Ursula Mursu: Hengitysvaikeuksia

2026

WSOY

201 sivua

Helmet-lukuhaaste 2026: kohta 49. Kirja on julkaistu vuonna 2026

Äiti kiemurtelee kohti karavaanarialuetta ja mää mietin

millaiset ihmiset viettää kesää tässä oudossa pikku kylässä

muut kuin

me. (s. 23)

Jyväskyläläisen Liinan kesäsuunnitelmat menevät uusiksi kun äiti ilmoittaa, että he lähtevät neljäksi viikoksi Alavudelle Pohjanmaalle tyhjentämään edesmenneen mummon taloa ja yöpyvät äidin työkaverilta lainatussa asuntovaunussa Tuurin kyläkaupan leirintäalueella. Liina on alkanut viime kesänä riparilla seurustella parhaan ystävänsä Vilin kanssa ja he ovat olleet 11 kuukautta yhdessä. Vili on surullinen Liinan lähdöstä, mutta Liina on salaa huojentunut. Vilin lähellä on nimittäin vaikea hengittää. Vili oli se, joka ehdotti seurustelua, vaikka Liinalle olisi kelvannut pelkkä ystävyys. Vili on hakenut opiskelemaan Norssin lukioon ja Liinankin piti hakea. Hän tosin hakikin Gradille Pintakäsittelyalan perustutkintoon (eikä ole uskaltanut paljastaa asiaa Vilille). Vili on ihana poikaystävä, joka kysyy joka kerta lupaa ennen kuin pussaa. Ongelma vain on, ettei Liina oikeastaan ole ihastunut Viliin vaikka Vili on ihan hullaantunut häneen.

Mummon talossa Liina saa heti sisäilmaoireita, joten äiti päätyy tyhjentämään homeista taloa yksin. Äiti on päivät poissa ja tulee vain yöksi asuntovaunulle, joten Liinalla on runsaasti aikaa eikä mitään tekemistä. Hakiessaan irtokarkkia kyläkaupalta hän törmää irtokarkkihyllyllä kuumaan poikaan, joka muistuttaa vähän suosikkisarja Wednesdayn näyttelijää. Sitten Liina törmää poikaan uudestaan, kun hakee illalla kaupasta tamponeja. Poika on Vaasassa asuva suomenruotsalainen Jakob, joka asuu kesän ajan leirintäalueella isoveljensä kanssa, joka on töissä Miljoonativolissa. Ensin Liina törmäilee Jakobiin sattumalta, sitten tahallaan. Jakob on hurjan söpö ja hirveän flirttaileva. Perhoset lepattavat Liinan vatsassa joka kerta kun he näkevät toisensa. Lopulta Liina antaa Jakobille luvan suudella. Tunne on erilainen kuin Vilin kanssa ja kihelmöi koko kropassa. Liina on korviaan myöten ihastunut, vaikkei saisi olla, sillä hän on varattu. Ja Jakob myös.

Yks päivä karkkihyllyllä Jakob nojautuu jonkun patukan luo niin läheltä mua

ettei se voi olla vahinko

eihän?

Jos mää yletän haistaa miltä sen iho tuoksuu uintikosteana? (s. 55)

Kirjan ideahan on tosi yksinkertainen: tyttö viettää kesää leirintäalueella ja alkaa pettää poikaystäväänsä. Toteutus on kuitenkin onnistunut. Yllättäen pidin siitä, että miljöö on niinkin tuttu kuin Tuurin kyläkauppa ja sen leirintäalue. Olen viettänyt siellä itsekin lukuisia kesäpäiviä, joten tarinaan uppoutuminen oli helppoa kun paikat näki sielunsa silmin. Eksoottisuutta tuo Jakobin suomenruotsalaisuus. Kyseessä on hyvin helppolukuinen ja -tajuinen nuortenkirja. Pisteet myös kerronnasta ja kielestä. Hän käyttää vaivattomasti nykynuorison kieltä tekstissään ylikorostamatta sitä. Sivuilla vilahtelevat sellaiset lausahdukset kuin kun se yap ei vaan lopu ja mää annan sen yappaa sekä englanninkieliset sanat kuten cringe ja aesthetic, joita kuulee nuorten suusta nykyään.

Kuten arvata saattaa, Liina alkaa tuntea hirveitä omantunnontuskia pettämisestä, vaikka Jakob onkin niin ihana ja ihastus on sekoittanut hänen päänsä. Vuoron perään Liina itkee ja haaveilee tulevaisuudesta Jakobin kanssa. Kun hän ottaa syksyn puheeksi, Jakob kuitenkin palauttaa hänet todellisuuteen. Myös Jakob seurustelee tahollaan kotipuolessa eikä ole suunnitellut päättää suhdettaan Liinan vuoksi. Liina paljastaa pettämisen serkulleen Lotalle ja lopulta myös Vilille, joka loukkaantuu ja blokkaa hänet somessa. Heidän suhteensa ja kaveruutensa päättyy siihen. Isoäidin hometalo poltetaan ja syksyllä Liina aloittaa opinnot Gradiassa. Siellä hän saa uusia kavereita, ja ajan myötä suru ja häpeä hellittää ja hän pystyy paitsi puhumaan asiasta, myös antamaan itselleen anteeksi. Ja pieni toivonkipinä siitä, että ehkä Vili vielä antaa anteeksi ja heistä tulee taas ystävät, kytee hänen mielessään.

Hengitysvaikeuksia on Ursula Mursun ensimmäinen nuortenkirja. Kyseessä on säeromaani. Niitä on ilmestynyt viime vuosina aika kiitettävästi. Itse olen lukenut vain muutaman säeromaanin, ehkä koska olen pelännyt, ettei niistä saa samalla tavalla irti kuin tavallisista romaaneista. Nyt olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että säeromaanit ovat tietyllä tapaa jopa parempia. Ne ovat paitsi nopealukuisia, myös täynnä piilomerkityksiä ja rivien väleistä huokuvia sanoja, jotka jäävät sanomatta. Ne pitävät otteessaan ja saavat mielikuvituksen laukkaamaan ja tunteet paisumaan. Suosittelen lämpimästi. Ja jos vain voit ja olet menossa Tuuriin kesällä, ota tämä sinne mukaan ja lue tätä leirintäalueella! 🩷

⭐⭐⭐⭐/5

Sara Shepard: Valehtelevat viettelijät 5 : Paha / Wicked

suom. 2013, Sirpa Parviainen

Gummerus

323 sivua

Paha on viides osa Valehtelevat viettelijät -kirjasarjaa. Ensimmäisestä osasta voit lukea täältä, toisesta täältä, kolmannesta täältä ja neljännestä täältä. Se alkaa takaumalla. On syyskuun puoliväli ja valehtelevat viettelijät Spencer, Emily, Hanna ja Aria ovat kutosluokalla. Se tarkoittaa, että he saavat viimein osallistua Aikakapselipeliin. Vuosittain Rosewood Dayn johto leikkelee koulun lipun palasiksi ja viimeisen vuoden opiskelijat piilottavat lipunpalat ympäri Rosewoodia. Palojen löytäjät saavat koristella palansa, minkä jälkeen ne ommellaan yhteen ja haudataan aikakapseliin jalkapallokenttien taakse. Kutosluokalla Alilla on vielä oma eliittijoukkonsa johdettavana ja hän kiusaa Spenceriä, Emilyä, Hannaa ja Ariaa. Ali ilmoittaa kovaan ääneen koulun pihalla isoveljensä Jasonin piilottavan yhden lipunpalan illalla ja paljastavan hänelle sen sijainnin. Ali myös flirttailee kolmannen vuoden yliopisto-opiskelija Ian Thomasin kanssa ja saa muut kateellisiksi. Ian kuitenkin varoittaa häntä kehuskelemasta ja muistuttaa, että virallisten sääntöjen mukaan lipunpalan varastaminen toiselta on sallittua. Spencer, Emily, Hanna ja Aria pohtivat kukin tahollaan lipunpalan varastamista Alilta. Ali vain nauraa ja sanoo, että ainoa tapa saada pala häneltä on tappaa hänet ensin. Ian vastaa sanomalla: "Jos se siitä on kiinni..." Muutamaa viikkoa myöhemmin Alin sisäpiiri vaihtuu ja vuotta myöhemmin Iania syytetään hänen tappamisestaan.

