perjantai, 3. tammikuu 2020

Ihon alaiset

7331.jpg

Hyvää uutta vuotta 2020 kaikille! :) Uusi vuosi tarkoittaa tietenkin uusia kirjapostauksia, toivottavasti myös uusia lukijoita!

Halusin joululoman lopulle jotakin melko kevyttä mutta silti jännää luettavaa. Tästä syystä tartuin Anu Holopaisen Ihon alaiset -nimiseen, nuorille aikuisille suunnattuun parisataasivuiseen dystopiaan. Olen viime aikoina alkanut innostua erilaisista dystopioista ja löytänyt erään toisenkin kotimaisen kirjailijan Holopaisen lisäksi, joka kirjoittaa tulevaisuuteen sijoittuvista kauhukuvista. Luin joululomalla myös erään ruotsalaiskirjailijan zombiedystopian, mutta en erityisemmin pitänyt siitä enkä halunnut tehdä siitä postausta. Olin toiveikas hyvän alun suhteen, mutta kyseinen teos lässähti lopussa ja petyin siihen pahasti. Nyt aiheena on kuitenkin Holopaisen kirja, josta kyllä tykkäsin!

Ihon alaiset

Karisto

2015

202 sivua

Tulevaisuuden Suomi. Kauneusleikkauksista on tullut arkipäivää. Muokkaukset – kuten kauneusleikkauksia nimitetään – ovat useimmiten ehtona työpaikan, kumppanin ja kaikin puolin hyvän elämän saamiselle. Itsensä muokkaaminen on helppoa ja trendikästä, kauneusleikkausten kirjo ulottuu kalliista huippuklinikoista rautatieaseman halpoihin InstaPlast-automaatteihin, joihin miltei kenellä tahansa on varaa. Ihmisen oikeaa ikää on mahdotonta arvioida, kun yhä nuoremmat ovat muokanneet itsensä muistuttamaan aikuisia maskuliinisine piirteineen ja rintaimplantteineen.

Tarinan keskiössä on neljä nuorta. Jara on 17-vuotias maalta kotoisin oleva poika, joka ei malttaisi odottaa täysi-ikäisyyttä saadakseen himoamansa muokkaukset, vanhemmat kun ovat niin kivikautisia, että eivät anna lupaa tai rahaa muokkauksiin. Parikymppinen Inka opiskelee päivät yliopistolla ja tanssii illat luomuklubilla, jossa luomut eli muokkaamattomat ihmiset tanssivat rohkeasti katsojille. Hän ei halua muokkauksia ainakaan vielä, vaan on tyytyväinen elämäänsä tässä ja nyt. Matias puolestaan on suuren ja Suomessa suositun kauneusklinikan omistajan poika, joka vihaa muokkauksia ja muokattuja ihmisiä yli kaiken. Hän panee jatkuvasti kapuloita perheensä rattaisiin ja kuuluu Luonnollinen ihminen -yhdistykseen, joka ajaa luomujen asiaa. Samaan aikaan PlastikPrincess-nimimerkillä kirjoittava 16-vuotias tyttö kertoo blogissaan siitä, miten rahoittaa muokkaukset myymällä itseään. Alaikäisenä hän turvautuu kyseenalaisiin keinoihin saavuttaakseen unelmansa, eli muhkeammat huulet ja isommat rinnat.

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista


Holopaisen Ihon alaisten maailma on futuristinen menemättä kuitenkaan liiallisuuksiin, ja hän käyttää monia mielenkiintoisia kauneusleikkaus- ja kehonmuokkausmaailmaan liittyviä termejä, kuten "subdermali" ja "dimensiotatuointi". Kiinnostava elementti ovat myös erilaiset alakulttuurit, joita ihmiset kirjan maailmassa edustavat. Muokattujen joukossa näitä ovat esimerkiksi thinspaajat ja obelixit. Ensimmäiset edustavat nimensä mukaan sairaalloista laihuutta, jälkimmäiset sairaalloista lihavuutta. Nämä ilmiöt (joskaan ei ehkä näillä termeillä?) lienevät tuttuja nykymaailmassakin. Inka ja Matias puolestaan edustavat luomuja, joiden joukossa ei varsinaisesti ole alakulttuureja, he vain ovat iso joukko muokkaamattomia ihmisiä. Jotkut sanoista lienevät uudissanoja ja jotkut ihan oikeasti käytössä, mutta kirjaa lukiessa tuli joka tapauksessa tunne, että Holopainen on todella ottanut asioista selvää. Minusta parhaimman lukukokemuksen saa juuri silloin, kun kirjailija tuntuu kirjoittavan jostakin omakohtaisesta asiasta tai muuten asiantuntevan oloisesti, sillä silloin teoksessa on aitouden tuntu ja sitä on miellyttävää lukea. Minua eivät häiritse käsitteet, joita en ymmärrä. Ne vain lisäävät kirjan mielenkiintoisuutta! Kyse on uuden oppimisesta ja uusien asioiden löytämisestä, olivat ne sitten fiktiota tai faktaa.

Pidän Holopaisen tyylistä kirjoittaa. Teksti on sujuvaa ja napakkaa, asioita ja ihmisiä kuvaillaan todella tarkasti, mitä arvostan kaunokirjallisuudessa. Nuorten henkilöiden repliikit on toteutettu puhekielellä, mikä luo aitoutta ja samaistuttavuutta. Aikuiset puhuvat kirjakielisemmin, mikä on nuortenkirjoille tyypillistä. Kieli on tyyliltään muutenkin nuoren ihmisen korvaan sujuvaa ja miellyttävää lukea, ei niin jäykkää kuin joissain nuortenkirjoissa joskus on nähnyt. Holopainen tosiaan osaa kirjoittaa nuorille. Kuten aiemmin sanoin, halusin jotakin kevyttä luettavaa, ja tämä kirja todella on sitä, ainakin kerrontansa puolesta.

