perjantai, 16. elokuu 2019

Karamellikengät

5404.jpg

Edellisessä postauksessani käsittelin Joanne Harrisin Pieni suklaapuoti -romaania (linkki postaukseen), josta pidän todella paljon. Sain käsiini jatko-osan, Karamellikengät, jonka olemassaolosta en edes tiennyt ennen kuin googlailin hieman Harrisin tuotantoa siinä toivossa, että häneltä löytyisi lisää hyvää luettavaa. Kyseessä on siis suora jatko-osa Pienelle suklaapuodille. Aion tietysti lukea myös kolmannen osan.
 

Karamellikengät / The Lollipop Shoes

Otava

2008

512 sivua
 

Vianne Rocher on jättänyt Lansquenet-sur-Tannesin kylän, muuttanut Pariisiin pienelle Montmartren kukkulalle ja perustanut sinne uuden suklaapuodin. Mukanaan hänellä on tyttärensä, nyt 11-vuotias Anouk sekä 4-vuotias Rosette. Vianne on jälleen muuttanut nimensä, ja perhe yrittää epätoivoisesti olla aivan tavallinen ja sopeutua pariisilaisten joukkoon herättämättä huomiota. Anouk ei kuitenkaan pysty unohtamaan Rouxia eikä menneisyyttä, ja 4-vuotias Rosette vie paljon Viannen aikaa, sillä hän ei puhu lainkaan ja vaatii tavallista enemmän huomiota.

Elämä ilman taikaa ja ihmisten pakoileminen kuitenkin muuttuu, kun heidän elämäänsä astuu salaperäinen Zozie de l'Alba, nainen karamellikengissä, joka muistuttaa nuorempaa Viannea ja tuo raikkaan tuulahduksen suklaapuotiin. Zozie saa Anoukin puolelleen, mutta hänellä ei ole täysin puhtaita jauhoja pussissa. Hän on nimittäin paitsi noita, myös huijari, joka varastaa ihmisten elämiä. Iskettyään silmänsä Viannen elämään hän päättää, että haluaa sen itselleen.
 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista
 

Karamellikengät vaikuttaa teoksen aluksi melko erilaiselta kuin edellinen osa. Tapahtumia seurataan kolmen eri henkilön näkökulmasta – Viannen, Anoukin ja Zozien – ja eri henkilöt erottaa pienistä symboleista jokaisen kappaleen alussa. Kun aloittaa lukemisen, luulee ehkä, että tapahtumia seurataan taas Viannen näkökulmasta, kunnes tajuaa, että hei, eihän tässä ollutkaan Vianne, vaan joku toinen. Ainakin minulle kävi näin. Aluksi se tuntui oudolta, mutta mitä pidemmälle luki, sitä enemmän nautinkin siitä, että näkökulma vaihtui, niin paljon kuin pidänkin kirjoista, joissa yksi ja sama henkilö kertoo tarinaa koko teoksen ajan. Pienet symbolit myös auttoivat, kun ne oppi tuntemaan. Paitsi kertojien määrä, myös tapahtumat ovat aluksi erilaisia: edellisen osan herkulliset kuvaukset loistavat poissaolollaan, kun Vianne perheineen yrittää olla mahdollisimman huomaamaton, arkinen ja tylsä, eikä taikuutta tai edes omatekemiä leipomuksia ole tarjolla. Aluksi.
 

Me emme ole enää papukaijoja varpusten joukossa, sillä olemme samanvärisiä kuin paikalliset linnut olemme niin tavallisen ja tylsän näköisiä, ettei kukaan vilkaise meihin toista kertaa. (Karamellikengät, 31)
 

Zozien tulon myötä tilanne muuttuu. Kerrontatyyli ja kuvailu muuttuvat taas yhtä miellyttäviksi ja monivivahteisiksi kuin Pienessä suklaapuodissa, mikä oli minulle suuri helpotus, sillä rakastin edellistä osaa juuri sen vuoksi. Zozie on kuitenkin aivan kamala hahmo (siis hyvässä mielessä – tiedättehän, kamala kirjan maailman hahmona, mutta hyvä kirjailijan luoma henkilöhahmo, koska on niin kamala). Hänellä on kaunis ulkokuori ja miellyttävä käytös sekä taikavoimat, joiden avulla hän onnistuu saamaan kaikki ihmiset puolelleen. Lukija kuitenkin tietää totuuden, eikä hänen häikäilemätöntä käytöstään voi kuin kauhistella. Zozie on kuitenkin värikäs hahmo, joka tuo värin takaisin Viannenkin elämään, joten siinä mielessä häntä on kiittäminen hyvänä henkilöhahmona. Zozien karamellikengistä kirja on saanut nimensä, mikä on mielestäni hauska yksityiskohta.
 

