Viimeistä viedään! Ensimmäinen Helmet-lukuhaasteeni, vuosimallia 2020, on suoritettu tämän kirjan myötä. Kyseessä on tanskalaisen Ane Rielin jännitysromaani Pihka. Sijoitan sen viimeiseen vapaana olevaan haastekohtaan 3: Kirja johon suhtaudut ennakkoluuloisesti. Sain tähän kirjaan vinkin jälleen Helmet-lukuhaasteen Facebook-ryhmästä. Ennakkoluuloinen olin siksi, että kirjan aihe ja kansikuva saivat minut ahdistumaan jo ennen kuin olin edes aloittanut lukemista. Rakastan kauhua ja jännitystä niin kirjoissa kuin elokuvissa, mutta liian ahdistavat aiheet ovat minullekin liikaa. Tämä kirja houkutteli kuitenkin lukemaan juuri siksi, että arvasin jo etukäteen sen olevan vaikuttava lukukokemus. Tiedätte varmasti sen tunteen, kun näkee jotakin ällöttävää, muttei voi kääntää katsettaan pois vaikka haluaisikin. Jokin kauheassa ja vastenmielisessä vetää (ainakin joitain meistä) puoleensa.

Aion julkaista vuoden viimeisinä päivinä koosteen vuoden 2020 lukemisistani, mitä odotan innolla, sillä tämä vuosi on ollut ensimmäinen kokonainen kirjavuosi blogissani :) Lukuhaaste tuntui niin omalta jutulta, että aion tarttua siihen myös ensi vuonna.

 

Pihka / Harpiks

Aula & Co

2017

248 sivua

 

[Liv] kasvaa pienellä saarella isänsä ja äitinsä kanssa. Elämä on rauhallista ja rakkauden täyttämää. Kaikki on Livistä normaalia, vaikka äiti on niin lihava, ettei pääse pois makuuhuoneesta, isä täyttää kotitaloa romulla  ja ilmoittaa elävän tyttärensä kuolleeksi. Arkeen kuuluu sekin, että isä murhaa äitinsä ja se, ettei Liv saa puhua kenenkään kanssa ja joutuu piileskelemään vanhassa kontissa. Hetkeäkään hän ei epäile, etteikö isä rakastaisi häntä. Mutta mitä tapahtuu hyvälle ihmiselle, jota kohtaa menetys toisensa jälkeen, kunnes hän ei enää kestä edes ajatusta uusista menetyksistä? (osa takakansitekstistä)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Koko Jensin pieni perhe tuntui elävän toisessa maailmassa, sairaassa maailmassa, jossa kaikki oli mullin mallin. Else jos kuka tiesi, millaista oli elää eristyksissä, ja hän tiesi, miten se saattoi sekoittaa pään, mutta tämä… tämä oli todella sairasta. – – Livin oli pakko päästä ihmisten ilmoille - sellaisten, jotka eivät syöneet itseään hengiltä tai muuttaneet kotiaan kaatopaikaksi. Tyttöparan elämässä ei ollut mitään normaalia. (Pihka, 93)

 

Pihka singahti vuoden 2020 vaikuttavimpien ja ajatusta herättävimpien lukukokemusteni joukkoon jo ensimmäisten sivujen jälkeen. Sitä luonnehditaan jännityskirjaksi, mutta luonnehtisin sitä itse ahdistavaksi kauhuromaaniksi. Päähenkilö-minäkertoja on 7-vuotias Liv-tyttö. Hänen perheensä asuu pienessä Pää-nimisessä saaressa, joka liittyy suurempaan saareen Kaula-nimisen kannaksen kautta, ja koko komeus sijaitsee jossakin päin Tanskaa. Päässä asuvat vain Liv ja hänen isänsä Jens ja äitinsä Maria. Ja Livin kuollut kaksoisveli Carl, joka liikkuu näkymättömänä ystävänä Livin kintereillä. Livin elämä on kaukana normaalista, sillä hänen puuseppäisänsä on himohamstraaja ja kotinsa täynnä turhaa roinaa, jota isä ei pysty heittämään pois. Äiti on niin sairaalloisen ylipainoinen, ettei pääse enää sängystä ylös, makaa vain ja syö. Isä on syntynyt ja kasvanut saaressa eikä tahdo Livin menevän kouluun tai tapaavan muita ihmisiä. Hän opettaa Liville itse kaiken tarpeellisen, kuten sen, miten meripihkaan säilötään ruumis egyptiläisten tapaan, jossa se säilyisi ikuisesti. Pihka on paitsi romaanin nimi, myös tärkeä motiivi tarinassa, sillä se on lumonnut Jensin "parantavuudellaan, tappavuudellaan ja säilyttävyydellään".

