Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


keskiviikko, 23. syyskuu 2020

Rikinkeltainen taivas

9789511294917-400x0-c-default.jpg

Kjell Westö on jälleen yksi suosittu kirjailija, jonka teoksia en ole lukenut. Nyt sain kuitenkin luettua hänen toiseksi tuoreimman romaaninsa Rikinkeltainen taivas, ja tämäkin aukko sivistyksessäni täyttyi! Teos on peräisin avopuolisoni vanhempien kirjahyllystä eikä olisi tullut minulle muuten mieleen. Sukuromaanit ja elämäkerrallinen fiktio eivät ole oikein minun juttuni, sillä yleensä ne ovat vähän puisevia, mutta tälle halusin antaa tilaisuuden. Haluan lukea erilaista kirjallisuutta enkä aina niitä saman tyylilajin kirjoja. Helmet-lukuhaasteenikin etenee, nyt tosin hieman hitaammin kuin kesällä, mutta kuitenkin, ja tämä täyttää haastekohdan 12: Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera. Helsingin Kansallisteatterissa menee parhaillaan samanniminen näytelmä.

 

Rikinkeltainen taivas / Den svavelgula himlen

Otava

2017

459 sivua

 

Alex ja Stella Rabellilta ei puutu mitään. Ainakin siltä kertojasta tuntuu kesällä 1969, jolloin hän saa kutsun sisarusten kesäparatiisiin. Hänestä tulee Alexin läheinen ystävä mutta Stellaan hän rakastuu. Poikavuosina solmittu ystävyys Alexiin kantaa halki nuoruuden myrskyjen aina kultaisiin menestyksen vuosiin ja niiden kääntöpuolelle. Stella on huumaava ensirakkaus, mutta hänen kanssaan on lopulta mahdotonta olla ja yhtä mahdotonta päästää irti. Vähitellen kertoja joutuu vedetyksi suvun tummiin kuvioihin ja alkaa tuntea yhä suurempaa vierautta. Kuka petti kenet? (lieveteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Minäkertoja-päähenkilö on kuusikymppinen kirjailija (nimeä ei muuten taideta kertoa), joka kirjoittaa eräänlaisia muistelmia elämästään. Tarina alkaa hänen poikavuosistaan ja päättyy kirjan maailman nykyhetkeen, vuoteen 2017. Muistelmissa suuressa osassa ovat lapsuuden kesät maalla, jossa kertoja tapaa rikkaan ruotsalaisen Rabellien porvarissuvun. Hän ystävystyy perheen pojan Alexin kanssa ja ihastuu vartuttuaan perheen tyttöön Stellaan. Koko hänen elämänsä kietoutuu noiden kahden henkilön ja Rabellien perheen ympärille. Aluksi Rabellit vaikuttavat täydelliseltä perheeltä, mutta pian paljastuu eräs synkkä salaisuus perheen isästä Jakobista. Kertoja kestää ihailtavan sinnikkäästi koko elinikänsä itserakkaan ja ilkeän Alexin sekä itsepäisen ja ailahtelevan Stellan oikkuja.

Rabellit ovat klassinen rikas perhe, jolla on luurankoja kaapissaan ei tosin mitään kovin kummoisia, odotin ehkä enemmän. Kertoja kokee oman keskiluokkaisen elämänsä tylsäksi ja ihastuu siksi niin tähän perheeseen. Ramsvikin maalaiskartano tuntuu satumaiselta ja epätodelliselta palvelijoineen ja suurine tiluksineen. Alex ja Stella vaikuttavat aluksi hekin täydellisiltä, mutta kuten kaikki ihmiset, heissäkin on huonot puolensa. Alex on kuitenkin jollain tapaa niin karismaattinen, ettei kertoja halua päästää hänestä irti riidoista huolimatta. Stella taas on kertojan ensirakkaus ja se kaikista rakkauksista suurin, ja heille kehittyy ärsyttävä on-off-suhde, joka jatkuu teini-iästä aina keski-iän yli.

 

Kun olin lapsi, en ollut varma mitä tunsin äitiä tai isää kohtaan. He olivat hyviä vanhempia ja tekivät parhaansa, mutta he olivat keskenään aivan erilaisia ja myös erilaisia kuin minä. Muiden sukulaisten kohdalla oli vielä enemmän niin. Tunsin itseni vieraaksi läheisteni seurassa, mutta en osannut selittää heille kuka olin. Se sai minut tuntemaan itseni yksinäiseksi. (Rikinkeltainen taivas, 134)

 

