sunnuntai, 13. kesäkuu 2021

#bookishsummersundays21: Favourite

IMG_20210606_105421_978.jpg

Osallistun Instagramissa raparperitarhareadsin ja kirja_jos_toinenkin järjestämään vuotuiseen #bookishsummersundays21-kirjahaasteeseen nyt ensimmäistä kertaa. Ideana on läpi kesän aina sunnuntaisin postata kirja-aiheinen kuva.

Tänään 13.6. esitellään Favourite, eli oma suosikkikirja/-kirjat. Varsinkin viime vuosina olen lukenut paljon hyviä kirjoja, jotka voisi laskea suosikkeihini. Minusta suosikin aseman ansaitsee kuitenkin vain kirja, jonka on lukenut monta kertaa kyllästymättä. Siksi valikoin omiksi suosikeikseni kaksi teosta:

InFrame_1623564884105.jpg

  •  Harlequin Historiallinen: Kotiopettajattaren kiirastuli (Tämän ostin ruokakaupan lehtihyllyltä romantiikanjanoisena teininä. Harlequin-hömppää on tullut luettua paljon, mutta tämä on aina ollut suosikkini. Lukukertoja on ainakin yli viisi. Juuri tässä rakkausromaanissa minuun vetoaa roolileikki, johon kotiopettajatar tempautuu: hän, viaton kotiopettajatar, joutuu esittämään syntistä ja viettelevää naista erilaisten mutkikkaiden juonikuvioiden takia. Tämä on ihana kirja historialliseen romantiikannälkään!)

  • Pieni suklaapuoti (Kirpputorilöytö vuosien takaa. Vähänpä tiesin valitessani tämän kirjan vain kauniin kannen perusteella, että tästä tulisi yksi suosikeistani! Lukukertoja on tässäkin yli viisi. Rakastan Vianne Rocheria, pientä ranskalaista maalaiskylää sekä tietenkin sitä suklaan paljoutta. Luen paraikaa sarjan neljättä osaa, ja voi että tykkään! Suosittelen Pientä suklaapuotia ja sen jatko-osia aivan kaikille! Olen kirjoittanut siitä postauksen vuonna 2019)

torstai, 10. kesäkuu 2021

Elämäni seinäruusuna

sr.jpg

Tulevana äikänopettajana sitä on alkanut pohtia omia teinivuosien lukukokemuksiaan ja sitä, mitä voisi tulevaisuudessa luetuttaa omilla oppilaillaan. Vaihtoehtojen kirjo on loputon. Stephen Chboskyn Elämäni seinäruusuna on nuortenkirja, joka olisi mielestäni ollut hyvä lukea, kun olin itse teini-iässä. Kuulin siitä vasta vähän aikaa sitten samannimisen elokuvan kautta, enkä osaa sanoa, miksei sitä luettu omana yläaste- tai lukioaikanani. Alkuperäinen on ilmestynyt vuonna 1999, ja vaikka suomennos on vasta vuodelta 2010, olisi sitä ehditty hyvin käsitellä kun olin esimerkiksi lukiossa. Lievetekstin mukaan kirja on herättänyt ilmestymisestään lähtien paljon keskustelua. Se käsitteleekin nuorille läheisiä aiheita, joiden esiin nostaminen ja joista keskusteleminen fiktiivisen kirjallisuuden avulla tuntuu helposti lähestyttävämmältä. Näitä ovat esimerkiksi kondomien käyttö (jota kirjassa kiitettävästi tehdään, muutamin poikkeuksin), huumekokeilut ja huumeidenkäytön haitallisuus sekä seksuaalivähemmistöjen syrjiminen. Jos joku on lukenut tämän kirjan koulussa tai tietää vastauksen siihen, miksei tätä luetuteta, kertokaa ihmeessä! Kiinnostuin asiasta enkä ehtinyt vielä lukea netistä lisää. Tämän kirjan sijoitan vuoden 2021 Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 15: Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi. Jos haluat tietää mitä, lue eteenpäin.