Nykyajassa eletään uudenvuodenpäivää. A:n henkilöllisyys paljastui edellisen kirjan lopussa. Hän oli Mona Vanderwaal, Hannan bestis, mutta ennen kuin Hanna ehti kohdata Monan, tämä syöksyi kuolemaansa Kelluvan miehen kuoppaan. Alin salainen poikaystävä Ian on pidätetty epäiltynä hänen murhastaan. Oikeudenkäynti alkaa pian ja valehtelevien viettelijöiden on todistettava Iania vastaan. Vanhempiensa toivomuksesta he tapaavat Philadelphian parasta suruterapeuttia ja yrittävät päästä yli kaikesta tapahtuneesta esimerkiksi hautaamalla jätesäkin täynnä Alista muistuttavia tavaroita. Tyttöjen välit ovat pysyneet kiusallisina ja etäisinä. Tapahtumat saavat jännittäviä käänteitä, kun Ian pääseekin vapaaksi takuita vastaan äitinsä pitkälle edenneen haimasyövän vuoksi. Heti Ianin vapauduttua A:lta alkaa tulla taas uhkaavia viestejä. Komisario Wildenin mielestä kyseessä on joku matkija, mutta tytöt uskovat Ianin olevan uusi A, joka lähettelee heille viestejä kostoa hautoen.

Olivatko he siis kaikki saaneet lisää viestejä tältä uudelta A:lta?

Emily pureskeli levottomana alahuultaan. "Ei kai sillä pian ole enää väliä. Jos se on Ian, viestit loppuvat heti, kun hän joutuu takaisin vankilaan..."

"Toivottavasti", Aria mutisi. (s. 231)

Emily on eronnut Mayasta ja välttelee tätä koulussa. Kotona menee paremmin, sillä perhe tekee kaikkensa hyväksyäkseen Emilyn hänen seksuaalisen suuntautumisensa paljastuttua. Äiti pyytää Emilyn mukaansa Pyhän kolminaisuuden kirkon hyväntekeväisyystilaisuuteen. Siellä esiintyy Pyhän kolminaisuuden akatemian opiskelijoista koostuva bändi, jonka söpöön laulajapoikaan Isaaciin Emily yllätyksekseen iskee silmänsä. Alettuaan tapailla Isaacia Emily alkaa saada viestejä A:lta. Emily luuli olevansa sinut itsensä kanssa, mutta nyt hän häpeääkin kertoa Isaacille olevansa lesbo. Hän ei nimittäin olekaan enää varma asiasta.

Hannan äiti on muuttanut Singaporeen uuden työn perässä ja nyt Hanna asuu isänsä, äitipuolensa Isabelin ja sisarpuolensa Katen kanssa. Hänestä ja Lucasista on tullut pari joululomalla, mikä on ollut hyvä juttu, sillä Monan petturuus ja menetys oli Hannalle kova paikka. Lucas on ihan tavallinen poika, jonka seurassa Hannan ei tarvitse esittää mitään. Hän uskottelee itselleen, että se riittää, mutta sitten kevätlukukausi alkaa ja koulussa puhaltavat muutoksen tuulet kun Katekin aloittaa siellä. Hanna inhoaa täydellistä sisarpuoltaan, joka on kaunis, hoikka, pyöreäpeppuinen ja C-kuppinen (suora lainaus kirjasta). Kate herättää koulussa paljon positiivista huomiota ja alkaa kaveerata Hannan vanhojen vihollisten, Naomin ja Rileyn kanssa. Hannalla ei enää ole bestistä eikä yhtään ystävää, ja hän tuntee olonsa hylätyksi ja yksinäiseksi. Siksi hän päättää antaa Katelle ja tämän uusille ystäville mahdollisuuden Katen ehdottaessa, että he voisivat hallita koulua yhdessä. Elämä alkaa taas maistua kun on shoppailu- ja juoruiluseuraa. Pelkkä poikaystävä ei enää riitä, sillä Hanna janoaa suosiota ja huomiota.

Aria asuu taas kotona äitinsä ja veljensä kanssa kun isän uusi naisystävä Meredith on raskaana. Äiti Ella yrittää aloittaa deittailua uudelleen eron jälkeen ja Aria on innoissaan auttamassa häntä. Taidenäyttelyn avajaisissa, jonne äidin piti mennä mutta jonne hän lähettää Arian puolestaan, Aria tapaa söpön miehen, jonka kanssa flirttailee ja juttelee taiteesta. Mies paljastuu itse taiteilijaksi nimeltä Xavier Reeves. Kun äidin deitti sitten ilmaantuu ovelle, hän on kukapa muukaan kuin Xavier. Mies alkaa viettää aikaa heidän luonaan, mikä on hyvin kiusallista Arialle. Hän saa A:lta viestejä, joissa on kuvia hänestä ja Xavierista yhdessä.

Spencer voitti Kultaisen orkidean esseekilpailun, mutta kertoi tuomarille totuuden huijaamisesta. Sen jälkeen kaikki on romahtanut. Spencer ei ole enää ehdolla päättäjäisjuhlapuheen pitäjäksi, hän on menettänyt pestinsä opiskelijahallituksen varapuheenjohtajana ja vuosikirjan päätoimttajana ja hänet on potkaistu pois sekä koulunäytelmästä että Philadelphian nuorten johtajien kerhosta. Koulusta Spenceriä ei sentään erotettu, mutta se johtuu hänen vanhempiensa rahoista. Spencerin isoäiti kuolee ja testamentinlukutilaisuudessa kaikki biologiset lapsenlapset saavat kaksi miljoonaa - kaikki paitsi Spencer. Se saa hänet pohtimaan, onko hänet mahdollisesti adoptoitu. Spencerin suurin kilpailija ja vastustaja Andrew vinkkaa hänelle adoptiosivuston, jotta Spencer voi yrittää etsiä biologisia vanhempiaan.

Älkää viitsikö, nartut... Luulitteko todella, että päästäisin teidät niin helpolla? Ette ole saaneet vielä lähimainkaan ansionne mukaan. Enkä malta odottaa, että saan antaa sen teille. Muisk! - A (s. 103)

Tässä osassa huomioni kiinnitti eri kääntäjä kuin aiemmissa. Huomasin eron yksittäisten termien suomennoksissa. Se vähän häiritsi. Tällä kertaa bongasin seuraavia hauskoja menneisyyden tuulahduksia: Facebookin haavipalloryhmä ja sieltä löydetty tyttöystävä, sisarusten välinen vitsisähköpostien postituslista sekä kirjaston tietokonehuone jossa on jyrkästi kielletty Facebookin ja Myspacen käyttö. Naurahdin myös vasta kutosluokkalaisen Alin kahdeksansenttisille koroille ja ällötyin siitä, että yliopistoikäinen nuori mies on kiinnostunut kutosluokkalaisesta tytöstä.

