Star Wars -jatko-osatrilogian toisen osan, Star Wars: Episodi VII - Viimeiset jedit, on kirjoittanut Jason Fry. Se perustuu samannimiseen vuoden 2017 elokuvaan ja on kahdeksas osa tässä nuorille suunnatussa kirjasarjassa. Aiempien osien tapaan se tarjoilee elokuvasta tuttuja kohtauksia kirjallisessa muodossa ja lisäksi muutaman ekstrakohtauksen, joita ei elokuvassa nähdä. Aluksi pidin kansikuvaa rumana, mutta tuijoteltuani sitä aikani tulin siihen tulokseen, että sehän on itse asiassa aika siisti.

Vuoden 2024 Helmet-lukuhaasteessa se täyttää toisena kirjana kohdan 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä.

 

Star Wars: Episodi VIII - Viimeiset jedit /
Star Wars: Episode VIII - The Last Jedi

Tammi

suom. 2022

361 sivua

suomentanut Jukka Heiskanen

 

Imperiumin tuhkasta on noussut uusi uhka, häikäilemätön Ensimmäinen ritarikunta, jonka tavoitteena on musertaa koko galaksi ikeensä alle ja tuhota Vastarinta lopullisesti. Kenraali Leia Organan joukot ajetaan pakosalle, ja tulevaisuus näyttää synkältä. Heidän ainoa toivonsa on saada avukseen kauan sitten kadonnut viimeinen jedimestari Luke Skywalker, jota nuori Rey on lähtenyt etsimään kaukaiselta Ahch-To-planeetalta. (osa takakansitekstistä)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Viimeiset jedit jatkuu siitä mihin Voima herää jäi. Vastarintaliike hautaa Han Solon D'Qarilla, minkä jälkeen heille tulee kiire paeta, kun Ensimmäinen ritarikunta yhyttää heidät. Hyppy hyperavaruuteen onnistuu, mutta yllättäen Ensimmäinen ritarikunta seuraa heitä sinne uudella jäljittimellään ja tuhoaa suuren osan heidän laivastostaan. Leia Organa miltei kuolee, mutta jää ihmeen kaupalla henkiin. Tappioita kärsinyt Vastarintaliike on alakynnessä ja vähällä tuhoutua kokonaan. Silloin uhkarohkea pilotti Poe Dameron keksii hullun suunnitelman ja esittelee sen Finnille ja tämän uudelle ystävälle, tuhoutuneesta Otomokin planeettakunnasta kotoisin olevalle ja sisarensa menettäneelle lentomekaanikko Rose Ticolle. Rose ja Finn lähtevät etsimään koodinmurtajamestaria, jonka avulla yrittävät päästä Ensimmäisen ritarikunnan komentoalukselle sammuttamaan jäljittimen.

Samaan aikaan Rey on yhyttänyt Luke Skywalkerin myrskyisältä Ahch-Ton planeetalta. Maanittelulla Rey onnistuu suostuttelemaan Luken opettamaan itselleen jedien oppeja, mutta Luke sulkee silti edelleen mielensä Voimalta ja kieltäytyy auttamasta. Rey alkaa nähdä näkyjä Kylo Renistä. Näkyjä, jotka ovat harvinaisen todellisia, sillä heidän välillään vallitsee "vahva ja raaka" yhteys Voimassa. He pystyvät näkemään toisensa, puhumaan toisilleen ja jopa koskettamaan toisiaan, vaikka ovat eri puolilla galaksia. Rey on vähällä antautua pimeydelle ja Kylo Renin houkutteluille ymmärrettyään yksinäisyytensä ja totuuden vanhemmistaan, mutta sitten Luke antautuu taas Voimalle ja suostuu auttamaan Reytä. Rey ehtii kuitenkin lähteä ja antautuu Ensimmäiselle ritarikunnalle. Kylo Ren vie hänet yksinvaltias Snoken luo. Snoke vaatii Kyloa tappamaan Reyn, mutta Kylo kääntääkin selkänsä mestarilleen ja murhaa tämän. Sitten hän pyytää vielä kerran Reytä mukaansa ehdottamalla, että he voivat hallita galaksia yhdessä. Rey kieltäytyy ja pakenee.

 

Heti ehdittyään majaansa Rey oli tuntenut hänet lähellään Voimassa. Yhteys heidän välillään oli niin raaka ja vahva, että hän muisti, miltä oli tuntunut koskettaa tähtialuksen hylyssä johtoa, jossa kulki sähkövirta. Hän oli sulkenut silmänsä, avannut ne, ja siinä Kylo Ren oli – aivan hänen lähellään kivipenkillä. Kuin Rey olisi oikeasti voinut ojentaa kätensä ja koskettaa hänen kättään, kasvojaan, hiuksiaan. – –

"Et sinä ole yksin", Kylo sanoi, ja Rey uskoi häntä.

"Et sinäkään. Vielä ei ole liian myöhäistä." (s. 210)

 

Luke oli sulkenut itsensä ulos hirvittävän pitkäksi aikaa, ja nyt Voima riehui hänen ympärillään. Rey oli oikeassa. Hän tarvitsi Lukea, samoin Leia ja Vastarinta ja kaikki, jotka kaipasivat toivoa niin kipeästi. Suru ja syyllisyys olivat estäneet Lukea näkemästä sitä, näkemästä mitään muuta kuin oman pimeytensä ja epätoivonsa. Yrittäessään suojella galaksia omalta epäonnistumiseltaan hän oli sulkenut pois kaiken – myös toivon mahdollisuuden. (s. 209)

 

Tässä osassa oli paljon hyvää. Tuttuun tapaan lukija pääsee mukaan lukuisiin avaruustaisteluihin ja saa tarkastella niitä niin hyvisten kuin pahistenkin alusten kannelta. Koetaan onnistumisia, epäonnistumisia, jälleennäkemisiä ja menetyksiä. Uusi trilogia on minusta hyvin tehty, mutta monen muun tavoin suhtaudun vähän nihkeästi esimerkiksi siihen, että Leia jää henkiin vaikka leijailee pienen hetken avaruudessa. Pakko myös todeta, että itsevaltias Snoke vaikuttaa aika turhalta ja huonolta pahikselta. Hänen tarinansa ja motiivinsa kuvataan kovin ohuenlaisesti sekä elokuvassa että kirjassa, ja tarvitseeko edes mainita hänen kokemaansa surkeaa loppua. Seuraavassa osassa onkin sitten astetta suurempi ja nihkeämpi plot twist, joka niin ikään on jakanut Star Wars -faneja, mutta palataan siihen sitten.

