maanantai, 29. kesäkuu 2020

Edelleen Alice

edelleen%20alice%20%E2%80%93%20kopio.jpg

Viimeisin kirja, jonka lainasin kirjastosta, oli Oopperan kummitus maaliskuussa. Sitten kirjastot sulkeutuivat ja luin monta sähköistä kirjaa eri palveluista. Kirjastojen avauduttua olin aluksi varuillani, sillä pöpökammoisena ihmisenä, joka ennen korona-aikaakin saattoi pyyhkiä kirjastosta lainatun kirjan likaisilta näyttävät kannet ja huolehti siitä, että pesi kädet aina luettuaan kirjaston kirjaa, en halunnut heti syöksähtää lainaamaan kirjoja, joita ihmiset ovat vasta palauttaneet kirjastoihin. Päätin antaa ajan kulua.

Sitten satuin katsomaan tv:stä eräänä iltana elokuvan, josta pidin kovasti ja joka pohjautuu samannimiseen kirjaan. Kirjaa ei löytynyt sähköisenä, joten ainoa vaihtoehto oli lainata se kirjastosta. Kyseinen kirja on Lise Genovan Edelleen Alice. Näin minäkin palasin normaaliin arkeen käyttämällä pitkästä aikaa kirjastoa. Se tuntui hyvältä, sillä kirjastot ovat minusta aivan mahtava asia, jonka en soisi koskaan katoavan.


Edelleen Alice / Still Alice

WSOY

2010

284 sivua


Alice Howland on viisikymppinen älykäs ja viehättävä nainen, jolla on kelpo aviomies ja kolme aikuista lasta. Hän on kognitiivisen psykologian professori, menestynyt ja saavutuksistaan ylpeä. Hän on hajamielinen aivan kuten muutkin, kunnes unohduksia eivät enää selitä stressi, kiire eivätkä vaihdevuodet.

Edelleen Alice on syväsukellus alzheimerintaudista kärsivän ihmisen mieleen, silmät avaava kertomus taudista, jossa yhteydet katkeavat eivätkä paikat ja ajat, sanat ja kasvot enää löydä toisiaan. Alicen kokemuksista muodostuu vaikuttava tutkielma identiteetistä, rakkaudesta ja merkityksellisen elämän ehdoista. Vaikka ulkopuolisen silmin Alice näyttää kadottavan otteensa arkeen ja elämään, hän itse kokee pitävänsä siitä päivä päivältä tiukemmin kiinni. (takakansiteksti)


Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista


Hän oli elämänsä parhaassa ruumiillisessa kunnossa. Hyvän ruoan ja päivittäisen harjoittelun ansiosta hänen jännittyneet pohjelihaksensa olivat vahvat, lonkat joustavat, sääret voimakkaat ja hengitys helppoa viiden kilometrin lenkillä.
Sitten oli tietysti hänen mielensä. Välinpitämätön, tottelematon, heikkenevä
.
(Edelleen Alice, 188)


Edelleen Alice on kaunis ja koskettava romaani alzheimerintautia sairavastavasta viisikymppisestä Alicesta. Pidin paljon elokuvaversiosta, ja kirjasta vielä enemmän. Minulla ei ole lähipiirissä ketään alzheimerintautia sairastavaa ihmistä enkä tiedä siitä juuri muuta kuin sen, että se liittyy muistin huononemiseen. Tätä kirjaa luinkin paitsi viihteenä, myös todella mielenkiintoisena, silmiä avaavana ja opettavana kuvauksena siitä, mitä muistisairaalle ihmiselle oikeasti tapahtuu sairauden edetessä. Se on ainutlaatuinen romaani.

Pidin siitä, miten teos on jaettu lukuihin kuukausittain. Kerronta on miellyttävää ja taitavaa, ja Genova on osannut kuvata hämmästyttävästi muistisairaan ihmisen ajatuksia. Minusta oli myös kivaa vaihtelua, ettei kerrontatavaksi ollut valittu minä-kertojaa, vaan hän-kertoja, joka kuitenkin pääsee Alicen pään sisälle ja kertoo tarkkaan, mitä hän ajattelee, tuntee ja tietää minäkin hetkenä.

En muista, milloin olisin viimeksi tullut yhtä surulliseksi ja ahdistuneeksi kirjaa lukiessani. Alice taantuu mieleltään terveestä ja todella älykkäästä naisesta pienen lapsen tai huonokuntoisen vanhuksen tasolle, eikä sitä ole mukava seurata. Pakostakin alkaa miettiä, että mitä jos minulle kävisi joskus näin? Alice pohtii yhdessä kohtaa, että vaihtaisi alzheimerintautinsa syöpään heti jos vain pystyisi. Taudin paheneminen on raakaa luettavaa.


