maanantai, 25. toukokuu 2020

Järki ja tunteet ja merihirviöt

6317.jpg

 

Rakastan kauhua elokuvissa ja kirjoissa, kuten olen esimerkiksi Stephen Kingin teoksia käsittelevissä postauksissani kertonut. Viimeisin lukemani kirja Järki ja tunteet ja merihirviöt edustaa lajityypiltään kauhua, tosin humoristisin vivahtein. Kyseessä on Jane Austenin klassikkoteoksen Järki ja tunteet laajennettu versio, johon on sekoitettu mukaan merihirviöitä. Ben H. Winters on siis käytännössä ottanut Austenin tarinan ja kirjoittanut sen päälle, fanfiction-tyyppisesti. Pikaisella googlauksella selvisi, että Wintersiltä on ilmestynyt myös toinen samantyyppinen teos, Android Karenina (2010), joka kuvaa 1800-luvun Venäjää steampunk-elementeillä höystettynä. Kiinnostukseni heräsi, mutta valitettavasti kyseistä teosta ei ole suomennettu, enkä tiedä, selviäisinkö läpi yli 500 sivuisen englanninkielisen kirjan, joka vilisee steampunkiin ja 1800-lukuun liittyviä termejä. Se taitaa jäädä vain haaveeksi, jollen sitten joskus uskalla tarttua haasteeseen.

Samalta amerikkalaiselta kustantamolta on ilmestynyt tätä kirjaa ennen Jane Austenin ja Seth Grahame-Smithin yhteisteos Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit (2010), joka sai valtaisan suosion. Näillä kahdella teoksella ei kuitenkaan ole ymmärtääkseni mitään yhteyttä toisiinsa samaa kustantamoa lukuun ottamatta, joten ei liene vaarallista, että luen ne nurinkurisessa järjestyksessä. Kuten ehkä arvasittekin, aion siis lukea sen seuraavaksi. Se kutkuttaa minua vieläkin enemmän, sillä zombit ovat se juttu, joka itselleni kolahtaa joka kerta!

 

Järki ja tunteet ja merihirviöt / Sense and Sensibility and Sea Monsters

Schildts

2011

346 sivua

 

Järki ja tunteet ja merihirviöt on Jane Austenin iki-ihanan romaanin laajennettu laitos: pikkuporvarillista elämää hallitsevat nyt paitsi etikettisäännöt myös jättiläishummerit, hirviömäiset mustekalat, kaksipäiset merikäärmeet ja muut ennenkuulumattomat vedenelävät. Dashwoodin sisarukset joutuvat epäoikeudenmukaisen perintöjärjestelyn seurauksena pois lapsuudenkodistaan ja muuttavat paremman puutteessa salaperäiselle saarelle. Saaren yksinkertaista maalaiselämää piristävät ystävällisen vuokraisännän, sir John Middletonin järjestämät illanvietot, ystävien vierailut sekä ajoittaiset merihirviöiden hyökkäykset. – – Voivatko Dashwoodin sisarukset löytää todellisen rakkauden, kun elämää säätelevät tiukat sovinnaisuuden vaatimukset sekä verenhimoiset oliot, jotka aina tilaisuuden tullen yrittävät kuristaa heidät ulokkeineen ja napsia heidän nilkkojaan saksillaan? Vain vahvimmat voivat jäädä eloon – ja vain nopeimmat uimarit voivat saavuttaa rakkauden! (osa takakansitekstistä)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Teos aloitetaan kertomalla, miten Dashwoodit ovat asuneet Sussexin kreivikunnassa suuresta muutoksesta lähtien. Tällä viitataan siihen, kun jostakin tuntemattomasta syystä merten elävät ovat muuttuneet verenhimoisiksi pedoiksi ja alkaneet saalistaa ihmisiä. Koko alkuasetelma, eli synkkä ja dystooppinen maailma, jota hallitsevat syvänmustan meren syvyyksissä uivat lehmänkokoiset tonnikalat ja muut jättiläismäiset, luonnottomat ja vaaralliset vesipedot, tempasi minut mukaansa ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Tapahtumat sijoittuvat Devonshiren rannikolle ja sitä ympäröiville saarille, eli siellä asuvat ihmiset ovat hieman eristyksissä muusta maailmasta. He elävät melko omavaraisesti kalastamalla mereneläviä ja syömällä niitä joka aterialla. Elämää hallitsee jatkuva pelko murhatuksi tulemisesta, ja saaristossa sataa miltei koko ajan. Voin sieluni silmin nähdä kyseisen paikan, ja se kuulostaa aivan upealta kauhuelokuvan/-kirjan näyttämöltä!

Pidin yllättävän paljon siitä, miten merieläviä ja ympäröivää merta ja sen petoja on ujutettu mukaan Austenin tarinaan Dashwoodin sisarusten elämästä. Eversti Brandonilla kasvaa lonkeroita naamassa, merillä purjehtii merirosvoja, Marianne rakastaa raakoja tarinoita haaksirikkoisista ja Elinor veistelee taitavasti ajopuusta erilaisia kauniita veistoksia. Erityisen paljon mieleeni olivat Edwardin veljen, Robert Ferrarsin vaimon Lucyn paljastuminen merinoidaksi, Mariannen sairastuminen malariaan hyttysenpistoista sekä Margaretin muodonmuutos omituiseksi luolaihmiseksi. Nämä olivat yllätyksellisiä ja taitavasti tarinaan ujutettuja elementtejä, jotka loivat jännitystä.

 

Inhan näköisen eversti Brandonin kiintymys Marianneen, minkä perheen ystävät olivat panneet merkille jo varhain, alkoi nyt kiinnittää Elinorinkin huomiota. – – Elinor oli asioiden tilasta huolissaan, sillä mitä oli viidenneljättä ikäinen kauheita epämuodostumia kantava mies eloisan viidenkolmatta ikäisen, viehätysvoimaa uhkuvan ja merivettä tiukasti istuvasta asustaan valuvan miehen rinnalla? (Järki ja tunteet ja merihirviöt, 56)

 

Henkilöhahmot muistuttavat alkuperäisen teoksen versioitaan, jos ei oteta lukuun sitä, että he ovat sopeutuneita vaaralliseen elämään tuultenpieksemällä saarella keskellä merta. Willoughby on niljainen aarteenetsijä, kun taas eversti Brandon on rujo ja hyvätapainen herrasmies, joka kärsii kamalasta vitsauksesta. Olen nähnyt sen verran monta kertaa vuoden 1995 elokuvasovituksen, että kuvittelen aina Brandonin Alan Rickmanin näköiseksi, ja tästä johtuen myös pidän hänestä henkilöhahmona todella paljon. Loppuratkaisu, eli Elinorin päätyminen yhteen Edwardin kanssa ja Mariannen päätyminen yhteen Brandonin kanssa, ei ollut yllätys, mutta ehdin jo hetken epäillä, päättyykö tämä versio samalla lailla kuin alkuperäinen. Onneksi päättyi. Toisaalta olisi ollut hieno twisti muuttaa loppuratkaisua, mutta ehkä alkuperäiselle uskollisena pysyminen on paras ratkaisu.