Romaanin mielenkiintoisin anti on ehdottomasti Reyn ja Kylo Renin suhde. Siinä missä trilogian ensimmäisessä osassa he tajuavat toistensa voimat, tässä osassa he todella huomaavat, kuinka samanlaisia ovat. Olen nähnyt Star Wars -fanisivuilla lukuisia kuvia ja tekstinpätkiä, joissa spekuloidaan, mitä olisi tapahtunut jos Rey olisikin vastannut myöntävästi Kylon lukuisiin pyyntöihin ja aneluihin lähteä mukaansa. Joo, myönnetään, itsekin pelästyisin, jos pahis ojentaisi kätensä ja puhuisi galaksin hallitsemisesta yhdessä. Aika kunnianhimoiset suunnitelmat ja valtavat paineet. Miten olisi jollekin Ulkolaidan planeetalle vetäytyminen ja rauhallisen perhe-elämän valitseminen? Miksi aina täytyy hallita galaksia? Olen myös lukenut useita mielipiteitä siitä, miten Kylo on koko jatko-osatrilogian paras hahmo ja ainoa hyvä asia näissä jatko-osissa. Valon ja pimeyden väliin jäänyt, menetyksiä kärsinyt, yksinäinen ja traumatisoitunut lapsi, josta on kasvanut hyväksyntää kaipaava mies, joka antautuu välillä liikaakin tunteidensa vietäväksi, on kyllä mielenkiintoinen pahis. Ja vielä se, että hän bondaa hyvis-päähenkilön kanssa.

 

"Petin sinut, Ben", Luke sanoi. "Olen pahoillani."

"Niin varmasti olet", Kylo vastasi. "Vastarintaliike on kuollut. Sota on ohi. Ja kun tapan sinut, olen tappanut viimeisen jedin." – –

"Hämmästyttävää", Luke sanoi. "Jokainen juuri lausumasi sana meni väärin. Kapinaliitto syntyy tänään uudelleen. Sota on vasta alkanut. Enkä minä ole viimeinen jedi." (s. 348)

 

Loppukohtaus ja -taistelu käydään tällä kertaa mineraaliplaneetta Craitin suola-aavikoilla. Vastarintaliike vetäytyy Craitille, joka on ollut muinoin Kapinaliiton käytössä ja josta löytyy edelleen myrskysuoja, jota hyödyntää. Ensimmäinen ritarikunta hyökkää, ja viime hetkellä Luke ilmaantuu paikalle ja kohtaa heidät yksin, jotta Vastarinta pääsee pakenemaan. Harhautus toimii ja pahikset jäävät jälleen nuolemaan näppejään. Kylo on raivoissaan. Valtava Voimainponnistus (hehe) on liikaa Lukelle, joka menehtyy, mutta rauhallisin ja tyynin mielin. Vastarintaliike kokoaa rivejään käydäkseen vielä kerran Ensimmäistä ritarikuntaa vastaan. Ja nyt Reyllä on apunaan jedin taidot.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Jason Fryn Viimeiset jedit on kahdeksas osa nuorille suunnattu Star Wars -kirjasarjaa ja jatko-osatrilogian toinen osa. Se on täynnä toimintaa, avaruustaisteluita, tappioita ja menetyksiä, mutta myös hienoja oivalluksia Voimasta ja itse elämästä.

Annoin Goodreadsissa kolme tähteä.

Kuukausi sitten luin ensimmäisen Twisted Tales -kirjani Toinen tähti oikealla, joka perustuu Peter Panin tarinaan (tästä linkistä pääset lukemaan). Sen kirjoittanut Liz Braswell on kirjoittanut muitakin Twisted Tales -kirjoja, kuten Aladdiniin perustuvan nuortenromaanin Sydän taikamatolla. Sen alaotsikko kuuluu "Mitä jos Aladdin ei olisikaan löytänyt taikalamppua?" Sinänsä harhaanjohtava alaotsikko, että Aladdin kyllä löytää kirjassa taikalampun, mutta menettää sen. Twisted Tales -romaanien tarinat perustuvat klassisiin Disney-elokuviin ja ovat niin kutsuttuja "mitä jos" -versioita. Niitä on kirjoitettu yhteensä 12 ja suomennettu kahdeksan. Pidin valtavan paljon tuosta Peter Panista kirjoitetusta kieroutuneesta versiosta, ja koska myös Aladdin kuului lapsuuteni suosikkielokuviin, halusin tietenkin lukea myös sen.

Vahvat naiset -lukuhaasteessa (8.3.-11.10.2024) tämä täyttää ruudun "naisjohtaja".

Sydän taikamatolla / A Whole New World

Tammi

suom. 2019, Susanna Hirvikorpi

326 sivua

Mitä jos Aladdin olisikin menettänyt taikalampun heti saatuaan sen käsiinsä? Jos suurvisiiri Jafar olisikin vapauttanut Hengen ja kaapannut vallan tarunhohtoisessa Agrabassa?

Vaikka melkein kaikki muu on toisin kuin tutussa tarinassa, yksi pysyy. Aladdin ja prinsessa Jasmine tuntevat vetoa toisiinsa heti ensi silmäyksellä. Heidän maailmansa ovat kenties kaukana toisistaan, mutta kummallakin on jotain sellaista, mistä toinen unelmoi. Jafar joutuu turvautumaan pimeisiin voimiin, kun katurotta ja prinsessa yhdistävät voimansa ja valmistautuvat taisteluun vapauden ja oikeudenmukaisuuden puolesta. (takakansiteksti)

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

Agraban aavikkokaupungissa elää köyhä nainen poikansa Aladdinin kanssa. Vuosia myöhemmin Aladdinista on varttunut vahva ja itsenäinen nuorukainen, yksi Agraban slummien kasvateista, joita katurotiksikin kutsutaan. Hän varastaa elääkseen, mutta vain elääkseen, siinä missä muut katurotat himoitsevat rikkauksia. Aladdin tapaa torilla kauniin tytön, joka ei tunnu ymmärtävän kaupankäyntiä tai rahan arvoa, ja pelastaa tuon pulasta. Tyttö paljastuu prinsessa Jasmineksi, joka on elämäänsä tyytymättömänä paennut palatsista. Sekä Aladdin että Jasmine haaveilevat paremmasta elämästä. He rakastuvat toisiinsa oitis. Palatsissa katala suurvisiiri Jafar kuitenkin punoo juoniaan ja erottaa rakastavaiset toisistaan. Hän on nähnyt tulevaisuuden ja vallanhimossaan vangitsee Aladdinin, joka on ainoa, joka pystyy noutamaan hänelle salaperäisen taikalampun Ihmeiden Onkalosta. Valepukuinen Jafar houkuttelee Aladdinia paitsi rikkauksilla, myös Jasminen rakkaudella, ja Aladdin lähtee Ihmeiden Onkaloon, josta löytää kuin löytääkin taikalampun. Tähän asti tarina on tismalleen sama kuin Disneyn Aladdin-piirretyssä, mutta sitten lähdetään sivuraiteille. Piirretyssä Aladdin putoaa Ihmeiden Onkaloon lamppu mukanaan, mutta tällä kertaa hänen käy köpelösti. Hän antaa lampun Jafarille, joka vie sen mukanaan, ja Aladdin putoaa pimeyteen.

Aladdin katseli kauhuissaan, kuinka kivitiikerin suu heidän yläpuolellaan levisi vihoviimeisen kerran haukotukseen ja karjaisuun, napsahti kiinni ja vajosi hiekkaan.