Päähenkilöä leimaa jatkuva yksinäisyyden ja eksyksissä olemisen tunne. Hän lähinnä ajelehtii elämän virran vietävänä. Yksinäiseksi hän tuntee olonsa silloinkin, kun on rakastavassa ja seksintäyteisessä suhteessa joko Stellaan tai nuoruudenihastukseensa Lindaan. Sitten hän pettää Stellaa, Stella pettää häntä ja suhde kariutuu vain jatkuakseen muutamien kuukausien tai vuosien päästä uudestaan. Välillä kierrossa on joku aivan muu nainen. Itse en vasta näin 22-vuotiaana ole nähnyt elämää vielä juurikaan enkä osaa sanoa, kuinka todenmukaista tällainen käytös ja ajattelu ihmisille on, mutta uskoisin, että jotkut tunnistavat tästä kuvauksesta itsensä. Minua turhautti ja harmitti lukea kertojan elämästä, joka kulkee eteenpäin vuosi vuodelta ilman, että hän vakiintuu tai asettuu aloilleen. Omiin tulevaisuudensuunnitelmiini kuuluu niin olennaisesti työ, perhe ja vakaa elämä, etten lainkaan ymmärrä tällaista elämäntyyliä ja osaa asettua päähenkilön asemaan. Tämä aiheutti lukiessa turhautumista ja väsymystä. Joku voisi ehkä sanoa, etten ymmärrä teoksen realismia, mutta ymmärrän sen kyllä, totisesti. En vain pidä päähenkilön tavasta elää elämäänsä.

Rikinkeltainen taivas on tavallista arkea ja tavallisen pienen ihmisen elämää kuvaava romaani. Harmikseni joudun toteamaan, että se oli lopulta omasta mielesäni hieman pitkäveteinen. En osannut samaistua henkilöhahmoihin ja heidän ajattelumaailmaansa, vähiten siihen, että päähenkilö on niin juureton. Lukemisen jälkeen jäi myös jotenkin masentunut fiilis siitä, että päähenkilön elämä meni niin kuin meni. Kivaksi tässä romaanissa koin kuitenkin Helsingin kuvaamisen 1960-luvulta tähän päivään. Westö kuvaa tunnistettavasti ja jotenkin hellyyttävästi Helsinkiä, jonka pääkaupunkiseutulaisena tunnen jotakuinkin hyvin.

 

Lopuksi

 

Rikinkeltainen taivas on Rabellien ruotsalaisesta porvarissuvusta ja heidän elämäänsä eksyvästä päähenkilöstä kertova kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Helsinkiin, ja välillä muuallekin. Teos on elämänmakunen ja hyvin joutilaasti etenevä tarina päähenkilön elämästä lapsuudesta varhaiseen vanhuuteen, hänen työkuvioistaan, perheestään ja ihmissuhteistaan. Jos pitää yksityiskohtaisista sukuromaaneista tai romaaneista, jotka keskittyvät tavalliseen elämään ja ihmissuhteiden kiemuroihin, pitää varmasti tästäkin. Itse koin tämän melko tylsäksi romaaniksi. En oikein osannut arvostaa keskinkertaista ja epätäydellistä elämää elävää päähenkilöä, joka tuntee olevansa koko ajan eksyksissä ja yksin.

tiistai, 8. syyskuu 2020

Edellinen asukas

9789511301745-710x1024.jpg

Syksy on saapunut, samoin sateet. Yliopisto-opinnotkin jatkuvat. Huomaan kuitenkin ilokseni, että kylmä ilma, pimenevät illat ja etänä suoritettavat luennot ovat vain lisänneet lukuintoani :)

Pitkästä aikaa luin e-kirjan. Syntymäpäiväni olivat elokuussa, ja Elisa Kirja -palvelun asiakkaana sain valita yllättävän laajasta valikoimasta itselleni synttärilahjaksi ilmaisen e- tai äänikirjan. Minulla oli vaikeuksia päättää, mutta lopulta päädyin J. P. Delaneyn minulle tuiki tuntemattomaan mutta jännittävän kuuloiseen kirjaan Edellinen asukas. Tämä menee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 8: Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi. Valitsin sen periaatteessa itse, mutta rajallisesta valikoimasta kirjoja, joten tämä voidaan mielestäni hyvin laskea kirjaksi, jonka Elisa Kirja -palvelu minulle valitsi. Tässä vaiheessa lukuhaastetta ja vuotta täytyy saada kaikki luetut kirjat mahdutettua mukaan!

 

Edellinen asukas / The Girl Before

Otava

2017

556 sivua

Sähköinen kirja, löydettävissä muun muassa Elisa kirja -palvelusta

 

Jane muuttaa huippumoderniin, arkkitehtonisesti poikkeukselliseen taloon, jonka uusi asukas valitaan kummastusta herättävin kriteerein. Rakennuksen suunnitellut arkkitehti myös ohjeistaa tarkoin, kuinka talossa on asuttava. Pala palalta Janelle selviää edellisen asukkaan, Emman, hyytävä kohtalo. Ja räpiköidessään valheiden verkossa Jane tekee tahtomattaankin tismalleen samat valinnat kuin talon edellinen asukas. (takakansiteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Olen katsonut sen verran kauhuelokuvia, että minulla oli tästä kirjasta tietynlaisia ennakko-odotuksia. Ajattelin esimerkiksi, että se kertoo älytalosta, joka sekoaa, ja asukkaat jäävät sisään jumiin, kun talo kiduttaa heitä. Siksi yllätyin, kun se osoittautui hyvin erilaiseksi.

