Tartuinpa taas kirjaan, johon en olisi tarttunut ilman muiden suosituksia. Kaksi entistä työkaveriani oli lukenut Douglas Stuartin kirjan Nuori Mungo. Kumpikin kertoi sen olleen raskasta luettavaa ja sisältäneen kohtia, jotka olisi hyvin voinut jättää lukematta. Koska olen vain ihminen, mielenkiintoni heräsi. Halusin myös päästä puhumaan kirjasta heille, sillä kirjallisuuskeskustelut alan ihmisten kanssa ovat aina herkullisia. Vuoden 2023 Helmet-lukuhaasteessa Nuori Mungo täyttää kohdan 18. Kirja on julkaistu alun perin kiinan, hindin, englannin, espanjan tai arabian kielellä (Maailman viisi puhutuinta kieltä). Ajattelin ensin lukea siihen jotain alun perin kiinan- tai espanjankielistä, mutta menen nyt sittenkin siitä mistä aita on matalin, koska eletään jo lokakuuta ja haastekohtia on enää niin vähän suorittamatta. Paha mieli, paras mieli -lukuhaasteessa (15.9.2023 - 15.3.2024) sijoitan sen kohtaan "sateenkaari-ihmisten syrjintä". Luonto sivuilla -lukuhaasteessa (1.10.2023 - 30.5.2024) se tulee kohtaan "vesi".

 

Nuori Mungo / Young Mungo

WSOY

suom. 2023

420 sivua

suomentanut Laura Jänisniemi

 

1990-luvun glasgowlaisessa lähiössä tärkeintä on olla kova, miehekäs ja valmis tappeluun – eikä Mungo Hamilton ole näistä mitään. Hänen isänsä on kuollut, äitinsä juo, veljensä johtaa jengiä ja siskonsa yrittää tilanteessa parhaansa. Kun protestanttinen Mungo kohtaa katolisen Jamesin, kaikki mullistuu. Poikien ystävyys syvenee rakkaudeksi, joka heidän pitää monesta syystä salata. Heidän ainoa turvapaikkansa on Jamesin rakentama kyyhkyslakka. Ja yhteinen toive toisenlaisesta tulevaisuudesta. (takakansiteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Pyhimyksen mukaan nimetty 15-vuotias Mungo Hamilton asuu Glasgow'ssa, rapistuneessa vuokratalossa köyhässä lähiössä. Eletään 1990-lukua. Vain silta erottaa kaupungin kaksi pahamaineisinta lähiötä, joista toisessa asuvat protestantit, toisessa katolilaiset. Nämä uskontokunnat ovat keskenään sotajalalla, mikä äityy toisinaan väkivaltaisiksi yhteenotoiksi nuorisojengien kesken. Mungon isoveli Hamish, lempinimeltään Ha-Ha, johtaa protestanttipoikien jengiä ja on luonut Hamiltonin perheelle nimen ja maineen, jota ihmiset kavahtavat. Hamish asuu jo omillaan raskaaksi saattamansa teinitytön ja tämän äidin sekä pienen lapsensa kanssa. Hän diilaa huumeita ja tappelee kaduilla. Mungon isosisko Jodie asuu vielä kotona. Jodiella on suhde historianopettajaansa, joka on luvannut viedä hänet vielä jonakin päivänä pois ja auttaa yliopistoon. Kun suhde kariutuu, Jodie huomaa olevansa raskaana. Hän onnistuu kuitenkin tekemään abortin naapurin naisen avustuksella. Mungon äiti, jota lapset kutsuvat Mou-Mouksi, on alkoholisti ja jättänyt lapsensa täysin heittelle. Mou-Mou tapailee milloin mitäkin miehiä, joiden luona viihtyy paremmin kuin kotona lastensa kanssa. Silloin kun hän on kotona, hän vain juo. Mungon isä on kuollut.

Mitä tulee Mungoon, hän on ongelmallinen nuori mies, mieleltään vielä aivan lapsi. Hän kärsii tic-oireena naaman nykimisestä ja tarkertuu siskoonsa ja äitiinsä pakonomaisesti, vaikka kumpikin pitää häntä vain taakkana. Kuten Jodie, Mungokin haaveilee elämästä Glasgow'n ulkopuolella. Hän haluaisi epätoivoisesti pois, muttei osaa edes pitää kunnolla huolta itsestään. Puuttuvan isähahmon ja huonon äidin vuoksi Mungo käyttäytyy pienen lapsen tavoin ja on henkisesti taantunut.

 

Mungon kyky rakastaa ärsytti Jodieta. Mungon rakkaus ei ollut epäitsekkyyttä; hän ei vain mahtanut sille mitään. Mou-Mou tarvitsi niin vähän, ja Mungo rakasti niin paljon, että se tuntui hirveältä haaskaukselta. Se oli satoa, jota kukaan ei ollut kylvänyt, ja se kukoisti köynnöksessä, jota kukaan ei ollut hoitanut. Sen olisi pitänyt kuihtua jo vuosia sitten, niin kuin Jodien oli, niin kuin Hamishin oli. Mungolla oli kuitenkin valtavasti rakkautta annettavanaan, ja se lojui hänen ympärillään kuin kasa kypsiä hedelmiä, joita kukaan ei vaivautunut keräämään talteen. (s. 305)

 

Mungo on tosi säälittävä henkilöhahmo. Hänen lapsellisuutensa ärsyttää, mutta samalla hänet tahtoisi vain repäistä pois huonosta kasvuympäristöstä johonkin parempaan paikkaan. Ei mikään ihme, että hänestä on tullut sellainen kuin on, kun ottaa huomioon ympäristötekijät. Glasgow on aivan omanlaisensa maailma. Mungon yhteiskuntaopin opettaja puhuu Glasgow'n murretta teeskennellen, koska virheetön yleiskieli kuulemma paljastaisi hänen etuoikeutetun asemansa ja herättäisi pilkkaa. Lähiöissä asuu paljon teinivanhempia ja väkivalta rehottaa. Seksuaalivähemmistöjen edustajia ei suvaita lainkaan: "Ei ollut mitään häpeällisempää kuin hinttiys; voimattomuus, naismainen pehmeys." (s. 56) Skotlannissa en ole koskaan käynyt, joten minulla ei ole käsitystä siitä, millainen oikean elämän Glasgow on nykyään tai millainen se on ollut. Stuart on kuitenkin kirjailijaesittelynsä mukaan kasvanut itse Glasgow'ssa, joten uskon hänen pohjanneen kirjan tapahtumat vahvasti omiin kokemuksiinsa ja kuvaavan Glasgow'ta raa'an realistisesti. Ajatus saa minut surulliseksi, varsinkin miettiessäni Mungon siskoa Jodieta, joka tahtoo yliopistoon. Hän pääseekin sinne, kun hänet hyväksytään kirjan lopussa opiskelemaan, mutta kirjan aikana hänen opettajansa sanovat hänelle, että koska hän on Hamilton, hänellä ei ole mitään mahdollisuuksia kouluttautua hyvin. Vihaan tällaista "kohtalosi on ennalta määrätty, koska asut paikassa X / koska tulet kotioloista X" -ajattelutapaa. Jos olisin itse kasvanut yhtä kamalassa paikassa, tahtoisin todellakin ponnistaa sieltä parempaan tulevaisuuteen ja lähteä pois. Opettajien ja vanhempien pitäisi kannustaa siihen, ei pidätellä lapsia ja nuoria.