Aladdin oli vankina satoja metrejä maanpinnan alapuolella. Ei ollut mitään pakotietä, ei aarretta... eikä lamppua. (s. 73)

Alku oli tuttua kauraa, mutta tarina muuttuu oikeasti jännittäväksi sen jälkeen kun Jafar saa lampun haltuunsa. Hän esittää lampun Hengelle kaksi toivetta: hän haluaa Agraban sulttaaniksi ja maailman mahtavimmaksi velhoksi (piirretyssä Jafar huutaa "maailman mahtavin noita", mikä on vähän hoopoa, sillä naiset ovat noitia ja miehet velhoja, mikä on kirjassa tarkkanäköisesti huomioitu). Henki toteuttaa vastahakoisesti uuden isäntänsä toiveet. Kolmas toive, Jasminen rakkaus, ei toteudu, sillä Henki kertoo, ettei pysty pakottamaan rakkautta. Rakkauden- ja hyväksynnänkaipuussaan Jafar taikoo Hengen avustuksella Agraban asukkaille loputtomasti kultaa ja leipää. Jasminen isän, edellisen sulttaanin, Jafar tyrkkää alas parvekkeelta. Vaikkei saakaan Jasminen rakkautta, hän aikoo silti pakottaa Jasminen kanssaan naimisiin. Samaan aikaan Aladdin onnistuu jotenkin ihmeen kaupalla kaivautumaan esiin hiekan alta täysin omin avuin ja palaa Agrabaan. Siellä hän menee tapaamaan muita katurottia, vanhoja ystäviään Morgianaa ja Dubania, ja puikahtaa palatsiin pelastamaan Jasminea. Kaksikko onnistuu pakenemaan ja Jasmine värvää katurotista itselleen armeijan, vastarintaliikkeen, Jafaria vastaan. Jafar on pelottava vastustaja, sillä hän onnistuu vanhojen mystisten kirjojen avulla kiertämään taikalait ja nostattamaan kuolleet haudoistaan. Yhdessä elävistä kuolleista, ghouleista, koostuvan armeijansa kanssa Jafar hallitsee pelolla Agraban kansaa.

Yksityiskohdilla täytetty ja mielikuvituksella maustettu tarina vie mennessään, kunhan alkuun päästään. Hengen taustatarina on aika surullinen. Hän on lajinsa, jinnien, viimeinen ja ollut joskus naimisissa, mutta menettänyt vaimonsa. Henki on ihan paras hahmo Aladdinissa, joten petyin, kun hän esiintyy kirjassa niin pienessä roolissa. Aladdin on urhoollinen, Jasmine rohkea ja rämäpäinen, kuten elokuvassakin. Jafar puolestaan tuntui ristiriitaiselta hahmolta. Häntä nimitetään muun muassa hulluksi, sairaaksi ja hirviöksi, millä korostetaan hänen pahuuttaan. Tässä versiossa Jafarilla ei ole lemmikkipapukaijaansa Jagoa, sillä hän on uhrannut sen tehdäkseen monimutkaisen veritaian ja ennustaakseen tulevaisuuden. Lisäksi hän saksii lentävän maton ja käyttää sitä pystyäkseen lentämään ja lennättääkseen ghoul-vartijoitaan. Nämä asiat olivat kieroutuneinta, mitä Jafar romaanissa tekee, mutta muuten hän käyttäytyy kuin keskivertopahis. No okei, hän polttomerkitsee ihmisiä ja hallitsee pelolla, mutta kuten Jasminekin toteaa, pohjimmiltaan hän kaipaa vain ihmisten hyväksyntää. Jafarin taustasta kerrotaan sen verran, että hänet on myyty aivan pienenä orjaksi eikä hänen äitinsä rakastanut häntä. Jafarilla on aluksi ihan hyvät aikeet, tahtoohan hän tarjota kultaa ja leipää köyhille ja saada ihailua osakseen. En oikein missään vaiheessa osannut päättää, miten suhtautua häneen. Jos tätä kirjaa vertaa Peter Panista kertovaan Twisted Tales -tarinaan, siinä pidin siitä, että kapteeni Koukun näkökulmasta kerrotaan useampikin luku. Jafarin ääni jää romaanissa harmillisesti pimentoon. Olisin tahtonut päästä hänen päänsä sisään ja kuulla lisää siitä, mitä hän mistäkin tapahtumasta ajattelee. Ehkä hänen motiivinsa ja tunteensa olisivat paljastaneet lukijalle, ettei hän todellisuudessa ole niin "sairas" mitä väitetään.

Enää hän [Jasmine] ei pillittäisi sängyllä.

Olihan hän prinsessa. Hänen piti alkaa käyttäytyä sen mukaisesti. Enää hän ei saanut valittaa siitä, kuinka hänet oli vangittu ja kuinka hänet luovutettiin mieheltä toiselle. Hänen täytyi alkaa toimia.

Hänen oli aika ryhtyä sankariksi. (s. 115)

Miljöö on uskottavasti rakennettu ja lukuisat sivuhenkilöt ovat toimivia. Jasminen ryhtyminen rosvokuningattareksi ja katurottien johtajaksi kapinassa sulttaani Jafaria vastaan oli kutkuttavaa luettavaa. Romaanin lopussa on paljon hyvää, mutta myös jonkin verran huonoa. Jasmine antautuu vartijoille hämätäkseen Jafaria, kun katurotat punovat juonen, jossa hyökkäys palatsiin toimii hämäyksenä sillä välin kun Aladdin joukkoineen livahtaa palatsiin varastamaan lampun ja Al Azifin, kirjan jota Jafar käyttää mustan magian harjoittamiseen. En ihan ymmärtänyt, miksi Jasmine näkee tarpeelliseksi oman hämäyksensä, varsinkin kun hyökkäys toimii varsinaisena hämäyksenä. Lopputaistelussa Jafar kiduttaa Henkeä ja on vanginnut Aladdinin ystävän Dubanin isän sekä veljentyttären ja -pojan tiimalasin sisään. Jasmine saa käsiinsä Jafarin käärmesauvan ja melkein tuhoaa hänet raivon vallassa, mutta Aladdin puhuu rakastettunsa ympäri. Jafar anoo armoa ja pyytää karkotusta tai mitä tahansa muuta kuin kuolemaa. Yllättäen Duban astuu esiin ja surmaa Jafarin pahalla muinaisella kirjalla. Ennen kuolemaansa Jafar esittää vielä viimeisen toiveensa Hengelle: hän toivoo, että kaikki taikuus kuolee hänen mukanaan. Sitten Jafar heittää henkensä ja Henki muuttuu normaaliksi ihmiseksi.

