Lynn Messina: Murha paremmissa piireissä / A brazen curiosity

suom. 2023, Nelli Hietala

Aula & Co

272 sivua

Helmet-lukuhaaste 2026: kohta 23. Cozy crime -dekkari

Murha paremmissa piireissä on historiallista cozy crimea eli niin kutsuttu pehmodekkari. Sen päähenkilö, 26-vuotias Beatrice Hyde-Clare, on menettänyt vanhempansa viiden vanhana veneilyonnettomuudessa ja kasvanut tätinsä ja setänsä luona. Heille hän on ollut lähinnä taakka, jota sietää kun on pakko. Köyhän taustansa lisäksi Bea on "kiistatta epäonnistunut" löytämään itselleen puolisoa, mikä johtuu siitä, että hän on rampauttavan ujo. Häntä ei myöskään ole kauneudella pilattu. Muut ihmiset luonnehtivat Beaa tylsäksi ja mielenkiinnottomaksi. Hän ei ole taitava keskustelija eikä hänellä ole mitään annettavaa kenellekään. Beatricen tavanomaisuutta korostetaankin useaan otteeseen. Omasta mielestään Bea on ihan nokkela, päättäväinen ja taitava, mutta alistunut kohtaloonsa vanhanapiikana ja hyväksynyt, että tulee todennäköisesti olemaan loppuikänsä tätinsä ja setänsä riesana.

Vera-täti pakottaa Bean mukaansa vierailulle vanhan ystävättärensä luo Englannin järviseudulle, Lakeview Hallin kartanoon. Mukaan lähtevät Bean serkut Flora ja Russell. Lordi ja lady Skeffington ovat kutsuneet vieraikseen myös liudan muita ihmisiä. Vierailu alkaa tylsästi, sillä sateen vuoksi seurue viettää kolme päivää sisätiloissa. Kolmannen päivän yönä Bea ei saa unta ja lähtee kartanon kirjastoon etsimään jotakin luettavaa. Siellä hän kompastuu veriseen kynttilänjalkaan ja löytää yhden vieraista, herra Otleyn, kuolleena kirjaston lattialta. Joku on lyönyt häntä takaraivoon kynttilänjalalla. Ruumiin yllä seisoo Kesgraven herttua, 32-vuotias Damien Matlock. Välttääkseen skandaalin he sopivat, että herttua hakee apua ja Bea palaa huoneeseensa. Seuraavana aamuna herttua väittää jostain syystä kaikille, että herra Otley kuoli oman kätensä kautta. Miesten lähtiessä metsälle ja naisten tehdessä koruompeluksia Bea vetoaa huonoon oloon ja lähtee nuuskimaan. Hän päättää selvittää murhaajan henkilöllisyyden ja todistaa, ettei herra Otley tappanut itseään. Murhatutkimuksia sotkee kuitenkin Kesgraven herttua, joka tuntuu hänkin nuuskivan kartanossa.

Beatrice ei ollut lainvalvoja, joka tutki rikoksia tai otti kiinni syyllisiä. Hän ei ollut edes välinpitämätön konstaapeli, jonka tehtävä oli valvoa yleistä turvallisuutta. Hän oli ikääntyvä vanhapiika, joka etsi viihdyttävistä elämäkerroista helpotusta univaikeuksiinsa. Se, että hän edes kuvittelisi tietävänsä mitään rikosten tutkinnasta, oli lähinnä röyhkeää. (s. 42)

Äärimmäisen ristiriitainen lukukokemus. Alku lähti hyvin liikkeelle, sitten yhtäkkiä koko kirja ja sen henkilöhahmot ärsyttivät tavattomasti, sitten pitkästyin ja jätin melkein kesken, ja jossain kohtaa alkoi taas kiinnostaa. Hyvin epätasainen lukukokemus siis. Tapahtumat sijoittuvat syyskuun puoliväliin, joten sen puolesta se on täydellistä luettavaa tähän vuodenaikaan. Työkaverini suositteli kirjaa minulle pähkäillessäni, mitä sijoitan tämän vuoden Helmet-lukuhaasteen cozy crime -haastekohtaan, ja arveli minun tykkäävän. Tykkäsinkin, nimittäin enemies to lovers -asetelmasta. Damien on sosiaalisen hierarkian ylimmällä askelmalla ja lisäksi äärimmäisen komea kultaisine kiharoineen, kulmikkaine leukoineen ja 190 senttimetrin pituuksineen. Lihaksikaskin hän on, koska harrastaa nyrkkeilyä. Tietenkin. Bea on ensinäkemältä sitä mieltä, että herttua on vastenmielinen mies. Hän ei ole tippaakaan vaikuttunut tuon asemasta tai rahoista, toisin kuin muut. Sitten Bea tulee kuitenkin huomanneeksi, että toisin kuin muiden ihmisten seurassa, herttuan kanssa puhuessaan hän muuttuu kömpelöstä supliikiksi ja itsevarmaksi. Heidän verbaalisia kaksinkamppailujaan oli hauska lukea ja heidän välisensä kipinän aisti sivuilta hyvin. Bea on samaistuttavaksi tehty olemattomine sosiaalisine taitoineen. Häntä myös säälii, sillä Vera-täti arvostelee häntä kärkkäästi eikä hänen tilannettaan todellakaan käy kateeksi.