Mitä tulee teoksen käsittelemään aiheeseen, kauneusleikkauksiin, kevyestä ei mielestäni ole tässä kohtaa enää kyse. Jo ajatus Holopaisen luomasta maailmasta, jossa kauneusleikkaukset ovat noin hirvittävän tärkeitä ihmisille, kauhistuttaa. En suoranaisesti vastusta kauneusleikkauksia, sillä minusta jokainen saa tehdä kehollaan mitä haluaa, mutta Suomi, jossa pikkutytötkin ovat leikkauttaneet itselleen haltijankorvat ja animesilmät, saa pysähtymään. Takakannen teksti sanoo: "Ihon alaiset on kylmäävä kuva tulevaisuudesta, joka ei ehkä ole kaukana." Tämä on mielestäni hyvä tiivistys ja antaa ajattelemisen aihetta. Toivon todella, ettei tulevaisuudessa tulla kokemaan mitään tällaista. Jo nykyään näkee juttuja netissä ja televisiossa, joissa kerrotaan ihmisistä, jotka ovat muokanneet itseään aivan liikaa. Jos enemmistö ihmisistä olisi sellaisia, se olisi pelottavaa. Holopainen tarttuu tässä viisi vuotta sitten julkaistussa teoksessaan hyvin ajankohtaiseen ja mielenkiintoiseen aiheeseen.


Minun on vaikea kuvitella, että tuo ystävällisen näköinen nainen [Sarianna Jones]
viiltelee ihmisten kasvoja, muotoilee sahalla, poralla ja veitsellä luuta ja lihasta,
tunkee täyteaineita ja implantteja huuliin, poskiin, leukoihin, pakaroihin, imee
reidestä rasvaa ja siirtää sitä muualle kehoon, toivotumpaan paikkaan, ja sitten
ihmiset katsovat peiliin ja ovat onnellisempia nähdessään reisirasvansa
poskipäillään tai luuistutteella korostetun uuden leukalinjansa.
Ajatus on groteski
  (Ihon alaiset, 188-189)


Nyt seuraa nolo paljastus: luulin Jaraa ensin nimen perusteella tytöksi, kunnes myöhemmin selvisi hänen olevan poika. Tästä kuvastuu hyvin paitsi oma ennakkoasenteeni myös olettamus siitä (nyt kyllä yleistän, anteeksi) että naiset teetättävät kauneusleikkauksia miehiä useammin. Jaran kertoillessa muokkaushalukkuudestaan alussa oletin sen ja hänen nimensä perusteella hänen olevan tyttö, jolla on ulkonäköpaineita. Kun paljastui hänen olevan poika, havahduin miettimään, että niin, miksei. Pojilla on varmasti aivan yhtä paljon ulkonäköön kohdistuvia paineita kuin tytöilläkin, myös vanhempina miehinä, ja kyllä jotkut heistä saattavat haluta ihan tosissaan kauneusleikkaukseen. Tulevaisuuden kauhukuvassa, jota Holopainen maalailee, miehet ovat ihan yhtä koukussa itsensä muokkaamiseen kuin naisetkin, mikä tekee romaanin sanomasta vieläkin vaikuttavamman.

Henkilöitä, joiden elämää pääasiassa seurataan teoksessa, on nelisen kappaletta. Kiinnostava kontrasti muodostuu heidän välilleen, sillä Jara ja Plastikprincess edustavat nuorisoa, joka janoaa kipeästi muokkauksia tunteakseen olonsa hyväksytyksi. He kadehtivat muiden muokkauksia ja haluavat olla itsekin täydellisiä, ikää vain ei ole vielä tarpeeksi. Toista ääripäätä edustavat Inka ja Matias, Matias sitä aivan ääripään ääripäätä. Inka on aivan tavallinen yliopistoa käyvä nuori nainen – johon muuten samaistun monella tasolla, hän on suosikkihenkilöhahmoni kyseisessä kirjassa. Hän ei koe tarvitsevansa muokkauksia, kun työ luomuklubilla on hauskaa ja tarjoaa hyvän toimeentulon. Matias on äärinuori, joka vastustaa näkyvästi muokkauksia, ja ironisesti hänen oma äitinsä on Sarianna Jones, suositun Bellissima-klinikan perustaja. Yhteistä kaikille nuorille on kuitenkin epävarmuus itsestä, mikä muodostuu mielestäni romaanin tärkeimmäksi teemaksi. Jara ja PlastikPrincess ovat epävarmoja, koska eivät ole muokattuja, samoin Inka ja Matias, mutta kaksi jälkimmäistä siksi, etteivät halua mennä massan mukana. Tällaisessa dystooppisessa maailmassa ulkonäköpaineiden puristus on valtava. Mielenkiintoista on lisäksi paitsi se, että luomut näkevät muokatut ihmiset kasvottomina, myös se, että Jara, joka ihailee muokkauksia, näkee juuri luomut kasvottomina eikä toisinpäin:

Toistuvat Eit tuomitsivat hänet kerta toisensa jälkeen luomujen
persoonattomaan, kasvottomaan joukkoon. Kohta hän alkaisi
etääntyä kavereistaan ja ajautua syrjään kaikesta. Ei hänkään
halunnut tulla nähdyksi luomujen seurassa, vaikka oli itse sellainen.
Miksi hänen ystävänsä haluaisivat?
(Ihon alaiset, 5)

Pidin tästä romaanista. Loppua kohden ahdistukseni kuitenkin kasvoi, sillä (megaisoja spoilereita!) Matias kuolee itse toteuttamassaan pommi-iskussa Bellissima-klinikalla, PlastikPrincess katoaa jäljettömiin ja Jaran muokkaukset epäonnistuvat. Toivoin salaa onnellista tai vähintäänkin iloisentuntuista loppua, mutta arvasin jo alitajunnassani, ettei sellaista tule. Teos, joka käsittelee varoittavaan tyyliin kauneusleikkausriippuvuutta ja kauneusleikkauskeskeistä dystooppista maailmaa, ei lopu iloiseen skenaarioon, jossa muokatut ja luomut kulkevat käsi kädessä auringonlaskuun sanoen toisilleen: "Kaikki ihmiset ovat samanarvoisia." Inka on ainoa, joka selviää niin sanotusti ruhjeitta, mutta hänellekin jää varmasti sydänsuruja Jaran vuoksi, Jara kun ei hyväksynyt häntä omana itsenään, mikä koitui heidän suhteensa kohtaloksi, ja nyt Jara on pilannut ulkonäkönsä. Loppu on todella surullinen ja ahdisti minua suunnattomasti. En pitänyt siitä, mutta samalla pidin. Se on riipaiseva ja tunteita herättävä, kuten koko kirjakin.