 

Hän hymyilee minulle miltei lapsellisen herttaisesti. ”Ai, eikö hän ole kertonut teille? Edellisistä asukkaista. Kukaan ei nimittäin asu täällä kauan. Se on koko jutun ydin.”  (Edellinen asukas, 236)

 

Päähenkilöitä ovat toisaalta Emma, joka asui talossa aiemmin, toisaalta Jane, joka muuttaa sinne hänen jälkeensä. Talo on brittiläisen arkkitehdin Edward Monkfordin suunnittelema moderni luomus, jonka asukkaat hän henkilökohtaisesti valitsee psykologisen testin sekä kasvokkaistapaamisen perusteella. Taloon muutettaessa joutuu sitoutumaan suureen nivaskaan sääntöjä. Sinne ei esimerkiksi saa tuoda mitään omia huonekaluja, ja koko talo on yhtä suurta valkoista tilaa, joka on pidettävä ehdottoman siistinä.

Aluksi suhtauduin neutraalisti sekä Emmaan että Janeen. Lopulta aloin kuitenkin halveksia Emmaa. Hän on äärimmäisen itsekäs ja huomionhakuinen nainen. Hän valehtelee aivan kaikesta. Tämä kirja olisi sopinut myös Helmet-haasteen kohtaan epäluotettavasta kertojasta, sillä niin epäluotettavaksi Emma lopulta osoittautuu (minulla on tosin se haastekohta jo täynnä). Hän on kieltämättä erikoinen henkilöhahmo, mutta hyvin kirjoitettu, sillä lukijana ainakin itse vuoroin säälin, vuoroin vihasin häntä. Välillä taas yritin kovasti pitää hänestä ja samaistua häneen, mutta sitten hän osoittautui ilkeäksi juonittelijaksi. Toinen päähenkilö Jane on hieman toista maata. Hänkin lankeaa Edwardin pauloihin, mutta hän on lopulta rohkeampi ja päättäväisempi kuin Emma. Hän myös tekee lopussa päätöksen, joka osoittaa, kuinka itsenäinen ja vahva nainen hän todella on. Pidin lopulta hänestä henkilöhahmona melko paljon.

Jutun juju on, että Emma ja Jane muistuttavat kumpikin melkoisesti Edwardin kuollutta vaimoa. Edward on perfektionisti ja pakkomielteinen mies, ja minulle tuli hänestä vahvoja mielleyhtymiä Fifty Shades of Grey -kirjojen Christian Greyhin useammin kuin kerran. Hän on salaperäinen ja uskomattoman hyvännäköinen (Emman ja Janen mielestä), mutta haluaa pakonomaisesti päästä kontrolloimaan naisia, joiden kanssa on suhteessa. Seksi hänen kanssaan on rajua ja intohimoista. Tunsin lähinnä vastenmielisyyttä Edwardia kohtaan. Hän voisi olla unelmien mies, jollei hänellä olisi omituisia luonteenpiirteitä ja ällöttävää tapaa toistaa kaikissa naissuhteissaan samaa kaavaa. Pidin Christian Greystakin enemmän kuin hänestä.

 

Ehkä talo muuttaa minut paremmaksi ihmiseksi. Ehkä se tuo järjestystä ja kuria elämäni sattumanvaraiseen kaaokseen. Minusta tulee ihminen, joka asettaa päämääriä, laatii listoja, tekee asiat loppuun asti. (Edellinen asukas, 39)

 

Kokonaisuudessaan yllätyin tämän kirjan kohdalla täysin. Se on kuin sekoitus Fifty Shades of Greyta ja jotakin erikoista suhdekeitosta, jossa on pakkomielteisiä miehiä ja juonittelevia naisia. Ja paljon seksiä, mitä en osannut odottaa. Aluksi en hirveästi pitänyt Delaneyn tyylistä kirjoittaa, mutta lopulta totuin siihen ja aloin pitää siitä. Jännitystä pidetään hyvin yllä. Aikatasojen välillä hyppelykään ei haitannut, vaan oli virkistävä ja hyvä tapa kuljettaa juonta ja paljastaa asioita luku luvulta. Ja se, että Edward ei lopulta olekaan se "suurin" pahis, oli myös hyvä twisti loppuun. Kaiken kaikkiaan todella paljon pieniä yksityiskohtia mahdutettuna yhteen romaaniin.

 

Lopuksi

 

Edellinen asukas kertoo kahdesta naisesta, Emmasta ja Janesta, jotka muuttavat samaan perfektionismiin taipuvaisen arkkitehdin suunnittelemaan taloon. Heidän kohtalonsa kietoutuvat yhteen jännittävällä tavalla. Tässä romaanissa lähes jokaisella henkilöhahmolla on joitakin luurankoja kaapissaan. Erityisen kiinnostava on päähenkilö Emma, joka osoittautuu epäluotettavaksi kertojaksi. Jännitystä ja ihmissuhdedraamaa ei ainakaan puutu. Ihmissuhteiden kiemuroista ja jännityksestä kiinnostuneille suosittelen. Pidin tätä itse yllättävänä ja hyvänä lukukokemuksena.