Minuun vetosi teoksen raakuus. Tämä saattaa kuulostaa oudolta, enkä voi väittää, että saisin jotakin omituista tyydytystä nähdessäni verta, suolenpätkiä ja kuolemaa (tai lukiessani niistä), mutta pidän kauhusta juuri siksi, että se on useimmiten niin kauhistuttavaa. Rakastan elokuvia ja kirjoja, jotka saava sydämeni pamppailemaan ja minut oikeasti pelkäämään. Silloin tunnen, että elokuva tai kirja on oikeasti sykähdyttänyt, mikä on omalla mittapuullani hyvän elokuvan tai kirjan merkki. Mielestäni tämä kirja oli hyvä, koska siinä oli mukana aitoa kauhua. Minua tosin myös ajoittain huvitti se, miten rennosti henkilöhahmot suhtautuvat kuolemaan sitä nähdessään. He ovat tottuneet siihen, että joku tuttavan tuttava saatetaan yhtäkkiä surmata kesken rantajuhlien, kun vedestä ryömii jättimäinen kalmari. Kaikki katastrofit ja raa'at tapahtumat kuvataan tarkkaan, mutta henkilöhahmot eivät niistä järkyty. Olikin suorastaan helpottavaa, että naiset eivät aina pelottavan merihirviön nähdessään pyörry järkytyksestä, vaan tarttuvat aseisiin valmiina puolustamaan itseään. Kaikki kirjan naishenkilöt ovatkin näin jälkeenpäin ajateltuna todella vahvoja ja itsellisiä, verrattaessa Austenin alkuperäiseen teokseen.

Kauhun ja huumorin sekoitus toimi minusta kaiken kaikkiaan hyvin. Jaan vielä lopuksi hauskan kohdan teoksen lopusta, joka sai itseni hymähtelemään sen luettuani:

 

Naimisiinmenon myötä Mariannelle selvisi, etteivät kasvot olleet eversti Brandonin ainoa tavallista moniulokkeisempi ruumiinosa, ja hän sai huomata, että tästä koitui erinäisiä avio-onnea edistäviä etuja. (Järki ja tunteet ja merihirviöt, 345)

 

Lopuksi

 

Järki ja tunteet ja merihirviöt on hauska teos. Se sekoittaa Jane Austenin henkilöhahmoja dystooppiseen maailmaan, joka vilisee merihirviöitä ja huimia seikkailuja. Juonenkäänteitä ja yllätyksiä ei puutu, ja tarina pitää lukijaa otteessaan. Kauhun ystäville suosittelen ehdottomasti, sillä kauhua ja raakuutta löytyy sopivassa määrin. Tästä kirjasta minulla ei ole mitään huonoa sanottavaa.

Seuraavaksi sukellan zombieiden maailmaan ;) Niihin tunnelmiin päästään seuraavassa postauksessa!

tiistai, 12. toukokuu 2020

Orange is the New Black: vuosi vankilassa

9789511282488-400x0-c-default.jpg

Viimeiseksi Nextoryn 45 päivän ilmaisen kokeilujakson kirjaksi jäi Piper Kermanin Orange is the New Black: vuosi vankilassa, joka ei ole ollut lukulistallani, vaan valikoitui sattumalta, silkkaa uteliaisuutta, Nextoryn valikoimasta. Kirjaakin suositumpi ja tunnetumpi lienee Netflixin julkaisema samanniminen tv-sarja, josta en kuitenkaan tiedä mitään, koska en ole sitä koskaan katsonut. Totta puhuen en edes tiennyt, että kyseinen tv-sarja perustuu kirjaan, mutta minusta on kiva lukea kirjoja, joista on tehty leffa- tai sarjasovituksia, olinpa sitten nähnyt niitä tai en. Kirja on ihan erilainen kokemus kuin elokuva tai sarja, sillä se on usein niin paljon yksityiskohtaisempi ja "alkuperäisempi".

 

Orange is the New Black: vuosi vankilassa / Orange is the New Black

Otava

2014

521 sivua

Sähköinen kirja, löydettävissä muun muassa Nextorysta

 

"Tavallinen" nainen vankilassa - tähän sydäntäsärkevään ja hauskaan tositarinaan pohjautuu Netflixin suosittu tv-sarja Uranainen, parisuhteessa elävä Piper Kerman ei juuri muistuta sitä levotonta nuorta naista, joka salakuljetti salkullisen huumerahaa kymmenen vuotta sitten. Mutta elämä menee uusiksi, kun Piper tuomitaan 15 kuukaudeksi vankeuteen. Hyvän kasvatuksen saanut Piper kohtaa vankilassa naisia kaikista sosiaalisista luokista, ja hänen on opeteltava rangaistuslaitoksen kirjoittamattomat säännöt. Miten Piper selviää? Kuinka poikaystävä, perhe ja työ kaverit suhtautuvat? Voiko muiden vankien kanssa ystävystyä? Hulvaton ja ajatuksia herättävä tarina tarjoaa harvinaisen näkökulman amerikkalaiseen naisvankilaan. (takakansiteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Tämä oli omituinen paikka; pelkistä naisista koostuva yhteisö, johon oli siroteltu kourallinen vieraita miehiä, armeijatyylinen asuminen, kaikenkattava (sekä urbaani että maalaismainen) naisten näkökulmasta luotu ghettotunnelma, sekoitus eri-ikäisiä ihmisiä hupsuista nuorista tytöistä vanhoihin mummoihin, kaikki samaan kasaan heitettyinä vaihtelevine sietokykyineen. (Orange is the New Black, 185)

 

Valitsin tämän kirjan, koska olen katsonut vankiloista kertovia dokumentteja ja tv-sarjoja, ja kokonainen kirja aiheesta, joka perustuu tositapahtumiin ja sijoittuu naisvankilaan, tuntui mahdollisuudelta päästä kurkistamaan vielä syvemmälle vankilaelämän syövereihin kuin tv-sarjat. Minulla oli joitakin odotuksia, muun muassa, että kirja olisi paikoin järkyttävä ja ällöttävä. Toivoinkin tällaista osittain shokeeraavaa ja ajatuksia herättävää lukukokemusta.