Loppu oli kyllä jännittävä, mutta minusta monin tavoin epätyydyttävä. Jäin pohtimaan monia asioita sekä lopussa että tarinassa itsessään. Koska säälin Jafaria ja pidin häntä ristiriitaisena hahmona, en olisi suonut hänelle niin kurjaa kohtaloa. Hänen kuolemansa tuntui turhalta. Edes Peter Panin Twisted Tales -tarinassa kapteeni Koukku ei kuole, vaikka on vähintään yhtä paha ja julma kuin Jafar. Jäin miettimään myös sitä seikkaa, että Jafar onnistuu kiertämään taikalait ja nostattamaan kuolleet henkiin (ja suunnittelee päälle vielä maailmanvalloitusta, mikä on ehkä kliseistä suurin, kun puhutaan pahiksista), mutta hän ei saa pakotettua Jasminea rakastumaan itseensä. Mikä mahtaa saada hänet priorisoimaan kuolleiden armeijan perustamiseen? Hän voisi varmasti yhtä helposti löytää pahan muinaisen rakkausloitsun ja saada sen mitä on aina halunnut: jonkun, joka rakastaa. Aivan kirjan loppu jäi myös häiritsemään. Jafarin viimeinen toive, taikuuden kuolema, tuntui jotenkin hyvin epä-Jafarimaiselta. En usko, että hän oikeasti toimisi niin. Ja jos Jafar kerta on niin paha ja "sairas", eikö sairaampi twisti olisi toivoa esimerkiksi Agraban pyyhkiytymistä maailmankartalta (jos Jafar ei saa hallita sitä niin ei kukaan), Jasminen kuolemaa (koska Jafar ei koskaan voi saada prinsessan rakkautta) tai Aladdinin kuolemaa (kostoksi Jasminelle)? Koin erityisen epätyydyttäväksi loppuratkaisuksi sen, että Henki muuttuu ihmiseksi. Ei enää hauskaa hulluttelua taioilla.

Kokonaisuudessaan viihdyttävä kirja, vaikka kaikkiin juonikuvioihin en ollutkaan ihan tyytyväinen. Välistä tuntui kuin olisin lukenut fanifiktiota tai kirjallista versiota Disneyn Aladdin-animaatiosarjasta, jota näytettiin 2000-luvun alussa televisiosta. Olin ihan hulluna siihen. Sarjoja oli jopa kaksi, toinen kertoi Aladdinista ja toinen keskittyi Jasmineen. Tämän kirjan tarina olisi hyvin voinut olla yhden jakson aiheena.

Lopuksi: suosittelenko?

Sydän taikamatolla on osa Disneyn Twisted Tales -romaanisarjaa nuorille. Se kertoo vaihtoehtoisen tarinan Aladdinista. Viihdyin, joitain kohtia jopa ahmin, ja vaikka koin jotkin osat epätyydyttäviksi, pidin tästä silti. Suosittelen Aladdin-faneille, varsinkin Disney-piirretyn nähneille. Tämä pohjaa hyvin vahvasti siihen.

Annoin Goodreadsissa kolme tähteä.

Lukulistani on niin pitkä etten edes muista, mistä olen kaikki ne kirjavinkit saanut. Esimerkiksi Heidi Köngäksen psykologinen romaani Dora, Dora on roikkunut siellä jo kohta kolme vuotta. Mistä sen alun perin bongasin, ei mitään muistikuvaa. Sen tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaiseen Lappiin, joten miljöö on ainakin kiinnostava. Siinä mielessä se olisi sopinut paremmin loppuvuoden pimeiden kuukausien lukemistoksi, että tähän synkkään ja lumiseen miljööseen olisi ollut helpompi uppoutua, mutta onneksi asiaa helpotti Etelä-Suomeen iskenyt muutaman päivän takatalvi. Nyt lunta ei toivon mukaan enää tule, ainakaan niin paljoa kuin muutama päivä sitten, vaan kevät voi vihdoin saapua.

Vuoden 2024 Helmet-lukuhaasteessa tämä tulee kohtaan 19. Suomi mainittu (Kirjassa on mainittu Suomi). Luonto sivuilla -lukuhaasteeseen (1.10.2023 - 30.4.2024) se tulee ruutuun "tunturi" ja Vahvat naiset -lukuhaasteeseen (8.3.-11.10.2024) ruutuun "naiskirjailija".

 

Dora, Dora

Otava

2012

333 sivua

 

Kolmannen valtakunnan varusteluministeri Albert Speer matkustaa seurueineen Suomen Lappiin jouluna 1943. Hän haluaa Jäämeren rannalle, pimeimpään kaamokseen, sillä yhteys Führeriin on poikki.

Speer tietää, että Saksa on häviämässä sodan. Silti hän on valmis tekemään mitä tahansa, ”jotta se mies voittaisi”. Speerin seurueessa matkustavat myös hänen sihteerinsä Annemarie Kempf ja viihdytysjoukkojen taikuri Ewald Himmelblau. Moitteettomat ihmissuhteet joutuvat koetukselle vankileirien ympäröimässä jäätävässä todellisuudessa. Rovaniemeltä seurueeseen liittyy nuori yhteysupseeri ja tulkki Eero Kallankari. Vaikka Eero häikäistyy Annemarien olemuksesta, hän aistii heti jännitteet, jotka vievät vääjäämättä kohti räjähdystä. (esittelyteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Speer ei ole se, miltä hän näyttää. Ulkonäkö valehtelee. Hän on liian komea, jotta ihmiset kestäisivät sen, että hän on paha. Hän on jollain lailla sisältä vaurioitunut, muuttunut ytimeltään mädäksi. (s. 315)

 

On joulukuu vuonna 1943. Saksalainen varusteluministeri Albert Speer on matkustanut Suomen Lappiin, Jäämeren rannalle, Saksan pohjoisimpaan varuskuntaan, tarkistamaan sen olot ja vierailemaan nikkelikaivoksessa. Suomi ja natsi-Saksa ovat liitossa keskenään toisen maailmansodan riehuessa ympärillä. Ministerin seurueeseen kuuluu Speerin sihteeri Annemarie, suomalainen tulkki ja saksalaisten yhteysupseerina toiminut Eero Kallankari, mukaan pakotettu saksalainen taikuri Himmelblau, viulunsoittaja sekä erilaisia hännystelijöitä. Saksalaiset tapaavat tulkin Rovaniemellä hotelli Pohjanhovissa, josta matka jatkuu pohjoisemmaksi kohti Jäämerta.

Romaanissa on useita eri näkökulmia. Ääneen pääsevät minäkertojina Speer, Annemarie, tulkki ja taikuri. Jokaisen tuntoja ja ajatuksia sodasta ja tästä erikoisesta matkasta kuvataan erittäin tarkasti. Näkökulmien vaihtelu oli ihan virkistävää, joskin huomasin melko paljon toisteisuutta kerronnassa. Tiivistämisen varaa oli mielestäni useissa kohdissa. Mielenkiintoisin näkökulma oli tietenkin Speerillä, joka on myös teoksen päähenkilö. Hän on aloittanut arkkitehtina ja tehnyt vaikutuksen Hitleriin. Speer on hyvin korkea-arvoinen natsi ja Hitlerin suosiossa. Teoksen suola onkin Speerin ja Hitlerin varsin erikoisen suhteen kuvaaminen. Suhteen erikoislaatuisuus ja syvyys paljastuu vähä vähältä, Speerin muistellessa kohtaamisiaan Führerin kanssa ja kuvatessa tuon oikkuja. Minulle tuli lukijana monta kertaa sellainen tunne, että urkin jotain hyvin yksityistä ja kahdenkeskistä, mitä ei ollut tarkoitettu minun silmilleni. Speer kuvataan homoseksuaalina, joka himoitsee Hitleriä. Useaan otteeseen Speer antaa ymmärtää, että alistaa Hitleriä ja Hitler rakastaa sitä. Fyysisessä kontaktissa he eivät Speerin mukaan ole koskaan olleet, mutta puhuvat toisilleen tuhmia ja lietsovat toisiaan kiihkoon verbaalisesti. Hän puhuu muun muassa siitä, miten tietäisi Hitlerin nauttivan saappaanpohjiensa nuolemisesta, mikä lienee kuitenkin vain kielikuva. Olen historiankirjani lukenut ja dokumentteja katsonut, joten luulen, että Köngäs ottaa paljon taiteellisia vapauksia kuvatessaan Hitleriä ihmisenä. En uskonut esimerkiksi siihen väitteeseen, ettei hän todella olisi ollut kiinnostunut yhdestäkään naisesta.

