20210916_121347.jpg

Helmet-lukuhaasteen myötä tulee luettua paljon sellaisia kirjoja, joita ei muuten lukisi. Vuoden 2021 haasteessa minulle vaikeimpia kohtia on ollut haastekohta 27: Kirjan päähenkilö on eläin. Sellaisia kirjoja en ole lukenut sitten ala-asteen, vaikka tiettävästi on olemassa myös aikuisille suunnattua kirjallisuutta, jossa päähenkilönä on jokin eläin tai useampi. Moni luki tähän kohtaan Richard Adamsin Ruohometsän kansan tai George Orwellin Eläinten vallankumouksen. Kumpikaan ei innostanut minua, joten lähdin etsimään netistä ideoita. Kirjasammosta löysin Andrew O'Haganin kirjoittaman elämäkertaromaanin Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe, joka kertoo Marilynin viimeisistä vuosista. Tapahtumia kuvataan hänen maltankoiransa Mafin (Mafia Honeyn) silmin. En ole koskaan katsonut yhtäkään Marilyn Monroesta kertovaa elokuvaa tai dokumenttia tai lukenut hänestä kertovia kirjoja, joten tietoni rajoittuvat satunnaisiin kuviin ja tiedonmurusiin. Siksi tuntui ihan kivalta vaihtoehdolta tarttua tähän kirjaan ja tutustua Marilynin elämään. Luonto sivuilla -lukuhaasteessa (1.9.2021-30.4.2022) sijoitan tämän kirjan kohtaan "kirjassa ollaan merellä tai meren rannalla".

Luonto%20sivuilla.jpg


Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe /
The life and opinions of Maf the dog, and of his friend Marilyn Monroe

Tammi

suom. 2011

321 sivua


Vuonna 1960 Frank Sinatra antoi ystävälleen Marilyn Monroelle koiran, jonka Marilyn nimesi Mafia Honeyksi. Maf vietti Marilynin kanssa tämän kaksi viimeistä vuotta, joiden aikana se kulki Marilynin mukana kaikkialle ja jakoi tämän kanssa kaiken. Se rakasti maksaa, kenkiä ja taiteen mysteerejä. Mutta eniten se rakasti omistajaansa.

Lämpimän humoristinen kirjallinen seikkaiu sijoittuu 1960-luvulle, Marilynin elämän viimeisiin vaiheisiin. Näemme Marilynin toipumassa erostaan Arhur Milleristä, suihkuseurapiireissä Frank Sinatran ja Jack Kennedyn seurassa ja lopulta viimeisen elokuvansa lavasteissa. Näemme hänet myös yksin ja haavoittuvaisena, ainoastaan uskollinen koira seuranaan. Maf on todistaja, kertoja ja filosofinen taustaääni romaanissa, jossa korkea- ja populaarikulttuuri kietoutuvat saumattomasti toisiinsa. Moniäänisessä ja villin luovassa teoksessa näyttämölle nousevat vuoroin runoja lausuvat kissat, puhuvat leppäkertut ja taide- ja viihdealan huiput poliittisine mielipiteineen. Maf-koiran veijarimainen hahmo seisoo tukevasti neljällä tassulla nykyaikaisen kirjallisuuden elinvoimaisimpien hahmojen rinnalla. (lieveteksti)


Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista


Maltankoira Maf on kotoisin Skotlannista, ja päätyy monien mutkien kautta ensin Englantiin, sitten Yhdysvaltoihin. Maf viettää aikaa erilaisissa väliaikaisissa perheissä, mutta Marilynin luona on sen oikea koti. Se kutsuukin Marilynia "kohtalotoverikseen". Marilynin kaksi viimeistä vuotta Maf vartioi ja pitää huolta emännästään ja nauttii samalla suihkuseurapiireistä.