Kantavana teemana romaanissa ovat kasvaminen ja ympäristön asettamat vaatimukset. Kaikki Mungon läheiset tahtovat tehdä hänestä miehen. Veli Hamish haukkuu Mungoa pelkuriksi ja hinttariksi, kun Mungo osoittaa inhimillisyyttä ja auttaa toista poikaa sen sijaan että pelastaisi vain oman nahkansa. Mungon sisko Jodie, joka on Mungolle äidinkorvike, tahtoo hänen niin ikään aikuistuvan ja miehistyvän, jotta voisi elää omaa elämäänsä. Mutta Mungon äiti on kenties kaikkein pahin. Hän bongaa AA-kerhon tapaamisessa kaksi ventovierasta miestä, joiden kanssa lähettää Mungon metsäretkelle, jotta nuo vieraat "tekisivät Mungosta miehen". Miehet paljastuvat seksuaalirikollisiksi ja käyttävät Mungoa säälimättä seksuaalisesti hyväksi keskellä metsää. Tämä rinnakkainen juonikulku, jossa Mungo retkeilee miesten kanssa, tuntui minusta omituiselta ja vielä kamalammalta siinä vaiheessa, kun miesten todellinen luonne paljastui. Epätoivon vimmassa Mungo päätyy murhaamaan molemmat miehet ja pakenee sitten metsästä.

 

"Mun isä tietää. Se tietää mikä mä oon." James otti aimo kulauksen viskipullosta. "Se on siitä lähtien suhtautunu muhun ihan oudosti."

James oli Mungoa isompi, päätä pidempi ja kokonaisen vuoden vanhempi. James oli pimeällä tiellä. Mungo tiesi ettei hänen pitäisi mennä perässä. Jos hän ei astuisi sille tielle, hän voisi vielä kääntyä pois. James katsoi häntä ja painoi sormensa hänen nykivälle poskelleen aivan kuin olisi pystynyt lukemaan hänen ajatuksensa ja sanoi: "Mungo, älä oo tämmönen kun mä. Vielä ei oo liian myöhästä."

Mutta oli jo liian myöhäistä. Oli aina ollut. (s. 254)

 

Työkaverini puhui siitä, että vaikka teos on luokiteltu rakkausromaaniksi, ei se ole tippaakaan romanttinen. Huomasin saman asian sen luettuani. Nuoresta Mungosta on romantiikka kaukana. Mungo tapaa katolilaisen Jamesin, vuotta vanhemman pojan, joka pitää kyyhkyslakkaa kaupungin ulkopuolella ja haaveilee niin ikään lähtemisestä. He ystävystyvät, ihastuvat ja aloittavat nuoren, kömpelön teinisuhteen. Suhde kuitenkin kariutuu nopeasti surkeissa olosuhteissa. Jamesin isä on saanut vihiä poikansa homoseksuaalisuudesta ja suorastaan pakottaa hänet näyttämään, että aikoo etsiä itselleen tyttöystävän ja pistää tämän paksuksi. James joutuu esittämään roolia kaupungilla ja suutelemaan tyttöjä puistossa isänsä mieliksi. Mungon tilanne ei ole yhtään parempi, kun koko perhe hengittää niskaan, erityisesti isoveli Hamish, joka "vihaa hinttareita". James ja Mungo aikovat karata yhdessä, mutta kaikki menee pieleen, kuten arvata saattaa. Hamish pääsee heidän jäljilleen ja hakkaa Jamesin sairaalakuntoon.

Romaani päättyy siihen, että James on hakattu ja Mungo-parka traumatisoitunut metsäretkellä, jossa hänet on useasti raiskattu, mikä on ajanut hänet tappamaan kaksi ihmistä. Poliisit tulevat aivan viimeisillä sivuilla, ja Hamish yrittää ottaa Mungon tekoset kontolleen. Samaan aikaan James katselee tien toiselta puolelta ja kutsuu Mungoa luokseen. Sitten kirja päättyy. Olisin toivonut selkeämpää lopetusta, mutta haluan uskoa, että Mungo pääsee lopulta pois ja elää Jamesin kanssa onnellisena elämänsä loppuun asti kaukana Glasgow'sta.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Nuori Mungo on raaka ja järkyttävä kirja 1990-luvun Glasgow'sta ja sen kasvateista. Se on kirja, jossa seksuaalivähemmistöjä syrjitään ja jossa ympäristön paineet puristavat yksilöä otteessaan niin kauan, että tuo tajuaa, ettei yksinkertaisesti pysty lähtemään, vaan on tuomittu jäämään ja elämään surkeaa elämää. En suosittele herkille lukijoille, vaan sellaisille, jotka kaipaavat pureksittavaa. En lukisi tätä toista kertaa.

Annoin Goodreadsissa kaksi tähteä, koska tätä oli vaikea arvioida tähdillä.

Luin vasta vähän aikaa sitten ensimmäistä kertaa John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa. Se oli niin vaikuttava kirja, että voisin hyvin lukea sen joskus uudestaankin. Ja nyt siihen ilmestyi jatko-osa, Kaikki särkyneet paikat. Yllätyin, sillä en ihan heti olisi odottanut jatkoa. Halusin kuitenkin lukea jatko-osan heti, sillä ensimmäinen kirja on vielä niin tuoreessa muistissa. Tulin tosin ajatelleeksi, lunastaakohan se paikkansa niin tunnetun ja hienon kirjan rinnalla. Minulla oli omat epäilykseni, jotka osin osoittautuivatkin oikeiksi.

