maanantai, 18. tammikuu 2021

Kerro minulle jotain hyvää

kansi.jpg

Vuosi on lähtenyt hieman tahmeasti liikkeelle romaanien lukemisen suhteen, sillä kevätlukukausi yliopistolla on alkanut ryminällä etäopinnoista huolimatta. Vihdoinkin, saatuani kaksi maanvaiva-esseetä kirjoitettua ja luettuani nelisensataa sivua akateemista, kuivaa ja uskomattoman tylsää tekstiä, sain päätökseen Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää -kirjan. Se on ollut lukulistallani jo muutaman vuoden ja kirjahyllyssäni viime kesästä asti. Lähikirjastoni jakoi poistettua aineistoa ilmaiseksi kesällä, ja sieltä nappasin mukaani tämän kirjan, innoissani siitä, että saisin sen vihdoin luettua. Olin kuullut siitä jo etukäteen paljon, leffaa en ollut nähnyt, mutta mainoksia ja kuvia kyllä. Tämän sijoitan vuoden 2021 Helmet-lukuhaasteen kohtaan 6: Kirja kertoo rakkaudesta.

Lisäksi: jotakin hyvää kuivista akateemisista kirjoista, sillä sain sijoitettua yhden niistä, jonka jouduin lukemaan kokonaan esseetä varten, haastekohtaan 28: Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä. Siis sen lisäksi, että luin sen opinnoissani etenemistä varten, sain sillä edistettyä lukuhaastettani yhden kohdan verran! Jee!


Kerro minulle jotain hyvää / Me Before You

Gummerus

suom. 2015

476 sivua


Louisa Clarken elämä englantilaisessa pikkukaupungissa on läpeensä tuttua ja turvallista. Kun hän aloittaa olosuhteiden pakosta työn onnettomuudessa halvaantuneen Willin henkilökohtaisena avustajana, hän joutuu kyseenalaistamaan koko entisen elämänsä.

Willin elämä on onnettomuuden jälkeen ollut harmaata - tai pikemminkin mustaa. Ennen hän eli kuin viimeistä päivää, ja nyt hän istuu katkeroituneena pyörätuolissa. Loulla ja Willillä ei ensin tunnu olevan mitään yhteistä. Will haluaisi elää elämäänsä tyystin eri tavalla mutta ei voi. Lou voisi puolestaan tehdä mitä vain mutta ei uskalla levittää siipiään. Will on katkera, ylimielinen ja oikukas, mutta Lou ei suostu kohtelemaan häntä silkkihansikkain, vaan ottaa tehtäväkseen palauttaa värit ja ilon Willin maailmaan. Kun he vihdoin todella näkevät toisensa ja ymmärtävät mistä elämisessä oikein on kyse, on aika tehdä suuria valintoja. (takansiteksti)


Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista


Kerro minulle jotain hyvää kertoo 26-vuotiaasta englantilaisesta Louisa Clarkesta, joka asuu vielä vanhemmillaan ja on työskennellyt koko aikuisikänsä kahvilassa, sekä neliraajahalvaantuneesta 35-vuotiaasta Will Traynorista, miehestä, joka on päättänyt ettei halua enää elää. Louisasta tulee Willin apulainen ja seuraneiti, kun Louisan työt kahvilassa päättyvät, ja ajan myötä he rakastuvat, vaikka inhoavatkin alussa toisiaan. Kun Louisa saa tietää, että Will haluaa kuolla, koska ei koe elämääsä halvaantuneena elämisen arvoiseksi, hän haluaa tehdä kaikkensa estääkseen sen ja saadakseen Willin elämänhalun jälleen syttymään.


Hei – olen 35-vuotiaan C5/C6-neliraajahalvaantuneen ystävä/hoitoavustaja. Hän oli entisessä elämässään hyvin menestyvä ja aktiivinen, ja uuteen elämään tottuminen on hänelle vaikeaa. Itse asiassa tiedän, ettei hän tahdo elää, ja mietin, kuinka saisin hänet muuttamaan mielensä .Osaisiko joku neuvoa minua? Mitä mielekästä tekemistä voisin järjestää tai kuinka vaikuttaa hänen ajatustapaansa? Kiitos etukäteen kaikista ideoista ja ehdotuksista.