Mitä tulee romaanin pihviin eli murhatutkimukseen, se ei oikein jaksanut kiinnostaa minua. En ole lukenut dekkareita paljoakaan, mutta sanoisin silti, että tämä on juonen puolesta sieltä tylsimmästä päästä. Okei, tämä on cozy crimeä, mutta juoni voi silti olla vetävä ja jännittävä. Tässä se ei ollut sitä. Murhan taustalta paljastuu salasuhteita, molemminpuolista pettämistä, laitonta kauppaa, huijauksia ja salaisuuksia. Ongelma on kuitenkin tapa, jolla siitä kerrotaan.

Eniten tässä hiersi kirjoitus- ja kerrontatyyli. Siihen kesti päästä sisälle. Lukeminen tuntui välillä aika uuvuttavalta ja keskittyminen oli vaikeaa, kiitos piiiiiitkien virkkeiden, joiden keskellä ajatus saattoi katketa ja jouduin palaamaan alkuun. Samaan aikaan kieli on kuitenkin monipuolista ja dialogi nokkelaa. Siitä muutama esimerkki: Vera-täti ja Flora-serkku saavuttavat "yhteisymmärrystään koskevan yhteisymmärryksen", täti arvostaa "aitoa neitseellistä varautuneisuutta", Beasta herttualla on "ylhäisen aristokraatin alhaiset standardit" ja hän pitää jotakuta toista hahmoa "tyhmänä kuin mätä turnipsi". Arvostan kielellä leikittelyä, mutta liian polveilevia lauseita ja virkkeitä en fiktiossa jaksa.

Hän [Bea] tiesi, että mies tutki tapausta eikä lepäisi ennen kuin hyökkääjä oli pidätetty. Miksi Bea siis jatkoi yhä omia tutkimuksiaan? Halusiko hän ainoastaan vastustaa Kesgravea, joka oli tölväissyt hänen egoaan käskemällä häntä lopettamaan ja ärsyttänyt häntä pedanttiudellaan ja ylimielisyydellään? (s. 149)

Romaanin loppu toi mieleeni Hercule Poirotit: henkilöhahmot kokoontuvat samaan huoneeseen kuulemaan, miten joku heistä esittelee muille teoriansa hyvin yksityiskohtaisesti ja syyttää jotakuta paikallaolijaa murhaajaksi. Murhaajan paljastaminen tuntui vähän laimealta. Kirja loppuu kesken ja kaikki vihjaa siihen, että jatkoa on luvassa. Asiat jäävät aivan kesken Bean ja herttuan välillä. En ole vielä päättänyt, haluanko jatkaa tämän kirjasarjan parissa. Jos jatkan, ainoa syy siihen on, että haluan tietää mitä Bealle ja herttualle käy ja lukea heidän seuraavasta kohtaamisestaan. Heidän sanailunsa ja suhteensa kehittyminen oli tässä kirjassa se kaikkein paras osuus. Muuten en ihan vakuuttunut. Suosittelen, jos cozy crime ja dekkarit kiinnostavat. Jos etsit tosi hyvää ja koukuttavaa dekkaria, siinä tapauksessa neuvon tarttumaan johonkin muuhun kirjaan.

⭐⭐/5

Purpah: Suitor Armor : Volume Two

2025

Ten Speed Graphic

272 sivua

Kirja sisältää jaksot 18-38 alun perin Webtoonissa julkaistusta nettisarjakuvasta. Ensimmäisestä sarjisalbumista kirjoittamani arvio löytyy täältä.

Lady Kirsi ja hänen hovineitonsa Lucia valmistautuvat kuninkaalliselle metsästysretkelle. Heille tulee riitaa kun Kirsin mielestä Lucian pitäisi kieltäytyä kuningas Reimundin hovimaagi Norrixin pyynnöstä alkaa opetella taikuutta. Lucia sanoo ensimmäistä kertaa ääneen mitä todella ajattelee: ettei Kirsin häiden jälkeen tahdo enää olla hovineito vaan etsiä oman polkunsa. Norrix alkaa opettaa Luciaa ja kertoo lisää taikuudesta. Häneltä Lucia kuulee syyn sille, miksi keijuja pidetään niin vaarallisina. Ne saavat energiaa taikomiseen omista siivistään. Niillä on siis käytännössä pohjaton maagisen voiman lähde koko ajan ulottuvillaan, toisin kuin maageilla, jotka tarvitsevat eläin- tai muita uhreja. Lucia ei löydä tietoa keijuista kuninkaallisesta kirjastosta, joten hän menee tapaamaan vangittua keiju Quinnia ja ottaa tämän pixien mukaan. Lucia on ollut siinä uskossa, että ihmiset ja keijut sotivat edelleen, mutta Quinnin mukaan sota päättyi jo miltei sata vuotta sitten. Quinn vihjaa, että jos Lucia etsii vastauksia, niitä hän löytää salaperäiseltä V:ltä, haltijalta joka toimii kaupungin laidalla mustassa pörssissä. Lazuli-pixiestä tehdään Lucian seuralainen siihen asti kunnes Quinn vapautuu.