Edellisessä osassa A:n henkilöllisyys paljastui eikä A olekaan vain yksi henkilö. Kuka tietää montako A:ta sarjan edetessä vielä tulee ilmaantumaan. Toivon, ettei heitä ole paria enempää... Tytöt alkavat saada taas uhkaavia viestejä. Vaikka he ovat kokeneet tämän kaiken aiemminkin ja huomanneet, mihin se voi johtaa (ruumiisiin), eivät he silti viitsi/uskalla/jaksa kertoa toisilleen saamistaan viesteistä. Nyt kun olen lukenut viisi osaa tätä sarjaa, huomaan, että Hannan henkilöhahmo on alkanut ärsyttää ja väsyttää. Alussa olin toiveikas sen suhteen, että jossain vaiheessa Hanna tajuaa pinnallisen elämän olevan kovin raskasta ja lakkaa välittämästä. Nyt en ole enää varma, tapahtuuko niin koskaan. Hanna itse estää oman onnensa huomionhakuisuudellaan ja sairaalloisella pinnallisuudellaan. Emilyn epävarmuus seksuaalisuudestaan on inhimillistä ja sympatiani ovat hänen puolellaan. Spencer on ikävässä tilanteessa, samoin Aria. Saa nähdä, saavatko he itsensä vielä pahempaan sotkuun.

Syytteenlukupäivän aamuna kotiarestissa ollut Ian ei ilmestykään oikeustalolle. Hän on kadonnut jäljettömiin. Spencerin vanhemmat järjestävät hyväntekeväisyysjuhlat kotonaan seuraavana päivänä ja turvatoimet ovat erittäin tiukat. Tyttöjä kielletään menemästä yksin ulos ilman poliisia saattajana. Emily tulee juhliin Isaacin käsipuolessa ja päätyy paljastamaan pojalle totuuden itsestään. Isaac sanoo hyväksyvänsä hänet sellaisena. Spencer on nähnyt unta Alista ja päättää hetken mielijohteesta kaivaa takapihalle haudatun jätesäkin ylös uskoen, että jokin Alin muistoesineistä tuo kaivattuja todisteita murhaajasta. Hanna saapuu juhliin Lucasin kanssa ja alkaa epäillä Katen vilpittömyyttä. Peläten, että Kate pettää hänet samalla tavalla kuin Mona ja pilaa hänen maineensa Hanna kiirehtii tekemään sen sisarpuolelleen ensin. Hän pistää liikkeelle ilkeämielisen valheen Katesta. Lucas järkyttyy siitä niin, että pistää suhteen poikki Hannan kanssa sanoen, että piti Hannasta enemmän kun hän ei ollut suosittu. Kate menee itkemään Hannan isän olkaa vasten ja isä sanelee Hannalle tiukat ehdot: kotiaresti, pojat ja ystävät kielletty ja Kate mukaan kaikkialle minne hän meneekin. Xavierkin tunkee juhliin (miksi?) ja alkaa lähennellä Ariaa. Aria torjuu hänet. Xavier syyttää häntä ristiriitaisten viestien antamisesta ja toteaa uhkaavasti, ettei ole lähdössä mihinkään Arian elämästä. Aria ei halua rikkoa perhettään taas ja alkaa pohtia muuttoa takaisin isänsä luo. Spencer saa Ianilta juhlailtana viestin, jossa tuo pyytää häntä metsään voidakseen näyttää jotain. Muut tytöt lähtevät etsimään Spenceriä. Metsästä löytyy Ianin ruumis ja A lähettää vielä yhden viestin: Iankin piti hoidella, koska hän tiesi liikaa.

Sarjan viides osa tuntuu täytekirjalta, jossa tarina velloo vähän paikallaan. Sen loppu jättää niin monia kysymyksiä, etten malta taas odottaa seuraavan osan lukemista.

⭐⭐⭐/5

R. L. Stine: Apua, muutun karvaturriksi! / My hairiest adventure

suom. 2009, Marja Helanen-Ahtola

Sanoma Magazines Finland

126 sivua

Helmet-lukuhaaste 2026: kohta 31. Kirjassa on soittolista tai kirjassa mainitaan jokin biisi

Larry, sinun on lakattava ajattelemasta karvaa, komensin itseäni. Muuten teet itsesi hulluksi! (s. 62)

12-vuotiaalla Larryllä ja hänen ystävillään Lilyllä, Mannyllä, Jaredillä ja Kristinalla on bändi. Sen nimi vaihtuu joka viikko, tällä viikolla se on nimeltään Mäntit. Kahden viikon päästä koittaa koulun Bändien taisto ja he tahtovat päihittää kisassa ylimielisen Howien ja hänen bändinsä Howien Huutajat. Eräänä päivänä bändiharjoitusten jälkeen kaverukset leikkivät pihalla lumessa kun Larry äkkää naapuritalon pihalla jätelavan. Hän menee tonkimaan sitä ja löytää vanhan lääkekaapin sisältä oranssin pullon, jossa lukee: "PIKARUSKETUS. Hiero hetkessä syvä päivetys." He päättävät yhteistuumin kokeilla tököttiä saadakseen hienon rusketuksen keskellä talvea. Larry empii, koska rusketusaine on vanhentunut, mutta päätyy laittamaan sitä kavereidensa painostuksesta. Rusketusta pullosta ei saa. Sen sijaan Larry huomaa illalla, että hänen kämmenselässään kasvaa paksua tummaa karvaa. Se lähtee pois kun Larry keksii ajella sen isänsä partahöylällä ja -vaahdolla, mutta karvaa alkaa kasvaa lisää. Ensin kämmenselkiin, sitten kämmeniin ja sormien väliin, sitten polviin ja jopa otsaan. Larry ei uskalla kertoa vanhemmilleen, sillä hän pelkää vanhempien pitävän häntä ihan pöhkönä. Kavereillekaan ei voi kertoa, sillä he vain nauraisivat ja pilkkaisivat. He pilkkaavat Larryä jo nyt hänen aaltoilevista tummanvaaleista hiuksistaan ja kutsuvat häntä Karva-Larryksi. Larry yrittää epätoivoisesti keksiä, miten saada karvankasvun loppumaan, ja epäilee PIKARUSKETUKSEN jotenkin aiheuttaneen sen.

Alkuperäinen ilmestyi vuonna 1994, mutta suomennos vasta 2009. Siksi tarinassa on kivat 90-luvun vibat. Huvituin siitä, että tyyliin kaikilla henkilöhahmoilla kerrotaan jossain vaiheessa olevan päällä svetari. Idea on hauska ja samalla jotenkin symbolinenkin kun ollaan lähestymässä teini-ikää. Larryä kiusataan hänen pitkäksi venähtäneistä aaltoilevista hiuksistaan, mutta veikkaan, että teini-iässä häntä tullaan kyllä kadehtimaan niistä. Sitä en ymmärtänyt, miksi ystävät haukkuvat Larryä liikanimellä Karva-Larry. Jos ei oteta huomioon, että Larryn ystävät huvittelevat nimittelemällä häntä, oli jotenkin symppis yksityiskohta, että kaveriporukalla on yhteinen bändi. Pohdin jo kirjan alussa, että tästä porukasta saisi helposti pidemmänkin lasten- tai nuortenkirjan aikaiseksi.