Ja ehkä se johtui myös niistä kengistä. Ne olivat upeat, kiiltävät ja korkeakorkoiset, punaiset kuin huulipuna, karamellitanko tai tikkari, ja ne loistivat kuin aarre paljailla mukulakivilla. Sellaisia kenkiä ei yleensä Pariisissa näe. Ei ainakaan kenenkään tavallisen ihmisen jalassa. (Karamellikengät, 27)
 

Romaanissa on monia kiinnostavia elementtejä, mitä aikaisemmassa osassa ei ollut, kuten enemmän taikuutta, jota käytetään nyt myös pahoihin tarkoituksiin. Luulin fantasiakirja-vaiheen menneen jo osaltani ohitse, mutta Zozien käyttämät loitsut ja taikausko todella herättivät kiinnostukseni ja koukuttivat minut. Mitä Anoukiin tulee, hän on kasvanut ja muuttumassa hyvää vauhtia teini-ikäiseksi, mikä näkyy hänen arkielämässään: hän kapinoi äitiään vastaan, alkaa kyseenalaistaa äidin neuvoja, kiinnittää huomiota poikiin, kiinnostuu taikuudesta uudestaan jne. Rosette, joka sai alkunsa Rouxin ja Viannen kesäyön lemmestä neljä vuotta sitten, on mielenkiintoinen tapaus. Hänelläkin on taikavoimia, ja hän vasta onkin erilainen, sillä hän sairastaa Cri-du-chat  –oireyhtymää, jossa lapsi on jäänyt hieman kehityksestä jälkeen eikä osaa puhua. Vianne on hänestä huolissaan, mutta rakastaa häntä silti pyytteettä, mikä saa lukijan tuntemaan suurta sympatiaa.

Pidin siitä, että teos tuo näytille liudan uusia kiinnostavia henkilöitä, kuten lihavan Nicon, hiirulaismaisen Alicen, katutaiteilijat Jean-Louisin ja Paupaulin, Anoukin "poikaystävän" Jean-Loupin sekä Viannen biologisen äidin. Halusinkin kuulla tarinan siitä, miten Vianne vietiin biologiselta äidiltään, ja kun he löytävät jälleen toisensa, on siinä jotakin todella suloista. Mielestäni raivostuttavin henkilöhahmo on kuitenkin Thierry le Tresset! Hän on siis Viannen vuokranantaja ja mies, jonka kanssa Vianne aikoo mennä naimisiin. Ei Vianne häntä rakasta, mutta toivoo saavansa tavallisen ja turvallisen elämän Thierryn kanssa. Thierry on kuitenkin liian isällinen ja tylsä ollakseen yhtä ihana kuin salaperäinen Roux, joka kaikeksi onneksi saapuukin takaisin heidän elämäänsä mitä kyllä osasin odottaakin. Ei Thierry paha mies ole, kuten Viannekin toistelee mielessään, mutta hän ei juuri välitä Rosettesta ja on muutenkin jotenkin teennäinen. Sanokaa mitä sanotte, mutta tuskin kukaan toivoo Viannen ja Thierryn päätyvän oikeasti yhteen kirjan lopuksi. Eihän...?

Pienessä suklaapuodissa pääsiäisen suklaafestivaali oli ihanaa luettavaa, mutta Karamellikengissä eletään loppuvuotta ja teos huipentuu hulppeaan joulujuhlaan, joten lukija pääsee jälleen (kuvitteellisesti) herkuttelemaan. Joulua kuvataan romaanissa niin ihanasti ja lämminhenkisesti, että näin elokuun puolivälissä aloin oikeasti jo haikailemaan joulua! Rakastuin yhä enemmän Harrisin kerrontaan...
 

Lopuksi
 

Karamellikengät on todella ihana romaani, eikä se jättänyt minua kylmäksi. Pidin siitä aivan yhtä paljon kuin Pienestä suklaapuodista! Suklaata ei tästäkään teoksesta puutu, joten ensimmäisen kirjan faneille se soveltuu hyvin. Suosittelen lämpimästi lukemaan tämänkin kirjan, sillä kyseessä ei todellakaan ole mikään huono jatko-osa, päinvastoin. Henkilöhahmot ovat yhtä rakastettavia ja monipuolisia kuin ensimmäisessä osassa, ja Viannen elämäntarinaan syvennytään entistä tarkemmin. Karamellikengät ei ole liian samanlainen kuin ensimmäinen osa, vaan monella tapaa erilainen, mutta kuitenkin yhtä hyvä ja nautinnollinen lukukokemus.

maanantai, 5. elokuu 2019

Pieni suklaapuoti

5365.jpg

Joanne Harrisin Pieni suklaapuoti on aivan ihana kirja, jonka luin ensimmäisen kerran pari vuotta sitten löydettyäni sen kirpputorilta. Seven-pokkarin värikäs, kaunis kansi houkutteli, ja sisältökin vastasi kannen herkullista värimaailmaa, minkä vuoksi ihastuin teokseen. Nyt päätin lukea sen uudestaan muistin virkistykseksi ja jakaa ajatuksiani siitä kanssanne. Netistä sain vielä tietää, että sille on ilmestynyt jopa kaksi jatko-osaa! Ne täytyy ehdottomasti lukea :)

 

Pieni suklaapuoti / Chocolat

Otava

1999

413 sivua
 

Kiertolaiselämää 6-vuotiaan tyttärensä Anoukin kanssa viettävä salaperäinen Vianne Rocher saapuu karnevaalituulen myötä pieneen ranskalaiseen Lansquenet-sur-Tannesin kylään. Hän perustaa sinne suklaapuodin ja saa kylän asukkaat puolelleen, mikä ei miellytä nuorta kirkkoherra Francis Reynaudia, joka ottaa työnsä maalaispappina todella vakavasti.

