Charlaine Harris: Veren voima / Dead until dark

suom. 2010, Johanna Vainikainen-Uusitalo

Gummerus

336 sivua

25-vuotias Sookie Stackhouse (mikä nimi!) asuu Bon Tempsin pikkukaupungissa Pohjois-Louisianassa ja työskentelee tarjoilijana Merlotte's-nimisessä baarissa. Sookien vanhemmat ovat kuolleet tulvassa vuosia sitten ja hän asuu 78-vuotiaan isoäitinsä kanssa. Isoveli Jason asuu vanhemmilta jääneessä talossa. Sookie on muuten aivan tavallinen nuori nainen, mutta hänellä on kyky (tai vamma, kuten hän sitä itse nimittää kutsuen itseään vammaiseksi, mikä särähti omaan korvaani aika ikävästi 🤔). Hän pystyy kuuntelemaan ihmisten ajatuksia. Suurimman osan ajasta Sookie tosin yrittää olla kuulematta niitä. Kykynsä vuoksi häntä pidetään hulluna ja kartetaan eikä miesten tapailukaan oikein onnistu. Sitten baariin astelee vampyyri nimeltä Bill. Bill on vähällä joutua epämääräisten tyyppien uhriksi, mutta Sookie pelastaa hänet. Bill on salaperäinen ja komea, ja mikä parasta: Sookie ei pysty lukemaan hänen ajatuksiaan. Bill muuttui vampyyriksi vuonna 1870 ollessaan 30-vuotias ja taisteli sisällissodassa. Sen lisäksi että Sookien isoäiti on innoissaan ajatuksesta, että lapsenlapsi seurustelee vampyyrin kanssa, Sookie itsekin on hyvin kiinnostunut Billistä. Bill pitää siitä, ettei Sookie pelkää tai inhoa häntä, ja Sookie kokee, että Bill jos kuka ymmärtää häntä ja hänen erilaisuuttaan.

Billin ilmestyttyä kuvioihin uneliaassa Bon Tempsissa alkaa tapahtua murhia. Ensin kuolee Sookien vanha koulukaveri Maudette, joka löytyy kotoaan kuristettuna, vampyyrin puremia sisäreisissään. Sitten kuolevat Billiä ahdistelleet punaniskat mukamas tornadon iskettyä heidän asuntovaunuunsa, Sookien työkaveri Dawn, Sookien isoeno Bartlett sekä Amy-niminen tyttö. Jasonia epäillään murhista, sillä kaikkia kuolleita tyttöjä yhdistää paitsi kiinnostus vampyyreihin, myös se, että naistenmiehenä tunnettu Jason on maannut heidän kanssaan.

"Juo", hän sanoi karheasti, ja minä imin. Hän voihkaisi äänekkäämmin, matalammin, ja tunsin hänen painautuvan minua vasten. - - Minä join ja näin näkyjä, näkyjä joiden taustana oli pimeys, valkoisia hahmoja jotka nousivat maasta ja lähtivät metsästämään, kiihkeän juoksun läpi metsien, saaliin joka huohotti edellä ja sen kiihottavan pelon, takaa-ajon, nopeita askeleita, kuulin veren sykkeen saaliin suonissa... - -

Tämä oli aikamoisen rajua menoa telepaattiselle tarjoilijatytölle Pohjois-Louisianasta. (s. 228)

Puhuin juuri ystäväni kanssa siitä, miten tämänkaltaista urbaania fantasiaa ei oikein enää kirjoiteta. Urbaani fantasia ja maaginen realismi on aina kiehtonut minua. Kirjan maailma on muuten meidän maailmamme kaltainen, mutta siinä liikkuu vampyyrejä ja myöhemmissä osissa ilmeisesti paljon muitakin yliluonnollisia olentoja. Vampyyrit ovat neljä vuotta sitten tulleet ihmisten tietoisuuteen ja nauttivat nyt lain suojasta. Japanissa on kehitetty myytäväksi synteettistä verta, joka antaa vampyyreille kaikki tarpeelliset ravintoaineet ja mahdollistaa heidän elonsa ihmisten parissa. Mitä tulee vampyyrien vereen, se on ollut suosittu huume jo vuosia, sillä sillä väitetään olevan monia terveysvaikutuksia: se lievittää taudin oireita ja lisää seksuaalista kyvykkyyttä. Suurin osa ihmisistä suhtautuu vampyyreihin edelleen epäillen, jopa vihamielisesti. Jotkut ihmiset kuitenkin hännystelevät vampyyrejä. Nämä niin kutsutut hammashaukat roikkuvat vampyyrien seurassa ja haluavat tulla purruksi säännöllisesti. Kirjan maailma on siis ihan kiinnostava.

Katsoin jokin aika sitten kirjasarjaan perustuvan True Blood -televisiosarjan ensimmäisen tuotantokauden, mikä innoitti lukemaan tämän kirjan. Oli kivan helppo kuvitella hahmot sarjan näyttelijöiden näköisiksi. Kuten niin usein kirjoissa ja sarjoissa/leffoissa, joitain eroavaisuuksia kuitenkin löytyy ja ne joko häiritsivät tai sitten eivät. Ulkonäön erilaisuudet eivät niinkään häirinneet, kuten se, että isoäiti Adele on kirjassa luiseva ja sarjassa pyöreä ja Samilla on kiharat vaaleat hiukset eikä suoria ruskeita hiuksia. Suurin eroavaisuus mikä häiritsi oli muutaman televisiosarjassa olennaisen sivujuonen puuttuminen. Taraa ei ole kirjassa lainkaan vaikka sarjassa hän on Sookien paras ystävä ja tärkeä sivuhahmo. Sookien veljen Jasonin sivujuonnetta vampyyrin vereen koukkuun jäämisessä ei ole kirjassa lainkaan eikä liioin Lafayetten ja vampyyrimiehen (seksi)suhdetta. Päihdevastaisena ihmisenä en pannut pahakseni sitä, että kirjassa ei kuvata Jasonin päihderiippuvuutta, sillä se olisi saattanut luettuna tuntua raskaalta ja ahdistavalta. Mietin kuitenkin, mistä idea on repäisty televisiosarjaan.