Allekirjoitin viestin nimellä Pörriäinen. Sitten nojasin taaksepäin tuolillani, pureskelin jonkin aikaa peukalonkynttäni ja näpäytin lopulta ”lähetä”. (Kerro minulle jotain hyvää, 267)


Ennen kaikkea Kerro minulle jotain hyvää oli mielenkiintoinen ja syvästi liikuttava lukukokemus. Stereotyyppisissä rakkaustarinoissa ei yleensä ole fyysisesti rajoittuneita miehiä eikä juoni pyöri vamman tai sairauden ympärillä. Ymmärränkin siksi hyvin, miksi kirja on saavuttanut maailmanlaajuisen suursuosion: se on erilainen, mutta silti toimiva. Yllätyin tosin siitä, miten vähän kirja lopulta oli rakkaushömppää. Rakkaus Louisan ja Willin välillä syttyy todella hitaasti. Muutamaan otteeseen, esimerkiksi kohtauksessa Willin eksän häistä ja kirjan loppupuolen lomamatkalla, lukijalle uskotellaan, että kaikki muuttuu vielä hyväksi. Menin totaalisesti lankaan, ja jaksoin uskoa ja toivoa luku luvun jälkeen onnelliseen loppuun. Sitten se tuli, suuri käänne viimeisillä sivuilla ja masentava loppu. Yleensä pyörittelen silmiäni kliseisille lopuille, mutta tämän romaanin kohdalla janosin onnellisesta loppua. En liikutu helposti kirjoja lukiessani, mutta viimeiset sivut nieleskelin kyyneleitä ja palaa kurkustani ihan koko ajan. Tiedän lopun olevan hyvin realistinen, ja niin olisi tapahtunut varmasti oikeassakin elämässä, mutta en pitänyt siitä. En yhtään. Kaikki se, mitä Louisa tekee, minkä vaivan hän näkee, ja vielä rakastuu Williin, tuntui turhalta kirjan lopun jälkeen. Minusta loppu on yhtä aikaa julma ja oikeudenmukainen, kamala ja ihana. En ollut valmistautunut siihen, ja tulen varmasti aina muistelemaan sitä hieman katkerana.

Huonosta lopusta huolimatta pidin romaanissa oikeastaan kaikesta muusta. Louisa on hellyyttävä ja hassu 26-vuotias, joka asuu vielä vanhemmillaan. Hänen perheensä kokonaisuudessaan vaikuttaa todella ihanalta, ja vaikken kadehdi hänen tilannettaan muuten, läheiset välit vanhempiin ja siskoon tuntuivat minusta lukiessani upealta jutulta. Myös se, että he ovat aivan tavallisia ihmisiä, joilla on rahahuolia mutta silti rakastava perhe ympärillään, vetosi minuun. Louisan miesystävä Patrick on hauska yksityiskohta tarinassa, onhan hän täysin erilainen kuin Louisa. He ovat kuitenkin olleet seitsemän vuotta yhdessä, joten heidän eronsa lopussa ja se, ettei Louisa sure sitä yhtään, tuntuu kyllä hieman oudolta. Patrick ei ole mitenkään paha ihminen, vaikka puhuukin Willistä hieman ilkeästi ja on mustasukkainen. Hän vain on erilainen kuin Louisa, urheiluhullu ja päämäärätietoinen. He eivät yksinkertaisesti sovi yhteen.


Tuijotin kalenteriani kynä yhä kädessäni. Yhtäkkiä tämä laminoitu seinäkalenteri
sai minut tajuamaan valtavan vastuuni.

Minulla oli sataseitsemäntoista päivää aikaa vakuuttaa Will Traynor siitä,
että hänen kannatti elää.
(Kerro minulle jotain hyvää, 181)


Elokuvaa en tosiaan ole nähnyt, mutta kuvittelin silti mielessäni Willin Sam Claflinin näköiseksi (hän näyttelee elokuvassa Williä ja olen nähnyt kuvia elokuvasta). Hänen henkilöhahmonsa herätti minussa lukijana lähinnä sääliä ja surua. En osaa kuvitellakaan, miltä tuntuisi olla neliraajahalvaantunut, mutta se, ettei hän anna elämälle mahdollisuutta edes löydettyään rakkauden Louisasta, teki minut todella surulliseksi. Toisaalta vakavasti vammautuneen ihmisen oikeus päättää elämästään kuuluukin hänelle itselleen, ei kenellekään muulle. Nämä ovat kyllä hankalia moraalisia kysymyksiä, joita kukaan ei tahtoisi pohtia. Vaikka tämän romaanin helposti luokittelisi kevyeksi hömppäkirjallisuudeksi, kätkee se värikkäiden ja pirteiden kansiensa alle oikeasti ajatuksia herättävän ja hieman masentavan tarinan. Se ainakin herätti minussa paljon ajatuksia ja erilaisia tunteita, ja sai kyyneleetkin silmiin, mitä ei todellakaan usein tapahdu lukiessani.