Yhä useammin hän tunsi yhä enemmän kadottavansa tietoisuutta omasta itsestään. Hänen käsityksensä Alicesta – mitä hän tiesi ja ymmärsi, mistä hän piti ja mistä ei, mitä hän tunsi ja havaitsi – oli myös kuin saippuakupla, vielä korkeammalla taivaalla ja vaikeampi tunnistaa, sillä vain ohuen ohut rasvainen kalvo suojasi sitä poksahtamasta olemattomiin. (Edelleen Alice, 271)


Kaikkein riipaisevinta romaanissa on se, miten todentuntuinen se on. Alicen perhe esimerkiksi. He järkyttyvät kuullessaan uutisen Alicen alzheimerista ja tekevät rohkeasti parhaansa tukeakseen häntä, mutta loppua kohden Alicen mies John uupuu. Hänelle Alicen sairastuminen on kova paikka, sillä hänellä on yhä oma menestyksekäs uransa, jota hän ei tahdo keskeyttää. Tilanne on aivan kamala, sillä hänen pitäisi yhtäkkiä valita, jatkaako uraansa ja jättää Alicen hoitaminen muille, vai lopettaako työnteko ja omien unelmiensa tavoittelu voidakseen olla lähellä Alicea ja tukea tätä. Ymmärrän Johnin valinnan jatkaa töitä, mutta koen vahvasti, ettei tuollaiseen tilanteeseen ole olemassa oikeaa ratkaisua. Molemmat vaihtoehdot ovat tietyllä tapaa huonoja, mutta kolmatta maagista "oikeaa ja hyvää" vaihtoehtoa ei ole olemassakaan. Lydia on kyllä ihana, sillä hän on kärsivällinen ja muuttaa omia tulevaisuudensuunnitelmiaan äitinsä vuoksi.


Lopuksi


Pitkästä aikaa tuntuu, etten oikein osaa kirjoittaa ajatuksiani auki. Edelleen Alice on todella hieno kirja, jonka ihan kaikkien tulisi lukea. Se järkyttää, surettaa ja ahdistaa, mutta myös opettaa ja tarjoaa todellakin ajatuksia herättävän lukukokemuksen. Sen luettuaan omaa elämäänsä ja terveydentilaansa pohtii ihan uudesta näkökulmasta, arvostaen. Jos kirjan lukeminen ei huvita, elokuva on myös todella hyvä, joten kannattaa katsoa edes se.

tiistai, 23. kesäkuu 2020

Caracasissa on vielä yö

Caracasissa-on-viela-yo_kansi_300dpi-708

Kesäkuun alussa Elisa Kirja -palvelu tarjosi asiakkailleen yhden e- tai äänikirjan maksutta tietystä rajatusta valikoimasta. Tarjous on palveluun rekisteröityneille voimassa kesäkuun loppuun asti, eli vielä viikon päivät, joten kannattaa ihmeessä käydä lunastamassa itselleen ilmaista kesälukemista! Bongasin joukosta venezuelalaisen Karina Sainz Borgon romaanin Caracasissa on vielä yö. Kiinnostuin siitä, koska esittelytekstissä mainitaan sen kertovan sodan, köyhyyden ja levottomuuksien runtelemasta Venezuelasta. Aihe oli minulle hyppy tuntemattomaan, mutta kuulosti mielenkiintoiselta. Ja kansi on upea!


Caracasissa on vielä yö / La hija de la española

Aula & Co

2019

208 sivua

Sähköinen kirja, löydettävissä muun muassa Elisa Kirja -palvelusta


Terävä ja kipeän kaunis romaani kuvaa Venezuelaa kaaoksen partaalla sekä naista, joka joutuu jättämään oman elämänsä ja pakenemaan maasta, jossa ainoat kaikkia koskevat asiat ovat väkivalta, nälkä ja röyhkeys.

Venezuelassa voi milloin tahansa tapahtua mitä tahansa. Adelaidan äiti kuolee sairaalassa, josta ovat loppuneet lääkkeet, ja hän joutuu käyttämään kaikki loput rahansa hautajaisiin. Arkunlaskun jälkeen Adelaida ja kuljettaja joutuvat pakenemaan hautausmaalta henkensä edestä, koska aseistettu katujengi viettää siellä väkivaltaisia bakkanaaleja. Kotiin palattuaan hän huomaa, että asunnon on vallannut vallankumouksellisten naisten joukko, joka ei laske häntä sisään. Hän pakenee naapurinsa asuntoon ja löytää tämän kuolleena olohuoneen lattialta. Pakon edessä Adelaida tekee vaikean ratkaisun ja jättää taakseen rakkaan isänmaansa. (osa takakansitekstistä)


Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista


Laatiessani äidin kuolinilmoitusta oivalsin, että ensimmäinen kuolema tapahtuu kielen tasolla, siinä että lakkaamme puhumasta ihmisistä preesensissä ja siirrämme heidät menneeseen. Teemme heistä menneisyyttä. Jotain mikä alkoi ja päättyi ajassa, joka on
ohi. Mikä oli kerran mutta ei ole enää. Se oli totuus: äiti oli olemassa enää menneessä aikamuodossa. Haudatessani hänet päätin elämäni hänen lapsettomana tyttärenään. Olimme menettäneet kaiken tässä kuolevassa kaupungissa, jopa preesensissä
taipuvat sanat.
(Caracasissa on vielä yö, 7)


Poliittiset levottomuudet piinaavat Venezuelan pääkaupunkia Caracasia, jossa valtaa pitää korruptoitunut virkavalta sekä vallankumouksellisten kasvava joukko. Ihmisiä kuolee ja katoaa jäljettömiin, kaupoista on ruoka loppu eikä missään ole turvassa. Kun päähenkilö Adelaidan kihlattu sekä äiti kuolevat, häntä ei pidättele kaupungissa enää mikään, eivät edes kaukana asuvat äidin sisaret tai paras ystävä, jonka veli on vallankumouksellisten vankina.

Suuria teemoja romaanissa ovat kuolema ja väkivalta. Niiden ympärille tuntuu kietoutuvan niin Adelaidan elämä kuin myös kaikki, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Adelaida pohtii paljon kuolemaa ja mennyttä. Kaikilla Caracasin asukkailla elämästä on tullut selviytymistaistelua, josta selviävät vain ne, jotka osaavat kylmettää sydämensä ja tehdä tarpeen vaatiessa raakalaismaisiakin tekoja. Oli aika järkyttävää lukea kohtaa, jossa Adelaida löytää seinänaapurinsa Aurora Peraltan kuolleena asunnostaan ja yrittäessään hankkiutua ruumiista eroon viskaa sen parvekkeelta pää edellä katuun. Tämä teko tuntui lukiessa todella sydämettömältä ja raa'alta. Kuolemaan on vaikea suhtautua yhtä kevyesti kuin kirjan henkilöt, kun asuu itse maassa, jossa asiat ovat hyvin eikä viattomia ihmisiä kuole roppakaupalla päivittäin. Yritin monta kertaa asettua Adelaidan asemaan ja tilanteeseen, mutta hänen tekonsa tuntuivat siitä huolimatta vääriltä ja kauheilta. Toisaalta ärsyttää, ettei osaa asettua päähenkilön nahkoihin, mutta asian voi nähdä niinkin, että romaani osaa vähän ravistella lukijaa.


Sisällämme alkoi paisua kaoottinen ja vaarallinen energia. – – Unohdimme myötätunnon, sillä janosimme hyvitystä kaikesta siitä, mikä oli huonosti. (Caracasissa on vielä yö, 80)


Huolimatta synkistä teemoista ja tapahtumista teos todella vetää mukaansa kauniilla kerronnallaan. Rumista asioista puhutaan sekä niiden oikeilla nimillä että erilaisin metaforin ja kielikuvin, runollisesti. Esimerkiksi puhuttaessa siitä, miten ihmisille luvattiin kaikenlaista mutta lupauksia ei pidetty, mainitaan, miten "täyttämättä jääneet vetoomukset maatuivat niitä ruokkivan kärsimyksen lämmössä" (79). Minun piti lukea jotkin kohdat useampaan kertaan, koska sanavalinnat ja lauseet oli muotoiltu niin kauniisti ja taitavasti, että halusin vielä palata niihin ymmärtääkseni ne varmasti. Kerronta on tässä romaanissa todella upeaa.

Pakko myöntää, että en oikein pitänyt Adelaidasta. Hän on sellainen päähenkilö, johon ei tunnu saavan kunnolla otetta. Hän ei paljasta itsestään liikaa lukijalle, vaan vain sen verran kuin itse tahtoo ja kokee sopivaksi. Esimerkiksi kohta hänen kihlatustaan menee ohi silmänräpäyksessä, vaikka siitä olisi lukenut mielellään enemmänkin. Niillä muutamalla sivulla Adelaidan tunteet eivät käy selviksi, vaan jäävät valjuiksi. Lisäksi se aiemmin mainitsemani kylmyys. Teoksen julmassa maailmassa se on vain hyvä juttu, sillä Adelaida selviää oveluutensa ja sinnikkyytensä vuoksi pois maasta vahingoitta, mutta silti selkäpiitä karmii lukea, miten välinpitämättömästi hän kohtelee tätejään, parasta ystäväänsä ja naapuriaan, jonka henkilöllisyyden varastaa. Hän on katkeroitunut nainen, jonka elämästä lukeminen saa oman olonkin vähän kurjaksi.


– Paskamainen tilanne, vai mitä? hän sanoi nostamatta sormeaan pöytäliinasta.

– Niin mikä? Äidin syöpä, hallituksen toiminta, pula kaikesta, koko tämä maa?