Kirja luokitellaan chick litiksi vampyyrimaustein, mitä se tosiaan on. Kyseessä ei ole mikään kerronnan taidonnäyte. Suomennoksestakin voi olla montaa mieltä. Sam, Sookien pomo, kutsuu häntä NÖPÖSEKSI. Sookie on lapsellinen henkilöhahmo, kuten sarjassakin. Veli Jason jää etäiseksi, sillä hän ei nouse päärooliin sarjan tavoin vaan jää hyvin taka-alalle. Bill oli ehkä hahmoista ainoa, joka on tosi samanlainen sekä kirjassa että televisiosarjassa.

"Sanoit niille muille vampyyreille, että minä kuulun sinulle", sanoin.

"Aivan."

"Mitä se tarkkaan ottaen tarkoitti?"

"Se tarkoittaa, että jos he yrittävät juoda sinusta, minä tapan heidät", hän sanoi. "Se tarkoittaa, että sinä olet minun ihmiseni." (s. 115)

Billin lähdettyä New Orleansiin murhaaja tulee Sookien talolle. Hän paljastuu Reneksi, Sookien työkaveri Arlenen eksäksi. Renen mielestä kuka vain joka tekee sitä vampyyrin kanssa ansaitsee kuolla, jopa hänen oma siskonsa, jonka hän on tappanut omin käsin. Vampyyrin verta suonissaan Sookie on niin vahva, että onnistuu puolustautumaan Renetä vastaan. Mies tunnustaa kaiken poliisille. Bill palaa takaisin ja kertoo saaneensa viran Viidennen alueen tarkastajana. Mitä se tarkoittaa, sen hän kuulemma kertoo myöhemmin. Nyt he voivat vihdoin palata normaaliin elämään. Paitsi että elämä on kaukana normaalista kun Sookie on nyt astunut vampyyrien maailmaan.

Tätä kirjaa on tosi vaikea arvioida tähdillä ja muutenkin. Kyllä tämän nyt luki, mutta en ole kovin vaikuttunut enkä suoraan sanottuna varmaan jaksa jatkaa tämän kirjasarjan parissa. Televisiosarjaa voisin kokeilla vielä yhden tai kaksi kautta. Kirja osoittautui kuitenkin varsin keskinkertaiseksi lukukokemukseksi. Maailma on ihan kiintoisa, mutta henkilöhahmot jäävät niin latteiksi, ettei heistä jaksanut oikein kiinnostua. Voi tosin olla myös, että vampyyri-innostukseni alkaa tältä syksyltä jo laantua, haha!

⭐⭐/5

Lisää vampyyrikirjoja:

• Bram Stoker: Dracula
• Stephenie Meyer: Houkutus
• Stephenie Meyer: Uusikuu
• Karina Halle: Blood Orange

R. L. Stine: Naamioitu kostaja / Phantom of the auditorium

suom. 2007, Marja Helanen-Ahtola

Sanoma Magazines Finland

134 sivua

"Tässä koulussa on oikea aave. Ja ja jostain syystä se yrittää pilata meidän näytelmämme." (s. 65)

12-vuotias Brooke ja hänen paras ystävänsä Zeke käyvät Woods Millin koulun 6. luokkaa. He fanittavat kauhuleffoja ja kaikkea pelottavaa eivätkä Brooken sanojen mukaan ikinä säiky mitään. Tämän vuoden koulunäytelmä on kuulemma pelottava, joten Brooke ja Zeke ovat hakeneet mukaan. He saavat pääroolit. Jakaessaan käsikirjoitukset opettaja kertoo Aave-nimisen näytelmän taustoista. 72 vuotta sitten kun koulu rakennettiin, kirjaston kellarista (tämä kohta jäi vähän epäselväksi, sillä miten uuden vastarakennetun koulun kellarista voi löytyä yhtään mitään 🤔) löytyi käsikirjoitus. Koulu päätti toteuttaa Aave-näytelmän. Pääosaa esittänyt poika kuitenkin katosi ensi-iltana ja näytelmä peruttiin. Koko koulu etsittiin perusteellisesti, mutta poikaa ei koskaan löydetty. Käsikirjoitukset tuhottiin, paitsi yksi, joka säilytettiin koulun holvissa. Nyt Aave aiotaan esittää ensimmäistä kertaa. Brooken ja Zeken luokkakaveri Tina muistaa kuulleensa isoisoisältään näytelmän kirouksesta. Aave ei anna kenenkään esittää kyseistä näytelmää. Zeke innostuu vaikka opettaja vakuuttaa, että kyseessä on pelkkä tarina.