 

Elämäni seinäruusuna / The Perks of Being a Wallflower

Basam Books

suom. 2010

235 sivua

 

Charlie on lukion ensimmäisellä luokalla. Hän on ikäistään älykkäämpi, mutta ujo ja sisäänpäin kääntynyt, mikä tekee uusiin ihmisiin tutustumisesta vaikeaa. Charlie on seinäruusu, joka haluaisi heittäytyä mukaan elämään, mutta oman pään vangiksi on helppo jäädä. Väistämättä Charlien on kuitenkin kohdattava tuntematon maailma: ensimmäiset treffit, suudelmat ja bileet, uudet ystävät, seksi ja The Rocky Horror Picture Show. Ne maagiset hetket, kun äärettömyyden tunteeseen riittää ajokortti ja täydellinen kokoelmakasetti. Mutta vaikka seinän vierustalta näkee kaiken tarkasti, Charlie ei voi jäädä sivustakatsojaksi loppuelämäkseen. Joskus on otettava selvää, miltä elämä tuntuu keskellä tanssilattiaa.

Elämäni seinäruusuna on kirpeä kasvutarina ja syvällisen herkkä kuvaus vuoristoradasta, jota myös aikuistumiseksi kutsutaan. (takakansiteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Jo Elämäni seinäruusuna -romaanin nimi kertoi minulle, että tämä on nappivalinta kirjaksi, jossa on jotain samaa kuin omassa elämässäni. Olen kohta 23-vuotias ja ollut seinäruusu koko ikäni. Se alkoi ala-asteella, kun tulin kouluun kauempaa kuin muut ja esikoulussa muodostetut kaveriporukat eivät helposti ottaneet uusia jäseniä. Kolmantena pyöränä oleminen oli tuttua läpi peruskoulun, samoin se, että aina tunsi olevansa se "ylimääräinen", ei-toivottu tyyppi, joka tuppautuu mukaan ryhmätyöhön tai keskusteluun. Kiusaaminen ja huomiotta jättäminen olivat koulupäivien arkea siinä missä läksyt ja opiskeleminen. Kaikki kulminoitui yläasteella, jolloin minut ensin jätettiin vessan oven väliin, koska olin niin huomaamaton, ja sen jälkeen ysiluokan tanssiaisiin, joissa olin ainoa tyttö, jota kukaan poika ei hakenut tanssimaan.

 

Sitten Patrick sanoi jotain, mitä en varmasti unohda koskaan.

"Hän on seinäruusu."

– –

"Sinä näe asioita. Sinä pysyt hiljaa niistä. Ja sinä ymmärrät." (s. 50)

 

Eletään vuotta 1991. 15-vuotias Charlie aloittaa lukion. Charlie ei juuri saa uusia kavereita, mutta tutustuu lukion viimeisellä oleviin sisaruksiin Samiin ja Patrickiin. Ensimmäisestä lukiovuodesta tulee ikimuistoinen. Sam pääsee mukaan piireihin, kokeilee pilveä, saa ensimmäisen tyttöystävän ja eroaa sekä rakastuu nuoruuden koko vimmalla. Hän yrittää sopeutua ja käyttäytyä muiden nuorten tavoin, mutta taustalla vaikuttavat lapsuuden traumaattiset kokemukset ja ystävän itsemurha. Kokemuksistaan Charlie kirjoittaa kirjeitä tuntemattomalle henkilölle.

Minä todella samaistuin Charlieen, mikä teki lukukokemuksesta omakohtaisen ja vaikuttavan. Tiedän, miltä tuntuu olla seinäruusu, joka pitää enemmän tarkkailemisesta kuin osallistumisesta. Tiedän, miltä tuntuu kun pelkää, että sanoo jotakin väärää tai ei osaa olla muiden seurassa. Ja tiedän, miten hyvältä tuntuu vain tarkkailla, kun ei aina ole omia mielipiteitä asioihin. Ainoa, mikä erottaa minut Charliesta, ovat hänen huumekokeilunsa ja lapsuudessa kokemansa hyväksikäyttö. Niistä minulla ei onneksi ole kokemusta. Olin Charlieta onnekkaampi ja kiltimpi, täysin päihteetön seinäruusu. Vaikka Charlie on kuvitteellinen hahmo, joka kirjoittaa kirjeitä kuvitteelliselle henkilölle, toivoin todella lukiessani, että hän olisi oikea ja minä voisin olla tuo henkilö. Kirjoittaisin hänelle takaisin ja kertoisin, että kaikki järjestyy. Charliesta ei mielestäni voi yksinkertaisesti olla pitämättä.

 

Katselen käytävillä toisiaan kädestä pitäviä ihmisiä ja yritän miettiä, miten se kaikki toimii. Koulun tansseissa istun taustalla, naputan kengänkärjellä tahtia ja ihmettelen, kuinka moni pari tanssii "omaa lauluaan". Käytävillä näen tyttöjä, jotka pitävät poikaystäviensä takkeja, ja mitein omaisuuden käsitettä. Ja ihmettelen, onko kukaan todella onnellinen. Toivon, että on. Todella toivon niin.