Kuten Goosebumpseissa usein, tässäkin on yksityiskohtia, jotka aluksi tuntuivat oudoilta. Larryn kotikaupungissa (jonka nimeä ei kerrota) on kuulemma harvinaisen paljon kulkukoiria ja jostain syystä ne tykkäävät jahdata Larryä. Aina kun Larry hikoilee, hänelle tulee paha olo. Se johtuu kuulemma hikirauhasista. Hän ei pysty kunnolla hikoilemaan ja alkaa siksi voida pahoin kun keho kuumenee. Vanhemmat käyttävät häntä tohtori Murkinin vastaanotolla kahden viikon välein ottamassa pistoksen, joka helpottaa oloa. Yksityiskohta, joka ei niinkään häirinnyt mutta kiinnitti huomioni, on se, että Larry mainitsee PIKARUSKETUS-aineen menneen vanhaksi vuonna 1991. Aiemmissa lukemissani Goosebumpseissa ei mainita vuosilukuja, millä Stine on kai halunnut tehdä kirjoista tietyllä tapaa ajattomia. Mietin myös että jos kyseessä olisi nuortenkirja tai vaikkapa aikuisten dekkari, lääkekaappia tonkivat nuoret todennäköisesti ottaisivat sieltä testiin jotain vallan muuta kuin pikarusketusainetta 😅

Vietin loppupäivän visusti huoneessani ja pohdin, mitä minulle oikein oli tapahtumassa. - - En levittänyt PIKARUSKETUSTA polviini. Mitä varten rumaa, mustaa karvaa silti tunki niihin? Oliko PIKARUSKETUS ujuttautunut elimistööni? Oliko outo tökötti tihkunut huokosiini? Oliko se levinnyt koko kehooni? Muuttuisinko minä joksikin isoksi, karvaiseksi olioksi? Muistuttaisinko pian King Kongia tai jotain? (s. 67)

Larryllä on tarpeeksi huolia karvankasvunsa kanssa kun hänen kaverinsa alkavat kadota. Ensin katoaa Manny, jonka kotitalo on tyhjennetty huonekaluista ja jonka perhe on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Sitten katoaa Lily, vaikkakin Larry saa pian kannoilleen vaaleanruskean koiran, jolla on kaulassa samanlainen merirosvokolikko kuin Lilyllä ja jonka silmät ovat Lilyn tavoin eriväriset. Bändien taisto koittaa ja Mäntit esiintyy harvalukuisempana kuin suunniteltiin. He kuitenkin voittavat, kiitos Larryn "erikoistehosteiden" - eli sen, että hänelle kasvaa karvaa ympäri kehoa kesken esiintymisen. Larry rientää kotiin karvan peitossa. Isä sanoo, että Larryn on aika kuulla totuus. Hänelle kasvaa karvaa, koska hän ei ole ihminen vaan koira (kieltämättä kun oma isä sanoo sinulle: "Olet koira", on se vähän koomista!). Kaksi viikkoa myöhemmin Larryn ihmiskroppa on kadonnut ja hän on saanut takaisin "todellisen koiruutensa", kuten sitä itse kuvaa. Äiti ja isä ovatkin rouva ja herra Boyd ja tohtori Murkinin palveluksessa. Koko kaupunki on eräänlainen koelaboratorio, jossa tohtori Murkin tekee kokeitaan koirilla. Hän on keksinyt, miten muuttaa koirat ihmislapsiksi erityisellä seerumilla. Seerumin vaikutus ei kuitenkaan ole pitkäkestoinen, joten tohtori on lopettanut koirakokeet. Larry kulkee tyytyväisenä entisten kavereidensa kanssa koirana. Seuraavaksi Boydit tuovat kotiin pienen vauvan, jota kutsuvat Jasperiksi. Heillä oli Jasper-niminen kissa kun Larry oli vielä ihminen. Vauvalla näyttäisikin olevan kirkkaankeltaiset kissansilmät.

Yllättäen (vai vähemmän yllättäen?) rusketusaine ei olekaan syypää karvankasvulle, vaan sillä huijataan lukijaa. Kirjan hienosta kannesta tulee mieleen vuoden 1995 Jumanji-elokuvan apinaksi muuttuva poika. Yrittäessäni arvata loppuratkaisua pohdin, että kenties Larry onkin ihmissusi, sillä ihmissusista puhutaan muutamaan otteeseen. Kyseessä on kuitenkin hämäys. En olisi ikinä arvannut, että Larry on oikeasti koira. Sitä tosin epäilin, että kaupunki on feikki ja että siellä asuvat ihmiset ovat kaikki osa jotain outoa koetta. Tällainen loppuratkaisu on ollut joissain muissakin lukemissani Goosebumpseissa. Mitä tulee tuohon Helmet-lukuhaasteen kohtaan, niin kirjassa mainitaan, että kaverusten bändi harjoittelee soittamaan The Beatlesin kipaletta I Want to Hold Your Hand. Kuuntelin sen ensimmäistä kertaa ja se on aika hyvä!

Ei jännittävin, pelottavin tai tapahtumarikkain Goosebumps, mutta ihan hauska kuitenkin. Viihdyin tämän parissa ja tykkäsin.

⭐⭐⭐/5

Holly Bourne: Niin käy vain elokuvissa / It only happens in movies

suom. 2019, Kristiina Vaara

Gummerus

382 sivua

Helmet-lukuhaaste 2026: kohta 24. Kirjassa on sirkus tai huvipuisto

Bridgely-upon-Thamesissa asuva ja lukiota käyvä 19-vuotias Audrey Winters aloittaa osa-aikatyöt pienessä indie-elokuvateatterissa Flicker Cinemassa. Syy ei suinkaan ole taskurahan puute, vaan se, että Audrey tahtoo päästä pois kotoa ja saada muuta ajateltavaa. Hän on nimittäin kokenut sydänsuruja ja menetyksiä enemmän kuin sen ikäisen pitäisi. Kaksi vuotta sitten isä ilmoitti, että tahtoo erota äidistä ja perusti uuden perheen toisen naisen kanssa, joka oli jo raskaana. Ja melkein heti perään Audreyn poikaystävä Milo jätti hänet, vaikka Audrey oli korviaan myöten rakastunut. Työ leffateatterissa tuo Audreyn elämään uuden pojan, komean ja flirttailevan leffanörtti Harry Liptonin, joka tekee omaa zombileffaa ja yrittää heti iskeä Audreytä. Harmi vain, että Audrey on saanut tarpeekseen pojista ja romanttisista elokuvista, koska ne ovat täynnä hyödyttömiä valheita, pilaavat ihmisten oikean elämän suhteet ja tarjoilevat valheellista rakkauskäsitystä. Audreystä on eron myötä tullut romanttisten elokuvien vihaaja ja feministi.