Hän [Marilyn] halusi oppia ottamaan itsensä vakavasti ja arvostamaan omaa elämänkokemustaan, mutta ei päässyt pakoon ihmistä, joka oli aina ollut: suloinen ja vaikutuksille altis tyttö, joka aikuisena oli alkanut syödä pillereitä ja juopotella. Hänellä ei ollut helppoa. Monet hänen aiemmat yrityksensä itsenäistyä olivat epäonnistuneet. Hän oli väsynyt. Hänen halatessaan minua, lohduttajaansa ja vartijaansa, tunsin hänen harteitaan painavan pettymyksen, ikään kuin hänen elämässä ja rakkaudessa tekemänsä valinnat olisivat vain paljastaneet hänen puutteensa ja tehneet mahdottomaksi kenenkään kunnioittaa häntä. (s. 81)


Koirat ovat ihania ja olen ehdottomasti enemmän koiraihminen kuin kissaihminen. Perheessämme koirat ovat aina olleet perheenjäseniä. Pidän ajatuksesta, että koirat ymmärtävät enemmän kuin uskommekaan ja osaavat puhua keskenään. Siksi idea Marilyn Monroen koirasta, joka kertoo ajatuksiaan lukijalle, tuntui mielenkiintoiselta. Olin kuitenkin hieman ennakkoluuloinen, sillä vaikka aikuisille suunnattua tämäntyylistä kirjallisuutta ei ole tullut luettua, olen saanut sen käsityksen, että jos aikuisten romaanissa päähenkilönä on eläin, pohdinnat ja kerronta menevät jo melko syvälliselle tasolle (vrt. Eläinten vallankumous). Olin oikeassa tämän suhteen.

Koomisen romaanista tekee se, että eläimet osaavat puhua. Ne puhuvat kuitenkin vain keskenään, eivätkä ihmiset voi kuulla niitä. Eri eläimillä on erilaiset puhetyylit ja erilainen tapa käyttäytyä. Suihkuseurapiireissä liikkuvat koirat rupattelevat mieluusti keskenään julkisuuden henkilöistä, taiteesta ja kirjallisuudesta. New Yorkin puiston oravat, linnut ja (uskokaa tai älkää) luteet puhuvat puhekielellä, rempseään tyyliin. Kissat puolestaan lausuvat aina runoja puhuessaan. Ajatus siitä, että eläimet puhuvat, on hauska ja tuo vaihtelua kerrontaan, mutta se, mistä ne puhuvat tässä teoksessa, ei iskenyt minuun. Ne puivat niin pitkäpiimäisesti erilaisia historian merkkihenkilöitä, esittävät analyyseja ja vertailevat tietojaan, että tunsin itseni tyhmäksi. En tiennyt yli puoliakaan kirjailijoista, joista ne puhuvat. Tämä häiritsi lukiessa, sillä minusta olisi ainakin mukavampi ja luontevampi kuvitella, että mennessään nuolaisemaan toisen koiran korvaa koira mutisisi jotakin tyyliin: "Tuoksut hyvältä, anna kun lipaisen", eikä "Mitä mieltä olet [aseta tähän jonkun random ranskalaisen taiteilijan/amerikkalaisen kirjailijan nimi] teoksista?" Koirat puhelevat kuin olisivat itse opiskelleet taiteita ja kirjallisuutta, vaikka oikeasti ovat saaneet tietonsa omistajiaan kuuntelemalla. En voi sille mitään, että tällainen koomilliseksi tarkoitettu tapa esittää koirien väliset keskustelut paitsi kummastutti, myös ärsytti.