Lopuksi

Ihon alaiset on todella vaikuttava ja ajattelemisen aihetta antava teos nuorille aikuisille. Pituus ei huimaa päätä eikä teksti ole lainkaan vaikealukuista, päinvastoin. Kevyen kerronnan alla piilottelee kuitenkin ahdistava juonikulku, jossan neljä nuorta yrittävät selviytyä kauneusleikkauskeskeisestä maailmasta ehjin nahoin siinä täysin onnistumatta. Dystopian faneille suosittelen tätä kirjaa lämpimästi. Älkää olko skeptisiä pituuden tai suomalaisuuden suhteen. Mielestäni tämä yltää Nälkäpelien tasolle, niin hyytävä ja jännittävä se on. Olisin itse tosin halunnut sen olevan pidempi, tästä olisi saanut muokkaamalla tehtyä vaikka trilogian, jos olisi paneutunut tarkemmin jokaiseen päähenkilöön ja heidän elämäänsä monen vuoden ajalta, mutta tämä yksi romaani tarjoaa jo hyvän lukukokemuksen sellaisenaankin.

keskiviikko, 11. joulukuu 2019

Persikoiden aikaan

9789511277095-400x0-c-default.jpg

Pääsin vihdoin Pieni suklaapuoti -trilogian kolmannen ja (oletettavasti) viimeisen osan pariin (linkki edeltävää osaa käsittelevään postaukseen). Jo teoksen nimi, Persikoiden aikaan, lupailee, että luvassa on lisää Harrisin herkullista kerrontaa. Kansikuva on sisältöä heijasteleva ja niin houkutteleva, että voi miltei maistaa makeat ja kypsät persikat sitä katsoessaan. Pakko kuitenkin huomauttaa, että kirjan alkuperäinen nimi kuulostaa suomennosta hauskemmalta.

Persikoiden aikaan / Peaches for Monsieur le Curé

Otava

2014

407 sivua


Vianne Rocher, joka on asettunut uuden perheensä – Rouxin, 8-vuotiaan Rosetten ja 15-vuotiaan Anoukin – kanssa Pariisiin asumaan, saa kirjeen jo kuolleelta ystävältään Armande Voizinilta Lansquenet-sur-Tannesin maalaiskylästä. Armande pyytää Viannea palaamaan Lansquenetiin vielä viimeisen kerran ja auttamaan sen ihmisiä. Vianne ei epäröi, vaan palaa takaisin pienen suklaapuotinsa syntypaikkaan kahdeksan vuoden poissaolon jälkeen.

Lansquenetissa Viannea odottaa sinne asettunut muslimiyhteisö sekä pulassa oleva kirkkoherra Francis Reynaud. Vianne päättää jäädä auttamaan kyläläisiä ja palata sitten kotiin Pariisiin Rouxin luo, mutta vanha suola alkaa janottaa. Lisäksi hän tulee huomaamaan, että asiat kylässä ovat muuttuneet monella tapaa kahdeksassa vuodessa, eivätkä kaikki muutokset ole välttämättä mieluisia.

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

Ja sillä tavalla Sainte-Marien juhlan aikana tuuli toi Vianne Rocherin
takaisin Lansquenetiin, ja hän toi mukanaan niin kuin aina
epäjärjestystä, unelmia ja suklaata.
(Persikoiden aikaan, 35)

Yllätyksekseni tapahtumia ei seurata enää Viannen ja Anoukin näkökulmasta Karamellikenkien tavoin, vaan ääneen pääseekin Viannen lisäksi kirkkoherra Francis Reynaud. Reynaudin mukanaolo oli suuri yllätys, sillä luulin hänen lähteneen kylästä ensimmäisen osan suklaaepisodin jälkeen. Alkuhämmennyksen ja -inhonkin jälkeen tajusin kuitenkin, että Reynaud on tässä osassa ensimmäistä osaa vieläkin sympaattisempi henkilöhahmo, jonka toivotin lopulta lämpimästi tervetulleeksi takaisin. Hänestä paljastuu uusia puolia ja häneen syvennytään tarkemmin, mistä pidin kovasti. Anoukin näkökulman puuttuminen ei sitten lopulta haitannutkaan niin paljoa.

Kahden ensimmäisen osan jälkeen minulla oli suuret odotukset tästä kirjasta. Odotin kaikkea, mitä edellisissä osissakin on ollut: elämänmyönteistä asennetta, unelmointia, tarkkanäköisiä havaintoja ihmisistä ja ympäristöstä sekä ennen kaikkea niitä herkullisia Harrisille ominaisia ruokakuvauksia. Voin sanoa, että niitähän löytyy. Aikaisempien osien tapaan Harrisilla on tässäkin mukana jokin ruokaan liittyvä juhla, tällä kertaa Ramadan eli muslimien paasto. Suklaa ei tosin ole pääosassa tässä kirjassa, vaan muut ruoat, erityisesti persikat. Erityisen ihanaksi koin juuri kohtauksen, jossa Vianne valmistaa persikkahilloa Armanden persikkapuun tuoreista persikoista:

Juoksutin kylmää vettä altaaseen. Pesimme persikat ja poistimme niistä kivet.
Pienet kolhut eivät haittaa; ne vain tekevät persikasta makeamman.
Kun me työskentelimme hihat käärittyinä ja makean mehun virratessa pitkin käsivarsiamme, keittiö oli täynnä persikoiden ja sokerin ja kesän aurinkoista tuoksua.
(Persikoiden aikaan, 156)

Uuden mielenkiintoisen vivahteen kerrontaan tuo monikulttuurisempi ote kuin aiemmissa osissa. Lansquenetiin asettunut muslimiyhteisö luo kiinnostavan ja vivahteikkaan katsauksen muslimikulttuurin ruokiin, jotka muuten kuulostavat todella herkullisilta! Pidin tästä elementistä, sillä minusta on aina ollut oivaltavaa lukea romaaneja, jotka käsittelevät erilaisia kulttuureja (ja niiden ruokia). Siinä oppii uutta, ja kyllähän se on vain fakta, että eksoottiset kulttuurit kiinnostavat meitä suomalaisia! Eivätkä ainoastaan ruoat, vaan myös maghrebilaiset on kuvattu kirjassa värikkäästi ja ihastuttavasti. Oma suosikkini on ehdottomasti Omi al-Djerba, joka on kuin Armanden uudelleenruumiillistuma. Hän on mainio ja ihana vanha isoäiti, joka rikkoo jatkuvasti Ramadanin paastoa sujauttelemalla suuhunsa kookospikkuleipiä taskunsa pohjalta ja hymyilee "kilpikonnamaista" hampaatonta hymyään. Hän on mielestäni koko romaanin rakastettavin henkilöhahmo!