torstai, 3. syyskuu 2020

Minne tytöt kadonneet

minnetyto%CC%88t.jpg

Viimeksi luin dekkarin heinäkuussa, islantilaisen Perimän (linkki postaukseen). Se sai minussa aikaan dekkari-innostuksen, ja lainasin avopuolisoni vanhemmilta Leena Lehtolaisen Maria Kallio -dekkarin Minne tytöt kadonneet. Olin tätä ennen lukenut elämäni aikana yhden ainoan Maria Kallio -dekkarin, Kuolemanspiraalin, yläasteikäisenä, kun kävin äidin kanssa kirjastossa ja bongasin sen esillä olevien suositeltujen kirjojen joukosta. Kiinnostuin siitä paitsi taitoluisteluteeman vuoksi, myös siksi, että kyseessä oli dekkari. Muistan pitäneeni siitä. En siis ole lukenut Maria Kallio -dekkareita oikeassa järjestyksessä enkä edes aloittanut ensimmäisestä, mutta mitä väliä! Minusta dekkarikirjasarjat noin niin kuin yleensä ovat sellaisia, että niitä voi lukea missä järjestyksessä tahansa jos siis ei haittaa, ettei lukijana ole sitten perillä aivan kaikista henkilöhahmoista ja menneistä tapahtumista, joita saatetaan sivuta ohimennen. Minua tämä ei haittaa eikä haitannut tämänkään kirjan kohdalla. Tämän sijoitin Helmet-lukuhaasteen kohtaan 30: Kirjassa pelastetaan ihminen.

 

Minne tytöt kadonneet

Tammi

2010

342 sivua

 

Ylikomisario Maria Kallio on ollut EU:n projektissa kouluttamassa afganistanilaisia poliiseja ja matkustaa tuhoisin seurauksin maan uuden poliisikoulun avajaisiin.

Palattuaan kotimaahan Maria aloittaa työt epätyypillisten rikosten solussa ja saa selvitettäväkseen kolmen maahanmuuttajatytön katoamistapaukset. Tytöt ovat käyneet samassa Tyttökerhossa kuin Marian tytär Iida. Sitten hangesta löytyy neljäs muslimityttö, omalla päähuivillaan kuristettuna. Onko tapauksilla tekemistä toistensa kanssa? Onko liikkeellä sarjamurhaaja? Vai onko tyttöjen perheillä jotain tekemistä katoamisten kanssa? (osa takakansitekstistä)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Mutta sitten ovat ne epätyypilliset. Pimeät jutut, jutut joissa on rasistisia motiiveja, uhkailut koulusurmista – kyllähän sinä tiedät. Niiden tutkimista varten tarvitaan oma yksikkö, tai pikemminkin oma solu, jossa on kokeneita tutkijoita. Komisario ja kaksi ylikonstaapelia. Komisario tekee myös kenttähommia ja kuulustelee, mikäli hän on oikea tyyppi. Tämä ei suinkaan ole hallintovirka tai paperinpyörittelyduuni, vaan raakaa työtä. Minä haluan sinut epätyypillisten yksikön komisarioksi. – – (Minne tytöt kadonneet, 17)

 

Maria Kallio aloittaa työt Espoon poliisissa ja saa hoitaakseen epätyypillisten rikosten solun. Hän joutuu pian tekemisiin vaikeiden teemojen kanssa, kun kolme muslimityttöä ilmoitetaan kadonneeksi. Sitten neljäs löytyy kuolleena, kuristettuna omalla huivillaan. Maria on ollut vasta vähän aikaa sitten Afganistanissa uuden poliisikoulun avajaisissa ja joutunut todistamaan ystävänsä kuolemaa, ja pian sekä hänen työnsä että vapaa-aikansa tuntuu pyörivän kolmen kadonneen ja yhden tapetun muslimitytön tutkintojen ympärillä. Siinä sivussa hän pyörittää arkea kotona miehensä ja kahden lapsensa kanssa, joista vanhempi, tytär Iida, käy Tapiolassa tyttökerhoa, jossa myös murhattu Noor-niminen tyttö kävi.

Myös tämä Maria Kallio -dekkari tempasi minut heti mukaansa. Monikulttuurinen ja ajankohtainen teema tuntui puhuttelevalta, ja muistelin lukiessani vähän aikaa sitten lukemaani Jari Tervon Laylaa (linkki postaukseen), jossa myöskin islaminuskoinen perhe yrittää kahlita tyttärensä tekemisiä ja valintoja. Itse en henkilökohtaisesti asetu maahanmuuttokysymyksissä mihinkään leiriin, vaan olen neutraalilla kannalla. Romaanin henkilöhahmot, sekä ne pahimmat rasistit että muutkin, oli kirjoitettu niin elävästi, että välillä oli vaikea uskoa, että kyseessä on vain fiktiivinen teksti. Aina löytyy niitä suomalaisia, jotka vihaavat maahanmuuttajia ja levittävät vihapuheita netissä sekä lietsovat rasismia ja ulkomaalaisvihamielisyyttä. Se on todellisuutta vielä tänäkin päivänä, valitettavasti.