Koulun auditorion lavalle on rakennettu salaluukku, joka vie vivusta vetämällä puolitoista kilometriä näyttämön alle. Tutkiessaan salaluukkua opettajan kielloista huolimatta Brooke ja Zeke tapaavat koulun yövahtimestari Emilen, joka käskee heidän painua tiehensä. Näytelmäharjoitusten alettua kouluun tulee uusi oppilas Brian, joka pääsee näytelmän lavastajaporukkaan. Samaan aikaan alkaa tapahtua kummia. Brooken lokerosta löytyy Zeken kuminaamari ja uhkaava viesti pysykää poissa minun omasta kodistani kullankalliista. Naamioitu viittahahmo terrorisoi harjoituksia. Joku tuhrii taustakulissin punaisella maalilla ja kirjoittaa siihen saman uhkauksen. Valitettavasti syyttävä sormi osoittaa Zekeen, joka esittää pääosaa Aaveena, varsinkin sen jälkeen kun maalipurkki löytyy hänen lokerostaan. Opettaja erottaa hänet näytelmästä. Zeke saa ikuisen kotiarestin ja häneltä takavarikoidaan videot. Ysärilapsen pahin painajainen! 😵 Lapset kuulevat kanslistilta, ettei koulussa ole mitään yövahtimestaria.

Tartuin Aaveen hansikaskäteen ja vein Aaveen sinisten savukiehkuroiden halki näyttämön etuosaan. Valkoinen kohdevalo vangitsi meidät molemmat. Käännyin katsomaan Aavetta. Tuijotin sen sinivihreän naamarin takana oleviin silmiin.

Ja käsitin heti, ettei siinä ollutkaan Zeke! (s. 124)

Aave-näytelmä on suora kopio Oopperan kummituksesta, vaikka kulkeekin eri nimellä, mikä on hauska yksityiskohta. Ärsyynnyin siitä miten paljon kirjan takakansiteksti spoilaa juonta. Siinä nimittäin mainitaan Zeken erottaminen näytelmästä, mikä tapahtuu vasta yli puolenvälin. MIKSI? Jos ei oteta lukuun raivostuttavaa spoileria, tykkäsin. Jännitysmomentti syntyy siitä, että Aaveeksi pukeutuneen tyypin henkilöllisyyttä yritetään arvailla. Jostain syystä kouluun sijoittuvat Goosebumpsit ovat olleet minusta erityisen karmivia ja hyviä, esimerkiksi Kummituskoulu. Lukiessani pohdiskelin myös, että olisin rakastanut tätä kirjaa lapsena, sillä harrastin silloin itsekin teatteria ja kaikki näyttelemiseen liittyvä kiinnosti. En tiedä miksen koskaan tullut tarttuneeksi tähän.

Näyttämön alta löytyy tunneli ja tunnelin päästä pieni kalustettu huone. Siellä asuu Emile-niminen mies. Hänen isänsä työskenteli koulussa 30 vuotta. Menetettyään asuntonsa ja jouduttuaan kodittomaksi (miksi, sitä ei kerrota) Emile muutti asumaan salahuoneeseen. Hän kirjoitti uhkaavat viestit ja yritti siten estää lapsia nuuskimasta. Zeken isä soittaa poliisit hänen peräänsä, mutta Emile pääsee pakoon. Ensi-ilta koittaa. Aave tulee lavalle, mutta hän onkin joku ihan muu kuin näytelmään takaisin otettu Zeke. Aave kertoo tarinansa: se putosi tuntia ennen näytelmän alkua kuolemaansa lattialuukun aukkoon. Kyseessä on siis kuolleen pojan aave! Brooke repäisee Aaveelta naamarin lavalla saadakseen asiaan varmuuden, mutta saa vain Aaveen hoippuroimaan taaksepäin ja putoamaan uudestaan aukkoon. Kun alhaalta tunneleista etsitään, sieltä ei löydy ketään. Esityksen jälkeen Brooken lokerosta sen sijaan löytyy vuoden 1920 vuosikirja. Sen välissä olevassa lehtiartikkelissa on valokuva pääosan esittäjästä, joka on... rumpujen pärinää... Brian.

Loppu oli ennalta-arvattava, mutta pidin siitä silti. Yliluonnolliset twistit ja loput ovat aina mieleeni! Kuten niin usein, tämäkin Goosebumps jätti kysymyksiä lukemisen jälkeen. Jos salaluukku on ollut koulussa yli 70 vuotta, eikö sitä muka ole käytetty missään aiemmassa näytelmässä? Miten kukaan ei ole löytänyt salahuonetta ja huomannut kodittoman miehen asuvan siellä jos Emile kerran tulee välillä ylös luukusta ja kuljeskelee koulussa? Miten Emile joutui kodittomaksi? Miten Brianina esiintynyt aavepoika pääsi aloittamaan koulussa valehenkilöllisyyden turvin, hänellä kun ei ole vanhempia hoitamassa paperiasioita? Ja jääkö Aave kantamaan kaunaa Brookelle siitä, että Brooke tönäisi hänet uudestaan luukusta ja keskeytti hänen monologinsa? Palaako se vielä kostamaan jos/kun näytelmä esitetään vielä joskus?

⭐⭐⭐⭐/5

Joan G. Robinson: Marnie : tyttö ikkunassa / When Marnie was there

alkuperäinen suom. 1970, uusi suom. 2015, Marketta Kuusinen

Gummerus

302 sivua

Helmet-lukuhaaste 2026: kohta 19. Kirjan nimessä on jokin talon osa

Eräänä toisena päivänä Anna näki - tai kuvitteli näkevänsä - ikkunaan tiiviisti painautuneet tytön kasvot joita kehysti pitkä vaalea tukka. Tyttö katseli häntä, ja sitten kasvot hävisivät. Jopa silloinkin kun oli ilmiselvää ettei talossa ollut ketään, Annalla oli outo tunne että häntä tarkkailtiin. Ajan mittaan hän tottui siihen. (s. 42)