Tälle on ilmestynyt kaksi jatko-osaakin. Pidin kirjasta, vaikka loppu tuotti pettymyksen, mutta ainakaan tällä hetkellä minulla ei ole suurta kiinnostusta lukea seuraavia osia. Ehkä joskus tulevaisuudessa, kun lukeminen loppuu kesken (onkohan tällainen tilanne edes mahdollinen?) ja/tai haluan tietää, mitä Louisalle tapahtuu seuraavaksi. Tällä haavaa haluan kuitenkin lukea muita kirjoja, sillä en suoraan sanottuna odota kovin paljon seuraavilta osilta. Uskon niiden olevan todella erilaisia, ja ilman Williä tuskin yhä hyviä.


Lopuksi: suosittelenko?


Kerro minulle jotain hyvää on yksi niistä todella tunnetuista nykyromaaneista, jonka sain luettua vasta nyt, suurimman huuman jo laannuttua. Olen kuitenkin yksi niistä miljoonista, jotka pitävät sitä koskettavana ja hyvänä lukukokemuksena. Perinteinen rakkaustarina se ei kuitenkaan ole, eikä tosiaankaan mitään hömppää, joten jos sellaista kaipaa, tämä ei ole oikea valinta. Tämä romaani on loppujen lopuksi melko masentava, mutta se on jälleen yksi niistä kirjoista, joka saa ajattelemaan omaa elämää ja arvostamaan arjen pieniä asioita.

perjantai, 1. tammikuu 2021

Humiseva harju

20210101_115635.jpg

 

Viime vuonna aloitin kirjavuoteni lukemalla kotimaisen dystopian Ihon alaiset, jonka maalaamassa tulevaisuuskuvassa ihmiset ovat koukussa kauneusleikkauksiin. En osaa sanoa, olisiko se ollut parempi vaihtoehto vuoden 2020 tapahtumille. Nyt käännän kuitenkin optimistisen vaihteen päälle ja katseen tulevaisuuteen. Toivotan kaikille lukijoilleni hyvää ja parempaa uutta vuotta 2021! Pysykää terveinä ja pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne!

Aloitan vuoden 2021 klassikolla, jonka nappasin avomieheni vanhempien kirjahyllystä: Emily Brontën Humiseva harju. Olen lukenut Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin joitakin vuosia sitten, ja Jane Austenitkin ovat tuttuja, joten astuin innolla Humisevan harjun maailmaan. Tämä sijoittuu uunituoreessa vuoden 2021 Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 16: Kirjassa eletään ilman sähköä. Tapahtumat sijoittuvat nimittäin 1700-luvun loppuun ja 1800-luvun alkuun. Tämä on toinen kerta kun lähden suorittamaan Helmet-lukuhaastetta, ja olen jo tosi innoissani! Löydät sivupalkista sekä vuoden 2020 että 2021 Helmet-lukuhaasteen lukemiseni.

 

Humiseva harju / Wuthering Heights

Karisto

suom. 1993

451 sivua

 

Humiseva Harju on englannin kirjallisuuden suuria klassikoita, monitahoinen ja väkevä rakkausromaani, jonka tapahtumat liikkuvat Yorkshiren jylhillä nummiseuduilla. Se kertoo kohtalonomaisen tarinan tuhoavista ihmissuhteista sekä rakkaudesta, joka ei saanut vastakaikua.

Vuonna 1847 ilmestynyt Humiseva Harju jäi Emily Brontën ainoaksi romaaniksi, mutta se riitti viemään hänen nimensä maailmankirjallisuuden historiaan. (takakansiteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Lukemassani vuoden 1993 painoksessa on alkusivuilla suomentaja Kaarina Ruohtulan Lukijalle-osuus sekä Charlotte Brontën esipuhe teoksen toiseen painokseen vuonna 1850. Näiden lisäksi on vielä sukupuu teoksen henkilöistä. Lukijalle-osuudessa kerrotaan Brontën sisarusten vaiheista ja pohditaan Humisevan harjun suosiota, se kun jäi kirjoittajansa ainoaksi romaaniksi. Esipuheessa Charlotte puolustaa sisarensa kirjoittamaa romaania ja muun muassa "hyväksyy syytökset sen maalaismaisuudesta vastaansanomatta", mutta ihmettelee myös itsekin hieman sen synkkiä ja kieroutuneita henkilöhahmoja.

Humiseva harju yllätti, sillä Jane Austenin ja Charlotte Brontën romaaneista poiketen sen päähenkilönä on mies. Tämä päähenkilö, herra Lockwood, osoittautuu kuitenkin vain menneiden tapahtumien kertojaksi ja siten juonen kannalta melko merkityksettömäksi. Hän vuokraa vuonna 1801 Rastaslaakson kartanon Englannin nummiseudulta. Rastaslaakson naapurissa sijaitsee Humiseva harju -niminen toinen kartano, jonka omistaa herra Heathcliff, herra Lockwoodin vuokraisäntä. Lockwood kiinnostuu Humisevan harjun asukkaista ja kyselee heistä taloudenhoitajaltaan Nelly Deanilta, jolta saakin kuulla koko tarinan yksityiskohtaisesti. Nelly Deanin tarina vie pariakymmentä sivua lukuun ottamatta romaanista suurimman osan, mikä yllätti. Ajattelin herra Lockwoodin rakastuvan ja teoksen kertovan vain hänen vaiheistaan, mutta sen sijaan hän kuunteleekin lukijan kanssa Humisevan harjun mielenkiintoista historiaa ja sen viimeisimpien asukkaiden elämänvaiheita.
 