"– – Joskus vain on niin, että ihmiset ajattelevat ajatuksia, jotta heidän ei tarvitsisi osallistua elämään."

"Onko se huono asia?"

"On." (s. 36)

 

Ärsyynnyin vähän siitä, miten Charlien ystävät yrittävät rivien välistä tehdä hänestä sosiaalisemman. Pidin kyllä siitä, että Sam ja Patrick ja muut ottavat hänet mukaan, kutsuvat bileisiin ja hengaavat hänen kanssaan, mutta minusta Charliessa ei ole mitään vikaa. Joidenkin ihmisten on tarkoitus ollakin seinäruusuja ja he tulevat esiin kuorestaan sitten kun tulevat. He tarvitsevat aikaa ja varovaista rohkaisua, joskus eivät sitäkään, koska jotkut seinäruusut eivät välttämättä koskaan muutu. Minusta ihmisten erilaisuus on mahtava juttu. Yksinäisiä seinäruusuja pitää kutsua leikkiin mukaan, mutta heille pitää antaa tilaa olla myös omia itsejään. Ehkä tämä meni itselläni vähän tunteisiin siksi, että tunsin kirjan puhuttelevan minua todella henkilökohtaisella tasolla. Menin vähän puolustuskannalle aina, kun Charlien syrjäänvetäytyvää luonnetta puitiin ja pohdittiin. Halusin puolustaa häntä ja itseäni. Kaikkia maailman seinäruusuja.

Pidin kirjassa eniten Charlien hahmon samaistuttavuudesta. Hänen perheensä vaikuttaa kaikin puolin ihanalta, vaikka vanhemmat jäävätkin vähän etäisiksi. Pidin myös kokoelmakasettien tekemistä ja The Rocky Horror Picture Show'n shadow cast -tapaamisia perjantai-iltaisin (googlasin ilmiön, en tuntenut sitä) mahtavana tuulahduksena 90-luvulta. Se, että Patrickista on tehty homo, sopii mielestäni hyvin tähän romaaniin. Kuten aiemmin mainitsin, nuorille läheisiä teemoja vilisee teoksessa, minkä vuoksi sen käsitteleminen yhdessä nuorten kanssa voisi olla kiinnostavaa. Charlien mielenterveysongelmien vähittäinen paljastuminen ja lopun shokkipaljastus hyväksikäyttävästä tädistä yllättivät ja järkyttivät. Myös kirjan alku ja Charlien ystävän itsemurha tulivat puskista, mutta näiden asioiden esiintuominen ja niistä keskusteleminen on mielestäni helpointa fiktiivisen kirjallisuuden avulla. Samista en hirveästi pitänyt. Charlie ansaitsee jonkun enemmän itsensä kaltaisen, ja onneksi kirjan loppu jättääkin lukijan arvailun varaan, mitä Charlielle tapahtuu lukion toisena vuonna. Ehkä hän tapaa jonkun kivan tytön, joka pitää hänestä juuri sellaisena kuin hän on.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Elämäni seinäruusuna kolahti minuun hyvin henkilökohtaisella tasolla. Se kertoo 1990-luvulla eläneen 15-vuotiaan pojan lukion aloittamisesta ja käsittelee nuoruuden kokeilujen ohella rankkojakin teemoja ja kokemuksia. Hieno kirja, jonka luetuttaisin mielelläni (ainakin) lukioikäisillä oppilailla. 1990-luvun nuoret ovat pohjimmiltaan hyvin samanlaisia kuin 2020-luvun nuoret, vaikkei kokoelmakasetteja enää harrastetakaan. Suosittelen nuorille, nuorille aikuisille ja aikuisille. Tämä romaani jätti minuun jäljen, toivottavasti sinuunkin, jos aiot lukea tämän.

Annoin Goodreadsissa neljä tähteä.

maanantai, 7. kesäkuu 2021

Dekkariviikko kirjablogeissa 2021: Lentävä kuolema

dekkariviikko%20kirjablogeissa.jpg
 

Osallistun tällä postauksella Yöpöydän kirjat -blogin järjestämään kirjablogien dekkariviikkoon (7.-13.6.2021), jossa olen ensimmäistä kertaa mukana. #dekkariviikko
 