Lucia saa myös viimein tietää lisää Modeuksesta. Quinn kertoo, että Modeus luotiin surmaamaan keijuja. Modeus ei tiedä mitä tappaminen on, mutta Lucia huolestuu silti. Kun Modeus saa tietää totuuden, tappaako se hänet? Heidän orastava suhteensa saa tästä pienen kolauksen. Metsästysretkellä Lucia avautuu huolistaan ritari Baynardille, joka neuvoo häntä antamaan Modeukselle mahdollisuuden oppia. Vaihtoehto on, että Modeus oppii joltakulta toiselta vähemmän myötätuntoiselta. Lucia seuraa surumielisenä vierestä, miten Modeus tutkii muurahaisia lapsenomaisella innolla ja haluaa hoivata haavoittuneen linnun kuntoon. Miten joku sellainen voi olla tuomittu tappamaan hänet? Lukijakin kiintyy Modeukseen, joka on kuin maailmaa ihmettelevä lapsi.

Modeus has shown that he is capable of more than just violence. But... he is capable of violence. I've seen it. And if he ever did find out what I am... would he really kill me?

Pidin tästä osasta jopa enemmän kuin ensimmäisestä! Modeuksen tarkoituksen paljastuminen oli kauhea yllätys 😰 Pienestä draamasta huolimatta Modeus ja Lucia lähentyvät metsästysretken aikana. Heidän välillään tapahtuu monta suloista kohtaamista. Myös Kirsin ja Reimundin suhde syvenee, ja huomasin seuraavani myös heidän rakkaustarinaansa innolla. Retken aikana Lucian todellinen henkilöllisyys paljastuu Modeukselle. Kun Lucia sanoo pelkäävänsä, Modeus kysyy miksi ja selityksen kuultuaan lupaa pitää Lucian salaisuuden. Heidän luokseen tulee kaunis peura, joka osoittautuu satoja vuosia sitten eläimeksi pysyvästi muuttuneeksi keijuksi. Lucia bondaa sen kanssa kun yksi metsästysretkuelainen ampuu siihen pari nuolta. Modeus raivostuu ja yrittää kuristaa miehen. Samalla se tulee puhuneeksi ensimmäistä kertaa Norrixin ja kuninkaan kuullen. Kun peura päästetään kärsimyksistään, Modeus oppii mitä tappaminen on. Linnassa kuningas vaatii Luciaa ja Norrixia selittämään. Norrix ei tahdo Modeuksen enää toimivan Lucian henkivartijana, mutta Lucia pyytää että Modeus saisi itse puhua omasta puolestaan. Modeus tahtoo jäädä ja saa luvan siihen, sillä ehdolla ettei enää hyökkää kuninkaan miesten kimppuun tai vahingoita Luciaa. Lucia pyytää Kirsiltä vapaapäivän ja menee kaupungille tapaamaan V:tä. Hän ottaa Modeuksen mukaansa turvaksi. Kirja loppuu siihen kun Lucia ja Modeus löytävät mustasta pörssistä V:n. Odotan innolla jatkoa!

It's complicated.

With a magical talking suit of armor? I bet it is.

Jos keijut, ritarit ja monster love kiinnostavat, suosittelen 💖 Tätä voi lukea netistä ilmaiseksi (linkki ylempänä) tai lainata kirjastosta.

⭐⭐⭐⭐⭐/5

R. L. Stine: Näkymättömiin / Let's get invisible!

suom. 2000, Jani Bohm

Helsinki Media

139 sivua

On Maxin 12-vuotissyntymäpäivä ja liuta ystäviä saapuu juhlimaan häntä. He syövät suklaakakkua ja katsovat Terminator-elokuvaa. Yksi vieraista, Erin, innostuu kuullessaan, että Maxin perheen talossa on ullakko, sillä hän rakastaa ullakoita. Se on täynnä vanhaa roinaa, mutta Max suostuu kuitenkin viemään vieraansa sinne. Perheen Pilkku-koira löytää salaoven, jonka taakse kätkeytyy pieni ikkunaton huone. Huoneessa on iso puukehyksinen peili ja sen yläosassa lamppu. Kun lampun laittaa päälle vetämällä narusta, muuttuu peilin edessä seisova näkymättömäksi, ja kun lampun sammuttaa, palaa taas näkyväksi. Yöllä Max ja hänen 10-vuotias pikkuveljensä Vasuri (lempinimi tulee siitä että hän on vasenkätinen) menevät tutkimaan peiliä uudestaan. Vasuri haluaisi kertoa peilistä äidille ja isälle, mutta Maxin mielestä se on liian siisti. Hän tahtoo pelästyttää ystävänsä Zackin. Pian koko joukko - Max, Vasuri, Zack, Erin ja April - alkavat leikkiä peilillä. Kukin heistä muuttuu vuorotellen näkymättömäksi ja he kilpailevat siitä kuka kestää näkymättömänä pisimpään. Pian heille selviää, että mitä pidempään pysyy näkymättömänä, sitä kauemmin kestää palata taas näkyväksi. Lisäksi näkymättömänä ollessa alkaa tuntea olonsa oudon lepattavaksi. Peili muuttuu yhä pelottavammaksi. Eräänä yönä se alkaa kuiskailla Maxin nimeä epätoivoisella ja surullisella äänellä.

