Osallistun tällä postauksella Yöpöydän kirjat -blogin järjestämään kirjablogien dekkariviikkoon (7.-13.6.2021), jossa olen ensimmäistä kertaa mukana. #dekkariviikko
 

 

Olen blogissani kertonut aiemmin siitä, miten dekkarit ovat minulle sellainen kerran puolessa vuodessa -makupala. Pelkään kyllästyväni, jos luen niitä liikaa. Tästä syystä minulla ei oikeastaan ole lempidekkaristeja enkä osaa suositella kovinkaan montaa dekkaria. Viime vuonna tuli luettua vain kolme. Tälle vuodelle olen jo yhden dekkarin lukenut, Yrsa Sigurðardóttirin Pyörteen, ja dekkariviikkoa varten luin toisen, Agatha Christien Lentävän kuoleman. Lisäksi kirjahyllyssä odottaa lukemista Jussi Adler-Olsenin Tapaus 64, ja Helmet-lukuhaastetta varten olen ajatellut lukea vielä pari kirjastosta lainattavaa dekkaria lisää. Tästä vuodesta näyttäisi siis tulevan, jos ei nyt dekkaripainotteinen, niin ainakin reilusti dekkarintäyteisempi kuin yleensä! Yritän kyllä pitää taukoa noiden lukulistallani olevien dekkareiden välillä, sillä jos luen ne kaikki putkeen, saan varmasti dekkariyliannostuksen.

Pakko mainita, että kirjahyllyssäni on nyt myös pari päivää sitten kirpputorilta tekemäni upea dekkarilöydös: Agatha Christien Hercule Poirotin johtolangat: viisi kuulua mysteeriä, joka sisältää seuraavat Poirotit: Stylesin tapaus, Idän pikajunan arvoitus, Kortit pöydällä, Kuolema niilillä sekä Esirippu. Se on aikamoinen järkäle enkä edes unelmoi sen lukemisesta tämän vuoden puolella. Ajattelin säästää sen ensi kesää varten ja pitää kunnon Poirot-maratonin.
 

Joululomalla nautiskelin Poirotin lyhyet jutut -novellikokoelmasta. Vaikka se olikin ensimmäinen lukemani Poirot, tunnen Poirotin kuuluisimmat tapaukset ja hänen matkassaan seikkailevat hahmot, kuten komisario Jappin, Hercule Poirot -televisiosarjasta. Onneksi, sillä dekkariviikkoa varten lukemani Lentävä kuolema on kahdestoista Poirot-seikkailu. Käsittääkseni Poiroteja ei ole välttämätöntä lukea järjestyksessä, mutta kirjoissa saattaa olla lyhyitä viittauksia edellisten osien tapahtumiin ja henkilöhahmoihin, joten olisi hyvä tietää keskeisimmät henkilöt. Juuri tämä Poirot valikoitui sattumalta, sillä mennessäni viikko sitten kirjastoon hyllyjen väliin ei vielä rajoitusten vuoksi päässyt. Pyysin kirjastovirkailijaa katsomaan, mitä Poiroteja heiltä löytyy hyllystä, ja tuomaan niistä jonkun. Näin sain ovelasti jonkun toisen valitsemaan minulle satunnaisen Poirotin, sillä en olisi itse osannut valita. Sain käteeni tämän, ja olin tyytyväinen. Kansikuvakin on todella kaunis ja viehättävä, siitä tykkään. Vuoden 2021 Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän tuskin yllättävästi kohtaan 31: Jännityskirja tai dekkari.

 

Lentävä kuolema / Murder in the Clouds

WSOY

uusi suomennos 2018

303 sivua

 

Koronkiskuri murhataan lentokoneessa Pariisin ja Lontoon välillä. Onneksi matkustamossa on myös belgialainen mestarietsivä Hercule Poirot pienine harmaine aivosoluineen.

Istuin nro 9 tarjosi Hercule Poirotille mainiot tarkkailuasemat: Hänestä oikealle istui sievä nuori nainen, joka oli silminnähden ihastunut vastapäätä istuvaan mieheen. Ladu Horbury paikalla nro 13 oli mitä ilmeisimmin kokainisti. Käytävän toisella puolella istuvaa salapoliisikirjailijaa ahdisteli ampiainen. Mutta Poirot ei nähnyt, että istuimella nro 2 hänen takanaan kyhjötti naisen eloton ruumis. Käy ilmi, että nainen on murhattu myrkkynuolella. Ammuttiinko se kenties puhallusputkella tai imukkeella? Misi uhrin kahvikupin vieressä on kaksi lusikkaa? (takakansiteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Lentokoneessa tapahtuu murha. Tunnettu rahanlainaajanainen löydetään kuolleena, reikä kaulassaan. Kuolinsyyksi epäillään ensin koneessa lentänyttä ampiaista, mutta lattialta löytyy Etelä-Amerikan alkuasukkaiden käyttämä puhallusputki. Kaikki viittaa myrkkynuoleen, jonka murhaaja on ampunut naisen kaulaan. Lentokoneessa matkustanut Hercule Poirot alkaa tutkia tapausta innoissaan – vaikkakin nukkui itse miltei koko lentomatkan ajan.