20210607_094835.jpg
 

Olen blogissani kertonut aiemmin siitä, miten dekkarit ovat minulle sellainen kerran puolessa vuodessa -makupala. Pelkään kyllästyväni, jos luen niitä liikaa. Tästä syystä minulla ei oikeastaan ole lempidekkaristeja enkä osaa suositella kovinkaan montaa dekkaria. Viime vuonna tuli luettua vain kolme. Tälle vuodelle olen jo yhden dekkarin lukenut, Yrsa Sigurðardóttirin Pyörteen, ja dekkariviikkoa varten luin toisen, Agatha Christien Lentävän kuoleman. Lisäksi kirjahyllyssä odottaa lukemista Jussi Adler-Olsenin Tapaus 64, ja Helmet-lukuhaastetta varten olen ajatellut lukea vielä pari kirjastosta lainattavaa dekkaria lisää. Tästä vuodesta näyttäisi siis tulevan, jos ei nyt dekkaripainotteinen, niin ainakin reilusti dekkarintäyteisempi kuin yleensä! Yritän kyllä pitää taukoa noiden lukulistallani olevien dekkareiden välillä, sillä jos luen ne kaikki putkeen, saan varmasti dekkariyliannostuksen.

Pakko mainita, että kirjahyllyssäni on nyt myös pari päivää sitten kirpputorilta tekemäni upea dekkarilöydös: Agatha Christien Hercule Poirotin johtolangat: viisi kuulua mysteeriä, joka sisältää seuraavat Poirotit: Stylesin tapaus, Idän pikajunan arvoitus, Kortit pöydällä, Kuolema niilillä sekä Esirippu. Se on aikamoinen järkäle enkä edes unelmoi sen lukemisesta tämän vuoden puolella. Ajattelin säästää sen ensi kesää varten ja pitää kunnon Poirot-maratonin.
 

Lent%C3%A4v%C3%A4%20kuolema.jpg

Joululomalla nautiskelin Poirotin lyhyet jutut -novellikokoelmasta. Vaikka se olikin ensimmäinen lukemani Poirot, tunnen Poirotin kuuluisimmat tapaukset ja hänen matkassaan seikkailevat hahmot, kuten komisario Jappin, Hercule Poirot -televisiosarjasta. Onneksi, sillä dekkariviikkoa varten lukemani Lentävä kuolema on kahdestoista Poirot-seikkailu. Käsittääkseni Poiroteja ei ole välttämätöntä lukea järjestyksessä, mutta kirjoissa saattaa olla lyhyitä viittauksia edellisten osien tapahtumiin ja henkilöhahmoihin, joten olisi hyvä tietää keskeisimmät henkilöt. Juuri tämä Poirot valikoitui sattumalta, sillä mennessäni viikko sitten kirjastoon hyllyjen väliin ei vielä rajoitusten vuoksi päässyt. Pyysin kirjastovirkailijaa katsomaan, mitä Poiroteja heiltä löytyy hyllystä, ja tuomaan niistä jonkun. Näin sain ovelasti jonkun toisen valitsemaan minulle satunnaisen Poirotin, sillä en olisi itse osannut valita. Sain käteeni tämän, ja olin tyytyväinen. Kansikuvakin on todella kaunis ja viehättävä, siitä tykkään. Vuoden 2021 Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän tuskin yllättävästi kohtaan 31: Jännityskirja tai dekkari.

 

Lentävä kuolema / Murder in the Clouds

WSOY

uusi suomennos 2018

303 sivua

 

Koronkiskuri murhataan lentokoneessa Pariisin ja Lontoon välillä. Onneksi matkustamossa on myös belgialainen mestarietsivä Hercule Poirot pienine harmaine aivosoluineen.

Istuin nro 9 tarjosi Hercule Poirotille mainiot tarkkailuasemat: Hänestä oikealle istui sievä nuori nainen, joka oli silminnähden ihastunut vastapäätä istuvaan mieheen. Ladu Horbury paikalla nro 13 oli mitä ilmeisimmin kokainisti. Käytävän toisella puolella istuvaa salapoliisikirjailijaa ahdisteli ampiainen. Mutta Poirot ei nähnyt, että istuimella nro 2 hänen takanaan kyhjötti naisen eloton ruumis. Käy ilmi, että nainen on murhattu myrkkynuolella. Ammuttiinko se kenties puhallusputkella tai imukkeella? Misi uhrin kahvikupin vieressä on kaksi lusikkaa? (takakansiteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Lentokoneessa tapahtuu murha. Tunnettu rahanlainaajanainen löydetään kuolleena, reikä kaulassaan. Kuolinsyyksi epäillään ensin koneessa lentänyttä ampiaista, mutta lattialta löytyy Etelä-Amerikan alkuasukkaiden käyttämä puhallusputki. Kaikki viittaa myrkkynuoleen, jonka murhaaja on ampunut naisen kaulaan. Lentokoneessa matkustanut Hercule Poirot alkaa tutkia tapausta innoissaan vaikkakin nukkui itse miltei koko lentomatkan ajan.