Tällä kirjalla korkkaan kirjagramissa pyörivän Paha mieli, paras mieli -lukuhaasteen (15.9.2023 - 15.3.2024) ja ruksaan kohdan "Menetys".

Kaikki särkyneet paikat / All the Broken Places

Bazar

suom. 2023

368 sivua

suomentanut Kari-Pekka Toivonen

Vuosi 1946. Äiti ja tytär pakenevat Puolasta Pariisiin sen jälkeen, kun sota ja menetys repivät heidän elämänsä kappaleiksi. Heidän kannoillaan ovat pelko ja häpeä, eivätkä he tiedä, kuinka vaikeaa omaa menneisyyttään on paeta.

Lähes kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin iäkäs Gretel Fernsby elää rauhaisaa elämää Lontoossa, kunnes kohtaaminen hänen uusien naapureidensa yhdeksänvuotiaan Henry-pojan kanssa nostaa pintaan muistot, jotka Gretel on yrittänyt jättää taakseen. Joutuessaan valitsemaan Henryn turvallisuuden ja omansa välillä Gretel on jälleen samanlaisessa tienristeyksessä kuin lapsuudessaan. Pystyykö hän toimimaan, vaikka hintana olisi kaikkien niiden salaisuuksien paljastuminen, joita hän on koko elämänsä yrittänyt pitää piilossa? (osa takakansitekstistä)

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

Syyllisyys on sitä, että valvot kaikki yöt, tai jos saat unta, niin se on painajaista. Kaikki onnellisetkin hetket täyttyvät tunnontuskista, syyttävä ääni kuiskaa korvaasi, että sinulla ei ole oikeutta tuntea nautintoa. Syyllisyys seuraa sinua, kun kävelet kadulla. Se keskeyttää arkisimmatkin askareet ja muistuttaa siitä, että olisit voinut tehdä jotain estääksesi tragedian muttet tehnyt. Leikit mieluummin nukeilla. Laitoit nuppineuloja Euroopan kartalle, merkiksi armeijan etenemisestä. Tai flirttailit komean nuoren luutnantin kanssa.

Se on syyllisyyttä. (s. 124-125)

Kaikki särkyneet paikat liikkuu kahdessa aikatasossa: menneisyydessä ja nykyhetkessä. Menneisyydessä eletään vuotta 1946. Toinen maailmansota on päättynyt, Bruno-poika kuollut, hänen isänsä hirtetty. Brunon äiti ja 15-vuotias Gretel-sisko pakenevat Saksasta Pariisiin uusien henkilöllisyyksien turvin. He eivät kuitenkaan Pariisissakaan pääse pakoon menneisyyttään, jonka vuoksi he joutuvat muiden ihmisten kiduttamiksi. Äidin kuoltua Gretel, joka on siihen aikaan jo parikymppinen, matkustaa Australiaan, joka on kaukaisin mahdollinen paikka. Hän arvelee, että sieltä häntä ei osata etsiä. Kukaan ei todellakaan tule etsimään häntä, mutta menneisyys löytää hänet silti, luutnantti Kurt Kotlerin muodossa. Gretel päättää kostaa Kurtille, mutta juttutuokio miehen kanssa saa hänet toisiin ajatuksiin. Kurtin paljastaminen poliiseille merkitsisi nimittäin sitä, että Gretel joutuisi itsekin vaikeuksiin. Niinpä hän jättää Kurtin perheineen rauhaan ja lähtee Australiasta. Viimeiseksi hän päätyy Englantiin, jonne jää pysyvästi. Englannissa Gretel alkaa seurustella juutalaisen Davidin kanssa, mutta David jättää hänet saatuaan selville kuka hän on. Davidin ystävä Edgar ottaa kuitenkin Gretelin vaimokseen.

Nykyhetkessä puolestaan seurataan jo 91-vuotiasta Greteliä, joka on asunut vuosikymmeniä samassa talossa Lontoossa. Edgar on kuollut ja Gretel pitää vain harvakseltaan yhteyttä aikuiseen poikaansa. Gretelin naapurissa asuu hänen ensimmäinen lapsensa Heidi, joka on muuttunut vanhuudenhöperöksi. Rauhalliset eläkepäivät järkkyvät, kun Gretel saa uusia naapureita: vaimoaan hakkaavan elokuvatuottajan 9-vuotiaine Henry-poikineen. Henry muistuttaa Greteliä Brunosta ja menneisyydestä, jonka hän mieluiten unohtaisi. Vaikka yrittää pysyä uusista naapureistaan erossa, Gretel sotkeutuu heidän elämäänsä.

Näkökulma on Gretelin, joka on romaanin minäkertoja. Se on vain yksi lukuisista eroavaisuuksista, joita tämän ja ensimmäisen osan välillä on. Heti lukemisen aloitettuani närkästyin hieman minäkertojasta, vaikka se toimiikin Gretelin tarinassa hyvin. Muistelin Poika raidallisessa pyjamassa -romaania (tästä eteenpäin PRP), jossa kaikkitietävän kertojan avulla korostetaan Brunon lapsellisuutta ja tietämättömyyttä kauheuksista, joita hänen ympärillään tapahtuu. Vaikutuin suunnattomasti juuri PRP:n kerronnan vähäeleisyydestä. Kaikki särkyneet paikat -romaanin (tästä eteenpäin KSP) kerronta ei ole vähäeleistä, vaan runsasta ja nykykirjallisuudelle tyypillisesti minäkeskeistä. Toinen merkittävä ero PRP:n ja KSP:n välillä on, että PRP on nuorten-, mutta KSP aikuisten kirja. Jokin siinä, että jatko-osa (vaikka onkin itsenäinen) on suunnattu aivan eri kohderyhmälle kuin ensimmäinen kirja, hiertää minua. KSP on myös sivumäärältään edeltäjäänsä pidempi, ja jos minulta kysytään, sitä olisi voinut tiivistää aika reilulla kädellä.