 

Pian on taas lähdettävä liikkeelle. Makaan sängyllä silmät auki ja tunnen kuinka sisäinen spiraali kiertyy aina vain syvemmälle ja syvemmälle, miten se kapenee ja kapenee, miten vajoan maan sisään, vuoren sisään, halkeamaan, josta kuuluu vain yksi nimi: Dora, Dora.

Joulukuun kymmenentenä, tasan neljätoista päivää sitten kävin Mittelbau Dorassa. Tajusin heti, ettei minun olisi pitänyt mennä sinne, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. (s. 138)

 

Kirjan nimi tulee Mittelbau Dorasta, rakettitehtaasta syvällä vuoren uumenissa, jossa natsit työstävät Hitlerin viimeistä oljenkortta sodan kulun kääntämiseksi: V2-rakettia. Speerille on tullut Dorasta pakkomielle, vaikka hän onkin traumatisoitunut nähtyään, millaisissa olosuhteissa hänen sinne määräämänsä muualta kuljetetut sotavangit työskentelevät.

Tärkeään osaan nousee myös tulkin ja Annemarien suhde. En aistinnut heidän välillään sen suurempia kipinöitä, mutta he päätyvät pari kertaa sänkyyn. Jälkimmäisellä kerralla Speer saa Annemarien kiinni itse teosta. Rangaistakseen tulkkia Speer raiskaa hänet vessassa tapahtuman jälkeen (tämä kohta oli yllättävä ja kauhea). Järkyttynyt tulkki lähtee pakoon, mutta joutuu auto-onnettomuuteen ja kuolee. Speer sen tietenkin järjesti kostoksi, kuinkas muutenkaan. Järkyttynyt Annemarie tajuaa tulkin todelliset tunteet eikä yllättäen saa miestä enää mielestään.

Jokaisella romaanin henkilöhahmolla on omat kipukohtansa. Heitä kaikkia tosin yhdistää yksi asia: toive sodan päättymisestä. Speer on joutunut riitoihin Hitlerin kanssa ja toivoo sodan loppuvan, jotta voisi korjata välit ja keskittyä taas natsi-Saksan suurvaltakunnan rakentamiseen. Annemarien mies on määrätty rintamalle ja hän toivoo sodan loppuvan, jotta voisi alkaa elää omaa elämäänsä miehensä kanssa sen sijaan, että jatkaa kuin tähänkin asti, omistaen kaiken aikansa ja huomionsa esimiehelleen Speerille. Tulkki toivoo sodan loppuvan, koska on vielä nuori ja elämännälkäinen mies. Taikuri toivoo sodan loppuvan, koska haluaa tehdä rauhassa työtään ja palata rakkaan vaimonsa luokse.

Kirja ehtii päättyä ennen kuin Saksa häviää sodan. Lopussa Speer sairastuu vietettyään yön ulkona ja hänelle nousee korkea kuume. Häntä lähdetään kuljettamaan takaisin Saksaan. Lukemisen jälkeen kävin lukaisemassa Speeristä Wikipediasta ensinnäkin vakuuttuakseni siitä, että hän oli todellinen henkilö. Wikipedian mukaan hän oli. Köngäs lienee ottanut paljon taiteellisia vapauksia kuvatessaan tätä oikeasti elänyttä miestä, mutta koska en ole kiinnostunut historiallisista faktoista vaan nautin fiktion lukemisesta lukemisen vuoksi, en jaksa selvittää tai kiinnostua siitä, mikä osa tästä romaanista on totta ja mikä keksittyä.

Loppuun vielä pakko kehua Köngäksen kerrontaa, joka on täynnä kielellä leikittelyä ja hienoa kuvallisuutta. Pidin myös miljööstä. En ole koskaan käynyt Lapissa, mutta lappilaisten hotellien, ruokien ja kulttuurin kuvaaminen sai minut kiinnostumaan.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Dora, Dora on aika erikoinen psykologinen romaani, joka kertoo oikeasti eläneestä saksalaisesta varusteluministeri Albert Speeristä. Speer oli Hitlerin suosiossa, ja Köngäs maalaa romaanissaan heidän suhteensa erittäin paksuin ja tummin siveltimenvedoin. Tämä kirja on täynnä ihmisyyden pohdintaa, mutkikkaita ihmissuhteita ja toisaalta Lapin kauniin luonnon ja turismin kuvausta. Erikoinen lukukokemus tosiaankin. Tämä oli ensimmäinen Köngäkseni, joten en osaa verrata muihin hänen kirjoihinsa.

Annoin Goodreadsissa kaksi tähteä.

Olen edennyt Star Wars -nuortenkirjojen luvussa jatko-osatrilogiaan, jonka aloittaa Alan Dean Fosterin kirjoittama Star Wars: Episodi VII - Voima herää. Se perustuu samannimiseen vuoden 2015 elokuvaan. Edustan vähemmistöä mielipiteineni, sillä pidän kovasti jatko-osatrilogiasta, vaikka moni inhoaa sitä ja jättää sen jopa laskuista elokuvista puhuttaessa. Suurin syy, miksi pidän siitä, ovat sen hyvin kirjoitetut henkilöhahmot, joista useimmat vetoavat minuun tavalla tai toisella. Tarvitseeko edes mainita naispäähenkilö Reytä ja kuumis-pahis Kylo Reniä? Jos totta puhutaan, olisin elokuvat katsottuani tahtonut hypätä suoraan tähän uuden trilogian ensimmäiseen kirjaan, mutta maltoin mieleni ja luin ne järjestyksessä. Siksi tämän pariin syventyminen oli erityisen mieluista. Onneksi jäljellä on kaksi kirjaa, joten ihan vielä ei tarvitse hyvästellä Reytä ja kumppaneita.

Vuoden 2024 Helmet-lukuhaasteessa tämä täyttää kohdan 27. Kirja kertoo jälleenrakentamisesta. Vahvat naiset -lukuhaasteeseen (8.3.-11.10.2024) puolestaan ruksataan ruutu "voima" (tietenkin).