 

Hän [kuolinsyyntutkija] sanoi, että käsillä oli epäilemättä hämmästyttävin ja uskomattomin tapaus, jonka hän oli urallaan kohdannut. Nainen oli murhattu – itsemurha ja onnettomuus voitiin sulkea ehdottomasti pois – kesken lentomatkan pienessä suljetussa tilassa. – –

Rikoksen tekotapa oli ollut ainutlaatuisen uhkarohkea. Kymmenen todistajan läsnä ollessa – kahdentoista, jos stuertit laskettiin – murhaaja oli nostanut puhallusputken huulilleen ja lähettänyt kohtalokkaan nuolen matkaan niin, että kukaan ei ollut huomannut mitään. (s. 62-63)

 

Muistan nähneeni Lentävästä kuolemasta televisiosarjan jakson, mutten kaikeksi onneksi muistanut lukemista aloittaessani, kuka murhaaja on. Ajatus lentokoneessa tapahtuvasta murhasta on hyvin jännittävä. Minua kiehtovat kaikki tällaiset pienissä paikoissa tapahtuvat suljetun paikan murhat (ja suljetut paikat yleensäkin, kun on kyse jännityksestä ja kauhusta). Niissä on jotakin selkäpiitä karmivaa, sillä murhaaja on yleensä joku paikalla olleista. Epäiltyjen joukossa on tämä joku hullu, laskelmoiva psykopaatti, joka osaa lasketella sujuvia valheita. Siitä syntyy väistämätön uhkan tuntu, varsinkin jos pelätään, että murhaaja tappaa uudestaan. Tämän dekkarin perusajatuksena onkin toitottaa sitä, miten murha vaikuttaa kaikkiin sitä todistaneisiin tavalla tai toisella ja ulottuu kauemmas kuin vain murhaajaan ja murhattuun.

Tyypillisen Poirot-dekkarin kaavaa tämä kirja rikkoo siinä suhteessa, että Poirot on paitsi paikalla murhan tapahtuessa, myös nukkuu sen ohi kärsiessään matkapahoinvoinnista. Siksi häntäkin epäillään murhaajaksi. Mielestäni tässä olisi ollut mahdollisuudet jännittävimpiinkin juonenkäänteisiin: Poirotia olisi voitu syyttää ihan tosissaan. Harmi vain, että koska kyseessä on jo kahdestoista Poirot-kirja, Poirot tunnetaan sekä Englannin että Ranskan poliisissa todella hyvin. Häntä epäillään hetken ajan, mutta sitten epäilykset raukeavat tyhjiin ilman kunnon tutkintaa, koska Poirot on Poirot. Olisin toivonut Poirotille kuumempia paikkoja ja seurannut mielenkiinnolla, miten hän puhdistaisi maineensa ja todistaisi syyttömyytensä. Joku yhtä taitava kuin Poirot olisi voinut tulla mukaan kuvioihin piinaamaan Poirotia. Mitään sellaista ei kuitenkaan kirjassa nähdä, valitettavasti.

Muulla tavoin romaani on hyvin tyypillinen Agatha Christien dekkari. Tarinan langat avautuvat hitaasti lukijalle eikä tavallinen taulapää-lukija (lue minä) pysty päättelemään murhaajaa, vaan hänen henkilöllisyytensä on täysi yllätys kirjan lopussa. Kaiken taustalla on vähemmän yllättävästi suuri perintö, jota tavoittelevat kimpassa toimivat mies ja nainen. Valepukuja ja vääriä henkilöllisyyksiä vilisee, kun osa henkilöhahmoista paljastuu aivan toiseksi kun kirjan alussa.