Minun on myös aivan pakko mainita teoksen suomenkielinen käännös. En tykännyt. En yhtään. Ensin luulin, että kaikki johtuu kirjailijan, John Boynen, kielestä. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että suomentajasta se johtuu. Anteeksi nyt vain, mutta kirjan suomennos on HIRVEÄ ja se vaikutti lukukokemukseen negatiivisesti. Teknisesti suomennos on aika kamala. Erityisesti kielioppi ja pilkut. Äidinkielenopettajan koulutuksen saaneena ihmisenä näin punaista. Pilkkuja on toisinaan aivan väärissä kohdissa ja niitä on liikaa. Esimerkiksi lauseenvastikkeita on suomennettu suoraan sellaisinaan ja niiden yhteyteen laitettu pilkku, vaikka suomen yleiskielen mukaan se ei ole hyväksyttävää. Runsas pilkkujen viljely teki lukemisesta töksähtelevää. Ymmärrettävyydessä suomennos on ihan hyvä, joskin jumiuduin siihen, että koska suomentaja on eri kuin PRP:ssä, bongasin olennaisen virheen. PRP:ssä Auschwitz muuntuu Brunon suussa suomeksi Aus-Vitsiksi, mutta tässä kirjassa tönkösti vain englanninkieliseen muotoonsa Out-With. Sitä ei ole edes yritetty suomentaa, mikä tuntui tyhmältä. Itsenäinen jatko-osa tai ei, edeltävän osan mustan huumorin kukkanen Aus-Vitsi olisi pitänyt sisällyttää myös tähän!!

Matkustin Sydneyyn, maailman ääriin, päästäkseni irti menneisyydestäni. Nyt tiesin, että se on mahdotonta. Olinpa sitten Ranskassa, Australiassa tai Englannissa – tai vaikka Marsissa – nuo Kurtin mainitsemat kauniit arvet seuraisivat minua aina. Ja palauttaisivat minut aina takaisin sinne. Sinne toiseen paikkaan. Sitä en voisi koskaan paeta. (s. 248)

Yleensä romaaneissa, jotka kertovat maailmansotien ajasta ja liikkuvat kahdessa aikatasossa toimii hyvin tuollainen kaksitasoinen kerronta. Esimerkkinä vaikkapa Jojo Moyesin Ne, jotka ymmärtävät kauneutta, jonka luin alkuvuodesta (linkki postaukseen) ja josta kovasti pidin. Toki siinäkin minulla kesti hetken ennen kuin pääsin lukemisen rytmiin ja totuin siihen, että historiasta hypätään ajoittain nykyhetkeen. Nykyhetkeen liittyvä tarina oli kuitenkin niin mielenkiintoinen että sekin piti otteessaan. Tässä romaanissa halusin pitää aikatasojen vaihtelusta, mutta ikäväkseni totesin, että 91-vuotiaan Gretelin elämästä lukeminen tuntuikin puuduttavalta.

Jollain tasolla ymmärrän romaanin rinnakkaisen juonen nykyhetkessä, jossa Gretel vertaa naapurin poikaa kuolleeseen veljeensä ja pojan isää omaan isäänsä sekä luutnantti Kotleriin, mutta se tuntui silti jotenkin irralliselta. Eikä läheskään yhtä mielenkiintoiselta kuin ne luvut, joissa päästään lukemaan teini-ikäisen Gretelin elämästä maailmansotien jälkeisessä Ranskassa ja sitten Australiassa. En voi sille mitään, että minusta tuntui hieman tyhmältä verrata juutalaisten murhaamisesta vastuussa olleita häikäilemättömiä natseja nykyaikaiseen elokuvatuottajaan, jonka pahin synti on, että hän hakkaa kännissä vaimoaan ja poikaansa. En halua vähätellä perheväkivaltaa missään muodossa, mutta en myöskään lähtisi itse vertailemaan noita kahta asiaa. Jotenkin vain tuli sellainen fiilis, ettei kontrasti ole tarpeeksi voimakas.

Kaikkein mieleenpainuvin kohta oli ehdottomasti luutnantti Kotlerin ja Gretelin tapaaminen Australiassa. Kohtaus, jossa he keskustelevat kahvilassa ja Kurt näyttää Gretelille Hitlerin silmälaseja, joita Gretel kokeilee päähänsä, ja kysyy sen jälkeen Greteliltä, eikö Gretelkin ikävöi "häntä" (Hitleriä), oli niin vaikuttava! Kylmät väreet kulkivat selkäpiissäni sitä lukiessani. Osasi tämä kirja siis myös yllättää positiivisesti ja muistuttaa pienillä yksityiskohdilla ja tietyillä kohtauksilla, että sama kirjailija on kirjoittanut myös sen upean Pojan raidallisessa pyjamassa.

Kirja loppuu siihen, että Gretel ottaa ohjat omiin käsiinsä ja murhaa elokuvatuottajanaapurinsa. Sen jälkeen hän menee vankilaan tyytyväisenä siitä, että on onnistunut pelastamaan Henryn ja saa vihdoin maksaa kauheista teoistaan vangittuna. Kirjan viimeiset lauseet ovat pysäyttäviä, sillä Gretel, joka ei ole pystynyt sanomaan veljensä nimeä ääneen vuosikymmeniin, pystyy siihen vihdoin. Kirjailijan jälkisanoissa Boyne toteaa, että aikoi kirjoittaa jatko-osan paljon myöhemmin, mutta päätyi kirjoittamaan sen koronapandemian aikana, koska koki ajan oikeaksi. Tässä kirjassa hän halusi kertoa syyllisyydestä ja osallisuudesta, eli teemat olivat hyvin erilaiset kuin PRP:ssä. Mielestäni loppusanat selittävät hyvin Boynen tekemiä valintoja.

Lopuksi: suosittelenko?

Kaikki särkyneet paikat on Poika raidallisessa pyjamassa -kirjan itsenäinen jatko-osa. Minulla on vähän ristiriitaiset mietteet sen suhteen, suosittelisinko lukemaan ensin PRP:n ja vasta sitten tämän, ne kun ovat lopulta kaksi niin erilaista romaania. Ehkä teenkin poikkeuksen ja totean, että tämän voi hyvin lukea ilman että tuntee PRP:tä. Jos kahdessa aikatasossa liikkuvat maailmansotien aikaan sijoittuvat romaanit kiinnostavat, suosittelen ehdottomasti. Mutta näistä kahdesta kirjasta Poika raidallisessa pyjamassa oli kyllä selvästi vaikuttavampi, joten jos luet vain jommankumman, suosittelisin lukemaan sen.

Annoin Goodreadsissa kolme tähteä.