En voinut sentään fyysisesti pahoin tätä lukiessani, mutta henkisesti kyllä ja useaan otteeseen. Himohamstraus ja liikalihavuus ovat aiheita, joita olen seurannut TV:stä erilaisten amerikkalaisten ohjelmien kautta, ja jo tällaisten ohjelmien katseleminen saa minut aina ahdistuneeksi ja surulliseksi. Tiesin Pihkan aiheuttavan samankaltaisia tuntemuksia, mutta halusin lukea sen päättääkseni lukuhaasteeni johonkin järisyttävään teokseen. Kirja ei olisi niin kauheaa luettavaa ilman näitä teemoja, mutta Liviä alkaa pakostakin sääliä, sillä hän ei tiedä paremmasta. Sekä hänen isänsä että äitinsä tarvitsisivat apua, mutta he eivät sitä halua tai osaa hakea. Liv puolestaan elää täysin tyytyväisenä elämäänsä. Hän on luonnonlapsi, joka rakastaa puita ja osaa ampua jousipyssyllä. Erakkoelämä voisi olla hauskaa ja hyväksyttävää ilman henkisesti ja fyysisesti sairaita vanhempia.

 

Toisaalta uskoin kaiken, mitä isäni sanoi. Hän tiesi kaiken. Hän oli kertonut minulle, ettei pimeässä oikein voi tuntea kipua. Esimerkiksi kalat eivät tunteneet meren pohjassa, että tarttuivat koukkuumme, eivätkä kanit tunteneet pimeässä, kun ne menivät ansoihimme. ”Pimeys vie kivun”, isäni sanoi aina. (Pihka, 8)

 

Liv on isälleen Jensille kaikki kaikessa. Hän välittää tyttärestään jopa niin paljon, että tappaa oman äitinsä, joka tahtoo viedä Livin mantereelle kouluun ja lääkäriin. Kun Maria saapuu Päähän, hän on hoikka ja nuori, mutta alkaa lihoa menetettyään toisen kaksosistaan. Ymmärtääkseni tämä suuri menetys laukaisee hänessä halun syödä suruunsa. En kuitenkaan käsitä, miten Jens antaa sen tapahtua. Hän on päästään vialla ja käyttäytyy sen vuoksi omituisesti, joten häntä on helppo vihata. Sen sijaan Livistä on helppo pitää, sillä hän on kiltti ja hyväsydäminen tyttö.

Parasta tässä romaanissa on sen kyky temmata lukija mukaansa, vaikka aiheet ahdistavat ja järkyttävät. Se onnistuu vavahduttamaan päähenkilöllään, 7-vuotiaalla tytöllä, jolla ei ole käsitystä normaalista elämästä. Kauheat tapahtumat, kuten isoäidin tappaminen, kaksoisveljen kuolema sekä vastasyntyneen kuolleen tyttölapsen pihkaaminen herättävät ajatuksia ja tulevat miltei uniin. Vaikka ahdistuin lukiessani, en koe sitä negatiiviseksi tuntemukseksi, ja jos kääntäisin aikaa taaksepäin siihen, kun en vielä ollut lukenut tätä kirjaa, lukisin sen uudestaan.

 

Lopuksi

 

Pihka on pohjoismaista jännitystä parhaimmillaan. Se on ällöttävä, järkyttävä, kauhistuttava ja ahdistava kirja, joka jää pyörimään mieleen mutta jota ei voi aloitettuaan jättää kesken. Saaressa asuva erakkoperhe, hamstraajaisä, ylilihava äiti, kuollut pikkuveli ja murhattu isoäiti sekä 7-vuotias tyttö, jolle kaikki tämä on aivan normaalia. Siinä on herkulliset (vaikkakin karmivat) ainekset romaaniin, joka on omasta mielestäni jotakin ennennäkemätöntä ja -lukematonta. Suosittelen kauhun ja jännityksen ystäville sekä niille, jotka haluavat järkyttää mieltään.