– Se, ettei kukaan auttanut sinua. (Caracasissa on vielä yö, 195)


Lopuksi


Caracasissa on vielä yö on hieno kirja. Melko raaka, eikä päähenkilö ole miellyttävimmästä päästä, mutta ajatuksia varmasti herää itse kullakin sitä lukiessa. Jos ei muuten, niin osaa ainakin arvostaa omaa kotimaata ja sen oloja. Lukemisen jälkeen tulee tunne, että tarina voisi olla totta, mutta lopussa erikseen mainitaan, että se on fiktiota. Sitä kuitenkin lukee kuin todellisia tapahtumia, ja se todella imaisee lukijan Caracasin hiostaville, pippurikaasun, laukausten ja ruumiiden täyttämille kujille etelän lämpöön.

keskiviikko, 17. kesäkuu 2020

Kaukosaarten Aino

9789511324973-400x0-c-default.jpg

Minulla oli nuorempana, noin yläasteikäisenä, sellainen kausi, että ahmin tolkuttomasti rakkausromaaneja. Vanhemmalla iällä aloin kyllästyä niiden yksitoikkoisuuteen ja ennalta-arvattavuuteen ja jätin ne täysin hetkeksi. Nykyisen, melkein 22-vuotiaan itseni mielestä rakkausromaanit ovat okei, sillä pitkän tauon jälkeen voin taas lukea niitä, tosin vain silloin tällöin. En jaksa lukea montaa rakkausromaania putkeen, vaan kaipaan vaihtelua. Tällä hetkellä pidän rakkausromaaneissa (ja romaaneissa yleensäkin) siitä, että ne hieman rikkovat kaavoja eivätkä ole niin ennalta-arvattavia.

Jokin aika sitten bongasin erään tavaratalon alepokkarilaarista Johanna Valkaman romaanin Kaukosaarten Aino. Takakansiteksti houkutteli minut tarttumaan siihen, kuten myös varovainen toive siitä, että ehkä tässä rakkausromaanissa olisi sitä jotakin kaipaamaani yllätyksellisyyttä. Kyseinen teos on osa Otavan julkaisemaa Valkaman Metsän ja meren suku -sarjaa, jossa on ilmestynyt jo neljä kirjaa, Kaukosaarten Aino mukaan lukien ja toiseksi uusimpana. Sarjan uusin kirja on ilmestynyt viime vuonna. Takakannen mukaan kyseessä on "kolmas ja itsenäinen osa", joten aiempien osien tuntemus ei ole välttämätöntä. En itse ole lukenut aiemmista osista yhtään ainutta. Tämä on muuten ensimmäinen lukemani kotimainen kirja pitkään aikaan, sillä olen viime aikoina lukenut pelkästään ulkomaisia.

 

Kaukosaarten Aino

Otava

2018

351 sivua

 

Itämeren Aurin poika Iki-Kuura päätyy kaukaisille Färsaarille haaksirikon ainoana selviytyjänä. Nuori tietäjä ja tutkimusmatkailija kuulee pian luolissa asuvista hyljenaisista, jotka houkuttelevat miehiä aaltojen alle. Kuka oli se punatukkainen kaunotar, jonka Iki-Kuura näki rannalla heti haaksirikon jälkeen?

Rautakauden Pohjolaan sijoittuvan seikkailusarjan kolmannessa, itsenäisessä osassa sukelletaan suomalaisen ja skandinaavisen muinaisuskon ohella kelttiläiseen mytologiaan. (takakansiteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Ensinnäkin on sanottava, että hämäännyin: tarinaa ei seurata Aino-nimisen naisen näkökulmasta tai edes aloiteta kertomalla hänestä, vaan romaani alkaa prologilla nuoresta miehestä nimeltä Iki-Kuura (vau muuten mikä nimi!), ja vasta monia sivuja myöhemmin esitellään punatukkainen nainen nimeltä Ann. Tämän Annin yhteydessä kerrotaan hänen lapsistaan, joten oletin, että kyseessä on mahdollisesti Ainon äiti. Mitä pitemmälle tarinassa ja juonessa päästiin, sitä selvemmäksi kuitenkin tuli, että Ann on sama henkilö kuin Aino. Noin keskivaiheilla kirjaa Iki-Kuura nimittää Annia "Ainokseen", eli sanoo naisen nimen väärin, mistä kirjan nimi juontaa juurensa. Tämä on vain pikkuseikka, ja joidenkin mielestä ehkä hauska sellainen, mutta minua närkästytti. Jos kirjan päähenkilön nimi on Pekka, ei kirjan nimeksi voi laittaa Penaa ja kertoa vasta kirjan keskivaiheilla, että päähenkilön nimi on oikeasti Pekka, mutta kirjan nimessä oleva Pena on muunnos hänen nimestään ja siksi hyvä ja kelpo nimi kirjalle.