Aika lailla tasan vuosi sitten luin Debbi Michiko Florencen nuortenkirjan Pää kylmänä, Jenna Sakai (linkki postaukseen). Olin juuri aloittanut koulutussopimusharjoittelun kirjastossa ja kyseinen kirja oli asetettu siellä esille. Nyt, vuotta myöhemmin, olen unelmatyössäni lastenkirjastovirkailijana ja luin Florencen toisen kirjan, joka on itse asiassa ilmestynyt ennen Jenna Sakaita: Homma hallussa, Keiko Carter. Ei sillä, tämä ei ole ensimmäinen kerta kun luen kirjoja väärässä järjestyksessä. Näin jälkeenpäin ajateltuna olisin kyllä halunnut lukea tämän ensin, mutta olen silti iloinen, että olen nyt lukenut kummatkin. Tartuin Florencen toiseen kirjaan siksi, että ajattelin sen olevan kiinnostava nuortenkirja, jota voisin vinkata seiskaluokkalaisille tänä syksynä. Oli taas mukava palata tuttujen henkilöhahmojen pariin.

Homma hallussa, Keiko Carter / Keep it together, Keiko Carter

WSOY

suom. 2021

200 sivua

suomentanut Aila Herronen

Keiko Carterilla on suunnitelmat valmiina seitsemättä luokkaa varten. Uusia harrastuksia, shoppailua, koulun tanssiaiset – ja ehkä myös uusi ihastus. Kaiken tämän Keiko haluaa tietenkin kokea yhdessä parhaiden ystäviensä Audreyn ja Jennan kanssa.

Kesäloman lähestyessä loppuaan Keiko kuitenkin huomaa, etteivät kolmikon välit ole ennallaan. Audrey ja Jenna ajautuvat erimielisyyksiin, eikä Keiko haluaisi valita kummankaan puolta. Saako Keiko selvitettyä ristiriidat, vai onko hänen aika kuunnella omaa sydäntään? (takakansiteksti)

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

Auringonlasku värjäsi taivaalle pinkkejä ja liiloja raitoja, mutta näky ei piristänyt minua yhtään. Jennan ja Audreyn riita väänsi vatsaa. Audrey ei ollut ikinä ollut noin vihainen, ei ainakaan minulle tai Jennalle. Halusin vain, että kaikki olisi niin kuin ennenkin. Seitsemättä luokkaa oli mennyt vasta viikko, ja kaikki muuttui jo. (s. 65)

12-vuotias Keiko aloittaa seitsemännen luokan Pacific Vista -koulussa yhdessä parhaiden ystäviensä Jennan ja Audreyn kanssa. Takana on hauska kesäloma, jonka Keiko on viettänyt Audreyn kanssa hengaten. Jenna on viettänyt kesän ensimmäistä kertaa muualla, Teksasissa isänsä luona vanhempiensa avioeron takia, ja kolmikko palaa yhteen vasta kesäloman viimeisinä päivinä ennen koulun alkua. Audrey, joukon draamakuningatar, alkaa suunnitella tulevaa lukuvuotta innolla: hän päättää, että kaikki kolme tyttöä hankkivat seiskaluokalla itselleen poikaystävät, joiden kanssa osallistuvat syystanssiaisiin. Jokin on kuitenkin muuttunut kesän aikana. Jenna on alkanut viestitellä yhdelle koulun suosituimmista pojista, Elliottille, jonka Audrey on Jennan tietämättä päättänyt napata itselleen. Keiko joutuu ikävään välikäteen, kun Jenna paljastaa salaisuuden hänelle muttei Audreylle.

Kun Audrey sitten kuulee, että Jenna ja Elliott ovat epävirallisesti jo yhdessä, hän suutahtaa ja pistää välit poikki Jennan kanssa. Keiko yrittää toimia rauhanvälittäjänä, mutta hänellä on omiakin poikahuolia. Uusi oppilas Grigor on upea ja selvästi kiinnostunut Keikosta, mutta lapsuudenystävä Conner, Audreyn veli, alkaa myös yllättäen lähentyä Keikon kanssa. Audrey vaatii Keikoa valitsemaan joko veljensä tai itsensä, mutta kun Keiko haluaisi olla molempien ystävä, Audrey suutahtaa hänellekin ja yrittää varastaa Grigorin itselleen. Grigor paljastuu kuitenkin ääliöksi, joka lupaa Audreylle kuun taivaalta, mutta jättää hänet sitten kuin nallin kalliolle. Keiko yrittää lohduttaa ystäväänsä, mutta Audrey vaatii häntä jälleen tekemään valinnan. Keiko tajuaa, ettei voi aina miellyttää muita, ja valitsee Connerin Audreyn sijasta.

Aivan kuten Pää kylmänä, Jenna Sakai, myös tämä kirja oli sympaattinen kuvaus teini-iän tuskasta rakkaus- ja ihmissuhdehuolineen. Myös tämän kirjan kohdalla pohdin henkilöhahmojen olevan ikäisekseen kovin pikkuvanhoja. Erityisesti Conner, joka on Keikoa ja kumppaneita vain vuoden vanhempi, vaikutti minusta noin 17-vuotiaalta pojalta kypsyytensä puolesta. Keiko taas on fiksu ja huolehtivainen nuori, joka asettaa muiden tarpeet omiensa edelle ja pyrkii miellyttämään kaikkia (samaistuin häneen vahvasti). Välistä lukijaa kyllä muistutetaan, että päähenkilöt ovat vasta yläasteikäisiä. Audrey ilmoittaa haluavansa tehdä "teinijuttuja", kuten saada poikaystävän, meikata ja käydä juhlissa, mistä tuon ikäiset yleensä haaveilevat. Tytöt joutuvat kysymään vanhemmiltaan luvan saadakseen matkustaa bussilla ostoskeskukseen eivätkä he saa käyttää uunia tai liettä ollessaan keskenään. Selviä varhaisteinejä siis.

Olin aina luullut, että sydän saattoi särkyä vain rakkaussuhteissa. Niinhän elokuvissa kävi. Kukaan ei koskaan kerro, että paras ystäväkin voi särkeä sydämen. (s. 167)

Audrey on selvä pahis, itsekäs ja omahyväinen teinityttö, enkä voinut uskoa, että hän todella vaatii sekä Jennaa että Keikoa valitsemaan itsensä ja pojan välillä. Samalla Audreylle itselleen on kaikki kaikessa se, että hän saa poikaystävän. Jennasta olin lukenut jo oman romaanin ja hän oli minulle tuttu, joten oli kiva lukea vaihteeksi Keikon tarina. Ystävä- ja poikaystävähuolien lisäksi Keikolla on draamaa kotona, kun hänen äitinsä on usein töissä eikä vietä tarpeeksi aikaa kotona perheensä parissa. Lopulta kaikki kuitenkin kääntyy parhain päin. Minusta oli tosin jokseenkin epäuskottavaa, että Keiko saa niin helposti suostuteltua vanhempansa koiran hankkimiseen.