Toteutuivatko odotukseni? Osittain kyllä. Kirjan päähenkilö Piper menee vuodeksi vankilaan, mutta kyseessä ei ole kovan turvallisuustason laitos oikeasti vaarallisille vangeille, vaan eräänlainen kevyempi versio vankilasta. Kyseinen vankila on nimeltään Danbury ja sen Camp-niminen yksikkö, ja se vastasi vain osittain mielikuvaani vankilasta. Huono ruoka, ilkeät vartijat, tarkat säännöt koskien esimerkiksi vierailuja sekä säännöstely hygieniatuotteissa ja vaatteissa vastasi mielikuviani. Sen sijaan esimerkiksi se, että vangit pääsevät vapaasti ulos juoksemaan läheiselle pururadalle milloin tahtovat, tuntui oudolta. En kuitenkaan suoranaisesti pettynyt, sillä kirjan lopussa ennen vapautumistaan Piper sai maistiaisen kahdesta kovemman turvallisuustason vankilasta, joissa meno oli melko erilaista ja antoi kuvaa siitä, millaista tällaisissa vankiloissa on. Danbury ei ehkä ollut sellainen vankila eikä shokeerannut minua, eikä ällöttäviä kohtiakaan juuri ollut, mutta se ei tuottanut pettymystä.

Orange is the New Black oli lukukokemuksena erilainen ja mielenkiintoinen. Tositapahtumiin perustuvana kirjana sen kerronta oli ajoittain hieman tasapaksua, varsinkin kun päästiin itse vankila-ajan kuvaamiseen ja siitä kertomiseen. Alku ja loppu olivat kuitenkin selkeät, ja lopussa ympyrä niin sanotusti sulkeutui Piperin vapautuessa, mistä pidin, sillä en tykkää sitten yhtään lopuista, jotka jättävät kaikki tapahtumat levälleen ja täysin lukijan itsensä pääteltäväksi. Erilaisen siitä teki juuri sen tapa kertoa. Tapahtumat olivat kronologisessa järjestyksessä suurimman osan aikaa, ja lukiessa tuntui vahvasti siltä, että tässä puhutaan nyt omista oikeista kokemuksista. Se oli virkistävää vaihtelua tyypilliselle proosalle ja proosan juonenkululle.

 

Sain useammaltakin taholta neuvon: ”Syö kakkusi, älä anna kakun syödä sinua.” (Orange is the New Black, 158)

 

Minusta oli mahtavaa, että kirjassaan Piper ei ainoastaan kerro vankila-ajastaan, vaan pohtii myös siinä sivussa kaikkea sitä, mitä vuosi vankilassa hänelle opetti. Hän painottaa useaan otteeseen tajunneensa, millaista on olla nainen, jonka täytyy vankilasta vapauduttuaan päästä takaisin yhteiskuntaan. Hän ilmaisee kiitollisuutta omasta tilanteestaan ja säälii naisia, jotka joutuvat vapautumisen jälkeen käymään läpi huoltajuuskiistoja ja kamppailemaan työpaikan ja asunnon saadakseen. Piper kritisoi Yhdysvaltojen vankeinhoitojärjestelmää ja sen tapaa hoitaa asioita, mikä herätti kyllä ajatuksia.

Pidin myös siitä, miten erilaisia ihmiskohtaloita kirjassa esiteltiin. Mieleeni jäivät parhaiten vankilan keittiössä työskentelevä, 12 vuotta istunut Pop sekä transsukupuolinen Vanessa, joka aiheutti suurta kohua Danburyyn saapuessaan. Mielenkiintoisimpia vankila-ajasta kertovia yksityiskohtia olivat omasta mielestäni kuvaukset vankilaruoasta ja vankien omista kokkailuista sekä vankilan työpaikoistat kertovat kohdat. Päähenkilö Piper oli mukava, tavallinen nainen, joka suhtautui kaikkiin vankilan naisiin ystävällisesti ja arvokkaasti. Häneen on helppo samaistua, mikä tekee hänen asemaansa asettumisen kirjaa lukiessa helpommaksi ja tarjoaa näin miellyttävän lukukokemuksen. Ja hänen miehensä Larry on oikea unelmien mies, joka jaksaa odottaa rakastaan vuoden päivät!

 

Lopuksi

 

Orange is the New Black: vuosi vankilassa on kirja, jota lukiessa pääsee turvallisesti omalta kotisohvaltaan kurkistamaan erään Amerikan naisvankilan päivittäiseen arkeen. Kyseisessä vankilassa ei istu sarjamurhaajia, mutta jokapäiväinen elämä on siellä silti tiukan kurin alaista ja hyvin vankilamaista. Teos tarjoilee kiinnostavan kattauksen oikeisiin ihmisiin perustuvia henkilöhahmoja sekä yksityiskohtaisesti kuvattua arkea kiven sisällä. Jos kaipaa jotakin erilaista ainaiseen proosan kahlaamiseen, suosittelen tätä!

perjantai, 24. huhtikuu 2020

Dumplin

Olette varmaan huomanneet, että lisäsin vimpainalueelle Helmet-lukuhaaste 2020 -edistymisestäni kertovan kuvan. Suoritan tänä vuonna ensimmäistä Helmet-lukuhaastettani! :) En tavoittele ihan tuota 50:tä kirjaa, mutta jos pääsisin 30:een tai 40:een, olisin tosi tyytyväinen itseeni. Se jää kuitenkin nähtäväksi.

Joka tapauksessa otan tämän puheeksi, koska kaikista haasteeseen lukemistani kirjoista en aio kirjoittaa postausta. Syy siihen on, että kirjoitan vain kirjoista, joista minulla on jotakin sanottavaa. Kaikki varmaan tietävät sen tunteen, kun joskus lukee sellaisen kirjan, joka on melko mitäänsanomaton eikä siitä oikein ole mitään muuta sanottavaa kuin: "se oli ok". Siispä älkää ihmetelkö, kun lukuhaasteeni kirjamäärä nousee mutta postauksia ei ilmesty samassa tahdissa. Tulen joka tapauksessa kirjoittamaan tänne paljon tulevan kesän aikana. Ja loppuvuodesta, kun olen valmis haasteen kanssa, voin julkaista sen täällä ja kertoa vähän siitä, millainen prosessi haasteen suorittaminen on ollut.