Anna on menettänyt nuorena vanhempansa auto-onnettomuudessa. Isoäidin hylättyä hänet Anna joutui orpokotiin, josta hänet adoptoi Prestonin pariskunta. Kirja alkaa siitä, että rouva Preston, jota Anna ei ole koskaan oppinut kutsumaan äidiksi vaan johon viittaa sanalla täti, lähettää hänet junalla Norfolkiin ystävien luo. Tätä edelsi joukko tapahtumia, joita Anna pohtii junamatkalla yrittäen löytää syytä siihen miksi hänet lähetetään pois lukukauden viimeisiksi viikoiksi. Astmakohtauksen jälkeen Anna oli sanonut tohtorille, ettei ole itse huolissaan itsestään vaikka täti on. Tohtorin mukaan matka rannikolle tekee hänen terveydelleen hyvää, sillä hän on alipainoinen. Anna kuitenkin uskoo tietävänsä todellisen syyn: hän on tädilleen rasite, josta halutaan päästä joksikin aikaa eroon.

Anna on hiljainen ja yksinäinen lapsi. Hänellä ei ole ystäviä, hän viettää mieluiten aikansa kotona ja hänen "normaali-ilmeensä", kuten hän itse sitä kutsuu, on hymytön ja totinen. Täti ei Annaa ymmärrä ja on hänestä huolissaan. Kaikki juontaa juurensa hylätyksi tulemisen kokemuksiin. Anna kantaa kaunaa vanhemmilleen ja isoäidilleen, tuntee jopa vihaa siitä, että hänet hylättiin ja jätettiin oman onnensa nojaan orpokotiin. Täti on hänelle rakas, vaikkei hän sitä aina näytäkään. Mitä tulee ystävyyssuhteisiin: "- - kutsut ja kahvikekkerit ja parhaat ystävät olivat suurenmoisia asioita muiden ollessa kyseessä, sillä kaikki muut kuuluivat sisärenkaaseen. Mutta Anna itse oli ulkopuolinen. Ja niinpä nämä ilot eivät koskeneet häntä." (s. 8) Kotona ja koulussa Annalle on toisteltu viime aikoina, ettei hän edes yritä. Täti pelkää Annan tulevaisuuden puolesta. Anna ei kuitenkaan välitä. Hän kokee tädinkin nyt hylänneen hänet kun hänet lähetetään pois.

Tästä surumielisestä alkuasetelmasta siirrytään Norfolkiin meren rannalle, viehättävään Little Overtoniin. Tädin ystävätär rouva Pegg vie Annan kotiinsa, pieneen mökkeröiseen, jossa asuu kahdestaan herra Peggin kanssa. Anna saa pienen huoneen yläkerrasta omaan käyttöönsä. Peggien silmissä Anna on kalpea, luiseva ja jörö pieni tyttö, mutta he kohtelevat häntä ystävällisesti ja lempeän ymmärtäväisesti. Mikä parasta, Anna saa viettää päivät yksin ja rauhassa ilman että kukaan huolestuu hänestä. Annaa jopa kehotetaan tekemään ihan mitä miellyttää. Marskimaan rauhallinen tyhjyys tuntuu sointuvan yhteen Annan oman sisäisen onttouden kanssa. Poukamaa vastapäätä rantatöyräällä, aivan veden partaalla on vanha suuri talo, josta huokuu rauhaa. Paikka on Merihovi ja ollut kauan tyhjillään. Talo vetää Annaa puoleensa. Eräänä päivänä hän törmää sen lähettyvillä vaaleahiuksiseen suunnilleen itsensä ikäiseen tyttöön. Tyttö on Marnie ja hän asuu Merihovissa. Tytöt sopivat, etteivät kerro toisistaan kenellekään. Marnie on ensimmäinen lapsi, jonka kanssa Anna kokee hengenheimolaisuutta. Hänestä on aivan ihanaa kun on salainen ystävä. Anna oppii lisää Marniesta, joka on aika eriskummallinen tyttö. Hänkin viettää päivänsä yksin, sillä hänen vanhempansa ovat paljon poissa. Hoitaja ei vietä aikaa hänen kanssaan ja palvelustytöt kiusaavat häntä. Marnielle Anna paljastaa suurimman salaisuutensa. Hän löysi kerran kotoa kirjeen, josta paljastui, että Prestoneille maksetaan vuotuista määrärahaa hänen ylläpidostaan. Ei ihme, ettei Anna koe olevansa haluttu ja rakastettu saatuaan tietää tällaisen asian.

Kukaan ei ollut koskaan tiennyt mistään hänelle elintärkeästä asiasta; miltä tuntui olla maksettu lapsi, mitä hän ajatteli kun häntä pidettiin erilaisena kuin muut tai kun ihmiset eivät tienneet mitä tehdä hänen kanssaan. Eivät he tienneet edes Marniesta joka oli ollut hänen ensimmäinen paras ystävänsä. (s. 181)

Takakannessa kirjaa kuvataan "kiehtovaksi saduksi sille lapselle, joka elää ikuisesti meissä kaikissa". Ensin ajattelin, että tämä Anna muistuttaa vähän Vihervaaran Annaa. Pian kävi kuitenkin selväksi ettei näin ole. Tämä Anna ei ole yhtään niin elämänmyönteinen ja kauneutta ympärillään näkevä kuin Vihervaaran Anna. Mietin jo ihan kirjan alussa kun Annan luonnetta ja käytöstä kuvataan, että nykyaikana hänet todennäköisesti sijoitetettaisiin kirjolle. Tunsin sääliä ja sympatiaa Annaa kohtaan, varsinkin liittyen pohdintoihin sisä- ja ulkorinkiläisyydestä. Jotkut Annan pohdinnoista kolahtivat, kuten "olen tavannut tarpeeksi ihmisiä yhden päivän osalle" sekä "hän kääriytyi välinpitämättömyyden rauhalliseen koskemattomuuteen". Syyt Annan käytökselle eivät selviä heti vaan niitä avataan pikkuhiljaa samalla kun Anna itsekin oppii lisää itsestään ja kasvaa. Ennen muuta tämä onkin Annan kasvukertomus ja kirjan nimessä mainittu Marnie on vain sivuosassa. Norfolkiin saapuva Anna, jonka ikää ei kerrota mutta jonka arvioin noin kymmenvuotiaaksi, muuttuu tavatessaan Marnien. Hän kasvaa sekä fyysisesti että henkisesti, kehittyy, kypsyy ja aikuistuu.