Audreyn tilanne on kaikkea muuta kuin kadehdittava. Se on suoraan sanottuna ihan hirveä. Isän lähtö on saanut äidin pohjalle. Hän on alkoholisoitunut ja viettää kaiken vapaa-aikansa itkien, ryypäten ja murehtien. Audreyn isoveli Dougie opiskelee yliopistossa ja käy kylässä vain harvoin. Aina kun hän ottaa yhteyttä kotiin, hän vain haukkuu isää ja syyllistää Audreytä siitä, ettei hän pidä äidistä huolta. Samaan aikaan Audrey siivoaa, laittaa ruokaa, on huolissaan äitinsä mielenterveydestä ja ilmoittaa töihin, että äiti on sairaana kun oikeasti hän makaa krapulassa kotona. Ja nyt isä tahtoo vielä myydä heiltä talon alta saadakseen rahaa uudelle perheelleen. Mitä tulee eksä Miloon, hän on löytänyt uuden tyttöystävän. Audrey on niin häpeissään erostaan, että välttelee parhaita ystäviään. Hän on jopa lopettanut rakkaan teatteriharrastuksensa ja lähtenyt lukion teatteri-ilmaisun kurssilta, koska Milo ja hänen uusi tyttöystävänsä ovat siellä. Ennen Audrey sai kaikki naispääosat ja Milo kaikki miespääosat ja Audrey haaveili teatterikorkeakoulusta. Nyt hän rämpii läpi lukiokurssien, jotka eivät kiinnosta häntä, ja haikailee näyttelemisen perään. Mediatutkimus on kouluaineista ainoa, josta Audrey pitää edes jonkin verran. Opettaja antaa kurssilla tehtäväksi kriittisen tutkimuksen lopputyön: jokaisen tulee valita median osa-alue, jota analysoi kriittisesti koko lukuvuoden ajan. Audrey päättää ottaa aiheekseen romanttiset elokuvat. Myös Harryn elokuvaprojekti ja rooli zombimorsiamena antaa muuta ajateltavaa.

Olin tosiaan unohtanut sen, miten rakastin näyttelemistä. En ollut miettinyt mitään viimeiseen pariin tuntiin. Olin vain pyörinyt ympäriinsä metsikössä ylläni verinen hääpuku, mikä, kävi ilmi, on paras tapa siirtää ajatukset pois särkyneen sydämen kivusta. (s 98)

Minulta kesti kauan päästä tarinaan sisälle. Olin vähällä jättää tämän kirjan kesken parikin kertaa. Jokin kerronnassa ja suomennoksessa hiersi. Tässä muutamia esimerkkejä: "Voi Jeesus kaikkien paskakakkujen äiti." "Kiusaantuneisuus satoi kuin räntä katosta." "Hänen silmänrajaustensa hännät nytkähtivät." Mietin aluksi, johtuuko kankeus ehkä siitä, että Bourne yrittää tavoitella teinimäistä kerrontatyyliä vai onko hänen tyylinsä muuten vain ärsyttävä. No, siihen tottui lopulta, mutta ensimmäiseksi lukemakseni Bourneksi tämä ei ainakaan kerronnallisesti tehnyt vaikutusta.

Suurin syy, miksi tämä melkein jäi kesken, ovat ärsyttävät henkilöhahmot. Audreyn ärsyttävyys on vielä kestettävää ja kumpuaa lähinnä hänen lapsellisuudestaan. Audreytä enemmän minua kuitenkin ärsytti läpi kirjan ja ärsyttää edelleen sen lukemisen jälkeen Harry. Harry hiton Lipton. Hänet kuvataan pitkäksi ja honteloksi pojaksi, jolla on isot valkoiset hampaat. Ja usko pois, joka toisella sivulla mainitaan hänen hampaansa. Se, miten isot ja valkoiset ne ovat, miten ne tuskin mahtuvat hänen suuhunsa, miten hän hymyilee pelkillä hampaillaan, että hänellä ei ole tyyliin ikeniä ollenkaan... Jättimäiset hampaat ovat Audreyn mielestä seksikkäintä ikinä. Hiukset ja jopa kulmakarvat kuvataan takkuisiksi (en vieläkään käsitä, millaiset ovat takkuiset kulmakarvat). Sitten on Harryn luonne ja käytös. Harry on Audreytä muutaman vuoden vanhempi ja hänellä on ollut lukuisia tyttöystäviä. Hänen lempipuuhaansa onkin flirttailla kaikille tytöille ja yrittää iskeä heitä. Harry polttaa paljon tupakkaa ja pilveä ja ryypiskelee ystäviensä kanssa. Hän käyttää siis ihan hitosti erilaisia päihteitä ja elää hyvin nautinnonhakuista ja huoletonta elämää. Harry yrittää tietysti iskeä myös Audreytä ja aluksi Audrey torjuu hänet, koska kaikki varoittavat häntä Harrystä. Sitten hän kuitenkin antautuu. He alkavat seurustella. Harry saa jatkuvasti Audreyn suuttumaan tekemisillään ja sanomisillaan. Hänkin on lapsellinen, hyvin itsekeskeinen ja ylimielinen poika. Mikä pahinta, hän lupaa Audreylle olla satuttamatta tätä - ja satuttaa silti.

Tiedän, että tämä on teineille suunnattu romaani, mutten silti voinut olla ärsyyntymättä siitäkin, miten nuoret käyttäytyvät ollessaan töissä leffateatterissa. Työ siellä muistuttaa usein enemmän sekoilua kuin oikeaa työtä. Harry on jatkuvasti myöhässä ja sälyttää työtehtäviään muiden harteille. Vuoropäällikkö LouLou istuu tiskillä jossa muut valmistavat ruokaa. Audrey ei tunnu olevan yhtään asiakaspalveluhenkinen tai palvelualtis. Näytösten välillä työporukka istuu tiskin takana lattialla juoruilemassa, kunnes joku asiakkaista kysyy, että hei, saako täältä palvelua. Elokuvateatteri miljöönä oli hauska, mutta miljööseen heitetyt henkilöhahmot pilasivat sen.

Jostain tuntemattomasta syystä minä sivuutin jokaisen varoitusmerkin, joita minulle Harrystä näytettiin. Jostain tyhmästä syystä elättelin tyhmiä ajatuksia. Ajatuksia kuten: Ehkä hän olisi erilainen minun kanssani. Ajatuksia kuten: Ehkä minä olen juuri se tyttö joka hänet muuttaa. Ajatuksia, jotka olivat kaikkea sitä, johon yritin olla uskomatta oikeassa elämässä. Oli niin kuin joku olisi pidellyt minua ylösalaisin ja ravistellut minua, kunnes kaikki viisaus oli pudonnut ulos. (s. 174)