Poiroteiden tunnelma on ihan omaa luokkaansa sekä televisiossa että kirjoissa, ja omalla kohdallani niiden suurin anti on juuri tämä historiallinen kuvaus ja tunnelma. 1930-luvun Englanti ja Pariisi tyylikkäine herroineen ja daameineen saa mielikuvituksen lentämään ja imaisee mukaansa. Christie on myös upottanut tekstiin hauskaa metatekstiä laittaessaan henkilöhahmojen suuhun seuraavanlaisia repliikkejä: "Jos olisin jonkun kirjan henkilö..." ja "Jännityskirjallisuudessa poliisit ovat aina typeriä." En voinut kuitenkaan olla hieman ärtymättä siitä, miten murhaa todistaneita ihmisiä romaanissa kohdellaan. "Mitäs sekaannuit murhajuttuun", muut henkilöhahmot sanovat heille ja uhkaavat jopa potkuilla. Sekaantuminen on mielestäni aika huono sanavalinta, sillä onko se sekaantumista, jos sattuu vain olemaan paikalla, kun jotain tapahtuu? Se antaa ymmärtää, että henkilö olisi tehnyt valinnan olla paikalla. Kaiken kaikkiaan pidin kuitenkin tästä uudesta suomennoksesta, sillä se on todella selkeää ja helppolukuista tekstiä. Vanhahtavia sanoja on karsittu pois, mutta säilytetty kuitenkin himpun verran tunnelmaa luomassa.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Lentävä kuolema on kahdestoista Poirot-tarina. Se on jännittävä suljetun paikan murhatapaus, jossa on Christielle ominaisesti yllättäviä elementtejä, vähemmän yllättäviä elementtejä sekä dramaattinen loppuratkaisu. Erikoista vivahdetta tuo se, että Poirotiakin pidetään epäiltynä, mutta vain pienen hetken. Mukiinmenevä ja lukemisen arvoinen dekkari, joskaan ei omasta mielestäni mitenkään erityisen säväyttävä tai mieleenpainuva.

Annoin Goodreadsissa kaksi tähteä.

sunnuntai, 6. kesäkuu 2021

#bookishsummersundays21: Summer TBR

IMG_20210606_105421_978.jpg


Osallistun Instagramissa raparperitarhareadsin ja kirja_jos_toinenkin järjestämään vuotuiseen #bookishsummersundays21-kirjahaasteeseen nyt ensimmäistä kertaa. Ideana on läpi kesän aina sunnuntaisin postata kirja-aiheinen kuva.

Tänään 6.6.2021, haasteen alkaessa, kerrotaan Summer TBR, eli kirjoja, jotka aikoo kesällä lukea. En ole vielä aivan varma, mitä kaikkea kesän aikana tulee luettua, sillä menen vähän fiiliksen mukaan. Muutama kirja on kuitenkin jo varmana mielessä:

 

IMG_20210606_105421_951.jpg

 

  • Uljas uusi maailma (Osallistun tällä heinäkuun lopussa Klassikkohaasteeseen. Siitä lisää myöhemmin.)
  • Sodassa ja rakkaudessa (Olen lukenut kaksi Cleaven kirjaa ja tykännyt tosi paljon. Siksi odotan myös tätä kirjaa innolla.)
  • Kostajattaret (Kirpputorilöytö vuosien takaa. Ollut lukulistalla jo kauan.)
  • Kuvernöörin nousu & Maailman lahjakkain tyttö (Nämä luen vuoden 2021 Helmet-lukuhaasteeseen kirjoina, joilla on sama aihe: zombit! En malta odottaa.)
  • Rakastin Pabloa, vihasin Escobaria (Tämä on vähän yllättävä valinta, mutta alkoi jostain syystä kiinnostaa tosi paljon. Saa nähdä, mitä tykkään.)
     

Lukemisentäyteinen kesä on jälleen luvassa. Tässä on varmasti vain osa kirjoista, joita tulen lukemaan, mutta ainakin näistä tulen kirjoittamaan ajatuksiani ja tunnelmiani. Nyt nautitaan kesästä :)

sunnuntai, 30. toukokuu 2021

Anna mun kaikki kestää

annamunkaikkikestaa-2.jpg

Kesälomani alkoi! Seuraavat kuukaudet aion ottaa rennosti ja lukea paljon. Aloitan kesälukemiseni Anni Polvan kirjalla Anna mun kaikki kestää. Polvalta olen lukenut muutaman Tiina-kirjan mutten koskaan aiemmin hänen aikuisille suunnattua tuotantoaan, jota sitäkin on aika kiitettävä määrä. Tämä sujahtaa vuoden 2021 Helmet-lukuhaasteessa haastekohtaan 32: Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa (tässä tapauksessa molemmissa). En halunnut lukea kissakohtaan samaa mitä kaikki muut lukuhaasteen Facebook-ryhmässä, vaan etsin netistä jotakin erilaisa ja päädyin sitten sattumalta tähän Polvan romaaniin. Ja onneksi päädyin, sillä nyt olen tutustunut hänen aikuisille suunnattuihin kirjoihinsa :)

 

Anna mun kaikki kestää

Karisto

1977

264 sivua

 

Sirpalla on kummallinen taito joutua aina kaikenlaisiin kommelluksiin. Huippuunsa tämä taito kohoaa kesälomalla, jonka hän viettää maalla tätinsä kissan vahtina. Matkalla sinne hän tutustuu Lasseen ja Tapaniin, jotka ilmestyvät myöhemmin uudelleen hänen tielleen. Ja kun Sirpan huonetoveri Auli tulee myös paikalle, ovat kohtalon langat selvät.