Olin hullu kuvitellessani hetkeäkään, että hän piti Edgar Lintonin kiintymystä suuremmassa arvossa kuin minun rakkauttani. Vaikka se mies rakastaisi häntä heiveröisen olemuksensa koko voimalla, hän ei pystyisi kahdeksassakymmenessä vuodessakaan rakastamaan niin paljon kuin minä yhdessä päivässä. Ja Catherinen sydän tuntee yhtä syvästi kuin minun sydämeni. (Humiseva harju, 211)
 

Tärkeimpiä henkilöitä on ilman muuta Heathcliff. Hän on tarinan pääkonna, orpo mustalaislapsi, jonka Humisevan harjun isäntä herra Earnshaw löytää kadulta Lontoon-matkaltaan ja tuo kotiin kasvattaakseen kuin omanaan. Heathcliff alkaa jo pienenä terrorisoida perhettä ja juonitella saadakseen Humisevan harjun itselleen. En ole pitkään aikaan lukenut kirjaa, jossa olisi näin monimutkaisia sukulaisuus- ja ihmissuhteita. Alkuun liitetty sukupuu auttoi kyllä paljon, sillä teoksen henkilöt naivat serkkujaan ja antavat lapsilleen omia nimiään, mikä vaikeutti ainakin aluksi mukanapysymistä. Romaanissa on esimerkiksi kaksi Catherinea, äiti ja samanniminen tytär.

Henkilöhahmot ovat, kuten Charlotte Brontë esipuheessa mainitsee, todellakin synkkiä ja juonittelevia (muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta). Heathcliff on kaikkein pahin, mutta myös vanhempi Catherine on todella ilkeä ja itsekäs nainen. Austenilla naiset ovat joskus typeriä ja ihastuvat helposti, mutta he eivät ole lainkaan yhtä laskelmoivia kuin Humisevassa harjussa. Kun siihen vielä lisätään naisille ominainen käyttäytyminen 1800-luvulla, eli huomionhakuisuus, ylidramaattisuus sekä pitkät vuodatuksenomaiset dialogit ja monologit, olisi tällainen romaani raskasta ja turhauttavaa luettavaa jollei se olisi kaikesta huolimatta niin mielenkiintoinen. Monimutkaisista ihmissuhteista ja ilkeistä henkilöhahmoista huolimatta, tai ehkä juuri siksi, en pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni, vaan luin sitä alkutahmeuden jälkeen innokkaasti eteenpäin. Näin jälkeenpäin ajatellen ehkä jopa pidin siitä, että henkilöhahmot on kuvattu niin laskelmoivasti, sillä se tuo jännitystä. Onnettoman rakkauden kuvaus, joka on romaanissa keskeisessä roolissa, turhautti, sillä naiivit naispäähenkilöt rakastuvat ensin tulisesti ja alkavat sitten vähän ajan kuluttua vihata rakkaudenkohteitaan.


Nyt se hautakumpu on jo yhtä tasaisen vehreä kuin muutkin ja toivon, että hän joka sen alla lepää nukkuu rauhassa. Mutta jos kysytte paikkakuntalaisilta, he ovat valmiit vannomaan käsi Raamatulla, että hän [Heathcliff] kummittelee. On sellaisia, jotka sanovat nähneensä hänet kirkon tienoilla ja nummella ja vieläpä tässä talossakin. – – [T]uo keittiön lieden ääressä istuva ukko [Joseph] väittää nähneensä ’ne kaksi’ katselemassa ulos isännän huoneen ikkunasta jokaisena sateisena yönä isännän kuoleman jälkeen.
(Humiseva harju, 449)

 