 

9789511298205-400x0-c-default.jpg

 

Tämänkertaisessa postauksessa käsittelen kirjaa, jonka löysin selaillessani Nextoryn valikoimaa. Kyseessä on Julie Murphyn Dumplin, alaotsikkona "isosti tai ei ollenkaan". Minulla oli tästä kirjasta aika suuret odotukset ja aloitin sen mielenkiinnolla. Nykyään myös isokokoisia huomioidaan huomattavasti paremmin kuin vuosia sitten, mutta näen silti lihavuuden olevan herkkä ja hankala aihe, ehkä vieläkin vähän tabu. Televisio pursuaa lihavuutta käsitteleviä ohjelmia, mutta en ole juuri törmännyt lihavuutta käsittelevään proosaan.

Ainoa lihavuutta käsittelevä kirja, joka tulee mieleeni, on ala-asteella lukemani Ann Bryantin kirjoittama tyttökirja Sisters Club: Väärinkäsityksiä. Sister Club oli ainakin aikoinaan suosittu nuortenkirjasarja, joka kertoo 13-vuotiaista tytöistä. Sarjaan kuuluu monta osaa, mutta kyseinen osa (joka on ainoa sarjasta lukemani) kertoo tyttöporukan isokokoisimmasta tytöstä, Lucesta. Luce ei saa haluamaansa roolia näytelmäkerhosta, koska on liian iso. Hän päättää laihtua, koska haluaa saada roolin, ja heittää muun muassa ruokaa salaa roskiin ja yrittää kontrolloida syömisiään. Kaikeksi onneksi, ennen kuin hänelle ehtii kehittyä syömishäiriötä, aikuiset huomaavat hänen touhunsa ja kirja saa onnellisen lopun, kun Luce tajuaa kelpaavansa juuri sellaisena kuin on. Tämä kirja on jäänyt minulle mieleen. Koska se on ainoa lihavuutta käsittelevä kirja, jonka olen lukenut, vertasin sitä Dumpliniin ja odotin jotakin edes vähän samankaltaista.

 

Dumplin

Otava

2016

377 sivua

Sähköinen kirja, löydettävissä muun muassa Nextorysta

 

16-vuotias Willowdean Dickson, lempinimeltään Dumplin, asuu Teksasin Clover Cityssa yhdessä äitinsä kanssa. Dumplinin äiti, entinen missikisojen voittaja, johtaa Clover Cityn jokavuotisten Miss Teen Blue Bonnet -missikisojen suunnittelutoimikuntaa. Dumplin puolestaan viettää aikansa parhaan ystävänsä Ellenin kanssa Dolly Partonia kuunnellen. Hän on lihava, mutta vakuuttelee itselleen, että on sinut vartalonsa kanssa. Sitten kiinnostusta alkaa herättää työkaveri Bo, joka vaikuttaa olevan kiinnostunut hänestä. Samaan aikaan Dumplin tutustuu muihin lihaviin tyttöihin ja päättää, että isokokoisten tyttöjen on aika astua esiin Clover Cityssa.

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Kansikuvasta päätellen ajattelin Dumplinin kertovan isokokoisesta laulajattaresta tai näyttelijättärestä, joka luovii ulkonäkökeskeisessä ja laihuutta ihannoivassa yhteiskunnassa rautaisen itsevarmuuden voimin. Olin väärässä, mikä on mainio esimerkki siitä, miten kirjan tuomitseminen kannen perusteella voi johtaa harhaan. Tai tässä tapauksessa tuomitsemisen sijasta voisi puhua paremminkin ennakko-oletuksista, jotka eivät pitäneet paikkaansa.

 

Sana ”läski” saa ihmiset vaivautuneiksi. Mutta ensimmäinen silmiinpistävä asia minussa on vartaloni. Joka on läski. Kyllähän minäkin huomaan, jos joillain tytöillä on isot tissit, kiiltävät kutrit tai pattipolvet. Sellaisia huomioita on luvallista laukoa ääneen. Mutta minua parhaiten kuvastava sana ”läski” saa ilmeet happanemaan ja posket kalpenemaan.

Mutta sellainen minä olen. Läski. Se ei ole kirosana. Se ei ole loukkaus. Eikä varsinkaan silloin, kun käytän sitä sanaa itse. Siksi olen aina halunnut tehdä niin heti kättelyssä. (Dumplin, 15)

 

Dumplin osoittautui yllätyksekseni nuortenkirjaksi (en ottanut selvää sen genrestä, tartuin kirjaan vain esittelytekstin perusteella; näin menettelen aina) joka kertoo vasta 16-vuotiaasta Dumplinista, jolla on oikea sanahirviö nimenään: Willowdean Dickson. Dumplin on tyypillinen itsetunto-ongelmista kärsivä ylipainoinen nuori, jonka elämä pyörii koulun, ystävien, osa-aikatyön ja poikien (kundien, kuten kirjassa sanotaan) ympärillä. Myönnän, että petyin hieman, sillä kansikuvan perusteella en olettanut, että sukeltaisin keskelle isokokoisen tytön teini-iän pulmia ja niiden puimista.

Minulla oli lukiessani ristiriitaisia fiiliksiä tästä kirjasta. Välilä luin sitä ahneesti monta lukua putkeen, välillä taas jätin sen sivuun pitkäksikin aikaa ajatellen, että se on vähän pitkästyttävä. Siinä oli sekä positiivisesti yllättäviä että kliseisiä kohtia. Lopulta tulin siihen lopputulokseen, että se on samaan aikaan sekä hyvä että huono kirja. Tai ehkä jotakin siltä väliltä. Mutta kumpaankaan ääripäähän sitä en sijoittaisi. Päähenkilö Dumplin on minusta ihan okei. Välillä tosi kliseinen, välillä helposti samaistuttava ja rakastettava. Lihavuus on suuri teema, jonka ympärillä tapahtumat ja Dumplinin elämä pyörivät, ja kirjan alku tuntui vähän puuduttavalta, kun ystävyyssuhteet, koulu, työ ja pojat olivat ainoa juonellinen sisältö. Loppua kohden kirja parani huomattavasti, sillä missikisat olivat parhainta antia koko teoksessa.