Järjestämällä paastonajan kynnyksellä suklaafestivaalin Vianne saa kylän sekaisin ja kirkkoherran raivon valtaan. Alkaa tuntua siltä, että kylä on liian pieni heille molemmille. Sen seurauksena sekä Viannen että Reynaudin pitää pohtia arvojaan ja sitä, mitä he haluavat elämältä.
 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista
 

Minä myyn unelmia, pientä lohtua, makeita harmittomia kiusauksia jotka syöksevät ison joukon pyhimyksiä päistikkaa suklaapähkinöiden ja nougatkonvehtien keskelle… Onko se niin vaarallista? (Pieni suklaapuoti, 66)
 

Tämän kirjan lukeminen vie aikaa, ja syynä siihen on se, että pitkät, herkullisen yksityiskohtaiset kuvaukset asioista, eritoten suklaasta, saavat veden kielelle. Niitä ei voi lukea nopeasti läpi, niistä pitää nautiskella kuin kalliista suklaaherkusta ikään: edetä vähän kerrallaan, maistella sanoja ja niiden merkitystä, täyttää mielensä vahvoilla aistillisilla kuvilla. Nämä kuvaukset ovat kuitenkin osa teoksen viehätysvoimaa, ja juuri siksi sen haluaa lukea yhä uudelleen. Harrisilla on miellyttävä kerrontatyyli, joka ei kiirehdi, vaan keskittyy yksityiskohtiin. Sellaisesta pidän proosassa.

Paitsi ihania kuvauksia ympäristöstä, ihmisistä ja suloisesta pienestä suklaapuodista, romaanissa on myös kiinnostavat henkilöhahmot. Vianne on salaperäinen kiertolaisnainen, joka kulki Eurooppaa ristiin rastiin jo lapsena äitinsä ja nyt aikuisena oman tyttärensä kanssa. Hän on mielenkiintoinen persoona: värikäs, omaperäinen, optimistinen ja rakastettava. Anouk on täydellinen pieni tyttö, niin kiltti ja herttainen. Kirjaa lukiessa ei edes tule tunteneeksi inhoa siitä, että Anouk on avioton lapsi, jonka isää Vianne ei tiedä, sillä kaksikossa on jotakin niin hellyyttävää, ettei heitä kerta kaikkiaan voi vihata!

Mitä tulee kyläläisiin, heidän joukostaan löytyy päällepäsmäri Caroline Clairmont, nainen, joka yrittää olla hienostunut maalaisuudestaan huolimatta ja joka laittaa sopivasti kapuloita rattaisiin. Sen lisäksi löytyy ihania ihmispoloja, kuten koiraansa rakastava Guillaume ja miehensä hakkaama Joséphine Muscat, unohtamatta vanharouva Armande Voizinia. Vianne tietysti auttaa heitä parhaansa mukaan ja toimii eräänlaisena tukena ja turvana. Jokimustalaisetkin tuovat oman mausteensa soppaan, eritoten punatukkainen komea Roux.

Kirkkoherra Reynaud on hauska hahmo: hän paastoaa ankarasti ja yrittää saada vaikutusvaltaa pelon ja kunnioituksen kautta, mutta epäonnistuu. Hän on tarinan pahis, joka kohtaa surkean lopun. Täytyy kuitenkin pitää mielessä, ettei Reynaud ole ihan perinteinen pahis. Hän ei kohtaa karmeista karmeinta loppua, eli kuolemaa, vaan hänen loppunsa koittaa, kun hän sortuu ylensyöntiin ja mässäilyyn ja häpäisee samalla itsensä seurakunnan edessä.
 

Älkää luulko että syytän Vianne Rocheria. Minä tuskin ajattelen häntä. Hän on vain yksi niistä asioista joita vastaan minun on taisteltava joka päivä. Kun käännyn ovensuulta ottamaan vastaan seurakuntalaiset näen sisällä liikahduksen. Kokeile minua. Maista minua. (Pieni suklaapuoti, 36)
 

Hauskaa romaanissa on mielestäni Viannen ja Reynaudin suhde. Kirkkoherra tuntee ajoittain lihan heikkoutta Viannea kohtaan, ja vaikka vihaakin tuota, ei silti oikeasti halua tuon jättävän kylää. Reynaud on pappi, mutta kuitenkin vain mies, joka himoitsee paastotessaan paitsi kiellettyä suklaata, myös Viannea. Mielenkiintoista on, miten paitsi paholaisen punaiseen pukeutuva Vianne, myös suklaa näyttäytyy Reynaudille lihallisena himona ja syntinä. Hän ajattelee ajoittain suklaata vielä synnillisempänä asiana kuin naisen himoitsemista. Reynaudin yliampuva suhtautuminen suklaaseen kiellettynä nautintoaineena huvittaa läpi teoksen. Hän ottaa tehtäväkseen seurakuntalaistensa kääntämisen Viannea vastaan, ja lopulta sekoaa itse täysin kieltäessään itseltään paitsi ruoan myös unen, ja ahtaa suklaata kitaansa kaksin käsin. Siinäpä vasta lankeaminen!