Tästä pienestä nimitrollauksesta huolimatta pidin teoksen ideasta. Omalla kohdallani tuntuu, että Suomen ja sen lähiympäristön historiasta kertovat romaanit jäävät usein lukematta, kun muun maailman historia syrjäyttää ne. Kaukaisten kehittymättömien maiden historia ja konfliktit sekä maailmansodat nyt esimerkkinä. Niistä on aina mielenkiintoista lukea. Tämä on väärin, sillä kuten tämä kirja osoittaa, Suomen ja Pohjoismaiden historia, erityisesti viikinkiaika, on jotain järjettömän mielenkiintoista ja painii kyllä ihan samassa sarjassa! Pitäisi antaa useammin mahdollisuus tällaisille teoksille eikä tuomita niitä.

 

Iki-Kuura oli kuullut tarinoita Hjaltlandin saaresta, jolla kohosi pyöreitä kivilinnoja. Maailman laidalla asuvat ihmiset ja eläimet olivat niin pieniä ja sitkeitä, että he pärjäsivät karulla saarella keskellä merta – jopa heidän hevosensa syntyivät polvenkorkuisina ja kasvoivat tuskin pikkulasta korkeammiksi! Färsaarista hän ei ollut kuullut mitään – –
(Kaukosaarten Aino, 29)

 

Teoksen miljöö vetää mukaansa ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Sumuiset, syrjäiset, asuttamattomat ja karut saaret maailman pohjoisella laidalla ovat viikinkimäiseen menoon ja meininkiin sopiva tapahtumapaikka. Pidin tarkasta luonnon ja sääolosuhteiden, kuten myös ihmisten ja arkisten askareiden kuvailusta todella paljon. Kansikuvakin on huikaisevan kaunis ja houkutteleva.

No mutta, oliko tämä romaani sitten yllätyksellinen rakkausromaani ja rikkoiko se kaavoja? Oman lukukokemukseni perusteella siitä löytyy sekä hyviä että huonoja puolia. Miespäähenkilö Iki-Kuura paljastuu luonteeltaan seikkailunhaluiseksi mieheksi, joka tahtoo suurten tarujen sankareiden tavoin löytää ja täyttää oman kohtalonsa. Todella ennalta-arvattava ja stereotyyppinen sankari-miespäähenkilö. Ann, eli Aino, on hieman moniulotteisempi ja jännittävämpi henkilöhahmo ja kiinnostava naispäähenkilö. Hänellä on jo ollut mies, jonka luota hän on karannut, ja lapsiakin. Hän asuu erakkona ainoana toverinaan lammaspaimen, joka käy silloin tällöin pyytämässä uusia housuja. Ann on helposti Iki-Kuuran pauloihin lankeava naispäähenkilö, siitä miinuspisteitä, mutta hän on siitä huolimatta itsenäinen ja vahva nainen. Mistä erityisesti pidin, oli romaanin loppu. Annin kuolema tuli yllätyksenä ja rikkoi samalla tavanomaisen rakkausromaanin kaavan, jossa mies ja nainen kuvataan onnellisena pienenä perheenä ja elämässä elämäänsä onnellisena loppuun asti. Tämä pieni twisti lopussa oli mieleeni, sillä toisen päähenkilön kuolema tuo loppuun synkkyyttä ja herättää ajatuksia.

 

Ennen viimeaikaisia tapahtumia hiljaiset vuodet olivat täyttyneet työstä, meren seuraamisesta, piktin satunnaisista vierailuista ja lyhyistä, varsin yksipuolisista keskusteluista, vaarojen välttämisestä, tulevaisuudesta haaveilemisesta sekä tulevan pelkäämisestä. Ann oli tehnyt lähtöä pitkään, mutta oli yhä paikoillaan… Jokin oli kuitenkin muuttunut, kun muukalaismies oli ajautunut hietikolle – – (Kaukosaarten Aino, 75)

 

Koen, että vaikka en ollut lukenut aiempia osia, tämän kirjan lukeminen oli silti vaivatonta. Tietenkin joitain viittauksia aiempiin osiin oli Iki-Kuuran vanhemmista kertomisen yhteydessä (jotka siis ilmeisesti esiintyvät aiemmissa kirjoissa), mutta nämäkin viittaukset olivat sen tyyppisiä, että ne pystyi lukemaan ja ohittamaan ilman harmistusta siitä, ettei ole lukenut aiempia osia. Romaanista on siis onnistuttu hyvin tekemään itsenäinen osa, jonka kuka tahansa voi lukea. Historialliset nimet ja viittaukset taisteluihin menivät itseltäni ohi ja lujaa, mutta nekin pystyi sivuuttamaan ilman että lukukokemus kärsi. Ne kuitenkin tekivät tarinasta autenttisemman.