Star Wars: Episodi VII - Voima herää /
Star Wars: Episode VII - The Force Awakens

Tammi

suom. 2022

292 sivua

suomentanut Jukka Heiskanen

Darth Vader ja Imperiumi on kukistettu ja Uusi tasavalta vaalinut rauhaa jo vuosikymmeniä. Pimeys ei kuitenkaan koskaan nuku, vaan etsii alati uusia keinoja levittää lonkeronsa kaikkialle. Riittääkö usko hyvään pelastamaan galaksin, kun vihollinen vaikuttaa ylivoimaiselta? Sitä joutuvat miettimään sekä tutut sankarit Leia Organa, Han Solo, Chewbacca ja Luke Skywalker että taisteluun liittyvät uudet kiehtovat tuttavuudet, kuten Rey, Finn, BB-8, Poe Dameron ja Kylo Ren. (osa takakansitekstistä)

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

Uuden tasavallan aika on koittanut. Darth Vaderin ja Imperiumin kukistumisesta on kulunut jo useita kymmeniä vuosia. Imperiumin tuhkasta on kuitenkin noussut uusi uhka, Ensimmäinen ritarikunta, joka haluaa tuhota Luke Skywalkerin, viimeisen jedin, sekä murskata haavoittuvassa jälleenrakennusvaiheessa olevan Uuden tasavallan. Luke on kadonnut ja häntä etsii kuumeisesti Tasavallan tukema kenraali Leia Organa, hänen sisarensa, joka johtaa Vastarintaliikettä ja uskoo, että Luken löytäminen on avain rauhan palauttamiseksi galaksiin. Ennen katoamistaan Luke koulutti uutta jediritareiden sukupolvea, mutta kun yksi oppilaista kääntyi häntä vastaan, hän syytti itseään ja lähti. Kukaan ei tiedä, minne. Leia lähettää ansioituneen pilotin Poe Dameronin suorittamaan salaista tehtävää Jakku-planeetalle mukanaan BB-8-droidi. Planeetalta pitäisi löytyä kartta, joka paljastaa Luken olinpaikan ja johdattaa Leian veljensä luo. Pahaksi onneksi myös Ensimmäinen ritarikunta on kartan jäljillä. Ennen kiinnijäämistään Poe asentaa kartan BB-8:aan. Droidi törmää Jakkun aavikolla yksinäiseen parikymppiseen romunkerääjään Reyhin, joka ottaa sen siipiensä suojaan ja tempautuu mukaan seikkailuun.

Tähtituhoaja Finalizerilla, Ensimmäisen ritarikunnan aluksessa, Poe pääsee pakenemaan, kun eräs iskusotilaista, FN-2187 nimeltään, auttaa hänet pakoon ja kääntää selkänsä ritarikunnalle. Yhdessä he pakenevat TIE-hävittäjällä, mutta joutuvat eroon toisistaan Jakkulle palattuaan. Iskusotilas, jonka Poe ristii Finniksi, törmää Reyhin ja valehtelee tuolle olevansa Vastarintaliikkeen jäsen. He varastavat Niiman kaupungista aluksen, joka sattuu olemaan Millennium Falcon, ja törmäävät tietenkin avaruudessa sen oikeisiin omistajiin Han Soloon ja wookiee Chewbaccaan. Samaan aikaan yksinvaltias Snoke ja hänen oppilaansa Kylo Ren etsivät droidia ja karttaa. Ritarikunnan ja ystävysten tiet kohtaavat Takodana-planeetalla, josta Han Solo etsii apua vanhalta ystävältään, salakuljettaja Maz Kanatalta. Mazin linnan kellarista Rey löytää Lukelle ja sitä ennen Darth Vaderille kuuluneen valomiekan, joka vetää häntä puoleensa. Ensimmäinen ritarikunta tuhoaa pelottavan voimakkaalla aseellaan koko Hosnian aurinkokunnan ja Tasavallan pääkaupungin sen mukana ja hyökkää sitten Takodanalle. Kylo Ren yhyttää Reyn metsässä ja vie hänet mukanaan, sillä Rey on nähnyt droidiin piilotetun kartan.

Han Solo, Chewbacca ja Finn liittyvät Vastarintaliikkeen riveihin Vastarinnan tukikohdassa D'Qar-planeetalla. Han ja Leia kohtaavat toisensa vuosien erossaolon jälkeen. He erkaantuivat menetettyään poikansa pimeälle puolelle, mutta ovat salaa kaivanneet toisiaan. Finn paljastaa sisäpiirin tietoja ritarikunnasta ja heidän voimakkaasta hyperavaruusaseestaan sekä sen sijainnista. Vastarintaliike päättää yrittää tuhota aseen, ja Finn puolestaan haluaa pelastaa uuden ystävänsä Reyn.

"Missä taistelussa?" Rey kysyi.

"Siinä ainoassa, jolla on merkitystä: taistelussa pimeää puolta vastaan. Olen aikojen saatossa nähnyt pahuuden ottavan monia muotoja. Sithit. Imperiumi. Nykyisin sitä edustaa Ensimmäinen ritarikunta. Heidän varjonsa lankeaa galaksin ylle. Meidän on kohdattava heidät. Taisteltava heitä vastaan. Meidän kaikkien." (s. 183)

Niin kutsutun Skywalker-saagan kirjat ovat olleet vaihtelevia lukukokemuksia. Tähänastinen suosikkini on neljäs osa, Tähtien sota, ja nyt Voima herää pomppasi toiseksi suosikikseni, ellei jopa jaetulle ykkössijalle. Se on elokuvaversiolleen uskollinen mielenkiintoisine ja samaistuttavine henkilöhahmoineen ja jännittävine käänteineen. Alan Dean Foster ei kuvaile turhia wookiee-örähdyksiä tai kerro valomiekkojen ominaisuuksista jaarittelevan pitkäveteisesti, vaan pitää kerronnan simppelinä ja silti täyteläisenä. Hänen tapansa kirjoittaa on nautittava. Itse tarinakin on aika mahtava. Ensimmäinen ritarikunta, uusi pelottava uhka. Pahisten riveistä lähtevä ja takkia kääntävä iskusotilas, joka liittyy hyvisten puolelle. Uusi naispuolinen päähenkilö, joka on Anakinin ja Luken tavoin kotoisin mitättömistä oloista, mutta yllättää kaikki rohkeudellaan. Ja uusi pelottava, monisyinen pahis. Kylo Ren on suosikkini kaikista Star Wars -universumin hahmoista. Hän on kuuma, salaperäinen, vakuuttava ja samalla vähän ressukka. Häntä kuvataan erittäin osuvasti, kun Rey näkee hänen kasvonsa ensimmäistä kertaa: "Miehen kapeissa kasvoissa ei oikeastaan ollut mitään erikoista. Ne olivat merkein herkät. Intensiivistä katsetta lukuun ottamatta Ren näytti tavalliselta ihmiseltä - - Mutta hänen katseensa, ja se, mitä katseen takana väreili..."  Huhhuh! Kutsukaa palokunta! Tuli on irti!! Luin muuten viime syksynä Kylo Renistä kertovan oivallisen sarjakuvan, joten suositus myös sille (arvioni siitä löytyy täältä).