Niin ihanaa kuin suklaisista herkuista lukeminen onkin (melkein kuin ikkunaostoksia tekisi; nauttii herkullisista kuvailuista saamatta itse yhtäkään kaloria), en voinut olla miettimättä lukiessani yhtä asiaa. Niin Vianne kuin hänen tyttärensä Anouk juovat päivittäin monta isoa lasillista tummaa kaakaota ja syövät paitsi aamiaiseksi, myös lounaaksi ja välipalaksi suklaisia ja rasvaisia herkkuja, kuten pullia ja croissantteja. Viannea kuvaillaan kuitenkin pitkäksi ja kauniiksi, Anoukin ulkonäöstä ei mainita muuta kuin kiharaiset hiukset. Ihmettelen suuresti, miten he eivät ole kumpikaan ylipainoisia syödessään niin paljon herkkuja! Yhdessä kohtaa Caroline Clairmont ihmettelee myös, miten Anoukin hampaat eivät ole mädäntyneet tuon syödessä jatkuvasti herkkuja, johon Anouk virnistää vastaukseksi "paljastaen puheena olevat hampaat. Niiden valkoisuus näytti tekevän Caron vieläkin pahantuulisemmaksi." (Pieni suklaapuoti, 331) Tämäkin seikka tekee teoksesta niin valloittavan: arkisen ruman realismin, kuten herkuttelusta johtuvan ylipainon, kieltäminen ja herkuttelun kietominen sen sijasta sokeriseen, fantasianomaiseen vaippaan.
 

Lopuksi
 

Ajatus pieneen, uskonnolliseen, hiljaisen ankeaan kylään asettuvasta naisesta, joka perustaa suklaapuodin ja alkaa myydä käsintehtyjä, ihania herkkuja on sanalla sanoen herkullinen aihe romaanille. Pieni suklaapuoti on kaikkinensa aivan todella herkullinen ja ihana romaani suklaan ja elämänilon ystäville, jota voin suositella aivan kaikille! Jos lukeminen ei innosta, elokuva kannattaa sentään katsoa jo pelkästään lämminhenkisen tarinan ja upeiden henkilöhahmojen vuoksi.
 

Onni. Mutkatonta kuin kupillinen kaakaota tai monimutkaista kuin sydän. Katkeraa. Makeaa. Elävää. (Pieni suklaapuoti, 234)

maanantai, 29. heinäkuu 2019

Fifty Shades - Vapautettu

9789511268567.jpg

Tämä on viimeinen Fifty Shades of Grey -aiheinen postaus ja käsittelee siis trilogian kolmatta ja viimeistä kirjaa, Fifty Shades - Vapautettu. Olen iloinen siitä, että pääsen nyt uusien ja erilaisten kirjojen pariin, mutta oloni on myös hieman haikea. Voin kuvitella elokuvat katsoneella olleen samanlaisia tuntemuksia viimeisen leffan nähtyään. Itse en ole siis vieläkään katsonut ainuttakaan.
 

Fifty Shades - Vapautettu / Fifty Shades Freed

Otava

2018

621 sivua
 

Trilogian päätösosassa Anastasia Steele ja Christian Grey ovat saaneet toisensa, eli Anastasia kantaa nimeä rouva Grey. Heidän avioelämänsä kukoistusta tosin häiritsevät samat Christianin menneisyyden haamut kuin ennenkin. Nyt kuvaan astuu myös eräs Anastasiallekin ennestään tuttu henkilö, jolla on kana kynimättä Christianin kanssa ja pahat mielessään.

Anastasia jatkaa Christianin uhmaamista ja saattaa itsensä useita kertoja vaaroille alttiiksi. Pian hän saa yllättävän uutisen, joka tulee muuttamaan hänen ja Christianin elämän totaalisesti. Christian on kuitenkin yhä viidenkymmenen sortin sekopää, ja Anastasian ajatukset ovat sekaisin.
 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista
 

Tämä teos eroaa aiemmista osista siinä, että tämä sisältää jaksoja, joissa ajassa hypitään edestakaisin Anastasian ja Christianin häämatkan ja nykyhetken välillä. Hämmästelin toisen osan kohdalla (linkki postaukseen), miten kaksikon yhteenpaluu tapahtui jo ensimmäisten sivujen aikana, ja tässä osassa hämmästelin samaa naimisiinmenon kanssa. Kirja alkaa häämatkan kuvauksella, ja pian kerrotaan itse häistä. Nopeaa toimintaa.

Toisen osan tavoin tässäkin syntyy alati kitkaa Anastasian ja Christianin välille. Anastasia tuntuu tässä viimeisessä osassa jotenkin todella uhmakkaalta ja Christian todella vihaiselta. Paitsi Anastasian jääräpäisyys, myös Christianin mustasukkaisuus ja heidän erilaisuutensa aiheuttavat riitoja. Esimerkiksi Anastasian ehdottaessa Christianille "halailua ja pussailua" sohvalla TV:n edessä, Christian vastaa: "Voimme mennä sänkyyn, jos haluat seksiä." Tässä ja parissa muussakin kohtaa Anastasia tulee pohtineeksi nuoruuttaan ja sitä, miten hän haluaa nauttia nuoruudestaan tekemällä asioita, joita hänen ikäistensä kuuluu tehdä. Christianin kieroutunut tunne-elämä vakeuttaa heidän avioarkeaan, mutta Anastasia ottaa sen olankohautuksella ja pohtii, että nyt kun he ovat naimisissa, heillä on rutkasti aikaa tutustua toisiinsa. Mielenkiintoinen – ja aika moderni – logiikka sikäli, että yleensä pariskunta tutustuu siinä ennen naimisiinmenoa ja astelee vihille vasta sitten, kun on oikeasti varma siitä, että tahtoo viettää loppuelämänsä sen toisen ihmisen kanssa ja tuntee häntä jo jonkin verran. No jaa... Suhde, joka alkoi sadomasokistisesta seksisopimuksesta, ei kai voikaan olla täysin samanlainen kuin muut ns. "normaalit" ihmissuhteet.