Sivistyneen ihmisen tulee tietää keskivertokoirasta muutamia seikkoja. Ensimmäinen on, että me rakastamme maksaa. Maksa on shh ja hrm ja arf ja oikeaa herkkua, varsinkin makkarassa. Toiseksi me noin yleisesti ottaen inhoamme kissoja, emme tavallisista syistä vaan koska kissat suosivat runoutta proosan kustannuksella. Yksikään kissa ei ole koskaan puhunut pitkään hyvän proosan lämmössä. Koiran suurin avu taas on omaksua kaikki kiinnostava – me imemme itseemme omistajiemme tietämyksen ja painamme mieleen tapaamiemme ajatukset. Meillä on hyvä muisti, muttei sitä inhimillistä heikkoutta, että pitäisimme todellisen ja kuvitellun visusti erillään. Se kaikki on enemmän tai vähemmän samaa. (s. 10)


Se, ettei Marilynin varhaisimpia vaiheita kerrota kirjassa, ei jäänyt häiritsemään. Pieni pilkahdus hänen elämästään riitti hyvin, sillä kuten niin monella muullakin julkisuuden henkilöllä, Marilynillakin oli paitsi värikäs elämä, myös kurja loppu: hän kuoli lääkkeiden yliannostukseen. Kirja ei koskaan ehdi sinne asti, sillä se loppuu yllättäen kuin seinään. Maf kertoo eläneensä vielä Marilynin jälkeen, joten ihmettelin, miksei tarina jatkunut vielä pidempään. Toisaalta se loppuu sopivassa kohdassa, sillä sen tarkoitushan on kertoa nimenomaan Marilynista. Ja netistä selvisi, että Maf kuoli jäätyään auton alle. En todellakaan olisi halunnut lukea kuvausta sen kuolemasta. Enkä olisi suoraan sanottuna varmaan edes jaksanut lukea Mafin elämästä Marilynin jälkeen.

Romaani oli ihan viihdyttävää luettavaa, mutta kaikessa poliittisuudessaan ja yhteiskunnallisuudessaan raskas ja ajoittain pitkäveteinen. Kun ei ole tuollaisista asioista lainkaan kiinnostunut, edes se ei auta, että päähenkilönä on söpö pieni koira. Parasta antia minulle tässä kirjassa olivatkin kohdat, joissa Marilyn matkustelee Maf mukanaan tai elää tavallista arkea: käy apteekissa, kävelyttää koiraansa, käy syömässä ystäviensä kanssa tai valvoo asunnossaan myöhään yöhön musiikkia kuunnellen. Jos tästä romaanista riisuisi pois kaiken sen yhteiskunnallisuuden, pitäisin siitä enemmän. Mutta sitten se ei enää olisi sama. Ymmärrän kyllä kirjailijan valinnat ja sen, että jonkun mielestä tämä on aivan valtavan nerokkaasti kirjoitettu fiktiivinen teos Marilyn Monroesta. Onhan O'Hagan nähnyt valtavasti vaivaa. En vain itse edusta sitä ihanteellista kohdeyleisöä, jolle tämä kirja on suunnattu.


Hetken aikaa minua kadutti, että olin yleensä lähtenyt Skotlannista. Kuka minä olin vahtimaan onnetonta näyttelijätärtä? Keitä nämä ihmiset yleensä olivat, jotka pystyivät luomaan elämää valkokankaalle, mutta eivät pystyneet alkuunkaan elämään omaansa?
(s. 297)


Lopuksi: suosittelenko?


Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe on elämäkerrallinen romaani Marilyn Monroen viimeisistä vuosista. Tapahtumia seurataan hänen Maf-koiransa silmin, mikä tuo kerrontaan oman erikoisen mausteensa. Jos päätät tarttua tähän kirjaan, kannattaa varautua siihen, että se on kaikessa koomillisuudessaan todella yhteiskunnallinen: se vilisee menneen vuosituhannen julkkiksia ja oudon fiksuja eläimiä, joiden keskustelut ovat kaikkea muuta kuin "saanko haistaa peppuasi" -tyylistä koirille odotuksenmukaista rupattelua. En suosittele tosikoille enkä ihmisille, joita ei kiinnosta politiikka, kirjallisuus, taide tai 1960-luvun Yhdysvallat. Ennakkoluulottomille suosittelen, sillä kaikessa käsittämättömyydessään tämä kirja on ihan hauskaa luettavaa niille, jotka haluavat astua oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Onhan sen päähenkilönä koira.

Annoin Goodreadsissa yhden tähden.