En juurikaan pitänyt suhdedraamailusta, jota Dumplin käy läpi sekä parhaan ystävänsä Ellenin että kahden häneen ihastuneen pojan, Bo'n ja Mitchin, kanssa. Välirikko parhaaseen ystävään on tosi kulunut juonenkäänne, samoin kolmiodraama. Se, kumman pojan Dumplin lopulta valitsee, oli kliseistä suurin. Hän seurustelee (tai hengaa) hetken Mitchin kanssa, joka on jalkapalloa ja videopelejä rakastava isokokoinen, vähän kömpelö ja ujo poika. Mitch ihastuu Dumpliniin ja lähestyy häntä oma-aloitteisesti, ja näkee vieläpä vaivaa osoittaakseen kiinnostustaan. Bo sitä vastoin on ilmeisesti latino tai ainakin tumma ja tulinen poika (sellaisen kuvan sain hänestä), joka työskentelee samassa hampurilaisbaarissa kuin Dumplin. En pitänyt Bo'sta alun alkaenkaan. Jo alussa hänen kerrotaan kyttäävän Dumplinia herkeämättä töissä, syövän jatkuvasti punaisia tikkareita, joihin hänellä on jonkinlainen pakkomielle, ja kutsuvan Dumplinia ärsyttävästi etunimellä aina heidän tavatessaan. Sitten kun Dumplin ja Bo aloittavat parin kuukauden pituisen suhteensa, joka koostuu lähinnä teineille ominaisesta autossa muhinoimisesta ja lääppimisestä, mietin, että voi luoja. Bo ilmaisee kiinnostustaan Dumpliniin yhtä innokkaasti kuin Mitchkin, mutta hänessä on jotakin vastenmielistä. Hän vaikuttaa tyypiltä, joka ei ole kauaa yhden tytön kanssa. En yhtään pitänyt hänestä. Ja arvaatte varmaan, kenet Dumplin sitten lopulta valitsee...

Minusta kirja antoi tässä suhteessa vähän huonon kuvan siitä, mikä on tavoiteltavaa. Kaikkien tyttöjen ihailema ja lihaksikas Bo kuvataan poikana, joka on Dumplinin mielestä saavuttamattomissa lihavalle tytölle. Mitch sitä vastoin on ihan tavallinen ja tosi mukava poika, mutta Dumplin ihastuu päätä pahkaa Bo'hon ja Bo häneen. Tarkoitus on ollut ehkä osoittaa, että isolla tytöllä on mahdollisuuksia hyvännäköiseen ja suosittuun poikaan, mutta Mitch jätetään nyt sivuhenkilönä täysin varjoon. Häntä säälii, sillä hän olisi varmasti mitä mainioin poikaystävä. Hän on kuitenkin (Dumplinin mielestä) liian tavallinen, liian tylsä eikä kaikkien tyttöjen suosiossa. Hänen kohtalonaan on jäädä toiseksi parhaimman näköiselle pojalle. Olisi kiva, jos tylsiä ja tavallisia poikiakin nostettaisiin nuortenkirjallisuudessa enemmän esiin niiden komeiden ja suosittujen sijasta!

 

Tiedän kyllä, että lihavien tyttöjen pitäisi välttää uima-altaita, mutta minä rakastan uimista.
En minä silti mikään hölmö ole. Tiedän, että minua tuijotetaan, mutta onhan minullakin oikeus vilvoitella. Ja mitä väliä minun läskeilläni muka on? Miksi minun pitäisi pyydellä anteeksi isoja muhkuraisia reisiäni? 
(Dumplin, 33-34)

 

Arvasin jo jossain kirjan keskivaiheilla, että Dumplin osallistuu missikisoihin ja esittää kykykilpailussa Dolly Partonia. Se tuli kuitenkin yllätyksenä, että hänet diskataan lopussa. Olin varma, että hän voittaisi kisat, todistaisi koko kaupungille jotakin itsestään ja kirja loppuisi siihen. Sen sijaan hänet oikeasti diskataan ja lopussa hän lähtee paikalta juuri, kun voittaja julkistetaan, mystisten sanojen kera: hänen ei tarvinnut jäädä katsomaan tietääkseen, kuka voitti. Mutta kuka sitten voitti?! Oletan, että Ellen, sillä Dumplin vihjaili siitä aikaisemmin, mutta tämä jätetään lukijalle auki. Myös teoksen loppu, kun Dumplin menee tapaamaan missikisa-asussaan Bo'ta hampurilaisbaariin, loppuu jotenkin kuin seinään. Tulkinta siitä, että he alkavat seurustella on selvä, mutta minusta kirja loppui kesken. Olisin mieluusti lukenut missikisojen jälkeisistä tunnelmista, ja vaikka inhosinkin Bota, myös hänen ja Dumplinin seurustelun alkupäivistä. Ärsyttävää, kun kirja loppuu kesken! Ja vielä ärsyttävämpää, kun loppuratkaisu ei vastaa omia odotuksia. Toki se oli virkistävä yllätys, mutta toivoin toisenlaista loppua.

 

Lopuksi

 

Dumplin on nuortenkirja, josta minulle jäi ristiriitaiset fiilikset. Siinä on paljon hyvää, mutta myös ihan liikaa kliseitä, ja se tuotti muutamaankin otteeseen pettymyksen minulle lukijana. Suosittelen kuitenkin kokeilemaan, jos haluaa testata jotakin 2010-luvulla kirjoitettua nuorten(aikuisten)kirjaa. Dumplinia on suositeltu nuorille, joilla on ongelmia itsetunnon kanssa, mutta minusta tämä ei ehkä ole paras kirja siihen tilanteeseen. Päähenkilö on yhtä epävarma itsestään kuin oikean elämän ylipainoiset teinitytötkin, eikä kirja tarjoa sellaista kohottavaa loppua, mikä saisi myös lukijan itsetunnon ja mielen kohoamaan. Loppu suoraan sanottuna vähän lässähtää. Kirja kuitenkin tarjoaa myös hauskoja ja osuvia pohdintoja siitä, millaista on olla isokokoinen teini-ikäinen tyttö.

Olisi kiva kuulla muiden mielipiteitä tästä kirjasta :)

tiistai, 14. huhtikuu 2020

Laitos

9789520410988.jpg

Blogini kaikkien aikojen ensimmäinen postaus käsitteli Stephen Kingin (silloisia) uusimpia teoksia, Ruususen unta ja Ulkopuolista (linkki postaukseen viime kesältä). Ensin mainitusta pidin, jälkimmäiseen vähän petyin. Kerroin kyseisessä postauksessa, että olen koko ikäni ollut vannoutunut King-fani. Kingin tämän hetken uusin romaani, Laitos, oli siis luonnollisesti lukulistallani seuraavana. Ja kuten edellisessä postauksessani kerroin, olen nyt totutellut lukemaan sähköisiä kirjoja kirjastojen ollessa suljettuna. Tämän luin sähköisten kirjojen ja äänikirjojen tilauspalvelu Nextorysta, jonka nappasin itselleni 45 päiväksi ilmaiseksi opiskelijatarjouksena. Aion lukea sieltä vielä lisää, sillä siellä on hyvin laaja valikoima niin klassikoita kuin uutuuksiakin.