Ensimmäisestä osasta tutut Lansquenetin kylän ihmiset tekevät paluun, ja miellyttävin jälleennäkeminen oli omalla kohdallani Joséphinen ja Reynaudin kanssa. Joséphinen poika Pilou, joka tekee tässä osassa ensiesiintymisensä, on hellyyttävä ja ihana pieni poika, joskin mielestäni Harris tekee vähän kurjan tempun uskottelemalla aluksi lukijalle hänen isänsä olevan Roux. Olin helpottunut, kun näin ei ollut! Joséphine vaikuttaa, samoin kuin Reynaud, syvällisemmin käsitellyltä ja miellyttävämmältä. Mistä päästäänkin Reynaudiin. Vau! Tässä osassa hän pääsee loistamaan, sillä jäykästä ja ilkeästä papista kuoriutuu yllättäen sympatiaa herättävä mies (vaikkakin yhä hieman jäykkä). Nautin luvuista, jotka kerrotaan Reynaudin näkökulmasta, sillä ne ovat kiinnostavaa luettavaa, varsinkin kun Reynaud on nyt inhimillisempi kuin ensimmäisessä osassa. Hän jopa nauttii muiden ihmisten seurasta ja ruoasta! Reynaudin kommentit ihmisistä ovat myös hauskaa luettavaa niiden ironisen sävyn vuoksi.

Draamaa oli kahta ensimmäistä osaa enemmän, ja juonikuvio muodostuu lopulta melko mutkikkaaksi. En pitänyt hirveästi siitä ratkaisusta, että (megaiso spoileri!) Karim ja Inés kuolevat. Tässä osassa on muutenkin aiempaa enemmän ikäviä teemoja, kuten naisten huono asema ja seksuaalinen hyväksikäyttö. Tietenkin näidenkin teemojen käsittely on tärkeää, mutta ne tuovat vähän kurjaa fiilistä muuten niin iloiseen kerrontaan ja tunnelmaan, joka optimistisen Viannen elämässä vallitsee. Teoksen lopusta pidin siinä mielessä, että Reynaud lunastaa jälleen paikkansa Lansquenetin kirkkoherrana, ja (oman tulkintani mukaan, tästä voi olla eriäviä mielipiteitä) Vianne päättää jäädä kylään. Toivon, että ainiaaksi, ja toivon myös, ettei trilogiaan tule enää uusia osia. Tämä loppu sulki ympyrän täysin tyydyttävästi. Tähän vielä yksi ihana kohta romaanista:

Kuparipannu oli tyhjä. Olimme täyttäneet kaikki talosta löytyneet purkit.
Valmistan ruokaa,
kun olen levoton. Pidän yksinkertaisista resepteistä:
aineksien valmistelusta, siitä tietoisuudesta, että jos noudatan ohjeita,
ruokaei tuota ikinä pettymystä. Olisivatpa ihmiset samanlaisia.
Olisipa sydän yhtä helppo.
(Persikoiden aikaan, 171)


Lopuksi


Persikoiden aikaan ei tuottanut minulle pettymystä. Se on kahden edellisen osan tapaan lämpimän herkullinen kuvaus Viannen elämästä, ja tällä kertaa höysteenä toimii mielenkiintoinen kuvaus muslimiyhteisöstä, joka raottaa verhoja toiseen kulttuuriin ja monipuolistaa sekä kerrontaa että tarinaa. Suosittelen lukemaan tämänkin osan, jos olet lukenut kaksi ensimmäistä. Henkilöhahmojen tarina jatkuu, ja useita heistä käsitellään syvällisemmin kuin aiemmissa osissa. Persikoiden aikaan on sopivasti erilainen kuin kaksi edeltäjäänsä, mutta kuitenkin siinä mielessä samanlainen, että sen lukemisesta nauttii ihan yhtä paljon. Sekin nimittäin tarjoaa ihanan lukukokemuksen – ei niin suklaisen kuin aiemmat, mutta silti herkullisen. Kertokaa mielipiteitänne!

sunnuntai, 1. joulukuu 2019

Huojuva talo

ht.jpg

Joulu lähestyy, ja jakaisin mieluusti ajatuksiani jostakin romaanista, joka käsittelee iloisia ja kepeitä aiheita, sillä kukapa nyt näin joulun alla haluaisi synkistellä. Ikävä totuus kuitenkin on, että Maria Jotunin Huojuvan talon teemat, perhe- ja parisuhdeväkivalta, ovat osa joidenkin ihmisten jokapäiväistä arkea ja sitä kautta myös juhlapyhiä. Luin tämän klassikkoteoksen silkasta mielenkiinnosta, ja täytyy myöntää, että se oli raskasta luettavaa. Omistan tämän postauksen kaikille perhe- ja parisuhdeväkivallan uhreille. Kenenkään ei pitäisi joutua elämään perhehelvetissä.

 

Huojuva talo

Otava

1963

577 sivua


Lea Horni kasvaa köyhässä kodissa, jossa isä juopottelee ja perhe joutuu elämään kädestä suuhun sukulaisten avun turvin. Kasvettuaan Lea tapaa Eeron, yhteiskunnallisista asioista ja vaikuttamisesta kiinnostuneen lehtimiehen, joka iskee silmänsä häneen. Ennen kuin huomaakaan, Lea on suostunut Eeron kosintaan ja päätynyt avioliittoon nuorella iällä.

Avioliiton myötä Eerosta paljastuu uusia puolia, joita hän näyttää vain kotona: julmuutta, itsekeskeisyyttä ja ennen muuta raakaa väkivaltaisuutta. Lean elämästä tulee helvettiä, josta hän ei pääse pois. Eero alistaa hänet, pakottaa pysymään kotona, vie häneltä sosiaalisen elämän ja pitää häntä kurjuudessa. Kodin ulkopuolella Eero kätkee todellisen luonteensa ja ihmiset suorastaan rakastavat häntä. Ainoa valopilkku Lean elämässä ovat lapset, joita hänelle Eeron kanssa siunaantuu, ja hän jaksaa elää päivän kerrallaan lastensa tähden ja siinä toivossa, että ehkä kaikki vielä muuttuu paremmaksi.


Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista
 

”Voi, rouva, juoppous ei ole vielä mitään. Ei se juoppo pahin
mies ole. Juoppo on usein lapsi vain tahi sairas.”

”Mikä on pahin mies?”

”Pahin mies on väkivaltainen ja viekas mies, sellainen julma ja tunnoton,
se on pahin mies. Se hävittää kaikki. Hänen käsissä ei ole helppo olla.”
 