Mistä erityisesti pidin tästä teoksessa ovat sen kauhuelementit. Hihkuin mielessäni innosta jo alussa, kun herra Lockwood yöpyy Humisevassa harjussa Catherinen vanhassa huoneessa ja näkee levottomia unia, joissa Catherine tulee kummittelemaan hänelle. Sitten aivan teoksen loppu Heathcliffin ja Catherinen kuoleman jälkeen, josta olen ottanut poiminnan yläpuolelle. Rakastan tällaisia pieniä kauhun pilkahduksia yli kaiken! Niitä ei paljoa tässä romaanissa ole, mutta hieman, mikä tuo mielestäni hyvän lisämausteen. Muutenkin kokonaisuudessaan teoksessa on ajoittain todella pelottava ja ankea tunnelma, mikä sopii hyvin tämänhetkiseen pimeään vuodenaikaan. Pidin myös siitä, miten eristyksissä muusta maailmasta Humiseva harju ja Rastaslaakso ovat. Tarinassa ei paljoa ulkopuolisia henkilöitä vilahtele, vaan tapahtumat pyörivät nummialueella ja kahdessa kartanossa. Tämä eristäytyneisyys luo myös omanlaistaan karmivaa tunnelmaa.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Humiseva harju on kertomus Englannin sateisista nummista ja kahden kartanon, Humisevan harjun ja Rastaslaakson, asukkaiden myrskyisistä ja riitaisista ihmissuhteista. Sen henkilöhahmot ovat julmia, laskelmoivia ja itsekkäitä, mutta kun on kerran astunut Earnshaw'n ja Lintonin sukujen maailmaan, se imaisee kyllä mukaansa. Jännitystäkin pilkahtelee silloin tällöin, vähän jopa kauhua, mikä vain lisää kiinnostavuutta. Humiseva harju saattaa tosin tuntua raskaslukuiselta sellaiselle, joka ei jaksa lukea jatkuvasta synkistelystä, riitelystä, huonoista valinnoista ja itsepäisyydestä. Valoa ja iloa ei nimittäin ole tässä romaanissa paljoa tarjolla, ja oikeastaan kaikki henkilöhahmot pettyvät rakkaudessa.

tiistai, 29. joulukuu 2020

Kirjavuosi 2020 & Kerro itsestäsi -haaste

Helmet%202020.jpg


Paras 2020 lukemani kirja: Iron Sky: Renaten tarina. Tämä kirja oli hauska ja mukaansatempaava, ja kun muistelen kirjavuottani 2020, se tulee heti mieleen. Pidin siitä todella paljon, koska siinä yhdistyvät suosikkini: maailmansodan teemat ja scifi/fantasia.

Tylsin 2020 lukemani kirja: Pitkän päivän ilta. Omaan makuuni turhan jaaritteleva. Päähenkilö-hovimestari tuntui teennäiseltä ja hankasti ymmärrettävältä henkilöhahmolta. Olen kuitenkin iloinen, että tulin lukeneeksi tämänkin klassikon, enkä jättänyt sitä edes kesken sen tylsyydestä huolimatta!

Yllättävin 2020 lukemani kirja: Yksi & Voittamaton. Yksi on säeromaani, jota ei olisi tullut luettua ilman lukuhaastetta. Pidin siitä yllättävän paljon, sillä tarina imaisi mukaansa eikä säemuoto haitannutkaan mitään. Voittamattoman luin myös lukuhaasteen ansiosta, ja onneksi niin. En olisi uskonut pitäväni niin paljon urheilusta kertovasta romaanista. Olen tosi iloinen, etten ottanut pakkopullaksi urheilijan elämäkertaa vaan tämän, sillä Voittamaton oli yksi parhaita lukemiani kirjoja vuonna 2020!

Kaunein kansi 2020 lukemistani kirjoista: Kadonneiden tavaroiden vartija. Aivan ihana ja todella houkutteleva kansi, joka sai minut tarttumaan tähän teokseen.

Luin eniten vuonna 2018 ilmestyneitä kirjoja (8 kappaletta).

Yhteensä luin 47 romaania, 1 runoteoksen, 1 säeromaanin ja 2 novellikokoelmaa.


Kerro itsestäsi -haaste

Kerro itsestäsi lukuhaasteen avulla! Kysymyksiin vastataan vain haasteeseen lukemiesi kirjojen nimillä.

1. Mikä/kuka olet? Dumplin

2. Kuvaile itseäsi? Annan nuoruusvuodet

3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Yksi

4. Kuinka voit? Paluu pimeästä

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi? Minne tytöt kadonneet

6. Mihin haluaisit matkustaa? Vesipuutarhat

7. Kuvaile parasta ystävääsi? Voittamaton

8. Lempivärisi? Rikinkeltainen taivas

9. Millainen sää on nyt? Iron Sky: Renaten tarina

10. Paras vuorokauden aika? Pitkän päivän ilta

11. Jos olisit tv-sarja, niin minkä niminen? On ilo juoda teetä kanssasi

12. Millainen on parisuhteesi? Avioliittosimulaattori

13. Mitä pelkäät? Maailmojen sota

14. Mitä toivot? Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua

15. Päivän mietelause? Edelleen Alice

16. Miten haluaisit kuolla? Keveys

17. Minkä neuvon haluaisit antaa? Caracasissa on vielä yö


Vuosi 2020 oli minulle kirjallisesti todella rikas. Odotan innolla kirjavuotta 2021!