 

Lopuksi

 

Kaukosaarten Aino on mielenkiintoinen, romantiikalla maustettu kuvaus viikinkiajan Pohjolasta, tarkemmin sanottuna kaukaisista Färsaarista. Rakkausromaanin tyyliin päähenkilöt eivät tarjoile suuria yllätyksiä, mutta sen korvaa todella kiinnostava ja tarkkaan kuvattu miljöö. Jännitystä, seikkailua, mytologiaa ja mustasukkaisuutta riittää. Viikinkiajasta kiinnostuneille tämä soveltunee erityisen hyvin!

perjantai, 12. kesäkuu 2020

Anna-sarja: Anna ystävämme

9789510269398_frontcover_final_original.

Huhtikuun alussa aloitin L. M. Montgomeryn Anna-sarjan  ja ihastuin siihen. Heti ensimmäisen kirjan jälkeen (linkki postaukseen) olisin halunnut siirtyä seuraavaan, mutta tielle osui muuta mielenkiintoista luettavaa (ja Nextoryn ilmainen kokeilujakso), joten vasta nyt, kesäloman jo alettua, tuli sopiva hetki aloittaa sarjan toinen osa, Anna ystävämme. Kuten ensimmäisenkin kirjan, luin myös tämän sähköisenä ilmaiseksi Project Gutenberg -sivustolta (tästä linkistä sivustolle), ja koska kyseisen sivuston kansikuvat ovat niin kovin pelkistettyjä, valitsin silmää miellyttävämmän WSOY:n kannen.


Anna ystävämme / Anne of Avonlea

WSOY

1921

260 sivua

Sähköinen kirja, löydettävissä täältä


Prinssi Edwardin saarella asuva Anna-tyttö on varttunut 16-vuotiaaksi nuorikoksi. Annasta tulee opettajaneiti Avonlean kouluun, ja puuhaileepa hän kaikkea muutakin, kuten perustaa ystäviensä kanssa yhdistyksen yhteiskunnan epäkohtien parantamiseksi. Annan mielikuvitus on vielä tallella, ja hän joutuu hullunkurisiin tilanteisiin ja kommelluksiin. Pakkaa tulevat sekoittamaan myös Davy ja Dora Keith, 6-vuotiaat kaksoset, jotka Marilla ja Anna ottavat hoteisiinsa.


Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista


– Oh, ei ole lainkaan ihmeellistä siinä, että minä saan aikaan ikävyyksiä itselleni ja muille ihmisille, sanoi Anna nöyrästi. – Olen siitä tunnettu. Voisi kai otaksua, että minun olisi pitänyt päästä siitä tällä iällä – mutta älkää luulkokaan!... – – (Anna ystävämme, 20)


Nyt kun Anna on kasvanut isommaksi, hän ei luonnollisesti leiki enää niin paljoa, mutta minusta oli mahtavaa, että hänen lapsenmielensä oli säilytetty vielä tässä kirjassa, vaikka hän onkin jo 16-vuotias. Hän kuvittelee yhä esimerkiksi nukkumaan mentyään olevansa kuningatar, kuulee metsässä keijukaisten naurua ja haaveilee päivät pääksytysten. Samalla hän on kuitenkin kasvanut henkilöhahmona ja naisena, sillä hän alkaa opettaa lapsia koulussa ja puuhailee myös yhteiskunnallisen yhdistyksen parissa. Hän on ehkä lapsellinen 16-vuotias, mutta juuri siitä syystä hauska ja ihana päähenkilö.

Kuten ensimmäisessä osassa, Annan kommellukset jatkuvat. Niitä oli hauska lukea. Annaa enemmän kommelluksia aiheuttaa kuitenkin Davy, toinen kaksosista, jotka Anna ja Marilla ottavat luokseen. Davy vaikutti jo alusta asti ärsyttävältä ja huonosti kasvatetulta lapselta, mutta Anna on ihailtavan kärsivällinen hänen kanssaan läpi koko kirjan. Hän turhautuu Davyyn usein, mutta kohtelee tätä silti oikeudenmukaisesti ja rakastavasti. Davy ja Dora muodostavat kiinnostavan parin, sillä Davy on rasavilli riiviö, kun taas Doraa kuvataan muun muassa "konemaiseksi" ja "yllätyksettömäksi". Dora jääkin hieman taka-alalle Davyn saadessa enemmän tilaa tarinassa. Doraa käy siksi hieman sääliksi, sillä hän on kaikin puolin moitteeton ja kiltti pieni tyttö, joka ei koskaan tee kepposia tai ole ilkeä. Silti Marilla ja Anna puhelevat siitä, miten pitävät Davysta enemmän, vaikka tuo aiheuttaakin heille enemmän päänvaivaa. Tämän tarkoitus on kenties opettaa lukijalle, että myös tuhma lapsi voi olla rakastettu ja haluttu, mutta se, miten vähän Doraa tunnutaan rakastavan, koska hän on liian moitteeton, tuntui minusta vähän oudolta.