Luulin etten olisi lukenut tätä Goosebumpsia, mutta olen kai ainakin aloittanut joskus, sillä kirjan alku tuntui häiritsevän tutulta 🤔 Paljoahan tässä ei tapahdu ja henkilöhahmot pyörivät lähinnä ullakolla peilin kimpussa, mutta kauhuelementti tulee epätietoisuudesta ja tulella leikkimisestä. Lapsista April on ainoa, joka kyseenalaistaa muiden toimet ja muistuttaa, ettei peili ole mikään leikkikalu eikä sen kanssa kannattaisi pelleillä. Myös Max on epäileväinen, mutta taipuu ryhmäpaineen alla, mikä todistaa vanhan sanonnan todeksi: joukossa tyhmyys tiivistyy. Max on veljeksistä se järkevämpi. Vasuri kuvataan jo ensimmäisessä, Maxin syntymäpäivästä kertovassa luvussa rasavilliksi riiviöksi, joka käy jopa äidin hermoille pompottelemalla palloa ja tuhoamalla asioita sillä. Maxista tuli vähän mieleen toisen Goosebumps-kirjan päähenkilö, sillä hän on tarkka hiuksistaan ja tykkää laittaa niitä peilin edessä.

Tuijotin tyhjään peiliin kuvajaiseni paluuta odotellen, kun äkkiä tajusin, etten tiennyt peilistä mitään. En tiennyt mitään näkymättömäksi muuttumisesta enkä näkyväksi paluusta.

Kaikenlaisia pelottavia kysymyksiä alkoi pyöriä päässäni:

Miksi kuvittelin, että paluu tapahtuu automaattisesti? Entä jos paluu onnistuukin vain kahdesti? Jos kolmannella kerralla vaikka jääkin pysyvästi näkymättömäksi? Entä jos peili onkin rikki? Ehkä se lukittiin tähän huoneeseen, koska se ei toiminut vaan jätti ihmisiä pysyvästi näkymättömäksi?

Entä jos en enää koskaan palaa näkyväksi? (s. 51-52)

Peilistä ei kerrota oikeastaan mitään taustaa. Maxin ja Vasurin koti on vanha omakotitalo, joka on isovanhempien peruja, ja ullakko on täynnä isovanhempien rojua. Ehkä peili kuului isovanhemmille? Se on teljetty pieneen huoneeseen, joten he yrittivät mahdollisesti piilottaa sen. Isovanhemmat ovat kuolleet, joten heiltä ei voi edes kysyä. Olisi ollut mielenkiintoista tietää peilistä edes jotain. Mistä se on tullut? Kuka sen on tehnyt? Mihin perustuu se, että lampun sytyttäminen muuttaa näkymättömäksi? Ja keitä ovat peiliin vangitut sielut, joita on useita kymmeniä?

Jälleen kerran 90-luvun tuulahdukset hymyilyttivät. Max saa synttärilahjaksi CD-levyn (minkä, sitä ei kerrota) sekä Super Nintendo -pelin. Koulussa järjestetään tiedenäyttely, jonka voittaja saa palkinnoksi hopeapokaalin ja lahjakortin videovuokraamoon. Erin ehdottaa, että Max toisi peilin kouluun, jotta he voisivat tiedeprojektinaan muuttua näkymättömiksi. Max ei suostu. Olin vähän pettynyt, sillä olisi ollut hauskaa ja karmivaa nähdä, miten kaikki olisivat reagoineet.

Maxin ystävät saavat pakkomielteen peilistä ja kilpailusta. Kukin muuttuu vuorollaan, mutta Max huomaa, että heissä on jotain erilaista sen jälkeen kun he palaavat näkyviksi. Hän ei vain heti keksi mitä. Kaverit painostavat Maxin muuttumaan itsekin vielä kerran. Max tuntee taas lepatusta ja huimausta. Kavereiden äänet tuntuvat kuuluvan kilometrien päästä. Hän yrittää huutaa Zackia sammuttamaan lampun, mutta juuri silloin äiti tulee ullakolle. Kaverit eivät kuule Maxin huutoa, ja hän leijuu kohti valoa ja imeytyy peilin sisään. Siellä häntä odottaa kylmä, valkoinen maailma täynnä kymmeniä leijuvia kasvoja. Max kohtaa myös oman peilikuvansa, joka sanoo: "Olen peilikuvasi, sinun kylmä puolesi." Maxin näkymättömiksi muuttuneet kaverit ovat vaihtaneet paikkaa peilikuviensa kanssa ja myös Maxin peilikuva tahtoo ottaa hänen paikkansa ja vangita hänet peiliin. Kaverit näyttivät oudoilta, koska olivat oman itsensä peilikuvia. Max onnistuu pakenemaan peilistä ja Vasuri, joka heittää pallon kohti Maxia, särkee vahingossa peilin. Maxin kaverit palaavat ennalleen peilin tuhouduttua ja kaverukset telkeävät peilin jäänteet oven taakse ja sopivat, etteivät koskaan puhu kokemastaan. Kirja loppuu siihen, että Max ja Vasuri heittelevät palloa pihalla. Vasuri vain heittää oikealla kädellä - oikea Vasuri on siis peilissä jumissa!