Samoin kuin Jennan tarinassa, tässäkin minusta mahtavaa oli opetus, jonka kirja lukijalle antaa. Keiko yrittää miellyttää kaikkia ja myötäillä Audreytä. Hän jopa lupaa olla menemättä Connerin kanssa syystansseihin vain koska Audrey niin käskee. Sitten hän tajuaa, miten typerää on aina myöntyä muiden toiveisiin ja odotuksiin. Joskus on hyvä ajatella myös itseään ja olla terveellä tavalla itsekäs. Toinen opetus on, ettei muutos ole aina pahasta, varsinkaan kasvavassa iässä.

Lopuksi: suosittelenko?

Homma hallussa, Keiko Carter on sympaattinen ja ahmittava nuortenromaani teini-iän myrskyisistä kaveri-, pari- ja perhesuhteista. Se kuvaa kiinnostavalla tavalla amerikkalaista koulumaailmaa ja myös amerikkalaisen perheen arkea. Sillä on myös tärkeä opetus, joka jokaisen päähenkilö Keikon ikäisen nuoren tulisi muistaa: kaverisuhteet muuttuvat siinä iässä. Suosittelen kirjan kohderyhmään kuuluville, eli nuorille ja varhaisnuorille. Jään mielenkiinnolla odottamaan, kirjoittaisiko Florence vielä kolmannen kirjan Audreyn näkökulmasta, kun Keikon ja Jennan tarinat on jo kerrottu.

Annoin Goodreadsissa neljä tähteä.

Vuoden 2023 Helmet-lukuhaasteen haastekohta 17. Kirja on kokoelma esseitä, pakinoita tai kolumneja aiheutti minulle heti haasteen ilmestyttyä tuskanhien. "Kuulostaa tosi tylsältä", muistan pohtineeni. Äidinkielenopettajana tiedän noiden kolmen tekstilajin ominaispiirteet, mikä oli vain omiaan vahvistamaan mielikuvaani siitä, että niiden täytyy olla kuivakkaa luettavaa romaanin muodossa. En olisi hevin löytänyt tähän haastekohtaan mitään luettavaa ellei työkaveri harjoittelukirjastostani olisi kirjanäyttelystään vinkannut minulle Marian Keyesin kirjaa Säätäen ja soveltaen. Marian Keyesistä olin kuullut ja tiesin hänen kirjojensa löytyvän kirjaston viihdehyllystä. En ollut koskaan lukenut ainuttakaan. Arvelin, että tulisin tuskin löytämään kiinnostavampaa pakinakokoelmaa kuin Keyesin teoksen, joka käsittelee naiseutta, joten päätin lukea sen tämän vuoden haasteeseen. Tätä kirjoittaessani on muuten syyskuun 10. päivä ja Keyesin kuusikymmenvuotissyntymäpäivä, joten onnittelut hänelle!

Säätäen ja soveltaen - kirjoituksia pienen naisen suuresta elämästä /
Making it up as I go along

Tammi

suom. 2017

336 sivua

suomentanut Liisa Laaksonen

Olipa kyse pahanlaatuisesta tekoripsiriippuvuudesta, monimutkaisista perhesuhteista tai kotiin kertyvästä kynsilakkamuseosta, Marian Keyes on ehdottomasti oman elämänsä sankaritar. Tämä kokoelma kertomuksia perheestä, riippuvuuksista, matkustamisesta ja kauneudenhoitoon liittyvistä kummallisista katastrofeista on pakollista luettavaa kaikille huumorin ja Keyesin romaaneiden ystäville. (takakansiteksti)

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

Säätäen ja soveltaen on johdantonsa mukaan kokoelma omaelämäkerrallisia tekstejä, jotka on kirjoitettu yhdeksän vuoden aikana ja joista osa on jo ilmestynyt aikakaus- tai sanomalehdissä, osa julkaistu verkossa tai ei missään ennen tätä kirjaa. Kuten sanottua, Keyes ei ollut minulle entuudestaan tuttu kirjailijana tai ihmisenä, joten se, että aloitin hänen tuotantonsa tästä teoksesta, oli todellinen syväsukellus hänen henkilökohtaiseen elämäänsä kirjailijaimagon takana. Kirja on jaoteltu lukuihin teemoittain: Kauneus ja (huono terveys); Mitä saituri tekisi?; Matkoiltani; Marian tapaa...; Suku ja ystävät; Asiat joita rakastan; Itsetutkiskelua sekä Vuosi elämässä.

Suosikkejani olivat Kauneus ja (huono terveys) sekä Asiat joita rakastan. Keyes kertoo ripsienpidennysaddiktiostaan sekä muista kauneudenhoitoon ja naiseuteen liittyvistä kokeiluistaan ja pulmistaan, kuten itseruskettavan ja kynsilakkojen käytöstä, kampaajalla käymisestä, jalkakarvojen ajelusta sekä sopivien saappaiden etsimisestä. Juuri sellaisista asioista, mitä osasin odottaa kansikuvan, nimen ja takakansitekstin perusteella. En ole itse koskaan ollut nainen naisellisimmasta päästä. Esimerkiksi meikkaamista harrastin vain yläasteelta lukion puoliväliin, minkä jälkeen lopetin sen sen työläyden vuoksi sekä siksi, että kumppanini mielestä näytän parhaalta ilman meikkiä. En ole myöskään koskaan ollut erityisen turhantarkka kampausten ja vaatteiden suhteen. Minulle mukavuus on tärkeintä. Siksi luin näitä kauneudenhoitoon liittyviä kirjoituksia lähinnä huvittuneena. Eniten samaistuin jalkakarvojen ajelun tympeyteen sekä siihen, etten pysty Keyesin tavoin käyttämään pitkävartisia saappaita, koska pohkeeni ovat niin paksut ettei vetoketju koskaan mene ylös asti kiinni.