Christian avautuu yhä enemmän, mikä onkin odotettavissa trilogian päätösosassa. Nyt vihdoinkin tajusin, ettei Christian aio palata takaisin entiseen ja että hänen rakkausromaanimies-puolensa ottaa vihdoin vallan. Hän on yhä kiinnostunut sitomisesta ja muusta, mutta järkyttyy nähdessään Anastasian ranteissa käsirautojen jättämät jäljet. Hän ei halua enää satuttaa Anastasiaa oikeasti, vaan syytää mieluummin tälle rakkautta, huomionosoituksia, hellyyttä ja ylenpalttisia lahjoja. Esimerkkeinä se aiemmassa osassa mainittu merenrantatalo sekä häämatka Euroopan ympäri, uusi oma auto ja tietenkin oma kustantamo (SIP, jonka nimen muuttaa Grey Publishingiksi). Anastasia ei ole kullankaivaja, mutta hän saa kaiken elämäänsä niin naurettavan helposti, että lukiessa ei voi kuin huvittua (ja kadehtia).
 

Tässä sitä taas ollaan sängyssä sekopään kanssa. (Fifty Shades - Vapautettu, 342)
 

Parasta antia ovat mielestäni jännittävät juonikuviot, joita varsinaiseen tarinaan on ujutettu. Jack Hyde pahiksena on ennalta-arvattava mutta hyvä ratkaisu, ja hänen sitomisensa Christianin menneisyyteen ja lapsuuteen yllättävä elementti. Lisäksi rouva Jonesin ja Taylorin rakkaussuhde sekä Anastasian isäpuolen Rayn sairaalaan joutuminen ovat asioita, jotka tuovat vaihtelua jatkuvaan seksin harrastamiseen ja söpöilyyn. Leila ja rouva Robinsonkin ovat yhä mukana, mitä osasin odottaa, mutta mistä yllättäen pidin. Sen sijaan Anastasian yllätysraskaus on todella kliseinen juonenkäänne. Puhumattakaan kirjan imelästä elokuvamaisesta lopusta, jossa Anastasia odottaa jo toista lasta ja Christian kirmaa uuden talon heinäpellolla heidän pienen poikansa perässä ollen yhtäkkiä maailman paras isä.

Lopuksi minun on ihan pakko mainita yksi kohtaus teoksesta! Kyseessä on melko alussa tapahtunut kohtaus, jossa Jack Hyde murtautuu Christianin asuntoon sillä välin, kun Anastasia on ulkona Katen kanssa Christianin kiellosta huolimatta. Kun Christian kuulee tapahtuneesta, hän raivostuu todella paljon, ja kaksikon ollessa suihkussa hän ei poikkeuksellisesti tahdo Anastasian koskevan tai kosketa tuota, mistä Anastasia tuumii näin:

Hän ei halua! Alan kuumeisesti miettiä, onko näin tapahtunut koskaan ennen. Alitajuntani pudistelee päätään huulet mutrulla. Se tuijottaa minua kissalasiensa yli, ja sen ilme sanoo ”nyt olet mokannut ihan kunnolla”. Minusta tuntuu kuin minua olisi läimäytetty, kovaa. Hylätty. Ja yhtäkkiä minuun iskee vanha tuttu epävarmuus: ehkä hän ei halua minua enää. Nyyhkäisen, kun kipu sykkii lävitseni. (Fifty Shades - Vapautettu, 240)

Tässä kohtaa mietin, että voi herranjumala, miten vääristynyt kuva Anastasialla on normaalista parisuhteesta ja seksistä. Christian on vihainen ja hänen tahtoessaan etäisyyttä Anastasia tulkitsee asian heti niin, ettei Christian tahdo häntä enää. Myöhemmin Christian vie Anastasian leikkihuoneeseen ja kiihottaa tuota, muttei anna laueta, eli kostaa tällä tavalla aiemman. Anastasia ei kestä tätä ja käyttää ensimmäistä kertaa turvasanaa koko trilogian aikana. Christian tulee tästä apeaksi ja antaa lopulta Anastasialle mitä tuo "tarvitsee". Mikä minua tässä rassaa, on se, että Anastasia käyttäytyy kuin voisi kuolla jos ei tule tyydytetyksi. Hän ei tiedä mitään epäonnistuneesta aktista, kyvyttömyydestä saada orgasmia tai seksistä kieltäytymisen normaaliudesta arkisessa, normaalissa parisuhteessa. Mieleni suorastaan huusi romaania lukiessani kohtausta, jossa jotakin tällaista tapahtuisi täydellisten seksikuvausten sijaan, ja kyseinen epävarmuuden aalto Anastasian mielessä tuotti minulle hieman iloa täydellisen parisuhteen kuplan puhjetessa hetkeksi.