 

Hän [kuolinsyyntutkija] sanoi, että käsillä oli epäilemättä hämmästyttävin ja uskomattomin tapaus, jonka hän oli urallaan kohdannut. Nainen oli murhattu – itsemurha ja onnettomuus voitiin sulkea ehdottomasti pois – kesken lentomatkan pienessä suljetussa tilassa. – –

Rikoksen tekotapa oli ollut ainutlaatuisen uhkarohkea. Kymmenen todistajan läsnä ollessa – kahdentoista, jos stuertit laskettiin – murhaaja oli nostanut puhallusputken huulilleen ja lähettänyt kohtalokkaan nuolen matkaan niin, että kukaan ei ollut huomannut mitään. (s. 62-63)

 

Muistan nähneeni Lentävästä kuolemasta televisiosarjan jakson, mutten kaikeksi onneksi muistanut lukemista aloittaessani, kuka murhaaja on. Ajatus lentokoneessa tapahtuvasta murhasta on hyvin jännittävä. Minua kiehtovat kaikki tällaiset pienissä paikoissa tapahtuvat suljetun paikan murhat (ja suljetut paikat yleensäkin, kun on kyse jännityksestä ja kauhusta). Niissä on jotakin selkäpiitä karmivaa, sillä murhaaja on yleensä joku paikalla olleista. Epäiltyjen joukossa on tämä joku hullu, laskelmoiva psykopaatti, joka osaa lasketella sujuvia valheita. Siitä syntyy väistämätön uhkan tuntu, varsinkin jos pelätään, että murhaaja tappaa uudestaan. Tämän dekkarin perusajatuksena onkin toitottaa sitä, miten murha vaikuttaa kaikkiin sitä todistaneisiin tavalla tai toisella ja ulottuu kauemmas kuin vain murhaajaan ja murhattuun.

Tyypillisen Poirot-dekkarin kaavaa tämä kirja rikkoo siinä suhteessa, että Poirot on paitsi paikalla murhan tapahtuessa, myös nukkuu sen ohi kärsiessään matkapahoinvoinnista. Siksi häntäkin epäillään murhaajaksi. Mielestäni tässä olisi ollut mahdollisuudet jännittävimpiinkin juonenkäänteisiin: Poirotia olisi voitu syyttää ihan tosissaan. Harmi vain, että koska kyseessä on jo kahdestoista Poirot-kirja, Poirot tunnetaan sekä Englannin että Ranskan poliisissa todella hyvin. Häntä epäillään hetken ajan, mutta sitten epäilykset raukeavat tyhjiin ilman kunnon tutkintaa, koska Poirot on Poirot. Olisin toivonut Poirotille kuumempia paikkoja ja seurannut mielenkiinnolla, miten hän puhdistaisi maineensa ja todistaisi syyttömyytensä. Joku yhtä taitava kuin Poirot olisi voinut tulla mukaan kuvioihin piinaamaan Poirotia. Mitään sellaista ei kuitenkaan kirjassa nähdä, valitettavasti.

Muulla tavoin romaani on hyvin tyypillinen Agatha Christien dekkari. Tarinan langat avautuvat hitaasti lukijalle eikä tavallinen taulapää-lukija (lue minä) pysty päättelemään murhaajaa, vaan hänen henkilöllisyytensä on täysi yllätys kirjan lopussa. Kaiken taustalla on vähemmän yllättävästi suuri perintö, jota tavoittelevat kimpassa toimivat mies ja nainen. Valepukuja ja vääriä henkilöllisyyksiä vilisee, kun osa henkilöhahmoista paljastuu aivan toiseksi kun kirjan alussa.

Poiroteiden tunnelma on ihan omaa luokkaansa sekä televisiossa että kirjoissa, ja omalla kohdallani niiden suurin anti on juuri tämä historiallinen kuvaus ja tunnelma. 1930-luvun Englanti ja Pariisi tyylikkäine herroineen ja daameineen saa mielikuvituksen lentämään ja imaisee mukaansa. Christie on myös upottanut tekstiin hauskaa metatekstiä laittaessaan henkilöhahmojen suuhun seuraavanlaisia repliikkejä: "Jos olisin jonkun kirjan henkilö..." ja "Jännityskirjallisuudessa poliisit ovat aina typeriä." En voinut kuitenkaan olla hieman ärtymättä siitä, miten murhaa todistaneita ihmisiä romaanissa kohdellaan. "Mitäs sekaannuit murhajuttuun", muut henkilöhahmot sanovat heille ja uhkaavat jopa potkuilla. Sekaantuminen on mielestäni aika huono sanavalinta, sillä onko se sekaantumista, jos sattuu vain olemaan paikalla, kun jotain tapahtuu? Se antaa ymmärtää, että henkilö olisi tehnyt valinnan olla paikalla. Kaiken kaikkiaan pidin kuitenkin tästä uudesta suomennoksesta, sillä se on todella selkeää ja helppolukuista tekstiä. Vanhahtavia sanoja on karsittu pois, mutta säilytetty kuitenkin himpun verran tunnelmaa luomassa.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Lentävä kuolema on kahdestoista Poirot-tarina. Se on jännittävä suljetun paikan murhatapaus, jossa on Christielle ominaisesti yllättäviä elementtejä, vähemmän yllättäviä elementtejä sekä dramaattinen loppuratkaisu. Erikoista vivahdetta tuo se, että Poirotiakin pidetään epäiltynä, mutta vain pienen hetken. Mukiinmenevä ja lukemisen arvoinen dekkari, joskaan ei omasta mielestäni mitenkään erityisen säväyttävä tai mieleenpainuva.

Annoin Goodreadsissa kaksi tähteä.