Parikymppisenä muutin Lontooseen kahden muun tytön kämppäkaveriksi, ja huulipunasta muodostui meille se perushyödyke josta ei tingitty. Chanelin huulipunasta, vähäisempi ei kelvannut. Sinnittelimme palkkapäivästä toiseen, vippailimme, näimme nälkää ja varamme riittivät hädin tuskin halvimpaan punkkuun, mutta huulipunan oli oltava Chanelia. Kirkkaan punaista, totta kai, koska kirkas sävy kuulemma johti menestykseen. Sen avulla saisimme ylennyksiä, sen avulla pääsisimme valtaan. Keräisimme omaisuutta, oppisimme ajamaan autoa ja löytäisimme aviomiehen, jos käyttäisimme kirkkaan punaista huulipunaa. No, se siitä... (s. 11)

Löysin itsestäni sekä yhtäläisyyksiä että eroja Keyesiin nähden. Olemme molemmat horoskooppimerkiltämme neitsyitä, rakastamme syömistä, vihaamme tuuheita jalkakarvojamme, koemme sosiaaliset tilanteet ja suuret ihmismassat kiusallisina, ja lempivuodenaikamme on syksy. Eroavaisuuksiakin löytyi. Keyes on feministi, käyttää aina paljon meikkiä, on jalkapallofani, ei erityisemmin pidä ruoanlaitosta, roikkuu Twitterissä ja on huono nukkumaan.

Takakansitekstissä kehutaan kokoelman humoristisuutta. Itse luin Keyesin kirjoituksia vakavalla naamalla. Kirja saa olla ratkiriemukas, että se saa minussa aikaan edes hymynpoikasen. Totesin lukiessani, että ennakkoaavistukseni siitä, ettei esseitä, kolumneja ja pakinoita oikein jaksa lukea kokonaisen kirjan verran, osoittautui oikeaksi. Luin teoksen loppuun asti, mutta pitkin hampain. Olisin hyvin voinut lukea yli puolet lyhyemmän pakinakokoelman Keyesin elämästä ja tyytyä siihen. Niin monta kirjoitusta yhden ihmisen perheestä, sukulaisista, ystävistä, työstä, arjesta ja ajatuksista alkoi puuduttaa. Jutut alkoivat jopa hieman toistaa itseään. Keyesin kirjoitustyyli alkoi yli puolessavälissä todella ottaa pattiin, eritoten jatkuvasti toistuvat ilmaisut "jess!" ja "my amigos/mes amies", joilla Keyes puhuttelee lukijoita. Keyes vaikuttaa rennolta ja hauskalta ihmiseltä, mutta liika on liikaa. Ehkä en vain ole oikeaa tyyppiä lukemaan tällaisia omaelämäkerrallisia pakinoita, varsinkaan kun niitä jatkuu kolmesataa sivua.

Tosin Isäntä oli jo vuosia usuttanut minua kiinnostumaan jostakin uudesta, sillä kuten hän usein sanoi: "Ethän sinä tee muuta kuin kirjoitat, nukut ja katsot telkkaria."

"Sekä ostan kenkiä", yleensä muistutin häntä. "Kenkien ostelu on kiinnostavaa. Katson telkkua, syön suklaata ja ostelen kenkiä. Tämä on nykyajan tapa. Vietän täyttä ja antoisaa elämää." (s. 235)

Yksi tylsimmistä luvuista oli Matkoiltani-luku, jossa Keyes kertoo puuduttavan yksityiskohtaisesti matkoistaan: patikkamatkasta Andeilla, elämysmatkasta Suomen Lapissa sekä risteilystä Etelämantereella. Tätä osaa lukiessani pohdin, etten jaksa lukea matkakertomuksia, kun kansi lupasi minulle naiseuteen liittyvää herkullista, samaistuttavaa pohdintaa. Olisin valinnut aivan toisenlaisen kirjan tai genren, jos tahtoisin lukea matkustamisesta. Omaan makuuni myös selostusta Keyesin perheestä, ystävistä ja sukulaisista oli liikaa. Se ei oikein jaksanut kiinnostaa.

Kun sain kirjan päätökseen, mietin, että lukisin mieluusti ainakin yhden Keyesin fiktiivisen teoksen. Ja voisin jopa pitää siitä. Mutta ei kiitos enää tällaisia omaelämäkerrallisia pakinakokoelmia. Keyesiltä eikä keneltäkään muulta.

Lopuksi: suosittelenko?

Säätäen ja soveltaen on alanimekkeensä mukaisesti täynnä kirjoituksia pienen naisen suuresta elämästä. Keyesille sattuu ja tapahtuu niin työmatkoilla kuin arjessakin, mutta kolmesataa sivua yhden naisen elämästä kertovia pakinoita puudutti – ja pahasti. Vähempikin olisi riittänyt. Vinkki tulevaisuuden minälleni: älä tartu pakinakokoelmiin, varsinkaan jos ne kertovat vain yhdestä ihmisestä. Suosittelen Keyesin tosifaneille. Paitsi jos pakinat noin muuten kiinnostavat, ehkä sitten voisit pitää tästä kokoelmasta.

Annoin Goodreadsissa yhden tähden.

Nuortenkirjallisuutta jälleen. Jason Reynoldsin Miles Morales : Hämähäkkimies on romaani, jota harjoittelukirjastossani vinkattiin seiskoille ja jonka lukemisesta kiinnostuin paitsi siksi, myös sen takia, että olen pitänyt Marvelin supersankarileffoista. Viime vuosina niiden lumovoima on kuitenkin omalta osaltani väljähtynyt. Ehkä oma supersankarikiinnostukseni alkaa jo hiipua kun vanhenen. Hämähäkkimies on aika klassinen supersankari, mutta Miles Morales, uusi tummaihoinen Hämähäkkimies, oli minulle uusi tuttavuus.

Miles Morales : Hämähäkkimies / Miles Morales : Spider-Man

Tammi

suom. 2022

256 sivua

Miles Morales on ihan tavallinen Brooklynissä asuva puertoricolaistaustainen teini, lukuun ottamatta sitä, että hän sattuu olemaan myös Hämähäkkimies. Viime aikoina Milesin hämähäkkivaisto on tosin alkanut temppuilla, ja ikävät tapahtumat koulussa ovat saaneet hänet pohtimaan omaa identiteettiään ja epäilemään kykyjään. Voiko entisen katujen kasvatin poika edes olla supersankari? Ennen pitkää hänen on kuitenkin luotettava voimiinsa ja pysäytettävä koko yhteisöä uhkaava vaara. (takakansiteksti)