Ystävät, joiden kanssa Audrey tekee sovinnon, kehottavat häntä hakemaan Royal Welsh College of Music and Drama -teatterikouluun, ja niin hän tekeekin. Audreyn ja Harryn tuoretta parisuhdetta hiertää aluksi se, että Audrey ei halua harrastaa seksiä. Ero Milon kanssa tuli nimittäin sen jälkeen, kun he menivät sänkyyn ja yrittivät rakastella, mutta kaikki meni pieleen. Audrey on epävarma kehostaan ja itsestään. Kun siitä asiasta päästään, alkaa hiertää toinen juttu, nimittäin Harryn ystäväporukkaan kuuluva Rosie. Rosie paljastaa Audreylle, että he olivat Harryn kanssa toistensa ensimmäiset. Kun kaikki tuntuu menevän jotakuinkin hyvin, Audreyn äiti pimahtaa, heittelee esineitä, piirtää seiniin ja uhkaa viiltää ranteensa auki saksilla. Audrey soittaa veljensä apuun ja Dougie vie äidin ensiapuun. Sieltä äiti saa numeron johon soittaa ja pyydellen anteeksi Audreyltä lupaa hakea (vihdoin) apua käsitelläkseen avioeronsa. Dougie tuntee syyllisyyttä ja lupaa Audreylle käydä kylässä useammin, ettei hänen tarvitsisi hoitaa kaikkea yksin. Äidin kohtauksen takia Audreyltä jäävät väliin leffan loppujuhlat. Seuraavana päivänä Audreyn ja Harryn on määrä osallistua zombijuoksuun, kolmen kilometrin maratoniin, joka oli joululahja Audreyltä Harrylle. Harry ilmaantuu paikalle hirveässä krapulassa ja oudon hiljaisena ja vaisuna. Audrey saa kiskottua häneltä syyn. Harry heräsi Rosien vierestä ja antoi edellisiltana tuon ottaa itseltään suihin. Harry sanoo olleensa tosi kännissä ja vakuuttaa, ettei se merkinnyt mitään. Järkyttynyt Audrey ei puhu Harrylle kokonaiseen kuukauteen. Hän pääsee koe-esiintymiseen teatterikouluun, saa kiitettävän arvosanan mediatutkimuksen kurssityöstä ja lopettaa työt leffateatterissa. Viimeisessä kohtauksessa Audrey palaa teatterille palauttamaan univormuaan. Harry on siellä. Hän on koristanut teatterin kynttilöin ja näyttää Audreylle itse tekemänsä elokuvan nimeltä Anteeksi. Se hyödyntää monien tunnettujen romanttisten elokuvien ideaa ja sitä tähdittävät Harryn lisäksi heidän yhteiset ystävänsä.

Harvan kirjan loppu on ollut yhtä tyydyttävä kuin tämän. Olin NIIN helpottunut kun Harryn epätoivoisen anteeksipyynnön jälkeen Audrey toteaa, ettei voi antaa pettämistä anteeksi. Hän on nimittäin tajunnut jotain merkittävää ja osoittaa ensimmäisen kerran koko kirjan aikana olevansa sittenkin fiksu nuori: rakkaus ei ole vain tunne, vaan se on myös valinta. Tunteilleen ei voi mitään, mutta valinnoistaan on vastuussa. Harry valitsi juoda liikaa ja pettää sinä iltana. Audrey tulee aina rakastamaan häntä, muttei voi antaa anteeksi eikä voi olla ihmisen kanssa joka pettää, koska se ei tulisi toimimaan. "Ainoa rakkaussuhde, johon minun tulee panostaa nyt, on itseni kanssa. Vain itse voin antaa itselleni onnellisen lopun." En alun alkaenkaan ymmärtänyt, mitä Audrey Harryssä näki, pidin Harryä iljettävänä ja arvostan Audreytä ihan eri tavalla hänen päätöksensä jälkeen. Mutta mitä tästä jäi käteen? Eipä paljon mitään. Hyvin huume-, alkoholi-, seksi- ja zombihuuruinen teinitarina, joka ei uponnut. En tykännyt, en ymmärtänyt, en viihtynyt.

⭐⭐/5

Namu & P : Under the oak tree : the comic 1

2024

Alkuperäisidean luoja Suji Kim

New York : Inklore

416 sivua

I know this was a forced marriage... But it almost seems as if he likes me. How odd...

Tarina alkaa lady Maximilian Croyson häistä. Lapsena Maxi (huh mikä nimi ja lempinimi, josta tulee mieleen terveysside - olisipa tämän kauniin sarjakuvan päähenkilösankaritar nimetty paremmin 😅) unelmoi monen muun pienen tytön tavoin, että vielä jonain päivänä komea ritari tulee pelastamaan hänet. Maxi on saanut ritarinsa, muttei ihan sillä tavalla kuin kuvitteli. Hän on kasvanut julman ja väkivaltaisen herttuaisän holhouksessa. Vaikka onkin leidi, Maxia ei ole kasvatettu sellaisena. Isä on aina suosinut Maxin pikkusiskoa Rosettaa eikä siedä minkäänlaista heikkoutta. Hän pahoinpitelee Maxia kepillään ja halveksuu häntä, koska hän änkyttää. Koko elämänsä ajan Maxille on uskoteltu, ettei kukaan halua häntä eikä hänellä ole mitään arvoa änkyttämisensä takia. Ritari, jolle Maxi on naitettu, on Riftan Calypse. He menivät naimisiin kolme vuotta sitten. Heti häiden jälkeen Riftan, joka oli vielä silloin alemman luokan ritari, lähti tehtävälle. Kuningas Reubenin käskystä ylhäiset miehet määrättiin surmaamaan lohikäärme. Maxin isä ei lähtenyt mukaan vaan lähetti Riftanin sijastaan ja tarjosi hänelle vastineeksi Maxin kättä. Päihitettyään punaisen lohikäärmeen Riftanista tuli kaikkien ihailema sankari ja ritareiden päällikkö (kommander). Ja nyt hän on palannut vaimonsa luo oltuaan kolme vuotta poissa. Kaikki, Maxi mukaan lukien, pelkäävät, että Riftan tahtoo avioeron, koska on iskenyt silmänsä prinsessa Agnesiin. Isä vaatii Maxia keksimään keinon kääntää miehensä pää, sillä perheen nimi ei saa joutua häpeään.

Yllättäen Riftan tahtookin vain viedä Maxin asumaan linnaansa kanssaan. Maxi pääsee ensimmäistä kertaa kotilinnansa ulkopuolelle. Kaksikon välit ovat kiusalliset ja etäiset, sillä mentyään naimisiin he viettivät yhdessä hääyön, minkä jälkeen Riftan lähti. Hääyö oli kokemattomalle Maxille pelottava kokemus. Riftan on vakavailmeinen mies, mutta nähdessään Maxin pelon vaunumatkalla ja Maxin ottaessa puheeksi mahdollisen avioeron, mies sanoo, että on sitoutunut Maxiin tehtyään lupauksen Jumalan edessä ja aikoo viettää loppuelämänsä hänen kanssaan. Maxi saa kuulla, että Riftan itse asiassa kieltäytyi aluksi avioliitosta hänen kanssaan, mutta herttua oli ehdoton. Avioliitto oli siis pakotettu molemmille osapuolille. Matkalla Riftanin kartanolle kaksikko tutustuu toisiinsa. Maxi oppii, että Riftanissa on monia puolia. Yhdessä hetkessä hän on kiltti ja huolehtivainen, toisessa taas vihainen ja impulsiivinen.

If I do well as lady of the castle... Maybe he'll let me stay by his side... Even after he grows tired of me.

Seurue pääsee lopulta Riftanin tiluksille Anatoliin kohdattuaan matkalla jättejä ja ihmissusia. Perillä odottaa monta yllätystä. Talonpojat ovat ihan erilaisia Anatolissa kuin siellä mistä Maxi on kotoisin. Sen sijaan, että kumartaisivat hallitsijaansa pelokkaana, he hurraavat riemuissaan ja ylistävät Riftanin, pelastajansa, nimeä. Riftanin linna osoittautuu kolkoksi. Riftan pyytää Maxia tuoreena lady Calypsena sisustamaan ja koristamaan linnan oman makunsa mukaiseksi - kustannuksista välittämättä. Hän uskoo Maxin olevan hieno aatelisnainen, joka on tottunut hienoihin vaatteisiin ja tavaroihin ja osaa siksi myös vaatia niitä. Hän tahtoo antaa vaimolleen vain parasta. Totuus on kuitenkin toinen, sillä siskonsa varjossa ja tyrannimaisen isänsä vähättelevän katseen alla elänyt Maxi ei tiedä mitään taloudenpidosta tai sisustamisesta. Kaikki Riftanin hänelle lahjoittamat mekot ovat hienompia kuin mitä hän on eläissään käyttänyt. Maxilla ei myöskään ole kokemusta palvelijoiden käskyttämisestä. Kaikki on uutta ja jännittävää. Maxi ei tahdo tuottaa tuoreelle aviomiehelleen pettymystä ja osoittautua hyödyttömäksi, joten hän päättää yrittää parhaansa.