Miljöö on ihastuttava. Tätä kirjaa pitäisi ehdottomasti lukea kesällä meren rannalla eikä syksyn sateiden vihmoessa ikkunaan. Se auttaisi niin paljon paremmin pääsemään tunnelmaan! Little Overton kuvataan elävästi ja tunnelmallisesti. Pidin myös tavasta, jolla Merihovia kuvataan Annan silmin ikään kuin se olisi elävä ja hengittävä olento.

Ei ollut vaikea arvata, että Marnieen liittyy jotain yliluonnollista. Siksikin pidin tästä kirjasta, koska yliluonnolliset aiheet ovat mieleeni. Tuulimyllyllä vietetyn pelottavan yön jälkeen Anna vilustuu pahasti ja Marnie lähetetään pois. Anna alkaa uskoa, että kuvitteli Marnien eikä tyttöä koskaan ollutkaan. Little Overtoniin alkaa saapua kesävieraita. Palatessaan Merihoviin Anna huomaa, että sitä remontoidaan. Uusi perhe on ostanut sen. Kyseessä on viisilapsinen Lindsayn perhe, jonka lapsiin Anna törmää marskimaalla ja joita luulee aluksi mielikuvituksensa tuotteeksi. He ovat juuri sellaisia lapsia, joiden Anna alun perin luuli asuvan Merihovissa, ja nyt he todella muuttavat sinne kesäksi. Andrew, Matthew, Jane, Priscilla ja joukon pienin Pallukka ottavat Annan ystäväkseen ja kutsuvat hänet kylään. Lindsayn perhe on lämminhenkinen ja rakastava, ja Anna alkaa viettää Merihovissa kaikki päivänsä. Priscilla on saanut omakseen Marnien vanhan huoneen ja löytää seinäkaapin takaa Marnien päiväkirjan. Marnie siis olikin todellinen. Vihko paljastuu 50 vuotta vanhaksi. Marnie oli tyttö, joka eli ensimmäisen maailmansodan aikana, mikä selittää hänen vanhanaikaisen pukeutumisensa, hoitajansa, kotiopettajansa ja palvelustyttönsä. Rouva Preston tulee Little Overtoniin kertoakseen Annalle jotain, mikä olisi pitänyt kertoa jo vuosia sitten, nimittäin sen, että he ovat saaneet rahaa Annan kasvattamisesta. Rouva Preston kuitenkin korjaa Annan käsityksen. Hän ei halunnut pahoittaa Annan mieltä eikä siksi kertonut. Hän todella rakastaa Annaa. Tätinsä luvalla Anna saa viettää loppukesän Lindsayn perheen vieraana.

Merihoviin tulee vieraaksi neiti Penelope Gill, vanha perhetuttu ja nainen, jonka Anna näki maalaamassa rannalla. Gillie kertoo Marianista, tytöstä jonka tunsi ollessaan lapsi ja joka asui Merihovissa. Mariania kutsuttiin Marnieksi. Hän kertoo Marnien tarinan ja tämän vaiheet sen jälkeen kun tyttö lähetettiin sisäoppilaitokseen. Marnie nai pikkuserkkunsa Edwardin ja sai tyttölapsen Esmen, joka jouduttiin lähettämään Amerikkaan pommituksia pakoon toisen maailmansodan puhjettua. Palatessaan Esme kantoi kaunaa äidilleen, karkasi kotoa, meni naimisiin ja sai lapsen. Esme ja hänen miehensä kuolivat auto-onnettomuudessa kuherruskuukautensa aikana. Marnie jumaloi tyttärentytärtään Esmeä, mutta kuoli suruun pian tyttärensä kuoleman jälkeen, joten lapsi lähetettiin orpokotiin. Lapsen nimi oli Marianna. Hän on tietenkin tarinan Anna. Kolme viikkoa myöhemmin Anna on pian lähdössä kotiin kesän käännyttyä kohti loppua. Hän on oppinut jotain tärkeää elämästä. Sisä- ja ulkorinkiläisyys ei riipukaan muista ihmisistä, vaan siitä mitä omassa sisimmässä tapahtuu.

Pidin lukemastani. Pieni, ajatuksia herättävä satu tytöstä, joka oppii että häntä rakastetaan ja hänestä välitetään. Tähän tuskin on jatko-osaa, mutta olisin voinut lukea Annasta lisää. Kiinnyin häneen tarinan edetessä. Yliluonnollinen twisti oli kiva lisä. Studio Ghiblin elokuvaa en ole nähnyt, mutta se on varauksessa kirjastosta ja aion katsoa sen pikimmiten. Suosittelen jos kaipaat suloista luettavaa ja haikailet kesää ja merenrantaa 🩵🌊

⭐⭐⭐⭐/5

Karina Halle: Blood Orange

2022

omakustanne

332 sivua

Helmet-lukuhaaste 2026: kohta 18. Kirja, joka kuuluu useampaan eri genreen

Blood Orange on ensimmäinen osa The Dracula Duet -duologiaa. Se on nykypäivään sijoittuva Dracula-mukaelma tosielämän Draculasta, joka on inspiroinut Bram Stokeria. Genreiltään se on dark romance, vampire romance ja fantasiaa. 🌶️-asteikolla se on 5/5 ja sisältää listan sisältövaroituksia.