Tytöt joutuvat lähtemään kaupunkiasunnostaan, mutta onnistuvat saamaan uuden Sirpan hyväksyessä hänelle tarjotun taloudenhoitajan paikan. Sirpan vuokraisäntä ei vain tunnu pitävän siitä, että Lasse ja Tapani piirittävät niin innokkaasti tyttöjä. Ei suinkaan vain hänelläkin ole "oma lehmä ojassa"... (takakansiteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

– Mitä tuo kirje sitten tähän kuuluu, onko se joku lomakutsu?

– Tämä on Riitta-tädiltäni, omakotitalon ja siamilaiskissan omistajalta. Hänellä ei ole rahahuolia, niin kuin meikäläisillä. – – Täti kirjoittaa lähtevänsä jonkun ystävänsä kanssa Tanskan matkalle ja pyytää minut siksi ajaksi Sulttaanin vahdiksi ja holhoojaksi. (s. 11)

 

Reilu parikymppinen Sirpa, lasikaupassa työskentelevä liikeapulainen, saa houkuttelevan tarjouksen: hänen tätinsä Eedla-Riitta tarjoaa valkoista maaseutuhuvilaansa hänen käyttöönsä muutamaksi viikoksi matkustaessaan pois. Ehtona on, että hän pitää huolta tädin kissasta eikä kutsu miehiä kylään. Sirpa lähtee innoissaan viettämään kesää maalle ja kutsuu mukaan kämppäkaverinsa, pankissa työskentelevän Aulin. Pian huvilaan tunkeutuu kutsumattomia vieraita: nuorukaiset Lasse ja Tapani, jotka Sirpa ja Auli tapasivat junassa. Palattuaan kaupunkiin Sirpalta ja Aulilta lähtee katto pään päältä, Sirpalta vielä työkin, mutta viime hetkellä Sirpa saa toisen houkuttelevan tarjouksen: taloudenhoitajan paikka omakotitalossa, katto pään päälle sekä katetut ruokakustannukset. Ehtona on jälleen, ettei miehiä saa kutsua kylään. Sirpa suostuu, mutta joutuu hätistelemään ihastunutta Lassea tiehensä. Lisäksi talossa asuva Janne, vuokraemännän veljenpoika, iskee silmänsä Sirpaan, vaikka hänet on luvattu toiselle.

Anna mun kaikki kestää oli tosiaankin ensimmäinen Polvalta lukemani aikuisten kirja. Ilahduin tunnistaessani Tiina-kirjoille ominaisen tyylin myös tässä kirjassa. Olen aina pitänyt Tiinoista juuri Polvan tyylin vuoksi. Hänen henkilöhahmonsa ovat elämänmakuisia ja inhimillisiä ja tekevät jatkuvasti virheitä. He ovat vähän noloja ja siksi niin hellyyttäviä ja hauskoja. Sirpa muistuttaa Tiinaa monella tapaa: ylpeä, vähän hömelö ja tosi kömpelö. En tiedä tämän yhden aikuisten kirjan perusteella, ovatko kaikki Polvan kirjojen sankarittaret samanlaisia, mutta ainakin Sirpa ja Tiina ovat. Huomasin tätä romaania lukiessani entistä selvemmin, että pidän Polvan tyylistä kirjoittaa.