Mitä loppuun tulee, lukisin mielelläni jatko-osan, jossa kerrotaan kaksikon seksielämän kuihtuneen lapsien myötä, Christianin halukkuuden laantuneen Anastasian kehon muutosten myötä tai muuta vastaavaa, jotakin vähän realistisempaa nimittäin. Koko trilogia on ollut pelkkää täydellistä seksihypetystä, jonka lukeminen alkaa pitkän päälle raivostuttaa sen epärealistisuuden vuoksi. Tietysti ymmärrän kyseisen genren, mutta tajusin, että itse ainakin kaipaan enemmän epätäydellisyyttä lukukokemukseltani. Joku toinen voi tietysti olla toista mieltä.
 

Lopuksi
 

Fifty Shades of Grey -trilogia on ollut mielenkiintoinen lukukokemus noin kokonaisuudessaan. Kliseiltä ei vältytä, muttei toisaalta myöskään yllätyselementeiltä, joita mahtuu mukaan erityisesti viimeiseen osaan. Toisaalta pidän ensimmäisestä osasta eniten, koska siitä kaikki alkaa, toisaalta taas viimeisessä osassa on enemmän draamaa ja jännittäviä juonenkäänteitä kuin kahdessa edellisessä, jotka toistavat melko samaa kaavaa alusta loppuun.

Täydellisen, rakkausromaanimaisen kuvauksen ystäville trilogia on parasta antia, sillä seksi on täydellistä jokaisella kerralla, sitä on paljon ja mukaan mahtuu myös romantiikkaa, mitä pidemmälle sarjassa ja tapahtumissa edetään. Ensimmäinen osa on pelkkää pornoa, toinen osa jo vähän muutakin ja kolmas sen sijaan jo mielestäni enemmän rakkausromaani. Epätäydellisen, arkisen kuvauksen ihmisille trilogia voi tuntua raivostuttavalta, paikoin kitkerältä luettavalta, sillä sitä lukiessa tulee pohtineeksi jatkuvasti, ettei oikea elämä ole näin ruusuista. Kyseessä on kuitenkin fiktiopohjainen sarja, jota lukiessa pääsee pakenemaan omaa tylsää arkea, mikä on välillä ihan jees.

Fifty Shades of Grey on puhuttu ilmiö, ja syystä. Suosittelen kokeilemaan ennakkoluulottomasti ainakin ensimmäistä kirjaa. Trilogian voi aina jättää kesken ja siirtyä johonkin muuhun, joka miellyttää enemmän! :)

maanantai, 22. heinäkuu 2019

Fifty Shades - Satutettu

fifty_shades_-_satutettu-james_e_l-20460

Tämä postaus jatkaa lukemaani Fifty Shades of Grey -trilogiaa sarjan toisen kirjan muodossa. Kyseessä on siis Fifty Shades - Satutettu. Minulla oli suuret odotukset toisen osan suhteen ensimmäisen osan jälkeen.

 

Fifty Shades - Satutettu / Fifty Shades Darker

Otava

2015

598 sivua
 

Ensimmäisen kirjan loputtua Anastasia Steelen ja Christian Greyn eroon alkaa tämä teos siitä, miten he palaavat takaisin yhteen. Heidän välillään roihahtaa uudelleen kun he tajuavat, etteivät kestä olla erossa toisistaan, vaan suorastaan tarvitsevat toisiaan.

Kaksikon suhteen syventyessä Anastasia saa vihdoin selville synkät salaisuudet Christianin menneisyydestä, jotka selittävät tuon omituista pakkomiellettä. Christianin menneisyyden selkenemisen myötä Anastasia joutuu tutustumaan kuitenkin myös epämiellyttäviin ihmisiin, jotka ovat osa sitä: yhteen Christianin ex-palvelijaan sekä hänen hyvään ystäväänsä, rouva Robinsoniin. Anastasia rakastaa Christiania todella paljon, mutta miehen menneisyys saattaakin yhtäkkiä sotkea heidän yhteisen tulevaisuutensa.
 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista
 

Se, että Anastasia ja Christian palaavat yhteen tässä sarjan toisessa kirjassa, ei tullut minulle yllätyksenä. Sen sijaan se tuli, että se tapahtui jo ensimmäisten sivujen aikana! Jotenkin ajattelin, että heidän eronsa kestäisi useita viikkoja, mutta lopulta se kestääkin muistaakseni vain viisi päivää. Toisaalta yksinäisyydessä kärvistelevän Anastasian tuntemuksia ei olisi ehkä jaksanutkaan lukea sen enempää, niin epätoivoinen hän on eron jälkeen.

Ensimmäisen kirjan tavoin seksiä on jälleen paljon. Uutta ensimmäiseen osaan verrattuna on kuitenkin se, että tässä osassa Christianin kova ulkokuori alkaa hiljalleen sulaa. Tai paremminkin hurjaa vauhtia. Ensimmäisen kirjan pidättäytynyt, dominoiva Christian muuttuu tässä ajoittain alistuvaiseksi, nöyräksi mieheksi, joka on valmis muuttumaan täysin saadakseen pitää Anastasian itsellään. Hänen rakkausromaanimies-puolensa tulee vahvemmin esille kuin edellisessä osassa, sillä hänkin kertoo rakastavansa Anastasiaa ja näyttää teoillaan olevansa tosissaan tuon suhteen. Muutos on päätähuimaava ja ehkä pieni pettymys, sillä toivoin Christianin pitävän tiukan linjansa. Kun Christian sanoi teoksessa, että he voivat unohtaa sopimuksen ja leikkihuoneen, huokaisin ääneen pettymyksestä. Minua olisi kiinnostanut enemmän nähdä suhde, jossa Anastasia muuttuu Christianin vuoksi kuin toisinpäin. Suoraan sanoen Christian tuntuu tässä jo vähän liiankin rakkausromaanimieheltä. Todisteena tästä muun muassa seuraavat yliampuvat teot: satatuhatta dollaria ensimmäisestä tanssista Anan kanssa, yhteinen talo meren rannalta, puolihuolimattomasti heitetty kosinta jne. Christian, mikset vain voinut pysyä sellaisena kuin ensimmäisessä kirjassa?