Because while seducing Dracula was always part of the plan, I was never supposed to enjoy it. I was never supposed to want this.

But I do. And that scares the life out of me. (s. 138)

Kirja ja samalla tarina alkaa vuoden 1714 Ruotsista (heja Sverige!). Tai tarkemmin sanottuna Suomesta, joka tuolloin oli vielä Ruotsin vallan alla. 35-vuotias maanviljelijä Valtu on menettänyt vaimonsa, lapsensa ja maansa Venäjän kruunulle, sillä venäläiset ovat hyökänneet. Valtulla on salasuhde venäläisen kenraalin tyttären Minan kanssa. Mina kertoo olevansa raskaana. Pari suunnittelee karkaavansa yhdessä, mutta he eivät ehdi toteuttaa suunnitelmaansa, sillä Minan palvelijatar paljastaa hänen salaisuutensa. Kenraalin sotilaat piirittävät heidät metsässä ja kenraali itse katkaisee tyttärensä pään miekalla. Ennen kuolemaansa Mina ehtii huutaa Valtulle, että hänen sydämensä tulee aina löytämään Valtun. Samalla hetkellä kun Mina kuolee, Valtu muuttuu vampyyriksi. Hänestä tulee Dracula. 1800-luvun viktoriaanisessa Lontoossa kreivi Valtu liikkuu vampyyriystävänsä tohtori Van Helsingin kanssa (kyllä, tässä versiossa Van Helsing on myös vampyyri!) Museossa Valtu näkee Minan, vuosisata sitten kadottamansa rakkauden ilmielävänä. Mina on uudestisyntynyt Lucille Rollinsiksi. Hän ei aluksi tunnista Valtua. Valtu aikoo kuitenkin saada hänet uudelleen rakastumaan itseensä. He menevät naimisiin ja Lucy tulee raskaaksi, mutta vauva kuolee kohtuun eikä Van Helsing onnistu pelastamaan Lucynkaan henkeä. Ennen kuolemaansa Lucy kertoo muistavansa edellisen elämänsä Minana. Kuollessaan Lucy lupaa taas löytää Valtun seuraavassa elämässä.

Nykyajassa 28-vuotias Dahlia Abernathy näkee joka yö samaa painajaista: oma isä yrittää surmata hänet ja hänen vauvansa samalla kun hänen rakastajansa katsoo avuttomana vierestä. Dahlia on noita ja opiskellut yliopistossa vampyyrien tappajaksi (vampire slayer). Noitien kilta on lähettänyt hänet Venetsiaan, Italiaan etsimään ja tappamaan siellä asuvan Draculan. Peittääkseen todellisen minänsä Dahlia langettaa ylleen lumouksen, joka verhoaa hänen noituutensa, parantaa hänen italian kielen taitojaan ja tekee hänestä paremman muusikon. Samalla se peittää Valtulta sen, kuka hän todella on: Mina ja Lucy uudestisyntyneenä. Dahlia tekeytyy musiikin opiskelijaksi Benedetto Marcello Conservatory of Music -musiikkikouluun, jossa Dracula toimii opettajana. Vampyyrit tappoivat Dahlian omat vanhemmat ja kilta otti hänet siipiensä suojaan, joten vampyyrien tappaminen on hänen kutsumuksensa. Draculan lisäksi Venetsiassa liikkuu kaksi muutakin vampyyriä, Saara ja Aleksi. He ovat tappaneet noidan ja saaneet siten haltuunsa vaarallisen loitsukirjan, jonka avulla voi avata portaaleja toisiin maailmoihin. Näiden portaalien kautta on alkanut tulla erilaisia demoneita meidän maailmaamme, joten Dahlian täytyy käyttää Draculaa päästäkseen Saaran, Aleksin ja kirjan lähelle ennen kuin jotain pahempaa tapahtuu.

Dracula käyttää nimeä professori Valtu Aminoff. Hän opettaa sekä musiikin teoriaa että soittamista. Päivisin hän on opettaja, mutta iltaisin hän pyörittää kirjaston salaoven takana Red Room -klubia. Siellä vampyyrit ja ihmiset harrastavat seksiä ja vampyyrit voivat valvovien silmien alla imeä verta vapaaehtoisista ihmisuhreista. Menetettyään rakkaansa Valtu antoi joksikin aikaa vallan hirviömäiselle puolelleen, mutta nyt hän haluaa hyvittää tekonsa. Palkkansa hän lahjoittaa hyväntekeväisyyteen ja perustamillaan feeding clubeilla hän varmistaa, että vampyyrit eivät tapa ihmisiä, mutta saavat silti juoda verta.