 

Laitos / The Institute

Tammi

2020

952 sivua

Sähköinen kirja, löydettävissä muun muassa Nextorysta

 

Kaukana kaikesta Mainen syrjäisissä metsissä sijaitsee Laitos. Se on huippusalainen paikka, joka on huhujen mukaan valtiollinen laitos. Totuus on kuitenkin toinen. Laitokseen siepataan erikoislaatuisia lapsia ympäri Yhdysvaltojen. Heitä testataan ja heidän kykyjään vahvistetaan, minkä jälkeen heitä käytetään johonkin hyvin salaiseen ja hyvin synkkään. Kukaan lapsista ei ole Laitoksen yli 60-vuotisen historian aikana päässyt sieltä pois.

Luke Ellis on 12-vuotias nero, joka kidnapataan eräänä yönä. Hän herää kyseisestä Laitoksesta tietämättä lainkaan, miten sinne joutui tai mitä hänelle seuraavaksi tapahtuu. Kun Lukelle valkenee, mistä Laitoksessa on kyse, hän joutuu yhdistämään voimansa muiden lasten kanssa selvitäkseen hengissä.

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

”Missä minä olen?” Luke kysyi. ”Mikä paikka tämä on?”

Hänen teki mieli itkeä. Hän arveli sen johtuvan lähinnä sekaannuksesta.

”Tervetuloa Laitokseen”, tyttö vastasi. (Laitos, 117)

 

Ensialkuun on todettava, että kokonaisuutena Laitos tarjoili jälleen todella nautinnollisen lukukokemuksen. Toinen päähenkilö, Tim Jamieson, josta tarina alkaa, on entinen poliisi, mikä oli Kingille ominaisesti vähän ennalta-arvattavaa, mutta mielestäni tämä teos eroaa silti jonkin verran Kingin aiemmista. Se ei esimerkiksi ollut läheskään niin verinen ja väkivaltainen. Myös kauhu oli tässä erilaista, jotenkin psykologisempaa. Jos mietitään esimerkiksi Ruususen unta tai Christine  tappaja-autoa tai Se -romaania, niissä verellä mässäily yliluonnollisella kuorrutteella on se juttu. Laitoksen kohdalla kauhu on kuitenkin enemmän päänsisäistä. Verta ei ole juuri nimeksikään, mutta lasten kiduttaminen hengiltä ja heidän vihanneksiksi muuttuneiden ruumiidensa polttaminen Laitoksen omassa krematoriossa tarjoilee kyllä kauhean kokemuksen. Yllätyin tästä, en tosin osaa sanoa, mihin suuntaan. Pidän verisestä Kingistä, mutta tämä ei-niin-verinen King toimii myös!

Pidin siitä, että teoksessa on kaksi päähenkilöä: Tim Jamieson ja Luke Ellis. Siitä en tosin pitänyt, että romaani alkaa Timistä ja siirtyy sitten monen sadan sivun ajaksi Lukeen, minkä jälkeen taas Timiin, kun hän ja Luke kohtaavat. Tämä on ihan mielenkiintoinen ja ajallisesti toimiva ratkaisu, mutta kun olin lukenut Lukesta ja Laitoksen tapahtumista monen sadan sivun verran ja yhtäkkiä mainitaan taas Tim, en suoraan sanottuna muistanut, oliko Tim nyt päähenkilö vai joku sivuhenkilö. Minun piti tarkistaa se selaamalla sivuja taaksepäin, mikä tuntui vähän nololta. Olin niin uppoutunut Lukeen ja hänen tarinaansa, etten muistanut toisen päähenkilön nimeä, hän kun oli niin kauan aikaa poissa näyttämöltä. Lopulta pidin kuitenkin heistä molemmista enkä olisi halunnut jättää Timiä pois. Hänen tarinansa DuPrayhin saapumisesta tuntuu oleelliselta juonen kannalta. DuPray on muuten juuri sellainen pieni kyläpahanen (kärpäsenpaska kartalla, Kingiä itseään lainatakseni), joihin King on viime aikoina kirjoittamissaan romaaneissa tykästynyt.

King on ennenkin kirjoittanut yliluonnollisista lapsista, muun muassa Hohdossa ja Se -romaanissa, ja kuten edellisessä postauksessa totesin, olen viime aikoina mieltynyt lasten ja heidän leikkiensä kuvaukseen kirjallisuudessa. Tässä teoksessa ei juuri leikitty, mutta pelattiin kyllä ja vietettiin aikaa muiden lasten kanssa. Minusta Luke onkin henkilöhahmona todella mielenkiintoinen valtavan älykkään luonteensa takia, mutta se, että hän on lapsi, tekee hänestä haavoittuvan ja helposti lähestyttävämmän. Myös muut lapset, kaikki vähän erilaisia, sopivat hyvin tarinaan ja pidin heistä kaikista.

 

Hän osoitti julistetta, joka oli seinällä välipala-automaatin vieressä. Se esitti tuolilla istuvaa poikaa, joka osoitti iloisena valkoiselle seinälle maalattuja erivärisiä pisteitä. Hymyilevä lääkäri (valkoinen takki, stetoskooppi kaulassa) seisoi vieressä käsi pojan olalla. Kuvan yllä luki PIIKEILLÄ PISTEITÄ! Ja sen alla: MITÄ NOPEAMMIN NÄET NE,
SITÄ NOPEAMMIN PÄÄSET TAKAISIN KOTIIN!
(Laitos, 130)

 

Teoksessa pidetään hyvin yllä jännitettä, eikä Laitoksen todellista tarkoitusta paljasteta kuin vasta loppupuolella. King on keksinyt todella mielenkiintoisen idean, ja se, että Laitoksia on useammassa maassa, on minusta hieno yksityiskohta, jonka voisi hyvin kuvitella olevan totta. Ja vaikka yleensä telepatia ja telekinesia ovat elokuvissa ja kirjoissa minusta vähän kulunut juttu, tässä ne toimivat. Laitoksen psykopaattihoitajat ja heidän karu ja sydämetön suhtautumisensa lapsiin tarjoilee sitä aiemmin mainitsemaani psykologista kauhua, ja vaikkei se saanut minua suoranaisesti pelkäämään, herätti se kyllä ajatuksia. Eniten minua sykähdytti Laitoksen antama vapaus sen suhteen, että siellä asuvat lapset saavat vapaasti juoda alkoholia ja polttaa tupakkaa. Myös kuvaus Takaosan takaosasta, "vihannesten" olinpaikasta, tuntui hirveältä lukea.

Luken junamatka vapauteen sekä loppukohtaus Laitoksessa, kun lapset yhdistävät voimansa ja saavat Etuosan rakennuksen leijumaan ilmassa, sai minut hymähtämään ja miettimään, että "tämä on sitä Kingiä". Pidin loppuratkaisusta ja hienosta lopputaistelusta Laitoksen pihalla.