Riftanin linnassa Maxi kuulee lisää miehestään. Hän rakennutti linnan ja sen muurit ja suojasi näin talonpojat alueella vaeltavilta hirviöiltä, jolloin Anatolin asukasluku lähti kasvuun. Riftan muistuttaa, että kartano on nyt myös Maxin koti. Maxi tapaa Riftanin ritareita sekä räätälin ja kauppiaan ja pääsee hieromaan kauppoja. Ottaen huomioon, ettei hän ole koskaan ostanut mitään itselleen tai edes pidellyt kädessään kolikkoa(!), on Maxilla paljon oppimista. Pian Riftan lähtee pääkaupunkiin kuningasta tapaamaan ja lupaa tulla pian takaisin. Maxilla on vaikeuksia käsittää rahan arvoa, sillä hän ei edes tunne eri valuuttoja, ja hän on ajamassa Riftanin perikatoon tuon poissaollessa. Onneksi linnan velho Ruth rientää apuun. Hän myös kertoo paikan historiasta ja puutarhassa kasvavasta valtavasta tammesta, johon liittyy legenda sir Wigrew'sta ja häneen rakastuneesta tammessa asuvasta nymfistä.

At first, I had merely hoped he wouldn't divorce me... But now I never want to leave his side. I'm getting greedy.

Törmäsin tähän järkälemäisen isokokoiseen sarjakuvakirjaan ihan sattumalta, kun se pyöri jatkuvasti palautuksissa työkirjastossani. Kirjaston asiakaspalvelussa sitä ei oikein kehdannut lukea (eikä vähiten siitä syystä, että se on 16+ ja täynnä seksikohtauksia), joten lopulta otin sen lainaan ja luin ihan ajan kanssa. Opus sisältää osat 1-24 alun perin Manta-palvelussa julkaistusta nettisarjakuvasta.

Riftan on ihana 🫶 Samaan aikaan etäinen ja vaikeasti luettava, huolehtivainen ja arvostava. Maxi saa tietää, että Riftan lähetti miehensä monta kertaa hakemaan häntä luokseen asumaan, mutta isä ei päästänyt eikä Maxille kerrottu mitään. Matkalla Riftan huolehtii Maxista, suojelee häntä hirviöiltä ja kysyy aina Maxin suostumusta ennen kuin lähestyy häntä. Maxi luulee Riftanin välttelevän itseään, vaikka todellisuudessa Riftanilla on vaikeuksia hillitä itsensä vaimonsa lähellä, koska haluaa tätä niin. Ja siis se, että Riftan ilmoittaa heti, että kartano on Maxin koti ja että hän saa sisustaa sen mieleisekseen. Voi luoja, mistä tuollaisen miehen löytää 😄

Fantasiamaailma on kiehtova peikkoineen ja ihmissusineen. Maailmassa on myös taikuutta, vaikkakaan sitä ei tässä sarjakuvakirjassa hirveästi avata. Piirrostyyli on tosi yksityiskohtaista ja rakastin sitä, että sarjakuvassa on värit! Maxin punaisena leimuavat hiukset, Riftanin korpinmusta tukka, ympäristön eri värit... kaikki sointuu kauniisti yhteen ja hivelee silmää. Yksityiskohdat ja rikkaat värit pitää itse nähdä, niitä on vaikea sanoin kuvailla.

Lopussa Maxi odottaa yhä Riftania kotiin kun linnan portille ilmaantuu eräänä päivänä livadonialainen aatelinen ritareineen. Koska kaikki lähialueilla tietävät, että Riftan on ritareineen pääkaupungissa osallistumassa voitonjuhlallisuuksiin, on epäilyttävää, että vieraat saapuvat linnan lordin ollessa muualla. Maxi yrittää käännyttää vieraat, mutta he alkavat solvata häntä hänen puhetavastaan. Silloin Riftanin linnaan jääneet aseenkantajat, jotka ovat ystävystyneet Maxin kanssa, suivaantuvat ja alkavat haastaa riitaa. Sanaharkka meinaa kärjistyä konfliktiksi. Juuri parahiksi Riftan palaa kotiin. Ja siihen kirja päättyy.

Under the oak tree : the comic 1 on aikuisille suunnattua fantasiamanhwatia eli korealaista sarjakuvaa, jonka ikäsuositus on 16+. Se perustuu Suji Kimin romaaniin ja on tarina järjestetystä avioliitosta, komeasta ritarista ja hänen vaimostaan, joka yrittää sopeutua uuteen elämäänsä ladynä. Suosittelen! Osa kaksi on ilmestynyt tänä vuonna ja on minulla jo varauksessa kirjastosta. Osa kolme ilmestyy ensi vuonna. Ai että, en malta odottaa. Tahdon myös lukea romaaniversion, johon sarjikset pohjautuvat.

⭐⭐⭐⭐/5

Jason Rekulak: Teddy / Hidden pictures

suom. 2025, Jussi Tuomas Kivi

Kuvittaneet Will Staehle ja Doogie Horner

Like

366 sivua

Helmet-lukuhaaste 2026: kohta 39. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin

21-vuotias Mallory Quinn on menettänyt pikkusiskonsa auto-onnettomuudessa, jäänyt koukkuun kipulääkkeisiin, saanut ja menettänyt urheilustipendin arvostettuun yliopistoon ja päätynyt käyttämään huumeita, koska lääkekoukussa huumeet ovat olleet paljon halvempi vaihtoehto. Nyt Mallory on kuitenkin ollut 18 kuukautta raittiina. Raitistumisessa on auttanut tukihenkilö Russell, entinen pikajuoksijoiden valmentaja, joka tietää juoksemisen olleen Mallorylle rakas harrastus entisessä elämässä. Russell järjestää Mallorylle työhaastattelun sisarensa ystäväperheen luo. Ted ja Caroline Maxwell asuvat New Jerseyn Spring Brooksissa ja etsivät lastenhoitajaa 5-vuotiaalle pojalleen Teddylle. Spring Brooks on viehättävän idyllinen yhteisö siirtomaa-aikaisine vauraine taloineen, kuin jonkin elokuvan kulissi. Maxwellit asuvat suuressa klassisen viktoriaanisessa kolmikerroksisessa talossa, jossa on oma uima-allas takapihalla. Haastattelussa Mallorylle kerrotaan, että Ted ja Caroline ovat hyvin tiukkoja kasvattajia. Talon säännöt kieltävät päihteet, kiroilun, ruutuajan, punaisen lihan, yövieraat, Teddyn kuvien lataamisen sosiaaliseen mediaan sekä kaikenlaisen uskonnon ja taikuuden harjoittamisen. Ted on insinööri ja Caroline lääkäri, ja he ovat vakaumuksellisia ateisteja. Mallory on itse tullut uskoon raitistuttuaan. Ted on epäileväinen Malloryn taustan suhteen, mutta Caroline ei välitä siitä vaan palkkaa hänet hoitamaan Teddyä kesän ajaksi ennen kuin poika syksyllä aloittaa kouluin. Mallory muuttaa pihan perällä sijaitsevaan ja Carolinen kunnostamaan vierasmajaan.