Isoin asia, mihin kiinnitin huomiota, on kirjassa kuvattu 1970-luku. Huvituin ensinnäkin siitä, miten realistisesti kuvatut ihmiset joutuvat jatkuvasti hyvin epärealistisiin tilanteisiin. Sirpaa kuvataan epäonniseksi, mutta hän onnistuu silti hetkeä ennen häätöä saamaan katon päänsä päälle, kun lasikauppaan ostoksille tullut tuntematon rouva pyytää häntä taloudenhoitajaksi veljenpojalleen, koska hän vaikuttaa "kunnolliselta tytöltä". Lisäksi se, miten hyväuskoisena Sirpa nousee ensin juna-asemalla ja sitten kylänraitilla tuntemattomien miesten autoihin, kun hänelle tarjotaan kyytiä määränpäähänsä. Vaivanpalkaksi kumpikin miehistä pyytää pusua tai paria. Koko teoksen ajan henkilöhahmojen usko tuntemattomien ihmisten hyvyyteen ja tuttavallisuus tuiki tuntemattomia kohtaan tuntui hyvin oudolta. Varsinkin näin 2020-luvun kontekstista käsin, kun erilaisten metoo-kampanjoiden ja muiden vuoksi naiset pelkäävät jopa kävellä yksin kotiin pimeällä, saati sitten että antaisivat tuntemattomille edes poskisuukkoa. Maailma on tosiaankin muuttunut tässä välissä. Toisaalta tunsin kateuden pistoksen ajatellessani, miten hauskaa olisi ollut elää tuohon aikaan ja toimia taloudenhoitajana. Tekisin enemmän kuin mielelläni työkseni pelkkää ruoanlaittoa, leivontaa ja siivousta.

Toinen asia, mistä huvituin, ovat romaanin vanhanaikaiset sanat ja sanonnat. Sivuilta löytyi sellaisia helmiä kuin "istua tasatakamuksin", "pootoori", "suuliina", "rintsut" ja "huoneusto". Löysinpä myös yhden sanonnan, jonka olen kuullut oman äitini suusta ollessani lapsi: "niin nälkä että näköä haittaa". Suomen kielen opinnoissani olen saanut tietää, että samalla kun kieleen tulee jatkuvasti uusia sanoja, monia vanhoja jää pois ja katoaa käytöstä. Kieli on jatkuvassa liikkeessä, ja 1970-luvulla yleiset ja ymmärrettävät sanat ja sanonnat voivat olla nykyihmiselle täysiä mysteerejä. Itse en esimerkiksi tiennyt, mikä on pootoori, ja jouduin googlaamaan sen. Suuliinan ja rintsut ymmärsin, mutta ne tuntuvat kyllä sanoina todella vanhahtavilta.

 

Hän muisti Aulin varoituksen ja hymähti. Niin kuin hän nyt Tapania, kun Jannekin oli...

– Sanoinko minä Janne? Hänen oli pakko pysähtyä ja kysyä itseltään, mitä hän oikein oli sanonut. – Lassehan minun piti sanoa. Hän ei ollut kuitenkaan sisimmässään varma, kumman hän oli aikonut sanoa. (s. 220)

 

Jotkin asiat romaanissa ärsyttivät, kuten seksistiset miehet, mutta sitä selittää kirjoitusajankohta, joten se on  enemmänkin huomio kuin miinus. Huomasin myös, että lukiessani pidemmälle aloin vähän turhautua ja ärsyyntyä Sirpan jatkuviin toilailuihin. Polva kirjoittaa hyvin, mutta tuntui, että tässä kirjassa ei muuta olekaan kuin noloja tilanteita toisensa perään. Niistä tuli niin kauhea myötähäpeä, etten meinannut välillä kestää. Suurimman osa kuvatuista tilanteista voisi vieläpä helposti välttää tai hoitaa avoimuudella ja kärsivällisyydellä. Näitä ominaisuuksia ei kenelläkään henkilöhahmolla kuitenkaan ole, joten ongelmia syntyy helposti. Ymmärrän kuitenkin sen humoristisen otteen elämään ja asioihin, jota Polva tavoittelee, ja kaiken kaikkiaan inhimillinen ja mokaileva päähenkilö oli mieleeni. Tämä on kauttaaltaan sellainen hyvän mielen kirja, joita ei enää kauheasti nykypäivänä kirjoiteta. Sellaisiakin on hyvä lukea välillä.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Jos olet Tiina-kirjojen ystävä, Anni Polvan Anna mun kaikki kestää on sinulle sopiva kirja. Sen päähenkilö Sirpa muistuttaa hyvin paljon Tiinaa: hän rämpii eteenpäin elämässä toilaillen jatkuvasti sitä itse aina edes tajuamatta. Kaikesta huolimatta Sirpa saa kuitenkin onnellisen loppunsa, enkä voisi hänelle enempää toivoa. Kirjassa on humoristinen ote elämään ja sen lukemisesta tulee hyvä mieli. Se on myös kivaa kesälukemista, sillä tapahtumat sijoittuvat kesään ja Suomen maalaismaisemiin. Suosittelen siis myös kesälomalukemiseksi :)

Annoin Goodreadsissa kaksi tähteä.