sunnuntai, 27. joulukuu 2020

Poirotin lyhyet jutut

nimet%C3%B6n.jpg

Kesäloma on yleensä omalla kohdallani se pisin ja rentouttavin loma, jonka aikana luen todella paljon. Joululoma menee aina liian nopeasti! Suoritin tänä vuonna 2020 ensimmäistä kertaa Helmet-lukuhaasteen ja olen lukenut pitkin vuotta, minkä vuoksi pyhitän tämän joululoman enimmäkseen muulle rentoutumiselle, kuten tietokonepeleille ja elokuville. Yhden päätin kuitenkin lukea joululomalla, ja se on Agatha Christien Poirotin lyhyet jutut -novellikokoelma. Olen katsonut Poirotia Yle Areenasta ja rakastunut tähän belgialaiseen salapoliisiin, kuten niin monet muutkin. En ole Poirotia muuten lukenut vielä tätä novellikokoelmaa lukuun ottamatta, mutta aion korjata asian ensi vuonna! Ensi vuodesta puheen ollen... odotan jo innolla pian julkaistavaa vuoden 2021 lukuhaastetta.

 

Poirotin lyhyet jutut / Poirot´s Early Cases

WSOY

1976

246 sivua

 

Salapoliisikirjallisuuden kulta-aikana, 20- ja 30-luvuilla kirjoitettuja lyhyitä juttuja Hercule Poirotin voitoista ja ainakin yhdestä tappiosta. Tässä kirjassa Poirot tapaa ensi kerran operettimaisen venäläisen kreivittären Vera Rossakovin - ainoan rikollisen jota hän on varauksettomasti ihaillut! (takakansiteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Vaikka aloitin Poiroteiden lukemisen tästä novellikokoelmasta, ei se tuntunut mitenkään oudolta, sillä olen katsonut miltei kaikki televisiosarjan jaksot ja olen siten perillä Poirotin hahmosta. Novelleja lukiessa tuntui kuin olisi kohdannut vanhan tutun, niin samanlainen Poirot on televisiosarjassa ja kirjallisesti: hieman ylimielinen, perfektionismiin taipuvainen, siisteysintoilija ja erittäin terävä-älyinen salapoliisi, jonka "pienet harmaat aivosolut" ovat jatkuvassa työssä.

Teos sisältää 16 novellia, joissa Poirot seikkailee. Kertojana toimii muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikissa novelleissa hänen hyvä ystävänsä kapteeni Hastings. Tarkkasilmäinen Poirot-fani voi bongata novelleista pieniä viittauksia Christien muihin kokonaisiin Poirotia käsitteleviin teoksiin ja televisiosarjan jaksoihin.

Novellit ovat samalla sekä yllättävän vaihtelevia että melko samanlaisia. Oudosti ja ristiriitaisesti sanottu, mutta totta (ainakin omasta mielestäni). Monessa novellissa murhattu löytyy tikari sydämestään tai hänet on myrkytetty, ja murhamysteeriin liittyy usein katkeria ja rahanahneita sukulaisia tai tuttavia. Toisaalta kuitenkin tapahtumapaikat ja pienet yksityiskohdat vaihtelevat paljon. Poirot on välillä Englannissa, välillä taas laiva- tai junamatkalla. Poirot osaa myös yllättää, sillä muutamassakin eri novellissa hän tiirikoi lukkoja tai murtautuu ihmisten koteihin, mitä ei televisiosarjassa ole näytetty. Omia suosikkejani olivat "Voitontanssiaisten tapaus" sekä "Suklaarasia" -novellit, mutta pidin kyllä kaikista.

 

"Poirot!" minä huudahdin, "jonakin päivänä minä vielä murhaan sinut! Sinun tapasi pitää kaikkea täysin yksinkertaisena on erittäin ärsyttävä!"

"Mutta, mon ami, eikö se aina olekin täysin yksinkertaista kun minä selitän?"

"On; se siinä ärsyttävää onkin! Minusta tuntuu silloin, että olisin voinut tehdä sen itsekin." (Poirotin lyhyet jutut, 18)

 

Jos ei ole Poiroteja lukenut tai katsonut, kannattaa aloittaa joko katsomalla yksi jakso televisiosarjasta tai lukemalla muutama tällainen novelli. Poirot-novellit ovat nopeita ja helppolukuisia, mutta mikä parasta, silti jännittäviä ja mielenkiintoisia. Niiden lyhyys saattaa tosin välillä turhauttaa, sillä joitakin novelleja lukisi mielellään paljon pitempään ja yksityiskohtaisemmin, haluaisi tietää miten kaikki tarkalleen ottaen tapahtui ja soisi jännityksen pysyvän yllä vähän kauemmin.