Idea on yksinkertainen, mutta tykkäsin siitä huolimatta. Loppukin on hyvä ja sopivan jännittävä. Olisin vain toivonut peilille taustatarinaa ja ehkä vähän enemmän syvyyttä henkilöhahmoihin ja monipuolisuutta miljööseen.

⭐⭐⭐/5

Jen Calonita: Älä kerro, kuvastin / Mirror, mirror

suom. 2023, Susanna Hirvikorpi

Tammi

303 sivua

Helmet-lukuhaaste 2026: kohta 10. Kirjassa leikataan

Kirja alkaa tipauttamalla lukijan keskelle tapahtumia. On kuningaskunta, jonka kulta-aika on ohi. Prinsessa, joka on paennut ja etsintäkuulutettu, mutta palannut vaatimaan takaisin kruunua joka hänelle kuuluu. Kuningatar, joka on järjestänyt juhlan ja kutsunut jokaisen alamaisensa. Ja linnanpihalla lasiarkussa makaava prinssi, prinsessan rakastettu, ikiunessa.

Sitten siirrytään ajassa taaksepäin. Lumikki on 17-vuotias. Hänen äitinsä kuningatar Katherine on kuollut äkilliseen sairauteen ja isä kuningas Georg ensin nainut Katherinen sisaren Ingridin ja sitten lähtenyt, koska ei kestänyt surua. Kuningatar Ingrid on kieltänyt Lumikkia astumasta linnan porttien ulkopuolelle. Itse hän on erakoitunut ja viettää kaiken aikansa kammiossaan. Linnassa käy harvoin vieraita, ja suurin osa palvelusväestä on erotettu. Lumikki viettää päivänsä yksin suuressa huoneessaan. Hän pysyy järjissään laatimalla erilaisia listoja ja siivoamalla. Eräänä päivänä Lumikki käy pihan toivomuskaivolla. Samassa jostain ilmestyy prinssi, joka esittäytyy naapurikuningaskunnan Henrichiksi (ystävien kesken Henri). Henri tuli isänsä puolesta anomaan audienssia kuningattarelta, sillä kuningatar Ingrid on lopettanut kuningaskuntien välisen kaupankäynnin. Ingrid tarkkailee nuoria linnan ikkunasta ja menee tornikammioonsa puhumaan taikapeililleen. Peili on jo vuosia vakuutellut Ingridin olevan maan kaunein, mutta nyt se sanookin, että Lumikki on häntä kauniimpi ja uhkaa hänen valtaansa. Ingrid antaa metsästäjälleen käskyn surmata Lumikin ja tuoda todisteeksi tämän sydämen rasiassa. Metsästäjä ei kuitenkaan pysty surmaamaan Lumikkia. Hänen oma isänsä surmasi Ingridin käskystä Lumikin äidin eikä metsästäjä tahdo toistaa isänsä virheitä. Hän päästää Lumikin pakoon. Lumikki kulkee synkän metsän läpi kuningaskunnan rajalle. Metsän keskeltä löytyy tupa, joka sattuu olemaan seitsemän kääpiön mökki. Yhdessä kääpiöiden kanssa Lumikki suunnittelee Ingridin syöksemistä vallasta. Hän saa avukseen Henrin ja kuulee, että isä onkin yhä elossa, karkotettuna toiseen maahan. Hän saa tietää myös, ettei äiti kuollutkaan sairauteen, vaan oma sisar myrkytti hänet.

Lumikin lisäksi tarinaa kerrotaan myös Ingridin näkökulmasta kirjoitetuin luvuin. Voisikin sanoa, että kirjassa on kaksi päähenkilöä: Lumikki ja kuningatar Ingrid. Ingridin luvut kerrotaan takaumina hänen ja Katherinen lapsuudesta ja nuoruudesta. Heidän äitinsä kuoli ja alkoholisti-isä pahoinpiteli lapsiaan. Tytöt karkasivat varhain kotoa ja saivat turvapaikan maanviljelijän luota. Siellä Katherine pääsi nopeasti ottovanhempiensa suosioon saatuaan heidän omenapuunsa kukoistamaan ja jopa kehitettyään oman omenalajikkeen. Ingridille maalaiselämä ei maistunut, vaan hän haaveili paremmasta. Torilla Ingrid tapasi vanhan velhon, joka otti hänet apulaisekseen taikapuotiinsa. Siellä mies opetti hänelle kaiken taikuudesta ja loitsuista. Eräänä päivänä Ingrid löysi puodin takahuoneesta taikapeilin, joka puhutteli häntä ja houkutteli sanoillaan. Ingrid pelasti sen taikaliuoksella ja pääsi näin sen mestariksi. Peili näytti Ingridille tulevaisuuden ja sanoi, että kruunu on hänen kohtalonsa. Katherine rakastui kuningas Georgiin ja muutti linnaan asumaan. Ingridistä hän teki hovinaisensa. Peili alkoi vaatia Ingridiä surmaamaan sisarensa ja niin hän myös teki. Siskonsa kuoltua Ingrid käytti rakkausrohtoa Georgiin, mutta kyllästyi lopulta ja karkotti hänet. Peili käski usein Ingridiä surmaamaan myös Lumikin, mutta hän ei pystynyt tekemään sitä.