(Huojuva talo, 27)


Olen lukenut joitakin ahdistavia kirjoja, jotka ovat jääneet mieleen raskaiden teemojen ja omituisten tapahtumien vuoksi, ja kaiken tähän asti lukemani valossa sijoittaisin Huojuvan talon ehkä raskaimpien lukukokemusten top 5:een. Se oli sellainen kuin etukäteen kuvittelin ja mitä osasin odottaa, enkä oikeastaan kohdannut mitään sen suurempia yllätyksiä sitä lukiessani, mutta sai se silti olon ahdistuneeksi. Väkivalta missään muodossa ei ole hyväksyttävää tai oikeutettua, mutta perhe- ja parisuhdeväkivalta on siitä kurjaa, että siitä eivät ulkopuoliset usein tiedä. Ihmiset kärsivät salassa ja hiljaa, mikä saa olon todella turhautuneeksi. Turhautuneisuus on hyvä adjektiivi kuvaamaan lukukokemustani.

Mitä tulee Eeroon, hän sijoittuu kusipäisten mieshenkilöiden top 5:een, tarkemmin sanottuna ihan ensimmäiselle sijalle. Miten voi mieshenkilö olla noin kamala, noin groteski, noin hirveä! Tulin kyllä nyt ihan ryminällä alas rakkausromaanien miesten genrestä.

Ensinnäkin: Eero tapaa Lean, kosii tuota ensitapaamisella ja kiiruhtaa vihille. Myöhemmin hän valittelee, ettei saa tarpeeksi vapautta eikä kestä Lean kyttäämistä, rahan pyytämistä ja riippuvaisuutta hänestä. Eeron mielestä avioliitto on yhteiskunnallisena instituutiona mätä, hän suosii ennemmin moniavioisuutta ja sopisi paremmin maahan, jossa saa hankkia laillisesti useamman vaimon. Miksi hän kiirehtii naimisiin alun alkaenkaan? Lisäksi Eero viis veisaa perheestään, mutta on kyllä ollut valmis tekemään lapsia. Tätä pohdinkin useaan otteeseen. Lea ja Eero ovat niin riitaisia! Miten he päätyvätkään niin monta kertaa samaan sänkyyn ja hankkimaan peräti kolme lasta (ja yhden, joka kuolee, plus mahdolliset kerrat, joista Lea ei ole tullut raskaaksi)? Jo mielikuva siitä saa minut voimaan pahoin. Kuvittelen sen nimittäin menevän näin: Eero sanoo: "Tule tänne", Lea vastaa: "Selvä", he hoitavat homman kotiin ja lopuksi Lea heitetään ulos huoneesta. Lisätään vielä Eeron avioton lapsi palvelustyttö Siirin kanssa, jonka Lea kaikeksi onneksi lopussa ottaa hoiviinsa ja kasvattaa omanaan. Toiseksi: kaksinaamaisempaa (tai moninaamaisempaa, kuten Lea häntä kuvaa) ihmistä en ole kuunaan kirjallisuudessa tai tosielämässä tavannut. Eeron tapa esittää ulospäin sivistynyttä puhemiestä on raivostuttava. Kun hänen liikkumistaan ja eleitään kuvataan, on niissä sellaista teennäisyyttä ja vastenmielisyyttä, että oksat pois. Miten joku voi uskoa tuollaiseen näyttelemiseen ja valehtelemiseen? Hän on niin epäaito ja ällöttävä mies, että ihan yököttää.

Lean henkilöhahmo on pyritty rakentamaan samaistuttavaksi ja hyväsydämiseksi, mutta hänessäkin on huonot puolensa. Lea on hissukka ja alistuva ja ajattelee muun muassa näin:
 

Minun on seistävä pelottomana. Minun arpani lankesi näin.
Monta kurjuutta on edessäni.
Niistä ei ole irti pyrittävä. Ne on elettävä.

(Huojuva talo, 335)
 

Minusta tällainen ajattelutapa on väärä. Lukiessani olisin halunnut sukeltaa romaaniin sisälle, ravistella Leaa ja sanoa hänelle: "Lopeta! Sinun ei tarvitse ajatella noin, se ei ole totta! Arpaa ei ole vielä heitetty, voit vielä tehdä asialle jotakin. Sinun ei tarvitse kärsiä. Voit ottaa kohtalon omiin käsiisi ja elää elämäsi niin kuin itse tahdot." Ikävä kyllä Lea tekee juuri päinvastoin. Hän todellakin alistuu ja elää valheellisessa toivossa, että pystyisi muuttamaan Eeron, vaikka tietää sen olevan mahdotonta. Lean sisko Toini on ehkä huithapeli ja hieman kevytkenkäinen, mutta hän sentään yrittää opettaa Leaa, että jos mies lyö, lyö takaisin. Lea ei tätä omaksu eikä opi. Hän antaa Eeron jopa murtaa kylkiluitaan eikä edes mene lääkäriin, koska pelkää. Hän siirtää hengittämällä kylkiluut takaisin paikoilleen ja antaa niiden parantua itsestään. Tämä kuulostaa fyysiseltä mahdottomuudelta, mutta mene ja tiedä.

Raskas lukukokemus ei johtunut ainoastaan romaanin teemoista, vaan myös kerronnasta. Pitkät, monisivuiset dialogit  sodasta, politiikasta, ihmisen pahuudesta ja Eeron ihmisvihasta eivät ole kevyintä ja helpointa luettavaa. Eero pitää samojen asioiden jauhamisesta ja haluaa kuulla olevansa oikeassa kaikessa. Usein nämä turhanpäiväiset dialogit, jotka koostuvat Lean välikommenteista ja Eeron huutamisesta, päättyvät siihen, että Eero pahoinpitelee Leaa. Ei mitään kovin mukavaa luettavaa siis siltäkään osin. Muutenkin dialogia on omaan makuuni turhan paljon, kuvailua olisi saanut olla enemmän. Teos on tosin jo yli 40 vuotta vanha, joten kirjoitustyylin voinee laittaa sen piikkiin.