 

Lopuksi

 

Poirotin lyhyet jutut on kuudentoista Hercule Poirot -novellin kokoelma. Novellit ovat Agatha Christien tyyliin melko samanlaisia, mutta onnistuvat myös yllättämään lukijan. Väliin saattaa jopa toivoa, että jokin novelleista jatkuisi vielä, niin mielenkiintoisia ja vaihtelevia pieniä tapauksia Christie on tähän kokoelmaan kirjoittanut. Tämä soveltuu mielestäni erittäin hyvin myös ensikosketukseksi niille, jotka eivät ole Poiroteja lukeneet tai katsoneet. Novellikokoelmasta saa sen verran hyvän kuvan siitä, millainen tuo raivostuttavan rakastettava viiksekäs pieni salapoliisi on murhia ratkoessaan.

lauantai, 12. joulukuu 2020

Pihka

nimet%C3%B6n.jpg

Viimeistä viedään! Ensimmäinen Helmet-lukuhaasteeni, vuosimallia 2020, on suoritettu tämän kirjan myötä. Kyseessä on tanskalaisen Ane Rielin jännitysromaani Pihka. Sijoitan sen viimeiseen vapaana olevaan haastekohtaan 3: Kirja johon suhtaudut ennakkoluuloisesti. Sain tähän kirjaan vinkin jälleen Helmet-lukuhaasteen Facebook-ryhmästä. Ennakkoluuloinen olin siksi, että kirjan aihe ja kansikuva saivat minut ahdistumaan jo ennen kuin olin edes aloittanut lukemista. Rakastan kauhua ja jännitystä niin kirjoissa kuin elokuvissa, mutta liian ahdistavat aiheet ovat minullekin liikaa. Tämä kirja houkutteli kuitenkin lukemaan juuri siksi, että arvasin jo etukäteen sen olevan vaikuttava lukukokemus. Tiedätte varmasti sen tunteen, kun näkee jotakin ällöttävää, muttei voi kääntää katsettaan pois vaikka haluaisikin. Jokin kauheassa ja vastenmielisessä vetää (ainakin joitain meistä) puoleensa.

Aion julkaista vuoden viimeisinä päivinä koosteen vuoden 2020 lukemisistani, mitä odotan innolla, sillä tämä vuosi on ollut ensimmäinen kokonainen kirjavuosi blogissani :) Lukuhaaste tuntui niin omalta jutulta, että aion tarttua siihen myös ensi vuonna.

 

Pihka / Harpiks

Aula & Co

2017

248 sivua

 

[Liv] kasvaa pienellä saarella isänsä ja äitinsä kanssa. Elämä on rauhallista ja rakkauden täyttämää. Kaikki on Livistä normaalia, vaikka äiti on niin lihava, ettei pääse pois makuuhuoneesta, isä täyttää kotitaloa romulla  ja ilmoittaa elävän tyttärensä kuolleeksi. Arkeen kuuluu sekin, että isä murhaa äitinsä ja se, ettei Liv saa puhua kenenkään kanssa ja joutuu piileskelemään vanhassa kontissa. Hetkeäkään hän ei epäile, etteikö isä rakastaisi häntä. Mutta mitä tapahtuu hyvälle ihmiselle, jota kohtaa menetys toisensa jälkeen, kunnes hän ei enää kestä edes ajatusta uusista menetyksistä? (osa takakansitekstistä)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Koko Jensin pieni perhe tuntui elävän toisessa maailmassa, sairaassa maailmassa, jossa kaikki oli mullin mallin. Else jos kuka tiesi, millaista oli elää eristyksissä, ja hän tiesi, miten se saattoi sekoittaa pään, mutta tämä… tämä oli todella sairasta. – – Livin oli pakko päästä ihmisten ilmoille - sellaisten, jotka eivät syöneet itseään hengiltä tai muuttaneet kotiaan kaatopaikaksi. Tyttöparan elämässä ei ollut mitään normaalia. (Pihka, 93)

 