 

Puupponen oli heti aamusta kiinnittänyt kadonneiden tyttöjen kuvien viereen myös Noorin kuvia. Toisessa hän oli hymyilevä, tummasilmäinen kaunotar, toisessa eloton hahmo. Hänen kasvonsa olivat turvonneet, tummansininen paisunut kieli retkotti ulkona suusta, hiuksilla oli jähmettyneitä lumikokkareita. Kaulan ympärille oli puristunut sama violetti, kultakoristeinen huivi, joka edellisessä kuvassa verhosi tytön hiukset. (Minne tytöt kadonneet, 90)

 

Kirjassa todella sattuu ja tapahtuu alusta loppuun. Noorin murha nousee yhdeksi keskeisimmistä tapahtumista, mutta pidin siitä, että sen lisäksi käsiteltiin myös kolmen muun maahanmuuttajatytön katoamisia ja heidän perheitään kuulusteltiin. Tyttökerhon lisääminen tarinaan mukaan tuntui myös kiinnostavalta, varsinkin kun yksi syyllisistä löytyy sen seinien sisäpuolelta.

Lehtolaisen kerronta on todella miellyttävää. Vakavat tapahtumat kuvataan asiallisesti, mutta sekaan on piilotettu myös humoristisia pilkahduksia, kuten työtoverin tapa syödä munkkeja sekä pomo, joka räyhää niin, että lähelläolijan kravatti heiluu. Maria Kallio on myös todella sympaattinen päähenkilö, jolla on ihana perhe. Hän tekee hyvää työtä poliisissa ja toimii vuosien varmalla kokemuksella. Hänen elämästään ja työstään on ilo lukea. Tämän kirjan myötä tykästyin Maria Kallio -dekkareihin ja aion lukea niitä varmasti lisää! Ehkäpä muistin virkistykseksi myös sen Kuolemanspiraalin joskus uudelleen...

 

Lopuksi

 

Minne tytöt kadonneet on Maria Kallio -dekkarisarjan yhdestoista osa. Siinä Maria ratkaisee kolmen kadonneen ja yhden surmatun muslimitytön tapausta Espoon poliisin leivissä. Rasismi tärkeänä yhteiskunnallisena teemana ja epäkohtana nousee selvästi esiin, kun Maria alkaa selvittää rikosten vyyhtiä, joka tuntuu leviävän joka suuntaan niin tapiolalaiseen tyttökerhoon kuin Marian omaan lähipiiriin asti. Dekkareiden ystäville suosittelen lämmöllä!

lauantai, 29. elokuu 2020

Maailmojen sota

3081.jpg

Olen kyllä kiinnostunut zombeista ja yliluonnollisesta kauhusta, mutta science fiction -genre ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini. Niin sanotusti "liian scifit" elokuvat ja kirjat menevät yleensä yli ymmärrykseni, enkä jaksa siksi kiinnostua niistä. Avaruusolennot ovat jossakin välimaastossa. Edellisessä postauksessani mainitsin, että lainasin avopuolisoni vanhempien kirjahyllystä muutaman teoksen. Yksi niistä on H. G. Wellsin Maailmojen sota. Se sijoittuu Helmet-lukuhaasteessani haastekohtaan 22: Kirjassa on epäluotettava kertoja. Päähenkilö kertoo marsilaisten hyökkäyksestä ja vakuuttaa lukijalle kertovansa tapahtumat niin kuin ne tapahtuivat, mutta hänen nimeään ei kerrota eikä kukaan voi todistaa hänen tietojensa paikkansapitävyyttä. Hän voisi hyvinkin olla joku, joka on ottanut toisen selviytyjän tarinan omakseen.


Maailmojen sota / The War of the Worlds

Kirjayhtymä

1979

223 sivua


Marsilaiset ovat hyökänneet! Niiden alukset syöksevät ilmaan polttosäteitä ja tappavaa, mustaa kaasua. Hirviömäiset olennot ja hurjat taistelukoneet saavat ihmiset silmittömän pakokauhun valtaan. Miten käy planeetta Maan?

H. G. Wellsin Maailmojen sota vuodelta 1898 kuuluu tieteiskirjallisuuden merkittävimpiin klassikoihin. Se käsittelee Maahan tunkeutuvia marsilaisia tavalla, joka on jättänyt lähtemättömän jälkensä science fictionin kuvastoon. (osa takakansitekstistä)


Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista


Alkuteos The War of the Worlds ilmestyi vuonna 1898 ja sijoittuu siten ajallisesti 1800-luvun loppuun. Ensimmäinen suomennos ilmestyi vasta 1900-luvun puolella. Tajusin tämän kunnolla vasta alettuani lukea, mutta alkuharmistuksen jälkeen mietin, että mielenkiintoisempaahan minun on lukijana sukeltaa 1800-luvun Lontooseen, johon avaruusoliot hyökkäävät, kuin vaikkapa 1990-luvun tai 2000-luvun vastaavaan. Historiallinen ulottuvuus toi mielestäni kirjaan mielenkiintoista syvyyttä.