Mikä minua teoksessa viehättää, on arkisten asioiden kuvaaminen. Kohdat, joissa Lea hoitaa lapsiaan, ovat hellyyttävää luettavaa. En tosin voinut olla naurahtamatta, kun hän nimeää poikansa Pojuksi. Nimi sopisi mielestäni paremmin koiralle. Pia on kaunis nimi, mutta Tytti ja Poju ovat aika mielikuvituksettomia nimiä. Hienoa, sait tytön, ei sinun tarvitse nimetä sitä Tytiksi, maailmassa riittää paljon muitakin kauniita nimiä. Lapsista pidin eniten Pojusta, vaikkakin hän tuntui ikäisekseen hurjan pikkuvanhalta. Lapset on kuitenkin kuvattu suloisesti ja muuten aidosti ja heidän huolenpitonsa äidistä on sydäntäriipaisevaa. Kaikkein parhainta on kuitenkin loppu ja kohtaus, jossa Eero ampuu aivonsa pihalle. Sen jälkeen tuli sisäinen voitonriemu ja tyydytys. Harmi kyllä, romaani päättyy melko pian Eeron itsemurhan jälkeen. Olisin mieluusti lukenut lisää Lean ja lapsien elämästä. Sulkeutuva loppu, jossa Aulis ja Lea tunnustavat rakkautensa, oli myös itselleni mieluinen.
 

Lopuksi


Huojuva talo on monin tavoin ajatuksia herättävä ja tunteikas romaani, jota suosittelen kyllä muillekin. Lukukokemuksena ei mikään helpoin, mutta antoisa ja mielenkiintoinen. Vanhahtavasta tyylistä huolimatta teemat ovat ajattomia ja nykylukijallekin avautuvia. Sitä paitsi, välillä on hyvä lukea romaaneja vaikeammista aiheista, sitten osaa taas arvostaa kevyttä rakkaushömppää. Jakakaa toki ajatuksianne teoksesta!

Seuraavaksi aion lukea kolmannen osan Pieni suklaapuoti -trilogiasta. Sitä onkin koko pitkä syksy odotettu! Pysykää kuulolla. :)

perjantai, 16. elokuu 2019

Karamellikengät

5404.jpg

Edellisessä postauksessani käsittelin Joanne Harrisin Pieni suklaapuoti -romaania (linkki postaukseen), josta pidän todella paljon. Sain käsiini jatko-osan, Karamellikengät, jonka olemassaolosta en edes tiennyt ennen kuin googlailin hieman Harrisin tuotantoa siinä toivossa, että häneltä löytyisi lisää hyvää luettavaa. Kyseessä on siis suora jatko-osa Pienelle suklaapuodille. Aion tietysti lukea myös kolmannen osan.
 

Karamellikengät / The Lollipop Shoes

Otava

2008

512 sivua
 

Vianne Rocher on jättänyt Lansquenet-sur-Tannesin kylän, muuttanut Pariisiin pienelle Montmartren kukkulalle ja perustanut sinne uuden suklaapuodin. Mukanaan hänellä on tyttärensä, nyt 11-vuotias Anouk sekä 4-vuotias Rosette. Vianne on jälleen muuttanut nimensä, ja perhe yrittää epätoivoisesti olla aivan tavallinen ja sopeutua pariisilaisten joukkoon herättämättä huomiota. Anouk ei kuitenkaan pysty unohtamaan Rouxia eikä menneisyyttä, ja 4-vuotias Rosette vie paljon Viannen aikaa, sillä hän ei puhu lainkaan ja vaatii tavallista enemmän huomiota.

Elämä ilman taikaa ja ihmisten pakoileminen kuitenkin muuttuu, kun heidän elämäänsä astuu salaperäinen Zozie de l'Alba, nainen karamellikengissä, joka muistuttaa nuorempaa Viannea ja tuo raikkaan tuulahduksen suklaapuotiin. Zozie saa Anoukin puolelleen, mutta hänellä ei ole täysin puhtaita jauhoja pussissa. Hän on nimittäin paitsi noita, myös huijari, joka varastaa ihmisten elämiä. Iskettyään silmänsä Viannen elämään hän päättää, että haluaa sen itselleen.
 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista
 

Karamellikengät vaikuttaa teoksen aluksi melko erilaiselta kuin edellinen osa. Tapahtumia seurataan kolmen eri henkilön näkökulmasta – Viannen, Anoukin ja Zozien – ja eri henkilöt erottaa pienistä symboleista jokaisen kappaleen alussa. Kun aloittaa lukemisen, luulee ehkä, että tapahtumia seurataan taas Viannen näkökulmasta, kunnes tajuaa, että hei, eihän tässä ollutkaan Vianne, vaan joku toinen. Ainakin minulle kävi näin. Aluksi se tuntui oudolta, mutta mitä pidemmälle luki, sitä enemmän nautinkin siitä, että näkökulma vaihtui, niin paljon kuin pidänkin kirjoista, joissa yksi ja sama henkilö kertoo tarinaa koko teoksen ajan. Pienet symbolit myös auttoivat, kun ne oppi tuntemaan. Paitsi kertojien määrä, myös tapahtumat ovat aluksi erilaisia: edellisen osan herkulliset kuvaukset loistavat poissaolollaan, kun Vianne perheineen yrittää olla mahdollisimman huomaamaton, arkinen ja tylsä, eikä taikuutta tai edes omatekemiä leipomuksia ole tarjolla. Aluksi.
 

Me emme ole enää papukaijoja varpusten joukossa, sillä olemme samanvärisiä kuin paikalliset linnut olemme niin tavallisen ja tylsän näköisiä, ettei kukaan vilkaise meihin toista kertaa. (Karamellikengät, 31)
 

Zozien tulon myötä tilanne muuttuu. Kerrontatyyli ja kuvailu muuttuvat taas yhtä miellyttäviksi ja monivivahteisiksi kuin Pienessä suklaapuodissa, mikä oli minulle suuri helpotus, sillä rakastin edellistä osaa juuri sen vuoksi. Zozie on kuitenkin aivan kamala hahmo (siis hyvässä mielessä – tiedättehän, kamala kirjan maailman hahmona, mutta hyvä kirjailijan luoma henkilöhahmo, koska on niin kamala). Hänellä on kaunis ulkokuori ja miellyttävä käytös sekä taikavoimat, joiden avulla hän onnistuu saamaan kaikki ihmiset puolelleen. Lukija kuitenkin tietää totuuden, eikä hänen häikäilemätöntä käytöstään voi kuin kauhistella. Zozie on kuitenkin värikäs hahmo, joka tuo värin takaisin Viannenkin elämään, joten siinä mielessä häntä on kiittäminen hyvänä henkilöhahmona. Zozien karamellikengistä kirja on saanut nimensä, mikä on mielestäni hauska yksityiskohta.
 

