä Peter Pania. Jotkin yksityiskohdat muistuttavat hyvinkin paljon piirrettyä, toiset taas tuovat enemmän mieleen näytellyn version. Henkilöhahmot tuntuivat autenttisilta, nostalgisilta ja hauskoilta. Tykästyin erityisen paljon kapteeni Koukkuun, joka kuvataan eleganttina, oppineena mutta jotenkin hirvittävän reppanana pahiksena. Alkuperäisessäkin Peter Panissa Koukun pakkomielteen Peteriin sanotaan olevan hänen omaa nuoruudenkaipuutaan, ja sitä erityisesti korostetaan tässä romaanissa. Koukku on kiinnostava ja hyvin inhimillinen hahmo, varsinkin loppua kohden. Peter kuvataan hyvin omana itsenään, samoin Helinä-keiju ja Kadonneet pojat. Koska tapahtumia seurataan Wendyn näkökulmasta, ei Peter näyttäydykään enää niin ihanana, vaan ajoittain jopa hieman rasittavana pikkupoikana.

 

Helinä tuijotti ystäväänsä katseessaan uutta ihailua  ja hitunen pelkoa. 

Olet muuttunut, tyttö.

Wendy hymyili ja työnsi veneen irti rannasta. Hän osasi muutakin kuin unelmoida ja käyttäytyä kauniisti, ihan niin kuin hänen pikku keijuystävänsä oli sanonut. Kokonainen maailma, Mikä-mikä-maa, oli hänen sisällään... petoineen ja keijuineen kaikkineen. (s. 272) 

 

En ole lukenut alkuperäistä J.M. Barrien Peter Pania (pitäisi varmaan jossain vaiheessa), joten siinä mielessä voin puhua löpiä päähäni, koska vertailukohtanani ovat ainoastaan näkemäni elokuvat. Pahoittelut siis siitä! Jos nyt kuitenkin vertaan kirjaa elokuviin, kirjailija on ottanut tarinan suhteen joitain vapauksia sekä lisäämällä että poistamalla asioita. Hän on esimerkiksi jättänyt kokonaan pois intiaanit, mikä harmitti suuresti, sillä toivoin Wendyn törmäävän heihin seikkailuillaan. Toisaalta taas hän on lisännyt asioita, kuten Mikä-mikä-maan ensimmäiset alkuasukkaat, joita kutsutaan Ensimmäisiksi, hassun kristalliukon jonka Wendy kohtaa ensimmäisenä Mikä-mikä-maassa sekä loppuun jätetyn plot twistin, joka todella räjäytti tajuntani (siitä lisää tuonnempana). Erityisen jännittävänä ja onnistuneena koin Peterin varjon hyödyntämisen juonikulussa. Kaikki lähtee Peterin varjosta, jonka Wendy antaa kapteeni Koukulle, ja Koukku hyödyntää varjoa katalalla tavalla. Hän kiduttaa varjoa ja samalla siis myös Peteriä. Se jos mikä toi tarinaan kieroutunutta Twisted Tales -henkeä, josta pidin.

Mikä-mikä-maa on miljöönä herttainen, mutta kuten takakansitekstissä mainitaan, hyvin erilainen kuin Wendy on kuvitellut. Koska kyseessä on Twisted Tales -versio, Wendy kohtaa aitoja vaaroja ja ottaa monta kertaa osumaa, käypä lähellä kuolemaakin. Mikä-mikä-maan petollisuus sopi aikuisen ja varttuneemman lukijan makuun, joten ymmärrän, että näitä kirjoja ei suositella alle 12-vuotiaille. Samaan aikaan meno on kuitenkin verraten kesyä eikä mitään kovin väkivaltaista tai seksuaalista tapahdu (Wendy tosin yritetään epäsuorasti raiskata ja kirjassa kuvataan verta, mutta aika laimeaa se vielä on). Ihan hyvä, sillä varttuneempi yleisö kyllä löytää tällaista sisältöä niin halutessaan internetin ihmeellisestä maailmasta. En jäänyt kaipaamaan mitään rajumpaa.

Loppu oli samaan aikaan sekä erittäin hyvä että tuotti vähän pettymyksen (usko pois, nuo kaksi asiaa eivät sulje toisiaan pois!). Erinomaisen siitä teki lopun onnellisuus sekä plot twist, joka löi minut täysin ällikällä. Tuo plot twist liittyy herra Smeehen, kapteeni Koukun perämieheen/apulaiseen. Herra Smee kulkee Koukun mukana läpi kirjan, mutta välillä hän katoaa johonkin, mistä lukija saa ihmettelemisen aihetta. Viimeisillä sivuilla Koukku jää alakynteen ja on vähällä menettää järkensä, jolloin hän huutaa taas herra Smeetä apuun. Merirosvot paljastavat Wendylle, joka ei ole kertaakaan edes nähnyt Smeetä, että tuo ei ole todellinen, ei ole koskaan ollutkaan. Kapteeni Koukku on kuvitellut hänet koko ajan. Olin ihan että mitä ihmettä?! Karmiva mutta toimiva juonenkäänne, joka samaan aikaan tuntui oudolta ja kävi järkeen. Yllätyin ihan todella. Mikä lopussa sitten tuotti pettymyksen näin hienon plot twistin jälkeen? Se, että se paketoidaan loppuun liian kiireellä. Pidin kerronnan ajoittaisesta verkkaisuudesta ja yksityiskohtaisuudesta, mutta kun Peter saa varjonsa takaisin ja merirosvot antautuvat, kerrotaan loppu muutamassa sivussa: Wendy palaa takaisin kotiin muuttuneena nuorena naisena, alkaa puuhailla kiinnostavien asioiden parissa, muuttaa omilleen ja ryhtyy suffragetiksi ajaakseen naisten äänioikeutta. Ja juo silloin tällöin teetä Helinän kanssa. Loppu on kyllä onnellinen, mutta olisin kaivannut tarkempaa kuvailua myös näihin viimeisiin tapahtumiin. Mikään ei suoranaisesti jäänyt mietityttämään, mutta olisin halunnut lukea Wendyn perheen tarkat reaktiot hänen kotiinpaluunsa jälkeen ja kuulla, mitä Peter ja Kadonneet pojat seuraavaksi tekevät. Olisin myös halunnut tietää, jättävätkö merirosvot Koukun oikeasti johonkin satamakaupunkiin kuten lupaavat ja jääkö Koukku hautomaan kostoa Peterille.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Toinen tähti oikealla on osa Disneyn Twisted Tales -romaanisarjaa nuorille. Se kertoo vaihtoehtoisen tarinan Peter Panista. Pitkästä aikaa sellainen kirja, jonka luin oikein ahmimalla ja jonka pariin pääsyä aina odotin tehdessäni jotain muuta. Todellakin suosittelen! Suosittelen Peter Panin tarinasta kiinnostuneille ja Disneyn faneille. Lukekaa tämä, ehdottomasti.

Annoin Goodreadsissa neljä tähteä. Olisin antanut täydet viisi, jos loppu ei olisi ollut niin hätiköity.