Postauksessa, jossa käsittelin sarjan ensimmäistä osaa (linkki postaukseen) pohdiskelin, miten juuri Anastasian kohdalla Christian on valmis tekemään poikkeuksia ja muuttumaan. Ainoa vastaus, jonka sain, oli, että Anastasia kiehtoo Christiania, koska pistää tuolle vastaan eikä tee kaikkea mukisematta. Christian on valmis lähestulkoon mihin tahansa Anastasian vuoksi. Tosielämässä on harvinaista, että suhteessa muututaan noin radikaalisti toisen vuoksi, useimmissa tapauksissa jopa mahdotonta, mikä johtaa eroon. Christianin luonnetta ja menneisyyttä vastaan sotii mielestäni aivan liikaa, että hän on siihen valmis.
 

"Ana, nyt riittää. Lopeta."

Toistan saman uudelleen anele, Grey, anele ja vielä kerran uudelleen. (Fifty Shades - Satutettu, 81)


Christian ei ole tosin ainoa, joka romaanissa muuttuu (parempaan vai huonompaan suuntaa, sitä en osaa sanoa, jokainen muodostakoon oman mielipiteensä asiasta). Anastasia, joka ensimmäisessä osassa oli kokematon ja ujo nuori nainen, onkin yhtäkkiä itsevarma ja itsetietoinen. Sisäinen jumalatar ja alitajunta ovat vielä matkassa mukana ja luovat naiiviuden vaikutelmaa, mutta Anastasia on kasvanut aikuisemmaksi. Hän ei ole henkilöhahmona enää niin raivostuttava kuin aiemmin, ja pystyy jopa syömään hyvällä ruokahalulla Christianin seurassa. Hän on aikuistunut, mutta hänen nuorta ikäänsä ei tässäkään teoksessa silti pysty täysin unohtamaan. Kypsä nainen hän ei vielä ole. Mitä tulee kaksikon suhteeseen, kosinta tulee minusta todella puskista. Anastasialla ja Christianilla on takanaan noin kuukausi yhteistä eloa ja hyvää seksiä, mutta myös paljon riitoja. He riitelevät oikeasti paljon. Tietysti Anastasia kuitenkin suostuu kosintaan.

Imelään romantiikkaan ja seksihuuruihin vaihtelua tuovat onneksi Christianin menneisyyden haamut. Hullu ex-palvelija Leila on mielestäni todella mielenkiintoinen juonenkäänne, sitä kohtaa luin jännityksellä, samoin rouva Robinson. Draamaa oli ensimmäistä kirjaa enemmän, mistä pidin.
 

Lopuksi
 

Fifty Shades - Satutettu -teoksen nimessä on lupaava kaiku. Kirja kuitenkin sukeltaa syvälle Christianin menneisyyteen, selvittää lukijalle hänen taustaansa ja tuo mukaan uusia ihmisiä hänen menneisyydestään. Puhtaasta pornosta ei ole enää kyse.

Henkilöhahmoina Anastasia ja Christian kehittyvät teoksen aikana paljon enemmän kuin ensimmäisessä kirjassa. Rakkausromaanimainen tunnelma kuitenkin vie yhä enenevässä määrin tilaa sadomasokistiselta seksisuhteelta, joka piti muodostua kaksikon välille. Kirja tihkuu romantiikkaa ja seksiä, eikä jompaakumpaa tai kumpaakin hakeva lukija pety. Ensimmäiseen osaan verrattuna lukukokemus on kuitenkin erilainen.

Mitä mieltä olette? :)

torstai, 18. heinäkuu 2019

Johanna Borman: Terapiaa

9789523181007.jpg

Olen seurannut jo monta vuotta Youtubesta Johanna Bormania (linkki hänen kanavalleen) ja katsonut hänen videoitaan. Hän on oikea monitoiminainen, joka tekee parodiavideoita, omia kappaleita ja vielä kirjoittaakin. Hänen esikoisteoksensa Terapiaa on nyt jo viisi vuotta vanha, mutta halusin mielenkiinnosta lukea sen nähdäkseni, luonnistuuko häneltä kirjoittaminen yhä hyvin kuin videoiden tekeminen.

Vastaus on kyllä, luonnistuu.
 

Terapiaa

Books on Demand

2014

136 sivua
 

Tuomo on 28-vuotias mies, jonka reilu vuoden pituinen parisuhde päättyi neljä kuukautta sitten eroon. Sen seurauksena hän sairastui masennukseen ja jäi sairaslomalle. Teos kertoo siitä, miten Tuomo eräänä päivänä raahautuu ryhmäterapiaan ja löytää sieltä Ninnan, 27-vuotiaan psykologianopiskelijan.