The sexy yet respectable Professor Aminoff on the outside. A depraved bloodsucking vampire ho on the inside. (s. 121)

Tietenkin Dahlia ja Valtu päätyvät kuumaan suhteeseen, ja Dahlia alkaa kyseenalaistaa vampyyrien tappamisen. Kirjan alun slow burn oli herkullista luettavaa. Tykkäsin myös opettaja-oppilas-troopista, varsinkin kun kyseessä on oikeasti aikuisia ihmisiä. Aluksi en ollut ihan varma mitä mieltä olen siitä, että nykymaailman Mina/Lucy/Dahlia on noita. Lopulta se toi kuitenkin jännittävän ja kaivatun twistin tarinaan. Luin Draculan ihan vähän aikaa sitten, joten oli kiinnostavaa peilata tätä romaania sitä vasten. Tänä syksynä olen kuluttanut hyvin paljon erilaista vampyyrimediaa ja tullut siihen tulokseen, että jokaisessa kirjassa, leffassa ja sarjassa vampyyrit ovat aina vähän erilaisia. Tässä kirjassa vampyyriksi voi tulla kahdella tavalla. Ensimmäinen on, että synnyt vampyyriksi. Tällöin elät ihmisenä tiettyyn ikään asti ennen kuin muutut. Naiset muuttuvat 21-vuotiaina ja miehet 35-vuotiaina. Toinen on, että sinusta tehdään vampyyri juottamalla sinulle vampyyrin verta. Tällöin sinusta tulee raivoisa hirviö, eläin, jolla on kyltymätön verenhimo. Saara ja Aleksi, kirjan pahikset, ovat tällaisia "tehtyjä" vampyyreja ja siksi vaarallisia. Vampyyrin pystyy surmaamaan vain siihen tarkoitetulla erityisellä mordernes-tikarilla. Vampyyreihin ei nimittäin tässä kirjassa tehoa valkosipuli, hopea, risti tai sydämeen isketty keihäs. En ihan heti päässyt sisälle siihen, että Valtu on "the Dracula" ja että Mr. Stoker, jonka ystävä hän oli, käytti häntä inspiraationa kirjassaan. Päiväkirjoissaan Valtu kertoo, mitä hänelle oikeasti tapahtui.

Erityisen paljon pidin miljööstä ja tunnelmasta. Syksyinen Venetsia on tapahtumapaikkana ihan täydellinen tällaiseen tarinaan. Kanaalit ja synkät, sokkeloiset kujat, kaupunkia verhoava sumu-usva sekä varjot, jotka vaikuttavat seuraavan sinua kaikkialle... Tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea syksyllä, jotta pääsee tunnelmaan! Pidin myös yearnaamisesta ja tavasta, jolla Valtu puhuu rakastetulleen. Kirjoitin ylös muutamia erityisen ihania kohtia. Mina on Valtulle "salve on the deepest wounds of his excistence". Hän pohtii: "There were so many things I yearned to do to her." Yhdessä erityisen kuumassa 🌶️-kohtauksessa Valtu sanoo Dahlialle: "Your body is an instrument itself." Löydettyään Minan uudestisyntyneenä Lucynä Valtu ajattelee: "She was a goddess. A goddess sent through time for me. She was my destiny." Hän lupaa: "I'm never letting you go. Not in this lifetime, not in the next." En yleensä ole yhtään second chance -troopin ystävä, mutta Dracula/Mina on poikkeus. Tässä yhteydessä on pakko taas hehkuttaa Dracula : A Love Tale -elokuvaa, jonka voi katsoa esimerkiksi Prime Videosta ja jota rakastin yli kaiken.

He is a killer, sure. But so am I. How are we any different?

That darkness inside of me is the result of taking life after life. Perhaps that darkness inside of him is the same. (s. 156)

Tavatessaan Van Helsingin Dahlia kuulee Minasta ja Lucystä ja äkkiä kaikki menneiden elämien muistot palaavat hänen mieleensä. Vessan peilissä hän näkee itsensä samana mutta vaatteet ja hiukset muuttuvat aikakauden mukaan. Minan ja Lucyn muistot mielessään hän yrittää kertoa Valtulle, mutta Valtu ei näe kuka hän todella on, koska lumous estää sen. Mutta lumouksen purkaminen tarkoittaisi, että Valtu näkisi myös, että hän on noita. Dahlia ei saa kerrottua totuutta itsestään, koska pelkää Valtun reaktiota. Kun Valtulle saapuu vampyyrivieraita, joista yksi on vampyyrinoita, Dahlian salaisuus paljastuu. Hän saa myös kuulla totuuden menneisyydestään: vanhempia eivät tappaneetkaan vampyyrit, vaan kilta, joka halusi hänet palvelukseensa. Valtu on raivoissaan nähdessään Dahlian todelliset kasvot. Kaikki tuntuu valheelta ja hänellä on petetty olo. Hän alkaa kuristaa Dahliaa, joka pyytää viimeisillä voimillaan vampyyrinoitaa poistamaan lumouksen. Valtu näkee hänet vihdoin, mutta on jo liian myöhäistä. Dahlia kuolee. Ainoa, mitä Valtu voi tehdä, on kostaa hänen puolestaan noitien killalle. Epilogissa siirrytään 21 vuotta eteenpäin. Newportissa, Oregonissa vampyyriperheen tytär Rose Harper juhlii 21-vuotissyntymäpäiväänsä, jolloin hänestä tulee vampyyri. Muodonmuutoksen yhteydessä hän muistaa menneet elämänsä Minana, Lucynä ja Dahliana.

En pitänyt kirjan lopusta. Kirjailija myöntää loppusanoissa, että päätti aivan viime hetkellä tehdä duologian, koska hahmoilla on vielä niin paljon tarinoita kerrottavana. Mielestäni kirja olisi saanut jäädä yksittäiseksi osaksi ilman jatkoa. Toivoin onnellista loppua, joten Dahlian kuolema lopussa tuotti pettymyksen. Lisäksi jäin ihmettelemään, miten kirjan alussa on hirveä kiire estää Saaran ja Aleksin pahat suunnitelmat vapauttaa demoneita kirjasta, mutta seuraavassa hetkessä hypätään ajassa eteenpäin eikä maailma olekaan demonien kansoittama. Mitä tapahtui? Seuraavassa osassa lähdetään kuulemma kostoretkelle. Nyt on vähän sellainen fiilis, etten jaksa lukea jatkoa. Ehkä jossain vaiheessa?