"– – Alkuperälläsi on suuri merkitys. Sillä, mistä sinut on tehty. Pimeällä puolella – ja valolla. Paraskaan kuvanveistäjä ei pysty luomaan mestariteosta, jos materiaali on kelvotonta. Hänen täytyy saada jotakin puhdasta, jotakin vahvaa, jotakin murtumatonta, mitä työstää. Ja minulla on – sinut. – – Keisarikunta ei sortunut huonon strategian tai ylimielisyden takia. Ja sinä tiedät kyllä, mikä oli sen tuhoutumisen juurisyy."

Ren nyökkäsi kerran. "Tunteiden valtaan antautuminen."

"Aivan. Niin yksinkertainen asia. Niin typerä arviointivirhe. Muuten esimerkillisen mielen hetkellinen hairahdus. Jos lordi Vader ei olisi antanut periksi tunteille ratkaisevalla hetkellä – jos isä olisi tappanut pojan – Imperiumi olisi voittanut, eikä Skywalkerin paluu uhkaisi meitä nytkään. – – Elementit järjestyvät uudelleen, Kylo Ren. Sinä jäät yksin myrskyn riepoteltavaksi. Et ole sidoksissa vain Vaderiin, vaan itse Skywalkeriin." (s. 159-160)

Ehkä minusta tosiaan on kasvamassa jonkinasteinen scifinörtti, kerta olen nyt näin innoissani Star Warsista. Tässäkin kirjassa kuvatut avaruustaistelut olivat minusta hurjan mielenkiintoisia. En keksi tästä mitään pahaa sanottavaa. Loppu jää kesken, joten seuraava kirja jatkaa heti siitä, mihin tämä osa jää. Han Solo, Chewbacca ja Finn lentävät Tähdentappajatukikohtaan, Ensimmäisen ritarikunnan päämajaan, sammuttamaan planeetan suojakilvet, jotta Vastarinnan urheat lentäjät pääsevät tuhoamaan ritarikunnan aseen. Eeppinen lopputaistelu päättyy siihen, että Rey onnistuu haavoittamaan Kylo Reniä valomiekkataistelussa ja planeetta tuhoutuu. JÄTTISPOILERI: Han Solon kuolema tuli leffassa yllätyksenä ja tuntui myös lukiessa pahalta. Elokuvassa ei tosin samalla tavalla pääse hahmojen pään sisälle, joten oli samaan aikaan musertavaa ja kiinnostavaa lukea, mitä käy Han Solon ja hänen poikansa Kylo Renin mielessä sillä hetkellä, kun Ren lävistää isänsä valomiekalla.

Vau. Tämä teki vaikutuksen. Seuraavan osan lukemista odotellessa!

Lopuksi: suosittelenko?

Alan Dean Fosterin Voima herää on seitsemäs osa nuorille suunnattua Star Wars -kirjasarjaa ja aloitus jatko-osatrilogialle. Se on niin hyvä! Yhtä hyvä kuin leffa. Ja vaikka olen tässä asiassa vähemmistössä, seison sanojeni takana. Ahmittavan hyvää scifikirjallisuutta! Kuolemantähden kokoinen suositus! Edeltävät kuusi osaa kannattaa toki lukea, sillä nekin ovat hyviä, mutta voi tästä ihan hyvin myös aloittaa matkansa Star Wars -maailmassa. Kyseessä kun on ihan oma tarinansa.

Annoin Goodreadsissa täydet viisi tähteä.

Jostain syystä päädyn usein aloittamaan uuden kirjailijan tuotannon väärästä päästä. Niin kävi myös australialaisen Charlotte McConaghyn kanssa. Luin hänen toisen suomennetun romaaninsa Täällä oli susia vuosi sitten keväällä (linkki postaukseen), ja nyt luin hänen ensimmäisen suomennetun ja aikuisille suunnatun romaaninsa Viimeinen muuttolintu. Pidin tuosta susista kertovasta kirjasta kovasti, joten minulla oli tällekin teokselle kovat odotukset. Sekin kertoo jo jotain, että Helmet-kirjastoissa tälle on edelleen jonkin verran varausjonoa, vaikkei tämä enää ole kovin tuore kirja.

Vuoden 2024 Helmet-lukuhaasteeseen se tulee haastekohtaan 11. Kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli). Luonto sivuilla -lukuhaasteeseen (1.10.2023 - 30.4.2024) sijoitan sen ruutuun "linnut" ja Vahvat naiset -lukuhaasteeseen (8.3.-11.10.2024) ruutuun "trauma".

Viimeinen muuttolintu / Migrations

WSOY

suom. 2021

344 sivua

suomentanut Sari Karhulahti

Franny Stone on päättänyt nähdä lapintiirojen muuttovaelluksen. Hän puhuu itsensä mukaan kalastusaluksen kyytiin seuratakseen maailman viimeistä tiiraparvea Grönlannista Antarktikselle. Matkan edetessä kohti rannattomia vesiä Franny joutuu kohtaamaan oman historiansa, väkivallan ja rakkauden arvet. Sen, miksi hänen täytyy vaeltaa – mitä kohti ja mistä pois. (osa takakansitekstistä)

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

Viimeinen muuttolintu kertoo maailmasta, jossa ilmastonmuutos on vaikuttanut luontoon enemmän kuin meidän maailmassamme. Maapallon lämpötila on noussut ja suurin osa eläimistä on kuollut sukupuuttoon, muun muassa jääkarhut ja leijonat. Minäkertoja-päähenkilö on ornitologia teeskentelevä irlantilainen Franny Stone, joka rengastaa Grönlannissa kolme lapintiiraa. Hän tahtoo seurata lapintiiroja, joilla on maailman pisin migraatio ja jotka ovat sen vuoksi vielä hengissä, kun ne lentävät talvehtimaan etelään. Franny tarvitsee kyydin, joten hän hankkiutuu Saghani-kalastusalukselle vetoamalla sen kapteeniin, joka ei ole pitkään aikaan saanut kunnon kalasaalista. Franny lupaa johdattaa miehistön lintujen ja sen myötä kalojen luokse. Aluksen kapteeni on Ennis-niminen mies, jolla on luurankoja kaapissaan ja joka jahtaa epätoivoisena viimeistä kunnollista saalistaan maailmassa, jonka meret ovat lähes tyhjentyneet kaloista. Aluksen miehistö on hyvin värikäs. Se koostuu omituisesta kokki Basilista, homoseksuaaleista Daeshimista ja Malachaista, vanhasta hyväntahtoisesta Samuelista, erakkomaisesta Anikista sekä aluksen ainoasta naisesta Léasta. Porukka vieroksuu aluksi Frannya, mutta tottuu häneen nopeasti ja alkaa pitää häntä yhtenä heistä.