Tässä kirjassa esiteltiin liuta uusia henkilöhahmoja vanhojen ohella, kuten kaksoset, naapuriin muuttava herra Harrison sekä syrjässä asuva Lavendel-neiti ja tämän nuoruudenihastuksen poika, Paul Irving. Gilbert Blythekin oli mukana kuvioissa, mutta melko vähän. Seuraavassa osassa hän lienee sitten enemmän mukana. Ensimmäisen osan tavoin luontokuvaus oli kaunista ja miellyttävää lukea. Vuodenajat vaihtuivat, ja erityisesti kukkean kesän kuvauksiin on nyt helppo samaistua, kun ulkona ikkunan takana näkyy vihreää. Yksi suosikkiasiani Anna-sarjassa on ehdottomasti se, miten kirjailija kuvaa luontoa miltei runollisesti.

Teos on vuonna 1921 suomennettu ja sisältää siten erikoisia, vanhahtaviakin sanoja, mutta minulle entuudestaan täysin tuntematon ja outo oli verbi "hakkailla", jolla tarkoitetaan siis tässä lyömisen sijasta liehittelyä ja flirttailua. Kun kirjassa puhutaan siitä, miten joku hakkailee toista, luulin ensin, että kyseessä oli jotakin väkivaltaan liittyvää. Sanan esiintyminen rakastavaisten yhteydessä sai minut kuitenkin lopulta ymmärtämään sen toisen, siinä yhteydessä käytettävän merkityksen.

Pidin tästä osasta aivan yhtä paljon kuin ensimmäisestäkin! Loppuun vielä muutama ihana, tunnelmallinen, ajatuksia herättävä kohta (näitä oli muuten paljon, mutta en halunnut kirjoittaa yhtä neljäsosaa kirjasta tähän postaukseen, joten valikoin vain parhaimmat):


Miksi luetaan hyviä kirjoja, ellei oteta niistä oppia? (Anna ystävämme, 125)


Kuinka voisi olla katsomatta asioita valoisammalta puolelta, kun edessä on teevadillinen luumuhilloa? (Anna ystävämme, 199)


Lopuksi


Anna-sarjan toinen osa, Anna ystävämme, jatkaa edellisen tavoin hellyyttävän Annan elämän kuvaamista. Anna on varttuneempi, mutta hänen värikäs mielikuvituksensa on tallella. Uudet henkilöhahmot siivittävät suloista tarinaa, joka sisältää kuitenkin myös yllätyksiä, hauskoja kommelluksia ja sydäntälämmittävää ystävyyttä.

Aion lukea kolmannen osan hieman myöhemmin, sillä mieleni tekee lukea taas tässä välissä hieman jotakin muuta. Palaillaan kuitenkin seuraavaan Anna-kirjaan sitten joskus! :)

keskiviikko, 3. kesäkuu 2020

Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit

6119.jpg

Edellisessä postauksessa käsittelin Jane Austenin ja Ben H. Wintersin kirjaa Järki ja tunteet ja merihirviöt (linkki postaukseen) ja kerroin, että aion lukea seuraavaksi aiemmin ilmestyneen, samaa sarjaa ja tyyliä edustavan Austenin muunnellun klassikon, Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit. Zombit Austenin rakastettuun klassikkoon on kirjoittanut mukaan mies nimeltä Seth Grahame-Smith. Pidin Wintersin merihirviö-versioinnista, mutta tämän kirjan suhteen minulla oli jopa suuremmat odotukset. Arvelin etukäteen, että tulen varmasti pitämään siitä, että Austenin maailmaan sekoitetaan zombeja, mikä osoittautui lopulta oikeaksi arvaukseksi. Pidin kyllä kovasti, ja kirjan kansikuvakin on aika upea!


Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit / Pride and Prejudice and Zombies

Schildts

2010

317 sivua


Klassinen rakkaustarina, nyt mukana myös väkivalta! Rauhallista Merytonin maalaiskylää on jo jonkin aikaa vaivannut outo tauti – kuolleet ovat nousemassa haudoistaan. Kipakka sankaritar, sukkelakielinen Elisabeth Bennet tunnetaan verrattomana zombintappajana, mutta miten käy verisen taiston, kun paikalle ilmaantuu ylhäinen, komea ja kopea Mr. Darcy? – – Pystyykö Elisabeth kukistamaan elävät kuolleet ja toisaalta haastamaan englantilaisen maalaisaatelin luokkatietoisen ennakkoluuloisuuden? (osa takakansitekstistä)


Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista


En ole koskaan lukenut alkuperäistä Ylpeyttä ja ennakkoluuloa, mutta Järki ja tunteet on minulle tuttu, joten tiesin suunnilleen mitä odottaa. Tässä kirjassa oli enemmän juonittelua ja kieroilua, mikä tosin oli vain omiaan pitämään mielenkiintoa yllä.