Tuhatkahdeksansataaluvun loppuvuosina ei kukaan olisi voinut uskoa, että tätä meidän maailmaamme pitivät tarkasti ja hellittämättä silmällä ihmistä suuremmat ja silti yhtä kuolevaiset älyt, että samaan aikaan kun ihmiset hyörivät omien askareittensa parissa heitä tarkkailtiin ja tutkittiin – – Pallonsa pinnalla äärettömän itsetyytyväisinä pikku asioitaan hoitavat ihmiset pitivät aineellisen maailman valtaansa itsestään selvänä. – – Vaaralle, joka saattaisi uhata ihmistä hänen omaa planeettaansa vanhemmista maailmoista, ei kukaan uhrannut ajatustakaan, tai parhaassakin tapauksessa piti elämän esiintymistä niissä epätodennäköisenä tai mahdottomana. (Maailmojen sota, 7-8)


Tapahtumat alkavat "sodan" aatosta. Kyseessä on siis sota marsilaisia vastaan, jotka tulevat omalta planeetaltaan valloittamaan itselleen lisää elintilaa maasta. Kertojana toimii melko tavallinen brittiläinen mies, omien sanojensa mukaan "tunnettu ja arvostettu tiedekirjoittaja". Hän ei tosiaankaan mainitse nimeään missään vaiheessa, vaan pitää itseään ainoastaan tapahtumien kirjaajana, joka välittää marsilaisten hyökkäyksen ja sitä seuraavat viikot lukijalle, jota puhuttelee aina välillä. En ole erityisen kiinnostunut romaanien henkilöhahmojen luotettavuuden ja epäluotettavuuden analysoimisesta, joten jätän sen osalta kirjoittelun tämän postauksen alkuun kirjoittamaani pieneen pohdintaan, jolla oikeutin tämän kirjan sijoittamisen Helmet-lukuhaasteeseen.

Takakannen mukaan teos on tieteiskirjallisuuden merkittävimpiä klassikoita ja varmasti ensimmäisiä lajityypissä "avaruusoliot hyökkäävät". Se vastasi odotuksiani miltei kaikilta osin, sillä kirja tai elokuva, joka kertoo avaruusolioiden hyökkäyksestä, etenee yleensä melko ennalta-arvattavasti. Marsilaiset kuvataan avaruusolennoille tyypillisesti mielikuvitusta säästämättä erikoisiksi olioiksi, jotka eivät ole ihmisen kaltaisia, vaan älyltään ylivertaisia ja ulkomuodoltaan outoja. Tässä pieni katkelma, jossa kuvataan marsilaisten ulkomuotoa:


Nyt näin että ne olivat niin kaukana kaikesta maanpäällisestä kuin yleensä kuvitella voi. Niillä oli suuri, nelisen jalkaa paksu pyöreä ruumis – tai oikeastaan pää – jonka etupuolella oli kasvot. Kasvoissa ei ollut sieraimia – marsilaisilla ei todellakaan näytä olevan hajuaistia, mutta niissä oli pari hyvin suuria tummavärisiä silmiä ja heti niiden alla eräänlainen lihaksikas nokka. Tämän pään tai ruumiin takana – tuskin tiedän kummaksi sitä sanoisin – oli kireä kalvomainen muodostuma, joka on myöhemmin anatomisesti todettu korvaksi, vaikka siitä tuskin oli tiheässä ilmassamme paljonkaan hyötyä. Suun ympärillä oli kuusitoista hoikkaa, melkein piiskamaista lonkeroa, jotka olivat ryhmittyneet kahdeksi kahdeksan lonkeron kimpuksi. – – Minkäänlaista suolistoa niillä ei ollut. Ne eivät syöneet eivätkä sulattaneet. Sen sijaan ne ottivat muilta olennoilta näiden tuoreen, elävän veren ja ruiskuttivat sen suoraan omiin suoniinsa. (Maailmojen sota, 153-154)


Marsilaiset liikkuvat itse rakentamillaan taistelukoneilla (katso ylempää kannen kuvaa), jotka muistuttavat melkoisesti romaanin ilmestymisen jälkeen populaarikulttuurissa kuvattuja avaruusolioita ja/tai niiden koneita. Se, että nämä avaruusoliot eivät ole vihreitä tai harmaita, ihmisennäköisiä, musta- ja vinosilmäisiä sekä pitkulapäisiä, oli odotettavissa, sillä sellaiset avaruusoliot ovat myöhempien aikojen peruja. Suhtauduin lähinnä huvittuneesti siihen, millaisiksi avaruusoliot kirjassa kuvataan, sillä niissä todella on käytetty mielikuvitusta hyödyksi.

Pidin teoksessa kauhun tunnelmasta, joka alkoi kyteä marsilaisten saavuttua ja kasvoi kohti loppua valtaviin mittasuhteisiin. Vaeltavat ihmismassat ja eloonjäämiskamppailu raunioituneissa kylissä ja kaupungeissa tekivät minuun vaikutuksen. Aivan kirjan loppupuolella on pätkä, jossa päähenkilö vaeltaa pitkin "kuollutta" Lontoota. Se on kuvattu todella hienosti ja tarkasti. Apokalyptisen maailman tyhjyys saa minut aina elokuvissakin tuntemaan oloni oudon seesteiseksi ja mietteliääksi. Mitä väkivaltaan tulee, sillä ei mässäilty vaan sitä oli kohtuullisesti, ehkä jopa liiankin vähän. Marsilaiset kyllä tappavat ihmisiä, mutta päähenkilö ei suostu kertomaan asiasta tarkemmin, koska häntä etoo.