Jos Lumikki oli oppinut jotain hyvää tädiltään, niin sen, että hän ei tarvinnut miestä suojelemaan itseään. Hän oli elänyt Ingridin varjossa kyllin kauan. Nyt oli hänen vuoronsa suojella muita. Hän oli vasta löytänyt isänsä, eikä hän antaisi kuningattaren surmata molempia vanhempiaan. Taistelu olisi hänen. (s. 198-199)

Jälleen yksi Twisted Tales -kirja, joka näin aikuisena oli ihan okei lukukokemus, mutta jota olisin rakastanut lapsena kun minulla oli kunnon prinsessavaihe ja kirjoitin omia prinsessatarinoita. Juuri tällaisesta tarinasta olisin saanut rutkasti inspiraatiota! Yllätyin siitä, miten suuressa roolissa kuningatar Ingrid kirjassa on. Pahisten tarinat ovat kyllä aina mielenkiintoisia, varsinkin sellaiset, joissa taustoitetaan miksi heistä tuli pahiksia. Lumikki on muuten samanlainen kuin Disneyn piirretyssä, mutta muuttuu lähes yhdessä sivunkäännössä lempeästä ja mukautuvaisesta hissukasta itsenäiseksi prinsessaksi, joka on valmis nousemaan tätiään vastaan. MUTTA muutos ei ollut niin dramaattinen kuin se olisi voinut olla. Mielestäni Lumikki olisi jo kirjan alussa voinut osoittaa vähän enemmän kapinahenkeä ollessaan vankina linnassa. Prinssi Henri on hyvin väritön henkilöhahmo. Hän ei ole rohkeaa prinssiä nähnytkään, mikä johtuu siitä, että Lumikista on haluttu kirjoittaa itsenäinen ja omillaan pärjäävä sankaritar, joka ei tarvitse ketään pelastamaan itseään. Teki mieli nauraa ääneen kun Henri piileskelee kuningatarta keittiön kaapissa ja kun hän antaa veitsensä Lumikille, koska tahtoo Lumikin suojelevan häntä. Suosikkihahmojani olivat kääpiöt. He ovat kirjan paras osuus, sillä he ovat yhtä symppiksiä kuin elokuvassakin. Aika yllättävää, että sivuhahmoista pitää enemmän kuin päähenkilöistä. Se kertoo ehkä jotain siitä, miten hyviksi päähenkilöt on osattu kirjoittaa.

Kirjassa hyödynnetään paljon Disney-elokuvasta tuttuja kohtauksia ja juonenkäänteitä. Ehkä turhankin paljon. Onneksi sentään jotain omaperäistäkin on lisätty mukaan. Ingrid tekee taikajuoman, jonka avulla muuttuu vanhaksi eukoksi ja yrittää myrkyttää Lumikin omenalla. Lumikki ja kääpiöt ovat kuitenkin ehtineet lähteä mökistä. Ingridin juoni tuntui hyvin ontuvalta jollekulle, jota kansa pelkää ja kutsuu Julmattareksi häikäilemättömien tekojensa tähden. Hän tappoi sisarensa myrkkyjuomalla, mutta ei viitsi keittää samanlaista hyväksi havaittua keitosta Lumikille, perusteena se että siinä menee päiväkausia eikä hänellä ole aikaa. Sen sijaan hän valelee omenan myrkyllä ja muuttaa itsensä taikajuoman avulla. Valeasun on tarkoitus hämätä Lumikkia, koska pelkkä viitta ei riittäisi. Ingridillä on tosin ainekset vain yhteen annokseen eikä lainkaan vastataikaan. Hän ei ajattele suunnitelmaansa pitkällä aikavälillä ja joutuu viettämään loppukirjan vanhana naisena. Olisiko ollut niin kamalaa odottaa vähän aikaa ja hoitaa Lumikki pois päiviltä samalla tavalla kuin äitinsä?

Lisäksi oli joitain juonenkäänteitä, jotka tuntuivat vähän oudoilta ja mihinkään liittymättömiltä, esimerkiksi salaperäinen haltijatar Leonetta. Hänestä ei kerrota mitään taustaa: kuka hän on ja mistä hän on tullut. Hän vain on. Leonetta on auttanut Lumikin isää ja auttaa myös Lumikkia ja Henriä loihtimalla heille valeasun: he näyttävät eri ihmisiltä siihen asti kunnes astuvat linnan porteista sisään. Miksei Ingrid, voimallinen mustan magian noita, osannut tehdä itselleen samanlaista loitsua, joka olisi kumoutunut tietyn ajan päästä?

"Rakkaus saa tytön murtumaan", peili neuvoi. "Miksi et satuta armastaan?"