Kalastusaluksen kyydissä matkataan ensin Pohjois-Atlantille, sitten Kanadaan, jossa Franny tappaa miehen itsepuolustuksena ja josta miehistö joutuu pakenemaan kiireen vilkkaa. Ammattikalastus kielletään, joten he eivät saisi enää lähteä merelle, mutta lähtevät kuitenkin, jottei Franny jäisi kiinni poliiseille. Franny paljastaa kaikkea muuta kuin puhtoisen taustansa. Hän ei ole oikea ornitologi, vaikka on uskotellut toisille niin, vaan ehdonalaisessa oleva vanki, joka on istunut kiven sisällä syytettynä kahden ihmisten taposta. Franny ei olisi saanut poistua Irlannista, joten paluu sinne tarkoittaisi ongelmia. Pakomatka tyssää, kun alus pettää. Vain Franny ja Ennis pääsevät pakenemaan, sillä he varastavat veneen ja lähtevät lopulta kahdestaan lintujen perään, koska kummallakaan ei ole mitään menetettävää. Ennis on luopunut toivosta sen suhteen, että hänen perheensä ottaisi hänet takaisin, ja Franny on vastuussa oman miehensä Niallin kuolemasta ja tahtoo itsekin kuolla sen jälkeen kun on ripotellut Niallin tuhkat lapintiirojen talvehtimispaikkaan.

 

Tämän retken jälkeen ei kuitenkaan tule enää uusia, tämän retken jälkeen en enää tutki meriä. Ja ehkä siksi rauha täyttää minut. Elämäni on ollut muuttomatka, jolla ei ole ollut päämäärää ja joka on siis ollut mieltä vailla. Olen lähtenyt liikkeelle yhä uudelleen ilman syytä, vain liikkumisen takia, ja sydämeni on särkynyt siksi lukemattomia kertoja. On helpottavaa, että minulla on vihdoinkin tavoite. (s. 130)

 

Kerronta liikkuu useassa aikatasossa. On nykyhetki sekä runsaasti takaumia, jotka sijoittuvat eri vuosiin menneisyydessä. Takaumissa palataan muun muassa Frannyn lapsuuteen, vankila-aikoihin sekä elämään Galwayssa, jossa hän tapasi miehensä Niallin ollessaan siivoojana yliopistolla, jossa Niall opetti. Useat aikatasot kokoavat tarinaa pala palalta, joten esimerkiksi Frannyn menneisyys selviää lukijalle pikkuhiljaa. Franny on päähenkilönä erikoinen. Hän on levoton sielu ja luontainen kulkija, joka ei malta pysyä pitkään samassa paikassa, vaan lähtee aina vaeltelemaan. Ensin lukijalle uskotellaan, että Frannyn äiti hylkäsi hänet lapsena, mutta sitten selviää, että äiti tekikin itsemurhan. Isäänsä Franny ei tuntenut, sillä tuo joutui murhasta vankilaan Frannyn ollessa pieni. Franny on hyvin traumatisoitunut nuori nainen, sillä hän on kokenut niin valtavasti kaikkea kamalaa elämänsä aikana. Niall on hänen suuri rakkautensa, ja vaikka suhde alkaa hetken huumasta, se osoittautuu elämää suuremmaksi. Sitten Franny menettää Niallin. Franny rakastaa merta ja hänellä on erityinen suhde lintuihin. Myös Niall on aina rakastanut luontoa ja lintuja, ja koska hän pyytää testamentissaan mitä pyytää, Franny lähtee seuraamaan lapintiiroja miehensä tuhkat mukanaan. Taakkana painaa myös menetetty lapsi.

Täällä oli susia -kirjasta kirjoitin, että lukeminen oli henkisesti raskasta henkilöhahmojen traumojen vuoksi. Sama juttu tämän kirjan kohdalla. Yleensä en hevillä hätkähdä edes rankkoja aiheita, mutta jokin McConaghyn tavassa rakentaa henkilöhahmonsa niin traumatisoituneiksi ja surullisiksi painaa lukiessa harteilla. Järkytyin jo aivan romaanin alussa sitä, että Franny päättää tehdä itsemurhan linnut saavutettuaan. Läpi kirjan kulkee mukana melankolinen fiilis, varsinkin kun mieleen muistuu aina ajoittain se, mitä varten Franny matkaa tekee. Sitten päälle ryöpsäytetään vielä muita traumoja: äidin itsemurha, hankala isoäiti ja oman lapsen menetys. Ei todellakaan mitään kevyttä luettavaa. Eksoottisesta miljööstä pidin erityisen paljon, kuten McConaghyn toisessakin romaanissa. Kalastusalus ja meri tapahtumapaikkana kiehtoivat. Mitä tulee dystooppiseen maailmaan, se lisäsi osaltaan ahdistusta, jota tunsin päähenkilön kompleksisuuden vuoksi.

 

Minulle linnut merkitsivät jotakin hyvin syvällekäyvää, vaikken ymmärtänyt kuuden vanhana mitä. Jotakin yksinäisyyden tai sen vastakohdan kaltaista. Ne edustivat aikaa ja maailmaa. Ne edustivat lentämiään pitkiä matkoja ja paikkoja, joihin en voisi koskaan seurata niitä. (s. 87)

Kirjan loppu oli täynnä kliseitä. En ole oikein vielä päättänyt, pidinkö siitä vai en. Vasta aivan lopussa kuvataan Frannyn aviomiehen Niallin kuolema. Kaksikko on matkalla juhlista kotiin ja Franny avautuu kuljeksivasta luonteestaan. Niall vakuuttaa ymmärtävänsä ja tukevansa häntä täysin sekä odottavansa aina hänen paluutaan, lähti hän minne tahansa. Nämä sanat saavat Frannyn vapautumaan ja tuntemaan valtavaa helpotusta, jolloin hänen ajatuksensa herpaantuvat ja hän törmää toiseen autoon (tahallaan, vahingossa, puolivahingossa, se jää vähän epäselväksi). Autokolarin seurauksena sekä Niall että toista autoa kuljettanut nainen kuolevat. Franny joutuu vankilaan kahden ihmisten taposta syytettynä, mutta lähtee ehdonalaiseen päästyään toteuttamaan Niallin viimeistä toivetta. Hän yhyttää lapintiirat ja on jo hukuttautumassa, mutta tajuaa, että vielä on tehtävää eikä hän voi vain luovuttaa. Franny istuu vankilassa uudelleen ja vapauduttuaan alkaa muodostaa suhdetta isäänsä, jota ei ole koskaan tuntenut. Loppu on katkeransuloinen ja niin onnellinen kuin se noissa olosuhteissa voi olla.

Lopuksi: suosittelenko?

Kirjoitan aina muistiinpanoja kirjoista niitä lukiessani ja tällä kertaa olin kirjoittanut sanan "hypnoottinen". Se sopii mielestäni aika hyvin kuvaamaan Charlotte McConaghyn teosta Viimeinen muuttolintu. Se on yllättävän rankka ja melankolinen psykologinen romaani naisesta, joka on sielultaan levoton kulkija ja joka lähtee pitkälle matkalle. Suosittelen McConaghyn toisen romaanin lukeneille sekä niille, jotka kaipaavat vavahduttavaa lukukokemusta. Myös ilmastonmuutos- ja luontoteemoista kiinnostuneet voisivat pitää tästä.

Annoin Goodreadsissa kolme tähteä.