 

A-kerroksen käytävässä - Luke mielsi sen nyt asukkien siiveksi - pikkutytöt Gerda ja Greta seisoivat ja katsoivat ympärilleen silmät suurina ja pelokkaina. He pitivät toisiaan kädestä ja kummallakin oli nukke kainalossa; nuket olivat
yhtä identtiset kuin tytöt. Lukelle tulivat heistä mieleen jonkin vanhan kauhuelokuvan kaksoset.
(Laitos, 287)

 

Tähän loppuun vielä pakko mainita tämä hauska Easter Egg kauhuelokuvan kaksosista, joka on siis piiloviittaus Kingin Hohtoon ja siinä esiintyviin pelottaviin kaksoistyttöihin, jotka seisovat käsikkäin käytävällä ja sanovat: "Come play with us, Danny." Onhan tuo jo sen verran klassikko, että sitä voi hyvällä omallatunnolla käyttää ja luottaa siihen, että lukija tunnistaa viittauksen.

 

Lopuksi

 

Laitos on Kingin uusinta kauhua. Veriseen ja raakaan Kingiin tottuneet fanit saattavat pettyä, sillä kauhu on siinä psykologisempaa eikä niin päällekäyvää. Se on sellaista kauhua, joka tunkeutuu pään sisään huomaamatta kirjaa lukiessa, jää sinne muhimaan ja tulee uniin tai ajatuksiin, kun olet tekemässä jotakin ihan muuta. Se on kauhua, joka ahdistaa enemmänkin kuin saa sydämen pamppailemaan. Suosittelen kuitenkin Laitosta, ainakin jos olet King-fani ja tahdot saada selville, mitä kaikkea tuolla salaperäisessä Mainen takametsien Laitoksessa oikeasti tapahtuukaan.

torstai, 2. huhtikuu 2020

Annan nuoruusvuodet

Poikkeusolojen ja muuttuneen tilanteen takia minulla on ollut nyt enemmän aikaa lukea kuin yleensä keväisin. Opiskelen suomen kieltä ja kirjallisuutta yliopistossa, ja kirjoitan tänä keväänä kandia. Sen lisäksi minulla on vain muutama melko kevyt kurssi, joita suoritan nyt etänä, joten tajusin ilokseni, että nyt ehdin oikeasti koulujuttun ohella lukea jotakin omaa! Ilo loppui kuitenkin lyhyeen, kun pääkaupunkiseudun kirjastot suljettiin. Huomasin olevani pattitilanteessa: en pidä sitten yhtään äänikirjoista, sillä haluan lukea itse, enkä myöskään sähköisistä kirjoista, sillä fyysinen kirja on tunnelmallisempi kuin ruudulta luettu. Joudun kuitenkin toistaiseksi turvautumaan sähköisiin kirjoihin, sillä se on nyt ainoa vaihtoehto.

Mainitsen tässä yhteydessä nettisivuston, joka minulle vinkattiin eräällä tämän kevään kirjallisuuskurssilla. Kyseessä on Project Gutenberg – vuonna 1971 perustettu projekti, joka tarjoaa sähköisiä kirjoja ilmaiseksi (tästä linkistä sivustolle). Sieltä löytyy kirjallisuutta monella eri kielellä, suomeksikin tuhansia kirjoja! Kannattaa ihmeessä mennä katsomaan. Jokaiselle löytyy varmasti jotakin! :)

9789510269381_frontcover_final_original.

Tällä kertaa käsittelen aivan ihanaa kirjaa, johon rakastuin heti ensimmäisten sivujen jälkeen! Kyseessä on tyttökirjojen klassikko, L. M. Montgomeryn Annan nuoruusvuodet, joka jatkaa edellisessä postauksessa (linkki postaukseen) mainitsemaani klassikkokirjojen läpikahluuta. Minulla ei ollut oikeastaan mitään tietoa tästä teoksesta sen aloittaessani, olin ainoastaan kuullut sen joskus nimeltä, ja luin sen tosiaan sähköisenä Project Gutenberg -sivustolta. Fyysinen kirja olisi ollut miellyttävämpi, mutta kyseessä ei onneksi ole mikään tuhatsivuinen tiiliskivi, vaan kevyt ja lyhyt kirja. Kyseisessä sähköisessä kirjassa on hyvin pelkistetty ja ruma kansi, joten etsin kansikuvaksi vähän kauniimman kannen. Tämä WSOY:n kansi on kyllä todella suloinen ja kuvastaa paremmin kuin hyvin sisältöään!

Kyseinen teos on osa kahdeksanosaista Anna-sarjaa. Haluan ehdottomasti lukea myöhemmätkin osat!

 

Annan nuoruusvuodet / Anne of Green Gables

WSOY

1920

281 sivua

Sähköinen kirja, löydettävissä täältä

 

Prinssi Edwardin saarella Avonleassa asuvat sisarukset Matthew ja Marilla Cuthbert tahtovat adoptoida pienen pojan lastenkodista avukseen tilaansa Vihervaaraa hoitamaan. Väärinkäsityksen vuoksi he eivät kuitenkaan saa poikaa, vaan 11-vuotiaan punatukkaisen ja hauskan Anna Shirleyn, joka on joutunut kokemaan kovia ja menettänyt vanhempansa. Anna aiotaan lähettää takaisin, mutta hän voittaa sisarusten sydämen puolelleen ja he ottavat hänet kasvattaakseen.

Anna on omapäinen, haaveiluun taipuvainen ja mielikuvitusrikas tyttö, joka panee Vihervaaran ja koko Avonlean sekaisin. Hän sulattaa kaikkien lähitienoon ihmisten, niin lasten kuin aikuistenkin, sydämet. Annan kanssa jokainen päivä on jännittävä, eikä kommelluksilta vältytä.

 

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Anna on aivan mainio henkilöhahmo. Hänessä on jotakin samaa kuin Peppi Pitkätossussa, eivät ainoastaan punaiset hiukset, vaan myös vallaton lapsen luonne. Hänet kuvataan todella puheliaaksi tytöksi, jolla on lentävä mielikuvitus ja valtavan suuri sydän. Rakastuin Annaan heti, kun hän esiintyi kirjassa ensimmäisen kerran. Hänestä ei vaan voi olla pitämättä, sillä häneen on helppo samaistua. Esimerkiksi, kun Annalla on vaikeuksia geometriassa ja hän pohtii, miten epäreilua on, että hän opettelee kaavan ulkoa kirjasta ja sitten opettaja kirjoittaa sen taululle erilaisilla kirjaimilla; osaan itse todellakin samaistua tähän! Myös se, että Anna hyvistä aikomuksista huolimatta usein epäonnistuu tai joutuu kömpelyytensä takia ongelmiin, tekee hänestä todella samaistuttavan ja rakastettavan. Minusta tämän romaanin suurin anti on juuri hauskassa ja hyvin kirjoitetussa lapsipäähenkilössä, ja luin mielelläni Annan leikeistä ja asioista, joita hän kuvittelee omaksi ilokseen. En halua spoilata liikaa, mutta minun on pakko laittaa tähän muutama hauska kohta kirjasta, jotta saatte käsityksen siitä, mitä tarkoitan.