Tämän kirjan vahvuus on ehdottomasti omaperäinen tarina. Jos kaipaat kuumaa syksyistä vampyyritarinaa viidellä 🌶️ ja tykkäät yernaavasta Draculasta, suosittelen!

⭐⭐⭐⭐/5

Lisää vampyyrikirjoja:

• Bram Stoker: Dracula
• Stephenie Meyer: Houkutus
• Stephenie Meyer: Uusikuu 

Purpah: Suitor Armor : Volume Three

2025

Ten Speed Graphic

213 sivua

Kirja sisältää jaksot 39-51 alun perin Webtoonissa julkaistusta nettisarjakuvasta. Ensimmäisestä sarjisalbumista kirjoittamani arvio löytyy täältä, toisesta täältä.

Mustasta pörssistä löytyneen V:n tapaaminen saa Lucian tajuamaan, millaisessa tietämättömyydessä hän on elänyt. Haltijat ovat keijuja, joiden siivet on viety joko vapaaehtoisesti tai väkisin. Siipien menetyksen myötä myös yhteys taikuuteen katoaa, minkä vuoksi haltijat on tuomittu elämään toisen luokan kansalaisina ja työskentelemään ihmisten hyväksi. Jotkut keijuista poistattavat siipensä mieluummin V:n luona kuin antavat ihmisen tehdä sen. V suostuu kertomaan lisää sodasta jos Lucia antaa hänen tutkia siipiään. Konsultaatioksi hän sitä kutsuu, sillä hän olisi valmis poistamaan Lucian siivet tämän niin pyytäessä. Siivet nähtyään V kertoo Lucialle, että hän on harvinainen keiju, monarkki (a monarch). Monarkit ovat keijujen kuninkaallisia, jotka kerran hallitsivat keijukansaa. Ihmisten ja keijujen sota alkoi vähemmän yllättävästi siitä, että keijut opettivat taikuutta ihmisille, jotka alkoivat käyttää sitä pahaan ja opittuaan keijujen heikkoudet aloittivat sotia ja rikkoivat rauhansopimuksen. Ihmisten itsekkäät teot johtivat keijujen tuhoon. Monarkkeja syytetään sodasta, sillä he luottivat ihmisiin ja solmivat heidän kanssaan sopimuksen. V:n tapaaminen saa Lucian tuntemaan syyllisyyttä, surua ja vihaa. Hän ei tiedä mitä ajatella kaikesta kuulemastaan.

Linnaan saapuu vieras, Reimundin setä lordi Ricon. Hänellä on haltijoita orjinaan. Ricon tarjoaa apuaan keijujen aiheuttaman ongelman ratkaisemisessa. Hän jopa pyytää saada nähdä Lucian korvat, koska kuulemma keneenkään ei voi luottaa. Onneksi Lucia on juuri loitsinut korvansa näyttämään normaaleilta.

Suurten tanssiaisten iltana tapahtuu kaikenlaista dramaattista. Kirsi kieltää Modeusta tulemasta juhliin, koska haluaa olla Lucian kanssa kahden. Modeus kuitenkin hiipii paikalle Baynardin ja Peresin kannustamana. Paluu linnaan on ollut Lucialle vaikea. Hän ei pysty jatkamaan kuten ennen, ei nyt kun hän on saanut tietää niin paljon asioita. Modeus yrittää lohduttaa häntä, vaikkei löydäkään vielä sanoja kaikelle mitä tuntee sisällään. Se toteaa, että on vihdoin käsittänyt elämänsä tarkoituksen:

I was created to kill. That is what I was told. But now I think...

I was created for you.

Lucia tyrmää tämän ajatuksen sanomalla, että Modeus on olemassa vain itseään varten. Lucia ja Modeus tanssivat parvekkeella, mutta heidän herkkä hetkensä kesketytyy kun yksi vieraista näkee heidät ja haukkuu Luciaa perverssiksi. Juhlavieraat kuiskuttelevat, mikä saa Kirsin suuttumaan Lucialle. Arvostelu kohdistuu nimittäin Lucian kautta välillisesti häneen ja sitä hän ei kestä. Kirsi käyttää tulevaa kuningattaren määräysvaltaansa ja määrää, ettei Modeus saa enää tulla lähellekään Luciaa. Lucia pakenee huoneeseensa, menettää tajuntansa ja havahtuessaan hereille on sinisen liekkimeren ympäröimä. Tuli polttaa häntä ja hän on tukehtua savuun. Ainoa ulospääsytie on ikkunan kautta, mutta Lucia ei osaa lentää. Hän vapauttaa Lazulin ja jää itse tuleen makaamaan (pun intended).

Every second I am here I am pretending to be something that I'm not. I hate how good I have become at pretending...

Tämä sarjan kolmas osa oli aiempia selvästi sykempi, kiitos asioiden joita Lucia oppii menneisyydestä ja itsestään keijuna. Olen tykännyt aiemmissa osissa siitä, että niissä on ollut mukana kevyempiä aiheita ja huumoria. Tässä osassa ei huumoria näkynyt. Tunnelma on painostava ja raskas kuten Lucian mieliala. Pidin enemmän edeltävistä osista. Jos meno äityy entistä synkemmäksi tulevissa osissa, en välttämättä jaksa lukea tätä sarjista pidemmälle.

They say knowledge is power. But they never say how it can turn a once beautiful world ugly in an instant.

⭐⭐⭐/5