Pihka singahti vuoden 2020 vaikuttavimpien ja ajatusta herättävimpien lukukokemusteni joukkoon jo ensimmäisten sivujen jälkeen. Sitä luonnehditaan jännityskirjaksi, mutta luonnehtisin sitä itse ahdistavaksi kauhuromaaniksi. Päähenkilö-minäkertoja on 7-vuotias Liv-tyttö. Hänen perheensä asuu pienessä Pää-nimisessä saaressa, joka liittyy suurempaan saareen Kaula-nimisen kannaksen kautta, ja koko komeus sijaitsee jossakin päin Tanskaa. Päässä asuvat vain Liv ja hänen isänsä Jens ja äitinsä Maria. Ja Livin kuollut kaksoisveli Carl, joka liikkuu näkymättömänä ystävänä Livin kintereillä. Livin elämä on kaukana normaalista, sillä hänen puuseppäisänsä on himohamstraaja ja kotinsa täynnä turhaa roinaa, jota isä ei pysty heittämään pois. Äiti on niin sairaalloisen ylipainoinen, ettei pääse enää sängystä ylös, makaa vain ja syö. Isä on syntynyt ja kasvanut saaressa eikä tahdo Livin menevän kouluun tai tapaavan muita ihmisiä. Hän opettaa Liville itse kaiken tarpeellisen, kuten sen, miten meripihkaan säilötään ruumis egyptiläisten tapaan, jossa se säilyisi ikuisesti. Pihka on paitsi romaanin nimi, myös tärkeä motiivi tarinassa, sillä se on lumonnut Jensin "parantavuudellaan, tappavuudellaan ja säilyttävyydellään".

En voinut sentään fyysisesti pahoin tätä lukiessani, mutta henkisesti kyllä ja useaan otteeseen. Himohamstraus ja liikalihavuus ovat aiheita, joita olen seurannut TV:stä erilaisten amerikkalaisten ohjelmien kautta, ja jo tällaisten ohjelmien katseleminen saa minut aina ahdistuneeksi ja surulliseksi. Tiesin Pihkan aiheuttavan samankaltaisia tuntemuksia, mutta halusin lukea sen päättääkseni lukuhaasteeni johonkin järisyttävään teokseen. Kirja ei olisi niin kauheaa luettavaa ilman näitä teemoja, mutta Liviä alkaa pakostakin sääliä, sillä hän ei tiedä paremmasta. Sekä hänen isänsä että äitinsä tarvitsisivat apua, mutta he eivät sitä halua tai osaa hakea. Liv puolestaan elää täysin tyytyväisenä elämäänsä. Hän on luonnonlapsi, joka rakastaa puita ja osaa ampua jousipyssyllä. Erakkoelämä voisi olla hauskaa ja hyväksyttävää ilman henkisesti ja fyysisesti sairaita vanhempia.

 

Toisaalta uskoin kaiken, mitä isäni sanoi. Hän tiesi kaiken. Hän oli kertonut minulle, ettei pimeässä oikein voi tuntea kipua. Esimerkiksi kalat eivät tunteneet meren pohjassa, että tarttuivat koukkuumme, eivätkä kanit tunteneet pimeässä, kun ne menivät ansoihimme. ”Pimeys vie kivun”, isäni sanoi aina. (Pihka, 8)

 

Liv on isälleen Jensille kaikki kaikessa. Hän välittää tyttärestään jopa niin paljon, että tappaa oman äitinsä, joka tahtoo viedä Livin mantereelle kouluun ja lääkäriin. Kun Maria saapuu Päähän, hän on hoikka ja nuori, mutta alkaa lihoa menetettyään toisen kaksosistaan. Ymmärtääkseni tämä suuri menetys laukaisee hänessä halun syödä suruunsa. En kuitenkaan käsitä, miten Jens antaa sen tapahtua. Hän on päästään vialla ja käyttäytyy sen vuoksi omituisesti, joten häntä on helppo vihata. Sen sijaan Livistä on helppo pitää, sillä hän on kiltti ja hyväsydäminen tyttö.

Parasta tässä romaanissa on sen kyky temmata lukija mukaansa, vaikka aiheet ahdistavat ja järkyttävät. Se onnistuu vavahduttamaan päähenkilöllään, 7-vuotiaalla tytöllä, jolla ei ole käsitystä normaalista elämästä. Kauheat tapahtumat, kuten isoäidin tappaminen, kaksoisveljen kuolema sekä vastasyntyneen kuolleen tyttölapsen pihkaaminen herättävät ajatuksia ja tulevat miltei uniin. Vaikka ahdistuin lukiessani, en koe sitä negatiiviseksi tuntemukseksi, ja jos kääntäisin aikaa taaksepäin siihen, kun en vielä ollut lukenut tätä kirjaa, lukisin sen uudestaan.

 

Lopuksi

 

Pihka on pohjoismaista jännitystä parhaimmillaan. Se on ällöttävä, järkyttävä, kauhistuttava ja ahdistava kirja, joka jää pyörimään mieleen mutta jota ei voi aloitettuaan jättää kesken. Saaressa asuva erakkoperhe, hamstraajaisä, ylilihava äiti, kuollut pikkuveli ja murhattu isoäiti sekä 7-vuotias tyttö, jolle kaikki tämä on aivan normaalia. Siinä on herkulliset (vaikkakin karmivat) ainekset romaaniin, joka on omasta mielestäni jotakin ennennäkemätöntä ja -lukematonta. Suosittelen kauhun ja jännityksen ystäville sekä niille, jotka haluavat järkyttää mieltään.