Ninna on kaikkea sitä, mitä tuomon ex-tyttöystävä Katri ei ole: hieman hullu, yltiöpositiivinen ja rohkea. Tuomo, jonka elämä on mennyt neljän seinän sisällä masennellessa, löytääkin yhtäkkiä Ninnan myötä uuden suunnan elämälleen.
 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista
 

Tuomo halusi kotiin. Kotona hän voisi riisua yltään pyykkikorista poimimansa likaiset vaatteet, istua alasti sohvalla ja kuunnella niin huonoa Suomi-iskelmää, että se saisi hänet nauramaan. (Terapiaa, 11)
 

Lähtöasetelma on tämä: Tuomo on masentunut ja hänen elämänhalunsa on tiessään. Teos oli, ja on yhä, mielestäni hyvin ajankohtainen, sillä mielenterveysongelmat ja masennus ovat Suomessa melko yleinen asia. Tuomon henkilöhahmo on jotenkin muutenkin niin perisuomalainen mies kuin olla ja voi. Hänessä on jotakin hyvin hellyyttävää, varsinkin tarinan edetessä, kun hän alkaa avautua ja suru alkaa helpottaa.

Ninna on raikas ja hauska henkilöhahmo. Hän tulee Tuomon elämään tuoden tuulahduksen positiivista, aurinkoista energiaa, jota masentunut mies juuri tarvisee. Ninna tuo hahmona mieleeni Bormanin itse ulkonäöltään, vaatetyyliltään ja huumorintajultaan. Minusta on hauskaa, että hän on poiminut hahmoon piirteitä itsestään, sillä hän vaikuttaa aurinkoiselta ja ihanalta ihmiseltä videoidensa perusteella.
 

"Olen huomannut, että välillä pitää kokeilla jotain uutta. Muuten elämästä tulee tylsää", Ninna sanoi ja leikki pöydällä olevalla kynttilällä. (Terapiaa, 105)
 

Aluksi Ninna saattaa tuntua lukijasta hieman ärsyttävältä ja päällekäyvältä, kun hän soittaa Tuomon puhelimella Katrille ja tunkeutuu tuon asuntoon kutsumatta heti aamusta. Tarinan edetessä hänestä ei kuitenkaan voi olla pitämättä, sillä hän jaksaa nähdä kaikkien asioiden valoisan puolen, eikä anna pienten vastoinkäymisten tai vastustusten estää. Hänen ilonsa tarttui minuun lukijana ja sai minutkin iloiseksi. Ninna on niin ihana henkilöhahmo, koska hänessä on kaksi puolta. Toisaalta hän on villi ja vapaa ja tahtoo kokeilla kaikkea uutta, kuten jälkiruoan syömistä ensin ja suutelemista sateessa, mutta hänellä on myös fiksuja ja syvällisiä mietteitä elämästä ja asioista ylipäänsä. Hän vaikuttaa ihmiseltä, jonka ystävä olisin mieluusti.

Huvituin suuresti Tuomon ex-tyttöystävästä Katrista, jota kuvailtiin bimboksi blondiksi irtoripsineen ja -kynsineen. Kun Tuomo sanoo Ninnalle yhdessä kohtaa, ettei ansaitse Katrin kaltaista naista, Ninna napauttaa, että asia on päinvastoin: Katri ei ansaitse hänenlaistaan miestä. Tämä, ja itse asiassa moni muukin kohta romaanissa, sai minut pohtimaan. Usein ajatellaan, että huolitellut naiset ovat suhteessa se osapuoli, jota tavoitellaan ja jolle kelpaavat vain omaa tasoaan vastaavat "täydelliset" miehet. Aivan tavalliset Tuomon kaltaiset miehet voisivat kuitenkin avata silmänsä ja havahtua tajuamaan, että hei, asia ei ole näin. Minä voin olla se osapuoli, jota tavoitellaan. Minun ei tarvitse tuntea riittämättömyyttä siitä mitä olen, sen sijaan minun pitäisi olla ylpeä siitä ja ajatella, että minullakin on oikeus olla haluttu ja tavoiteltu.

Ainoa asia, mistä en pitänyt teoksessa, oli sen lyhyys. Kyseisten henkilöhahmojen tarinaa olisi voinut kehitellä vieläkin pidemmälle ja saada aikaan paksumman romaanin kertomalla esimerkiksi tarkemmin Tuomon vanhemmista, Ninnin menneisyydestä sekä kaksikon yhteisestä tulevaisuudesta. Olisin mielelläni lukenut lisää niistä ja sukeltanut syvemmälle Tuomon ja Ninnin maailmaan.
 

Lopuksi
 

Bormanin tapa kirjoittaa on todella miellyttävä. Hänen huumorintajunsa paistaa läpi teoksesta, ja nokkelat sutkautukset ja väliin myös pohdiskelevat kohdat elämästä kietoutuvat yhteen toimivaksi kokonaisuudeksi. Minusta oli mukavaa lukea jotakin kotimaista vaihteeksi, ja pidin tästä teoksesta todella paljon.

Suosittelen kirjaa kaikille, myös sellaisille, jotka eivät ole hirveän innostuneita lukemisesta. Tämä teos on sen verran ohut, että sen jaksaa lukea helposti esimerkiksi koulun äikäntunnille ja tehdä siitä esseen, sillä tarina on yksinkertainen ja henkilöhahmot hauskoja ja kiinnostavia. Teos on kevyttä luettavaa.

Jos joku muukin on lukenut kyseisen teoksen, niin kertokaa, mitä mieltä olitte! :)