No entäs sitten loppu? Onnellinen ja sulkeutuva loppu on kyllä mukava, ja päähenkilö löytää lopulta vaimonsakin elossa (mitä ihmettelin suuresti, sillä olin aivan varma siitä, että vaimo on kuollut). Mutta se, että marsilaiset lopulta tappaa maan outo ja vieras bakteerikanta, tuntuu liian helpolta ja yksinkertaiselta ratkaisulta päättää romaani ja tappaa avaruusoliot nopeasti. Toivoin eeppisempää lopputaistelua, tai (ihme kyllä, sillä toivon tätä aika harvoin) auki jäävää loppua, jossa päähenkilö jää harhailemaan autioituneeseen Lontooseen. Tämä on kylläkin nyt vähän typerää haihattelua, sillä olin tietysti myös helpottunut ja iloinen siitä, että marsilaiset lopulta tuhoutuvat ja ihmiskunta pelastuu.


Lopuksi


Maailmojen sotaa luonnehditaan scifikirjallisuuden klassikoksi, ja siitä, ellen ihan väärässä ole, on herännyt ihmisten laaja innostus kirjoittaa ja tehdä elokuvia avaruusolioista. Se kertoo marsilaisista, jotka hyökkäävät 1800-luvun lopun Englantiin, ja päähenkilöstä, joka yrittää selviytyä hengissä ympärillään tuhoutuvassa Englannissa. Pelon ja kauhun ilmapiiri on käsinkosketeltava, ja tunnelmaltaan romaani osaa pitää otteessaan loppuun saakka. Se on myös lyhyt, ehkä liiankin lyhyt, ja siten ei kovin työläs luettava. Jos scifi vähänkään kiinnostaa, suosittelen!

tiistai, 25. elokuu 2020

Pitkän päivän ilta

20200824_120818.jpg

Tunsin lapsuudessani tytön, joka rakasti lukemista. Kun hän tuli kylään kenen tahansa kotiin, hän meni heti ensimmäiseksi kiinnostuneena tutkimaan paikan kirjahyllyä. Hän saattoi ottaa hyllystä kirjoja ja alkaa selailla niitä. Minäkin rakastan lukemista, mutta en itse kehtaisi tehdä samoin. Tulin kuitenkin vähän aikaa sitten tutkineeksi avopuolisoni vanhempien kirjahyllyä ollessamme heillä kylässä. He olivat muuttaneet kirjahyllyn paikkaa ja satuin huomaamaan, että se pursuaa mielenkiintoisia romaaneja. Pyysin lainaksi muutaman, muun muassa Kazuo Ishiguron Pitkän päivän illan. Keltaisen kirjaston pokkarina sen täytyy olla klassikko, ajattelin, vaikken ollut kuullutkaan kirjasta aiemmin. Se täyttää mainiosti Helmet-lukuhaasteeni haastekohdan 15: Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö, sillä siinä vilahtaa historiallisia henkilöitä, muun muassa Saksan ulkoministeri Ribbentrop sekä Britannian pääministeri Churchill.

 

Pitkän päivän ilta / The Remains of the Day

Tammi

1990

289 sivua

 

Ikääntyvä hovimestari Stevens muistelee lomamatkallaan vuonna 1956 pitkää ja kunniakasta uraansa lordi Darlingtonin palveluksessa, parikymmenpäisen palvelusjoukon johtajana. Nyt kun Darlington Hallia isännöi amerikkalainen liikemies, mikään ei ole entisellään. Ennen muuta Stevensiä askarruttaa ystävyys kartanon entiseen taloudenhoitajaan, neiti Kentoniin, jota hän aikoo käydä tapaamassa.

Stevensin muistoista rakentuu tarkka ja liikuttava kuvaus sotienvälisestä Englannista ja yläluokan elämästä hovimestarin silmin. Mutta millaista on elää arvokkuuden ja velvollisuudentunnon ruumiillistumana muuttuneessa maailmassa, demokratisoituneessa Englannissa? (osa takansitekstistä)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

– Toisin sanoen, Stevens, tämä on alkuperäinen hieno englantilaistalo, eikö niin? Siitä minä olen maksanut. Ja te olette aito vanhanaikainen englantilainen hovimestari, ette vain joku tarjoilija joka leikkii hovimestaria. Te olette aitoa tavaraa, ettekö olekin? Sitä minä nimittäin halusin, ja enkö minä sitä saanut?

– Rohkenisin sanoa että saitte, sir. (Pitkän päivän ilta, 150)

 

Pitkän päivän ilta käsittää hovimestari Stevensin automatkan vanhaa työtoveriaan neiti Kentonia tapaamaan, ja sen sisältö koostuu paitsi matkanteosta, myös runsaasta muistelusta Stevensin muistellessa hovimestarinuransa kulta-aikoja Darlington Hallissa. Kieli on vanhahtavaa, onhan teos julkaistu 1990-luvun alussa, ja lauseet ovat piiiitkiä. Vanhahtava kieli tuo oman tunnelmansa lukemiseen, mutta jos aivan liian pitkiä lauseita on toinen toisensa perään koko teoksen (olkoonkin, että se on niinkin lyhyt kuin alle 300 sivua), on lukeminen takeltelevaa ja hidasta. Oma lukutahtini on melko hidas, sillä tykkään maistella sanoja ja lauseita ja pohtia niiden merkityksiä. Tässä tapauksessa se oli vaikeaa, sillä jo pelkkä lauseen läpi lukeminen ja sen ymmärtäminen vaati hirveitä ponnisteluja. Lukeminen oli tavattoman hidasta, sillä jouduin palaamaan valehtelematta lähes jokaisen lauseen alkuun sen kerran luettuani vain siksi, että tipuin kärryiltä puolivälissä lausetta.