Savu hälveni, ja Ingrid näki taas Lumikin. Kääpiöt eivät olleet enää tytön rinnalla mutta poika oli. Kiusaksi asti. Peili oli oikeassa. Jotain tuolle pojalle oli totisesti tehtävä. (s. 250)

Kääpiöiden ja linnan ompelijattaren tyttären Annen, jolla toivoin olevan suurempi rooli tarinassa, avustuksella Lumikki onnistuu värväämään satoja kyläläisiä avukseen. He kehittävät suunnitelman. Anne salakuljettaa prinssin linnaan, jossa tämä on asemissa valmiina auttamaan. Kääpiöt ja kyläläiset aloittavat taistelun, jonka aikana Lumikki pujahtaa linnaan, etsii taikapeilin ja tuhoaa sen. Ingrid kuitenkin näkee peilistään Henrin ja päättää myrkyttää hänet Lumikin sijasta. Lumikki kohtaa Ingridin silmästä silmään, mutta lopputaistelua ei oikein edes taisteluksi voi kutsua. Peili yrittää vielä saada Lumikin puolelleen, mutta Lumikki särkee sen Henriltä saadulla veitsellä. Ingrid ei pistä vastaan, sillä hän on edelleen heikossa vanhuksen kehossa eikä tee muuta kuin kirkuu. Lumikki väittää eukon surmanneen kuningattaren ja käskee heittää hänet linnan tyrmään. Sinne Ingrid jää eikä häntä enää mainita, todennäköisesti hän kuolee sinne. Lumikki suutelee Henriä ja herättää hänet unesta. Kuukausia myöhemmin Lumikista on tullut kuningatar ja kääpiöistä hänen virallisia lähettiläitään. Lumikki on korjannut Ingridin valtakunnassa aiheuttamat tuhot ja pannut toimeen erilaisia uudistuksia. Hänellä on isänsä vierellään, samoin Henri, joka on muuttanut linnaan ja hoitelee kauppasuhteita. Häät ovat tulossa jossakin vaiheessa.

Täytyy myöntää, että kun on katsonut loistavaa Disneyn TV-sarjaa Olipa Kerran (Once upon a Time), on tottunut paljon kapinallisempaan ja kovanaamaisempaan Lumikkiin. Hänen rinnallaan tämän kirjan Lumikki ei tehnyt vaikutusta. Alku vaikutti lupaavalta kun ei vielä tiennyt mitä tulee tapahtumaan. Lukukokemus oli lopulta aika unohdettava. Pahis ei tuntunut tarpeeksi pahalta ja loppu lässähti pahan kerran. Tämä ei ollut sarjan parhaimpia kirjoja, valitettavasti. Ehkä syy on kirjailijassa, joka ei osaa keksiä tarpeeksi kieroutuneita tarinoita? Toinen Calonitan Twisted Tales, Jäätynyt sydän, tuotti sekin nimittäin pettymyksen aikanaan kun sen luin. Kurjaa sanoa näin, mutta hänen Twisted Tales -kirjansa ovat tylsiä.

⭐⭐/5

Muita Twisted Tales -sarjan kirjoja luettavaksi:

• Jäätynyt sydän : Mitä jos Anna ja Elsa eivät tuntisikaan toisiaan?
• Sydän taikamatolla : Mitä jos Aladdin ei olisikaan löytänyt taikalamppua?
• Toinen tähti oikealla : Mitä jos Wendy olisikin matkannut Mikä-mikä-maahan kapteeni Koukun kanssa?
• Syntymättömyyspäivä : Mitä jos Ihmemaa olisi vaarassa ja Liisa kertakaikkisen myöhässä?
• Tyttö ja lasikenkä : Mitä jos Tuhkimo ei saanutkaan sovittaa lasikenkää?
• Mikä kerran oli minun : Mitä jos Tähkäpään äiti valitsi väärin?

R. L. Stine: Hullu tiedemies / Stay out of the basement

suom. 2002, Taija Kuula

Sanoma Magazines Finland

122 sivua

Helmet-lukuhaaste 2026: kohta 27. Kirjassa on puutarha

12-vuotiasta Margaretia ja hänen 11-vuotiasta pikkuveljeään Caseytä harmittaa: heidän isänsä on muuttunut ihan oudoksi sen jälkeen kun perhe muutti Kaliforniaan isän työn perässä. Isä, jota kutsutaan tohtori Breweriksi, on ammatiltaan kasvitieteilija. Hän ei kauaa ehtinyt olla uudessa pestissään teknillisessä korkeakoulussa kun sai potkut. Työttömyyttä on jatkunut kuukauden ja isä viettää nykyään jopa yhdeksän tuntia päivässä kellarissa. Hän puuhailee siellä kasvien ja outojen vempainten parissa. Lapsia isä on käskenyt pysymään poissa kellarista. Kun äiti matkustaa Tucsoniin sairaan siskonsa luo, hän ei ole huolissaan siitä etteivät lapset pärjää. Hän on huolissaan miehestään. Isän lähtiessä viemään äitiä lentokentälle Casey, Margaret ja hänen ystävänsä Diane menevät tutkimaan kellaria. Siellä on kuumaa ja kosteaa. Katon suuret loisteputkivalot valaisevat multakaukaloita, jotka ovat täynnä erilaisia suuria kasveja. Paikka on kuin viidakko. Lisäksi siellä on kaksi lasikoppia, jotka on kytketty sähkögeneraattoriin. Kasvit tuntuvat liikkuvan ihmismäisesti, hengittävän ja jopa vaikertavan. Isä saa heidät kiinni nuuskimasta ja lukitsee kellarin oven.