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

Puoliksi puertoricolainen 16-vuotias Brooklynissä asuva Miles Morales on Hämähäkkimies. Hänen pahamaineinen rikosten poluille eksynyt setänsä Aaron toi kerran kotiinsa hämähäkin, joka puraisi Milesia ja antoi hänelle supersankarin voimat. Miles on yliluonnollisen voimakas, hänellä on hämähäkkivaisto joka varoittaa vaarasta, hän pystyy sulautumaan ympäristöönsä naamiovärin avulla ja tietenkin hänellä on Hämähäkkimiehen asu. Supersankarius on kuitenkin vain osa Milesin elämää. Arkena hän käy arvostettua lukiota ja yrittää pärjätä opinnoissaan. Hämähäkkivaisto alkaa oikkuilla ja varoittaa häntä historian lehtorista, mikä saa Milesin päättämään, ettei hän ehkä tahdokaan enää olla Hämähäkkimies. Myös perimä meinaa musertaa Milesin. Hänen isänsä ja setänsä rikollinen tausta vaivaa häntä ja saa hänet uskomaan, ettei hän voi itse valita toisenlaista polkua elämässään. Myös salaperäinen vankilassa istuva serkku, jonka olemassaolosta Miles ei tiennyt, vahvistaa tätä uskomusta. Ja kun koulussa vielä olisi eräs ihana tyttö, Alicia, jota Miles ei uskalla lähestyä, vaikka haluaisi, on hänellä pohdittavaa kerrakseen.

Milesin yrittäessä pärjätä koulussa ja tölviessä useamman kerran – hän muun muassa saa potkut osa-aikatyöstä, koska häntä syytetään varkaudesta, jota hän ei ole tehnyt – paljastuu, että historian lehtori Chamberlain on kaiken takana. Hän on pahis ja osa aivopestyä joukkoa, joka tahtoo takaisin Amerikan alkuhämäriin palauttaakseen orjuuden. Milesin pitää taistella heidän johtajaansa vastaan estääkseen sen.

Milesin osaksi oli sattunut monimutkainen geneettinen ongelma: huonot sukujuuret. Ja mikä pahinta, isä ja setä olivat ryhtyneet rikollisiksi kuusitoistavuotiaina, siis juuri Milesin ikäisinä. Ehkä se osa hänen perimästään koetti parhaillaan kumota hämähäkinpureman aiheuttamat muutokset – kuin jokin laitapuolen verisolu, joka nitisti hänestä kaiken siistin. (s. 30)

Odotin mielenkiinnolla, millainen Hämähäkkimies Miles on. Odotin taisteluja eriskummallisia pahiksia vastaan. Romaanin suurin anti on kuitenkin sen kuvaamisessa, miten etniseltä taustaltaan värikäs nuori yrittää pärjätä ennakkoluulojen kanssa ja selvitä hormonihuuruistaan. Täytyy myöntää, että petyin. Vasta reilun sadan sivun päästä Miles alkaa taistella pahista vastaan (sekin on öykkäri, joka yrittää varastaa teinipojalta kengät), ja vasta aivan lopussa on lopputaistelu suurta pahista vastaan. Siinä se. Ei muita supersankaritekoja. Toivoin niitä paljon enemmän. Kirjan kohdeyleisön huomioiden toki kiva, että kuvataan tavallista teinin elämää, koulunkäyntiä ja ihmissuhteita, mutta jos kirja kertoo Hämähäkkimiehestä, voisi siinä olla enemmän toimintaa! Ja jotenkin uskon, että kohdeyleisö olisi samaa mieltä kanssani.

En muutenkaan oikein sulattanut ajatusta siitä, että koska Milesin isä ja setä olivat nuorisorikollisia, hän pelkää ajautuvansa itsekin rikosten polulle. Miles vaikuttaa niin kunnolliselta nuorukaiselta, joka murehtii muun muassa vanhempiensa taloudellista tilannetta, etten jaksa uskoa, että siitä olisi edes vaaraa.

Mitä tulee kirjan pahiksiin, hypnotisoituun lehtori Chamberlainiin sekä Valvojaan, Chamberlainien armeijan johtajaan, tuntuivat ne jotenkin oudoilta. Mielestäni parempi ratkaisu olisi ehkä ollut, että lehtori Chamberlain olisi ollut se pääpahis ja paljastunut joksikin kamalaksi monsteriksi, joka on vain ottanut ihmisen hahmon huijatakseen kaikkia. Sen sijaan Miles päätyy hienoon kartanoon maaseudulla, jota asuttaa parisataa vuotta vanha Valvoja, äijänkäppyrä, joka pystyy vääntelemään aikaa ja jolla on apunaan yhdeksänhäntäinen kissa. Onhan Valvoja erikoinen pahis joo, mutta kun hänen tavoitteenaan on palauttaa orjuus ja orjuuttaa tummaihoiset, mietin vain, että mitä ihmettä. Miten olisi mieluummin se klassinen maailmanvalloitus? Se tuntuisi luontevammalta. Valvojan pyrkimyksiä ei oikeastaan perusteltu lainkaan. Olisin kaivannut selitystä sille, miksi hän tavoittelee mitä tavoittelee.

Kirjan loppu on onnellinen. Miles voittaa pääpahiksen ja keskittyy täysillä koulunkäyntiin, kun hämähäkkivaisto ei enää häiritse. Jotkut asiat kuitenkin vain lakaistaan maton alle ja ne jäävät leijumaan ilmaan lopun jälkeen. Miten Milesin vankilassa oleva serkku, joka ottaa yhteyttä? Käykö Miles tapaamassa häntä vielä ja tuleeko heistä ystäviä? Onko serkulla pahoja vaikutuksia Milesiin? Entä se tosiasia, että Miles saa potkut työstä, jolla on rahoittanut syömisensä ja asumisensa, koska hänen vanhemmillaan ei ole varaa? Miles saa työtä kampaamosta hiusten lakaisijana, mutta riittääkö se kattamaan hänen kulunsa? Ja entä aivan kirjan loppu, jossa historian lehtorin rasistisiin kommentteihin pettyneet Miles ja Alicia marssivat luokasta ulos protestiksi ja kirja loppuu siihen? Saavatko he muutosta aikaan vai eivät? Niin paljon avoimia kysymyksiä, joihin ei saada vastauksia. Ikävä sanoa näin, mutta niin hienolta kuin kuulostaakin ajatus kirjoittaa kirja uudesta Hämähäkkimiehestä, se ei tässä tapauksessa toiminut. Tarina ontui paikoin pahasti.

Lopuksi: suosittelenko?

Miles Morales : Hämähäkkimies kertoo uuden ajan Hämähäkkimiehestä Miles Moralesista. Milesin tarina ei oikein uponnut minuun. Suosittelisin kuitenkin supersankareista ja Hämähäkkimiehestä kiinnostuneille nuorille.

Annoin Goodreadsissa kaksi tähteä.