Dialogi on vanhahtavan kielen tavoin kuivahkoa ja itseään toistavaa. Stevensin hahmo on minusta ärsyttävä. Neiti Kenton luonnehtii häntä teeskentelijäksi yhdessä kohtaa teosta, mikä on mielestäni totta. Stevens pitää niin vakaasti yllä hovimestarin ulkokuorta, ettei näytä mitään ylimääräistä tunnetta muille ihmisille, ei edes lukijalle. Hän on niin piintynyt tapoihinsa olla vakava, pidättyväinen ja työlleen omistautunut, ettei herpaannu hetkeksikään. Minua tämä ärsytti lukijana suunnattomasti, sillä eikö tällaisen päähenkilön suorastaan pitäisi avautua edes lukijalle? Tunsin lukiessani, etten saanut koskaan selville, millainen mies Stevens todellisuudessa on. Hänestä saa kylmän kuvan. Ja hänen huumorintajuttomuutensa! Stevensillä ei ole minkäänlaista tilanteentajua mitä tulee keveään vitsailuun ja huumoriin, ja onkin huvittavaa seurata, miten hän yrittää epätoivoisesti opetella sukkelia huomautuksia siinä onnistumatta. Hän ei yksinkertaisesti osaa vitsailla. Hänen tapansa naurahtaa sopimattomissa kohdissa ja vain siksi, ettei halua vastata toiselle, raivostutti minua lukiessani.

 

Sallikaa minun sanoa: ”arvokkuus” kytkeytyy elimellisesti hovimestarin kykyyn säilyttää ammattiminänsä aina ja kaikkialla. Vähäpätöisempien hovimestarien ammattiminä väistyy yksityisen minän tieltä vähimmästäkin yllykkeestä. Sellaisille henkilöille hovimestarin toimi on kuin pantomiimirooli: pieninkin tönäisy, pieninkin horjahdus saa naamion putoamaan, ja alta paljastuu näyttelijä. Suuret hovimestarit ovat suuria, koska heillä on kyky täyttää ja säilyttää ammattiroolinsa aina; heitä eivät ulkonaiset tapahtumat järkytä, olivatpa ne sitten kuinka yllättäviä, hälyttäviä ja vaikeita tahansa. He kantavat ammattiosaansa niin kuin säädyllinen herrasmies pukuaan – – he heittävät sen yltään silloin ja vain silloin kun itse niin tahtovat, ja se tapahtuu poikkeuksetta vain omassa täydellisessä yksinäisyydessä.
(Pitkän päivän ilta, 55-56)

 

En tiedä, johtuuko se teoksen kirjoittamisajankohdasta vai vain siitä, että kirjailija on päättänyt kirjoittaa henkilöhahmot tietynlaisiksi, mutta minusta kaikki romaanin henkilöhahmot olivat tavalla tai toisella ärsyttäviä ja pitkästyttäviä. Jopa neiti Kenton, joka on selvästi rakastunut Stevensiin muttei uskalla koskaan tunnustaa tunteitaan, vaikuttaa itseään toistavalta, nalkuttavalta ja yksinkertaiselta naiselta. Koko teos itse asiassa tuntui lukiessa toistavan melko paljon itseään Stevensin muistellessa menneitä. Hänen pitkälliset pohdintansa hovimestarin ammatista ja menneistä tapahtumista sekä isännästään alkavat pikkuhiljaa tuntua tutuilta ja itseään toistavilta, mitä pidemmälle kirja etenee. Maisemakuvaukset automatkalla tuovatkin virkistävää vaihtelua.

Minusta on kyllä mukava lukea erilaisia kirjoja eri aikakausilta. Olen viime aikoina lukenut niin tuoretta proosaa, että vanhanaikainen kieli tuntui aluksi virkistävältä. Sitten se alkoi tuntua ummehtuneelta. Minulla taitaa olla siihen vähän ristiriitainen suhde: kirjasta riippuen sitä joko juuri ja juuri kestää (kuten tässä tapauksessa), tai sitten sitä ei ollenkaan huomaa tarinan soljuessa kiinnostavasti eteenpäin.

 

Lopuksi

 

Pitkän päivän ilta sopinee parhaiten sellaiselle lukijalle, jolla ei ole kiire mihinkään lukiessaan. Sitä ei voi ahmaista yhdeltä istumalta, tai ainakaan itse en siihen pystynyt. Kieli on vanhahtavaa, samoin henkilöhahmot ja heidän ajatusmaailmansa. Juoni sinällään ei ole mikään mielenkiintoisin, vaan suurin osa kirjasta on menneiden kaihoisaa muistelua vanhan, arvokkaan hovimestarin näkökulmasta. Sitä voisikin luonnehtia fiilisteleväksi romaaniksi, muistelmiksi. Se on omanlaisensa lukukokemus.