Ja ehkä se johtui myös niistä kengistä. Ne olivat upeat, kiiltävät ja korkeakorkoiset, punaiset kuin huulipuna, karamellitanko tai tikkari, ja ne loistivat kuin aarre paljailla mukulakivilla. Sellaisia kenkiä ei yleensä Pariisissa näe. Ei ainakaan kenenkään tavallisen ihmisen jalassa. (Karamellikengät, 27)
 

Romaanissa on monia kiinnostavia elementtejä, mitä aikaisemmassa osassa ei ollut, kuten enemmän taikuutta, jota käytetään nyt myös pahoihin tarkoituksiin. Luulin fantasiakirja-vaiheen menneen jo osaltani ohitse, mutta Zozien käyttämät loitsut ja taikausko todella herättivät kiinnostukseni ja koukuttivat minut. Mitä Anoukiin tulee, hän on kasvanut ja muuttumassa hyvää vauhtia teini-ikäiseksi, mikä näkyy hänen arkielämässään: hän kapinoi äitiään vastaan, alkaa kyseenalaistaa äidin neuvoja, kiinnittää huomiota poikiin, kiinnostuu taikuudesta uudestaan jne. Rosette, joka sai alkunsa Rouxin ja Viannen kesäyön lemmestä neljä vuotta sitten, on mielenkiintoinen tapaus. Hänelläkin on taikavoimia, ja hän vasta onkin erilainen, sillä hän sairastaa Cri-du-chat  –oireyhtymää, jossa lapsi on jäänyt hieman kehityksestä jälkeen eikä osaa puhua. Vianne on hänestä huolissaan, mutta rakastaa häntä silti pyytteettä, mikä saa lukijan tuntemaan suurta sympatiaa.

Pidin siitä, että teos tuo näytille liudan uusia kiinnostavia henkilöitä, kuten lihavan Nicon, hiirulaismaisen Alicen, katutaiteilijat Jean-Louisin ja Paupaulin, Anoukin "poikaystävän" Jean-Loupin sekä Viannen biologisen äidin. Halusinkin kuulla tarinan siitä, miten Vianne vietiin biologiselta äidiltään, ja kun he löytävät jälleen toisensa, on siinä jotakin todella suloista. Mutta Thierry le Tresset! Hän on Viannen vuokranantaja ja mies, jonka kanssa Vianne aikoo mennä naimisiin. Ei Vianne häntä rakasta, mutta toivoo saavansa tavallisen ja turvallisen elämän Thierryn kanssa. Thierry on kuitenkin liian isällinen ja tylsä ollakseen yhtä ihana kuin salaperäinen Roux, joka saapuu takaisin heidän elämäänsä mitä kyllä osasin odottaakin. Ei Thierry paha mies ole, kuten Viannekin toistelee mielessään, mutta hän ei juuri välitä Rosettesta ja on muutenkin jotenkin teennäinen. Eikä Viannen kaltainen nainen sovi yhteen hänenlaisensa miehen kanssa.

Pienessä suklaapuodissa pääsiäisen suklaafestivaali oli ihanaa luettavaa, mutta Karamellikengissä eletään loppuvuotta ja teos huipentuu hulppeaan joulujuhlaan, joten lukija pääsee jälleen (kuvitteellisesti) herkuttelemaan. Joulua kuvataan romaanissa niin ihanasti ja lämminhenkisesti, että näin elokuun puolivälissä aloin oikeasti jo haikailemaan joulua! Rakastuin yhä enemmän Harrisin kerrontaan...
 

Lopuksi
 

Karamellikengät on todella ihana romaani, eikä se jättänyt minua kylmäksi. Pidin siitä aivan yhtä paljon kuin Pienestä suklaapuodista! Suklaata ei tästäkään teoksesta puutu, joten ensimmäisen kirjan faneille se soveltuu hyvin. Suosittelen lämpimästi lukemaan tämänkin kirjan, sillä kyseessä ei todellakaan ole mikään huono jatko-osa, päinvastoin. Henkilöhahmot ovat yhtä rakastettavia ja monipuolisia kuin ensimmäisessä osassa, ja Viannen elämäntarinaan syvennytään entistä tarkemmin. Karamellikengät ei ole liian samanlainen kuin ensimmäinen osa, vaan monella tapaa erilainen, mutta kuitenkin yhtä hyvä ja nautinnollinen lukukokemus.

maanantai, 5. elokuu 2019

Pieni suklaapuoti

5365.jpg

Joanne Harrisin Pieni suklaapuoti on aivan ihana kirja, jonka luin ensimmäisen kerran pari vuotta sitten löydettyäni sen kirpputorilta. Seven-pokkarin värikäs, kaunis kansi houkutteli, ja sisältökin vastasi kannen herkullista värimaailmaa, minkä vuoksi ihastuin teokseen. Nyt päätin lukea sen uudestaan muistin virkistykseksi ja jakaa ajatuksiani siitä kanssanne. Netistä sain vielä tietää, että sille on ilmestynyt jopa kaksi jatko-osaa! Ne täytyy ehdottomasti lukea :)

 

Pieni suklaapuoti / Chocolat

Otava

1999

413 sivua
 

Kiertolaiselämää 6-vuotiaan tyttärensä Anoukin kanssa viettävä salaperäinen Vianne Rocher saapuu karnevaalituulen myötä pieneen ranskalaiseen Lansquenet-sur-Tannesin kylään. Hän perustaa sinne suklaapuodin ja saa kylän asukkaat puolelleen, mikä ei miellytä nuorta kirkkoherra Francis Reynaudia, joka ottaa työnsä maalaispappina todella vakavasti.

Järjestämällä paastonajan kynnyksellä suklaafestivaalin Vianne saa kylän sekaisin ja kirkkoherran raivon valtaan. Alkaa tuntua siltä, että kylä on liian pieni heille molemmille. Sen seurauksena sekä Viannen että Reynaudin pitää pohtia arvojaan ja sitä, mitä he haluavat elämältä.
 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista
 

Minä myyn unelmia, pientä lohtua, makeita harmittomia kiusauksia jotka syöksevät ison joukon pyhimyksiä päistikkaa suklaapähkinöiden ja nougatkonvehtien keskelle… Onko se niin vaarallista? (Pieni suklaapuoti, 66)
 

Tämän kirjan lukeminen vie aikaa, ja syynä siihen on se, että pitkät, herkullisen yksityiskohtaiset kuvaukset asioista, eritoten suklaasta, saavat veden kielelle. Niitä ei voi lukea nopeasti läpi, niistä pitää nautiskella kuin kalliista suklaaherkusta ikään: edetä vähän kerrallaan, maistella sanoja ja niiden merkitystä, täyttää mielensä vahvoilla aistillisilla kuvilla. Nämä kuvaukset ovat kuitenkin osa teoksen viehätysvoimaa, ja juuri siksi sen haluaa lukea yhä uudelleen. Harrisilla on miellyttävä kerrontatyyli, joka ei kiirehdi, vaan keskittyy yksityiskohtiin. Sellaisesta pidän proosassa.