Järki ja tunteet ja merihirviöt -kirjan tapaan tämäkin teos sijoittuu synkkään ja dystooppiseen 1800-luvun Englantiin. Elävät kuolleet, joita myös sanomattomiksi kutsutaan, ovat nousseet haudoistaan ympäri Englannin. Lontoo on ympäröity muurilla ja jaettu lohkoihin, ja maaseudulla ihmisiä kuolee jatkuvasti jo kuolleiden vaeltaessa ympäriinsä tappaen ihmisiä ja eläimiä. Kuten Järki ja tunteet ja merihirviöt -kirjassa, voin tässäkin tapauksessa nähdä sieluni silmin maaseudun, joka kuhisee zombeja. Mikä kutkuttava mielikuva!

Bennetin perheen viisi tytärtä ovat saaneet oppia taistelutaitoja Kiinassa, ja erityisesti kaksi vanhinta, Jane ja Elizabeth, ovat todella taitavia zombintappajia. Elizabeth, joka nostetaan päähenkilöksi, on todella omistautunut ajatukselle, että hänen elämäntehtävänään on puolustaa perhettään ja Englantia. Tunteet ja romanttiset haihatukset hän on yrittänyt kitkeä itsestään kokonaan, joskin ihastuessaan herra Darcyyn hän antaa vähän myöten tästä periaatteesta. Elizabeth on henkilöhahmona mielenkiintoinen, vahva ja itsepäinen, ja pidin hänestä kaikista kirjan henkilöhahmoista eniten. Erityisesti se, että hän uskaltaa sanoa vastaan, vetosi minuun. Toisaalta kivaa kontrastia toivat sinisilmäinen ja lempeä Jane sekä pinnalliset ja pää pilvissä kulkevat pikkusisarukset, puhumattakaan ärsyttävästä äidistä. Ärsyttävimpiä olivatkin mielestäni rouva Bennet ja Lydia.


”On montakin asiaa, joista pidän enemmän kuin korttipelistä, hyvä herra Hurst”, Elizabeth sanoi. ”Esimerkiksi siitä, kun vastahiottu terä puhkaisee miehen pyöreän kuvun.”
(Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit, 33)


Häntä [Elizabethia] kauhistutti ajatuskin aviomiehestä, jonka teräaseen käyttötaito rajoittui juuston leikkaamiseen. (Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit, 72)


”Kiitos vain isä, minä viihdyn kuoleman morsiamena. Emme me kaikki voi odottaa olevamme yhtä onnekkaita kuin Jane.” [Elizabeth] (Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit, 107)


Tämä teos oli Järki ja tunteet ja merihirviöt -kirjaa vieläkin raaempi ja ällöttävämpi. Se piti otteessaan siis vieläkin paremmin, eikä tuottanut pettymystä. Jännittävimpiä kohtia olivat Charlotte Lucasin tarkkaan kuvattu muodonmuutos zombiksi sekä lukuisat taistelukohtaukset zombien kanssa. Wickhamin hahmo toi mieleeni Willoughbyn. Molemmat ovat itsekeskeisiä elostelevia naistenmiehiä, mutta vaikka Wickham ei ole miellyttävä henkilöhahmo, en silti olisi toivonut hänelle niin kurjaa loppua... Ymmärrän herra Darcyn halun kostaa ja saada Wickham lopettamaan elostelu ja äpärälapsien kylväminen, mutta piestä nyt toinen raajarikoksi! Se tuntui jo omallakin mittapuullani turhan raa'alta, enkä pitänyt siitä. En tiedä, mitä alkuperäisversiossa tapahtuu. Piekseekö Darcy siinäkin Wickhamin? Toisaalta tuntui ihan mukavalta, että Lydia saa ansionsa mukaan joutuessaan naimisiin vammautuneen ja köyhän Wickhamin kanssa. Hän epäilemättä katkeroituu ajan myötä ja muuttuu samanlaiseksi kuin äitinsä.

Minulla ei ole nyt vertailupintaa, kun alkuperäisteos on lukematta, mutta tästä versiosta pidin kyllä todella paljon! Tässäkin kirjassa oli kuvitusta, mutta pidin enemmän Järki ja tunteet ja merihirviöt -kirjan kuvituksesta, sillä ne oli piirretty mielestäni hienommin.


Lopuksi


Jos dystopiat, zombit ja Jane Austen kiinnostavat etkä kavahda ällöttäviä tai raakoja kohtia kirjoissa, suosittelen lukemaan Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit. Suhdekiemuroita riittää, samoin eläviä kuolleita. Pidin tästä vielä enemmän kuin Järki ja tunteet ja merihirviöt -kirjasta, joten jos pitäisi valita jompikumpi, valitsisin tämän. Kannattaa kuitenkin lukea kummatkin, tai edes jompikumpi, jos kaipaa hieman jännitystä kesään!