Äidin ollessa poissa isä alkaa käyttäytyä yhä omituisemmin. Hän syö kasviravinnetta suoraan pussista, hänen verensä on kirkkaanvihreää ja sänkynsä täynnä kosteaa multaa, hyönteisiä ja matoja. Hän on alkanut käyttää lippistä jota ei koskaan riisu. Kun lippis lennähtää isän päästä, lapset näkevät että hän on kaljuuntunut ja hänen päänahastaan versoo kirkkaanvihreitä lehtiä. Isä vakuuttaa että kyseessä on pelkkä sivuvaikutus ja ettei huolta ole. Caseytä huvittaa, mutta Margaret on aidosti huolissaan. Äiti on poissa, joten hänen pitää itse selvittää mikä isää vaivaa.

Casey otti varovaisen askeleen huoneeseen. Miksi minua pelottaa näin? hän ihmetteli. Tämähän on vain huone, jossa kasvaa outoja kasveja. Miksi minusta tuntuu kuin ne tuijottaisivat minua? Odottaisivat minua? (s. 34-35)

Tämä olikin yksi niistä harvoista Goosebumpseista, jossa ei ole minäkertojaa vaan hän-kertoja. Omasta mielestäni näihin kirjoihin sopii paremmin minäkertoja. Mitä tulee itse tarinaan, sanoisin että tämä edustaa Goosebumpsien parhaimmistoa: omaperäinen, oikeasti jännittävä, yllättävä ja karmiva. Kun isä on kirjan pahiksena, tulee siitä väistämättä häiriintynyt twisti tarinaan. Jotenkin minua puhutteli erityisesti kohta, jossa Margaret pohtii äidin poissaollessa kauhuissaan itsekseen: "En halua pelätä omaa isääni. En halua." Goosebumpsien uudelleenlukukierroksella näin aikuisiällä olen todennut, ettei niitä kannata yrittääkään analysoida liian syvällisesti, mutta siitä huolimatta tässäkin kirjassa sitä väistämättä pohti, mitä rivien väliin jää.

Isässä on jokin pahasti vialla. Tosi pahasti. (s. 49)

Margaret ja Casey tiirikoivat kellarin oven lukon klemmarilla, koska päättävät tutkia paikkaa vielä vähän lisää. Tällä kertaa he löytävät puvuntakin, solmion, housut ja kengät. Isän entinen pomo herra Martinez on juuri edellispäivänä käynyt kylässä eivätkä lapset koskaan nähneet hänen lähtevän. Kasvit huokailevat ja liikkuvat edelleen, ja jokin pitää valittavaa ääntä kellarin komerossa. Sieltä paljastuu isän varjelema salaisuus. Komero on täynnä pelottavia mutanttikasveja, joilla on ihmisen piirteitä: käsivarsia, jalkoja, neniä ja suita. Ne huokailevat ja vaikeroivat kuin tuskissaan. Komeron perältä löytyy kaksi sidottua aikuista miestä: herra Martinez... ja isä! Isä on kuitenkin lähtenyt hakemaan äitiä lentokentältä. Komerossa on ihan isän näköinen mies, lehtipäineen kaikkineen. Lentokentälle lähtenyt isä saapuu äidin kanssa ja molemmat isät väittävät toista huijariksi. Lapset ja jopa heidän äitinsä ovat neuvottomia, sillä he eivät tunnista kumpi on oikea isä ja kumpi väärä. Meno yltyy kovin väkivaltaiseksi ja uhkaavaksi, kun toinen isistä heiluttelee kirvestä ja Margaret puukkoa. Margaret keksii keinon erottaa heidät toisistaan. Hän pistää puukolla komerossa ollutta miestä käsivarteen. Haavasta tulee punaista verta. Siitä Margaret tunnistaa oikean isänsä. Oikea isä tarttuu kirveeseen ja halkaisee valeisän kahtia, jolloin ruumiin palasista virtaa paksua vihreää nestettä ja ruumis paljastuu puun rungoksi.

Komeroon vangittu ja sieltä vapautettu herra Martinez pitää isän tutkimustuloksia historiallisina ja antaa hänelle työnsä takaisin. Isä tuhoaa kasvit päästääkseen ne kärsimyksistään ja kertoo vihdoin kaiken perheelleen. Hän yritti kehittää sähkön avulla superkasvin käyttämällä muiden kasvien DNA:ta. Hänelle kävi kuitenkin vähän samalla tavalla kuin miehelle elokuvassa The Fly - Kärpänen (1986). Saatuaan haavan mikroskoopin lasista hän onnistui sekoittamaan verta kasvimolekyyleihin, jolloin hänen molekyylinsä sekoittuivat kasvin molekyylien kanssa ja synnyttivät puoliksi ihmisen ja puoliksi kasvin. Mutanttikasvit olivat seurausta ihmisten ja kasvien geenien yhdistelemisestä. Häneltä lähti niin sanotusti lapasesta. Lopulta hän kehitti kasvin, joka oli melkein täydellinen kopio hänestä itsestään ja tämä kasvi otti hänen paikkansa ja esitti häntä. Tietysti kirja loppuu jännittävään cliffhangeriin. Margaret nauttii päivästä pihalla, kun yksi pihalla olevista kukista töytäisee häntä nilkkaan ja kuiskaa olevansa hänen oikea isänsä.

Todella hyvä Goosebumps, suosittelen!

⭐⭐⭐⭐/5