 

– Jos en olisi ihmislapsi, luulen, että haluaisin olla mehiläinen ja lennellä kukkien keskellä!
–  Eilen halusit olla kalalokki, muistutti Marilla. – Minun mielestäni olet jokseenkin vaihtelevainen. (Annan nuoruusvuodet, 56)

 

Ruuan laittamisessa on niin sidottu, täytyy tarkoin noudattaa keittokirjan sääntöjä, ja minulle on mieluisinta kuvitella omin päin… – – Tiedätkös, viime viikolla oli kauhea elämä vaniljakastikkeen vuoksi. Meillä oli tiistaina päivälliseksi omenakakkua, ja puoli kakkua jäi jäljelle ja oikein paljon kastiketta kastikevatiin. Marilla sanoi, että se riittäisi vielä kerran
päivälliseksi ja pyysi minua panemaan sen säiliön hyllylle ja peittämään sen. Aioin tietysti peittää sen niin hyvin kuin voin, Diana, mutta vatia kantaessani kuvittelin olevani nunna – katolilainen nunna, joka oli pukeutunut huntuun haudatakseen luostarin yksinäisyyteen murtuneen sydämensä – ja niin unohdin kerrassaan vaniljakastikkeen.
(Annan nuoruusvuodet, 115)

 

Kohtia, joissa Anna kuvittelee olevansa joku toinen tai jossakin muualla, on mukava lukea, ja samalla tulee väistämättä kaipuu omaan lapsuuteen ja omiin leikkeihin, joissa mikä vain oli mahdollista. Mielikuvitus on ihana asia, minkä vuoksi lapsuutta ehkä kutsutaan ihmisen parhaaksi ajaksi! Minua ovat viime aikoina alkaneet viehättää kirjallisuudessa lasten leikkien kuvaukset, sillä niitä on todella hauska lukea. Lapset osaavat käyttää mielikuvitusta tavalla, josta meidän aikuisten tulisi ottaa oppia.

Mitä tulee Annan uuteen perheeseen, Matthew on aivan ihana henkilöhahmo. Hän on ujo ja isällinen, ja rakastaa Annaa pyyteettä jo alusta asti. Marilla, jota kuvataan muun muassa sanoilla "sydämetön" ja "tunteeton", peittää ankaruuden verhoon suuren rakkautensa, jota tuntee Annaa kohtaan, ja onneksi lopussa riisuu naamionsa ja näyttää kiintymystään ihan avoimesti. Yllätyin siitä, etteivät Matthew ja Marilla olleetkaan aviopuolisoita vaan sisaruksia, mutta se, että he haluavat silti yhdessä adoptoida kasvattilapsen, on hellyyttävä. Kirjan alussa tosin luulin, että rouva Rakel Lynde olisi se, joka ottaisi Annan, romaani kun alkaa kuvaamalla häntä ja hänen kotiaan, mutta helpotus oli suuri, kun hän osoittautui vain sivuhenkilöksi. Kiinnostava seikka tosin, että Annasta kertova teos alkaa tämän vanhan rouvan kuvauksella... ehkä hänellä on myöhemmissä osissa suurempi rooli?

Luontokuvaus on myös yksi asia, minkä vuoksi tätä kirjaa oli miellyttävä lukea! Kertoja siivittää Annan elämää vuodenaikojen vaihteluilla ja kauniilla kuvauksilla luonnosta, joka muuttuu kesän kääntyessä syksyksi ja talven kevääksi. Vihervaara on myös aivan satumaisen upea paikka! Se on vehreän luonnon, kukkien ja puiden, ympäröimä, ja sen lähellä on paljon ihania paikkoja, joissa leikkiä, kuten kummitusmetsä. Kauhun ystävänä minusta oli hauska lukea kuvausta siitä, miten Anna kuvittelee kummitusmetsässä olevan kaikenlaista pelottavaa, kuten kirottu valkopukuinen vaikeroiva nainen ja päätön mies.

Pidin teoksesta kokonaisuudessaan, mutta alku ja Annan lapsuuden kuvaus oli mielestäni parasta siinä. Kun Anna kasvaa, tuli minulle lukijana sama tunne kuin äidille, joka seuraa oman lapsensa varttumista: voisitko pysyä lapsena vielä hetken? Toisaalta Annan kehittyminen vallattomasta tytöstä nuoreksi naiseksi on sekin mukavaa luettavaa, hän kun on selvästi sellainen kaunis ja lempeä sankaritar, jolla on monenlaisia seikkailuja edessään. Odotan innolla seuraavia osia. Tähän loppuun vielä pakko mainita, että teoksen loppu ja Annan epäitsekäs päätös todella sulatti sydämeni!

 

Lopuksi

 

Jos mietit, mitäköhän sitä seuraavaksi lukisi, suosittelen lämpimästi Annan nuoruusvuosia! Se on klassikko, eikä todellakaan mikään tylsä ja lapsellinen kirja, vaan tarjoaa koko joukon hauskoja kohtauksia, lapsuuden mielikuvitusta kaikissa sateenkaaren väreissä sekä rakastettavan, ihanan tyttöpäähenkilön, jonka vaiheita seuraa ilolla. Kirja on ehkä helppolukuinen, mutta tarjoaa varttuneemmallekin lukijalle leppoisaa ajanvietettä.

EDIT: Aivan huikeaa! Blogillani ei ole koskaan ollut näin paljon näyttökertoja! Kiitos teille <3 Tulin tänne päivittelemään, että aioin tosiaan siirtyä tästä seuraavan Anna-kirjan pariin, mutta huomasinkin, että sähköisten kirjojen ja äänikirjojen tilauspalvelu Nextorylla on nyt opiskelijatarjous, 45 päivää ilmaiseksi. Aion tarttua tähän tarjoukseen, mutta jätän yllätykseksi, mitä aion sieltä lukea ;)

Loppuun vielä ajatuksia herättävä sitaatti romaanista:

 

Hän oli rohkeasti katsonut velvollisuuttaan kasvoihin ja tavannut siinä ystävän – mikä velvollisuus aina on, ellemme sitä karta. (Annan nuoruusvuodet, 267)