Paitsi ihania kuvauksia ympäristöstä, ihmisistä ja suloisesta pienestä suklaapuodista, romaanissa on myös kiinnostavat henkilöhahmot. Vianne on salaperäinen kiertolaisnainen, joka kulki Eurooppaa ristiin rastiin jo lapsena äitinsä ja nyt aikuisena oman tyttärensä kanssa. Hän on mielenkiintoinen persoona: värikäs, omaperäinen, optimistinen ja rakastettava. Anouk on täydellinen pieni tyttö, niin kiltti ja herttainen. Kirjaa lukiessa ei edes tule tunteneeksi inhoa siitä, että Anouk on avioton lapsi, jonka isää Vianne ei tiedä, sillä kaksikossa on jotakin niin hellyyttävää, ettei heitä kerta kaikkiaan voi vihata!

Mitä tulee kyläläisiin, heidän joukostaan löytyy päällepäsmäri Caroline Clairmont, nainen, joka yrittää olla hienostunut maalaisuudestaan huolimatta ja joka laittaa sopivasti kapuloita rattaisiin. Sen lisäksi löytyy ihania ihmispoloja, kuten koiraansa rakastava Guillaume ja miehensä hakkaama Joséphine Muscat, unohtamatta vanharouva Armande Voizinia. Vianne tietysti auttaa heitä parhaansa mukaan ja toimii eräänlaisena tukena ja turvana. Jokimustalaisetkin tuovat oman mausteensa soppaan, eritoten punatukkainen komea Roux.

Kirkkoherra Reynaud on hauska hahmo: hän paastoaa ankarasti ja yrittää saada vaikutusvaltaa pelon ja kunnioituksen kautta, mutta epäonnistuu. Hän on tarinan pahis, joka kohtaa surkean lopun. Täytyy kuitenkin pitää mielessä, ettei Reynaud ole ihan perinteinen pahis. Hän ei kohtaa karmeista karmeinta loppua, eli kuolemaa, vaan hänen loppunsa koittaa, kun hän sortuu ylensyöntiin ja mässäilyyn ja häpäisee samalla itsensä seurakunnan edessä.
 

Älkää luulko että syytän Vianne Rocheria. Minä tuskin ajattelen häntä. Hän on vain yksi niistä asioista joita vastaan minun on taisteltava joka päivä. Kun käännyn ovensuulta ottamaan vastaan seurakuntalaiset näen sisällä liikahduksen. Kokeile minua. Maista minua. (Pieni suklaapuoti, 36)
 

Hauskaa romaanissa on mielestäni Viannen ja Reynaudin suhde. Kirkkoherra tuntee ajoittain lihan heikkoutta Viannea kohtaan, ja vaikka vihaakin tuota, ei silti oikeasti halua tuon jättävän kylää. Reynaud on pappi, mutta kuitenkin vain mies, joka himoitsee paastotessaan paitsi kiellettyä suklaata, myös Viannea. Mielenkiintoista on, miten paitsi paholaisen punaiseen pukeutuva Vianne, myös suklaa näyttäytyy Reynaudille lihallisena himona ja syntinä. Hän ajattelee ajoittain suklaata vielä synnillisempänä asiana kuin naisen himoitsemista. Reynaudin yliampuva suhtautuminen suklaaseen kiellettynä nautintoaineena huvittaa läpi teoksen. Hän ottaa tehtäväkseen seurakuntalaistensa kääntämisen Viannea vastaan, ja lopulta sekoaa itse täysin kieltäessään itseltään paitsi ruoan myös unen, ja ahtaa suklaata kitaansa kaksin käsin. Siinäpä vasta lankeaminen!

Niin ihanaa kuin suklaisista herkuista lukeminen onkin (melkein kuin ikkunaostoksia tekisi; nauttii herkullisista kuvailuista saamatta itse yhtäkään kaloria), en voinut olla miettimättä lukiessani yhtä asiaa. Niin Vianne kuin hänen tyttärensä Anouk juovat päivittäin monta isoa lasillista tummaa kaakaota ja syövät paitsi aamiaiseksi, myös lounaaksi ja välipalaksi suklaisia ja rasvaisia herkkuja, kuten pullia ja croissantteja. Viannea kuvaillaan kuitenkin pitkäksi ja kauniiksi, Anoukin ulkonäöstä ei mainita muuta kuin kiharaiset hiukset. Ihmettelen suuresti, miten he eivät ole kumpikaan ylipainoisia syödessään niin paljon herkkuja! Yhdessä kohtaa Caroline Clairmont ihmettelee myös, miten Anoukin hampaat eivät ole mädäntyneet tuon syödessä jatkuvasti herkkuja, johon Anouk virnistää vastaukseksi "paljastaen puheena olevat hampaat. Niiden valkoisuus näytti tekevän Caron vieläkin pahantuulisemmaksi." (Pieni suklaapuoti, 331) Tämäkin seikka tekee teoksesta niin valloittavan: arkisen ruman realismin, kuten herkuttelusta johtuvan ylipainon, kieltäminen ja herkuttelun kietominen sen sijasta sokeriseen, fantasianomaiseen vaippaan.
 

Lopuksi
 

Ajatus pieneen, uskonnolliseen, hiljaisen ankeaan kylään asettuvasta naisesta, joka perustaa suklaapuodin ja alkaa myydä käsintehtyjä, ihania herkkuja on sanalla sanoen herkullinen aihe romaanille. Pieni suklaapuoti on kaikkinensa aivan todella herkullinen ja ihana romaani suklaan ja elämänilon ystäville, jota voin suositella aivan kaikille! Jos lukeminen ei innosta, elokuva kannattaa sentään katsoa jo pelkästään lämminhenkisen tarinan ja upeiden henkilöhahmojen vuoksi.
 

Onni. Mutkatonta kuin kupillinen kaakaota tai monimutkaista kuin sydän. Katkeraa. Makeaa. Elävää. (Pieni suklaapuoti, 234)