Työ maistuu ja uusi elämä on helppoa ja aika ihanaa. Päivät menevät Teddyä hoitaessa ja illat juoksulenkeillä ja elokuvia katsellessa. Mallory ja Teddy uivat, herkuttelevat ja leikkivät. Teddy on ujo ja hiljainen lapsi, joka kuitenkin kiintyy Malloryyn. Hän rakastaa piirtämistä ja piirtää jatkuvasti piirustuslehtiöönsä lapsille tyypillisiä asioita: eläimiä ja hymyileviä ihmisiä. Välillä Teddyn piirroksissa esiintyy kuitenkin jotain pelottavaa, nimittäin mustahiuksinen nainen. Caroline kertoo, että kyseessä on Teddyn mielikuvitusystävä Anya. Teddy viettää joka päivä hiljaista hetkeä yksin huoneessaan ja puhuu Anyan kanssa. Aina hiljaisen hetken jälkeen hän tuo uusia piirroksia Mallorylle. Mallory tutustuu komeaan puutarhuri Adrianiin ja valehtelee opiskelevansa yliopistossa, koska ei kehtaa kertoa huumetaustastaan, sekä naapurissa asuvaan Mitziin, höpsähtäneeseen vanhaan naiseen. Mitziltä Mallory kuulee mökkinsä tarinan. Sitä kutsutaan Paholaisen mökiksi, sillä toisen maailmansodan jälkeen siellä asui taidemaalari Annie Barrett, joka murhattiin ja jonka ruumista ei koskaan löydetty. Teddyn piirrokset alkavat muuttua huolestuttaviksi. Hän piirtää miehen, joka raahaa metsässä naisen ruumista ja hautaa sen. Anya kuulemma kertoo hänelle tarinoita, jotka hänen pitää piirtää. Mallory alkaa epäillä, että murhattu Annie ottaa Teddyn kehon valtaansa ja piirtää hänen kädellään. Mallory jopa asentaa kameran Teddyn huoneeseen nähdäkseen, mitä tapahtuu kun poika piirtää. Teddy alkaa kouristella, hänen silmänsä pyörähtävät ympäri ja hänen ihonsa on tulikuuma. Kun Teddy havahtuu, hän ei muista mitään piirtämästään. Lisäksi Teddy piirtää outoja kuvia aina oikealla kädellä vaikka on vasenkätinen.

Minulla ei ole aavistustakaan, mitä Teddyn huoneessa tapahtuu hiljaisten hetkien aikana - mutta entä jos Anya todella pitää häntä vallassaan? Entä jos hän on vallannut Teddyn kehon ja käyttää tämän kättä piirtääkseen näitä kuvia? Ja jotenkin "kuljettaa" kuvat mökkiini?

Tiedän, tiedän: se kuulostaa hullulta. (s. 159)

Lapsena en pystynyt katsomaan kauhuelokuvia menettämättä yöuniani, mutta aikuisena tykkään katsoa niitä (menetän edelleen yöuneni, mutta pystyn elämään asian kanssa 😂). Tähän kirjaan uppoutui nopeasti ja lukemista ei melkein malttanut lopettaa. Olen nähnyt aika monta kauhuelokuvaa, jossa lapsi näkee kuolleita ihmisiä ja piirtää pelottavia kuvia, mutta en muista lukeneeni aiemmin aiheesta kertovaa romaania. En liiemmin välittänyt Malloryn päihdetaustasta, sillä olen tosi päihdevastainen ihminen. En koskaan halua katsoa elokuvia, joiden keskiössä on päihteidenkäyttö. Tässä se oli onneksi vain sivujuonne, joten sen kesti. Ymmärrän myös, miksi kirjailija on tehnyt Mallorysta kuntoutuvan addiktin, sillä kun hän alkaa todistaa outoja tapahtumia, on helppo kuvitella, että kyseessä ovat riippuvuuden seuraukset. Mallory on kärsinyt aiemmin muistikatkoksista ja valemuistoista. Hän alkaa epäillä omaa mielenterveyttään ja niin epäilevät myös muut hänen ympärillään, mikä lisää jännitteitä.

Parasta kirjassa on sen kuvitus, joka toimii loistavasti yhteen tarinan kanssa. Esitellessäni kirjan juonta puolisolleni hän totesi, että olisipa kirjoissa useammin kuvia. Olen samaa mieltä, sillä ne ovat oivallinen lisä tarinaan ja luovat tunnelmaa sekä auttavat uppoutumaan fiktiiviseen maailmaan. Tässä kirjassa kuvitus koostuu Teddyn piirroksista. Piirrokset ovat aluksi viattomia ja lapsenomaisia, mutta muuttuvat huolestuttaviksi ja pelottaviksi. Lopulta piirrokset ovat niin taitavia ja yksityiskohtaisia, ettei Teddy mitenkään ole itse voinut piirtää niitä. Jonkun täytyy toimia hänen kauttaan ja käyttää hänen kehoaan ja kättään välineenä.

Tiedän kyllä, että vanhempia on monenlaisia - liberaaleja ja konservatiiveja, ateisteja ja uskovaisia, helikopterivanhempia, työnarkomaaneja ja täysin toksisia tapauksia. Ja tiedän, että näkemykset lastenkasvatuksesta voivat poiketa jyrkästi toisistaan. Mutta kun katselen kuvaa ja näen henkeään haukkovan Anyan ja kaksi kättä kuristamassa häntä, luulen, että jokainen vanhempi olisi yhtä mieltä siitä, että tämä on jo aika sairasta. (s. 106-107)

Yhdessä Adrianin kanssa Mallory alkaa selvittää Annie Barrettin tarinaa ja etsiä hänestä tietoja. Hän pääsee jäljille, mutta sitten yhtenä päivänä hän nukahtaa sohvalle ja herää kädet liidusta mustina, kyniä hajallaan ympärillään ja olohuoneen seinät täynnä piirroksia. Caroline suuttuu ja vaatii Malloryä tekemään huumetestin, jolloin paikalla oleva Adrian saa tietää Malloryn menneisyydestä. Mallory kertoo suoraan Tedille ja Carolinelle teoriansa Teddystä ja Anyasta. Vaikka huumetestit ovat negatiivisia, Mallory saa potkut, koska laiminlöi Teddyn hoitamista. Adrian on aluksi vihainen hänkin, mutta uskoo lopulta Malloryä löydettyään yhden piirustuksen omalta yöpöydältään. Naapurin Mitzi, jonka kanssa Mallory yritti spiritismi-istuntoa ouija-laudalla saadakseen yhteyden Anyaan, löydetään kuolleena metsästä. Adrian saa selville, että Annie Barrett ei suinkaan ole sama henkilö kuin Anya. Häntä ei myöskään surmattu, vaan hän karkasi tummaihoisen miehen matkaan 1940-luvun lopulla ja hänen serkkunsa lavasti hänen kuolemansa säästääkseen kasvojaan. Anya ei olekaan nimi, vaan unkarinkielinen sana äidille. Mallory tajuaa karmaisevan totuuden Tedistä ja Carolinesta. He ovat tarinan pahikset. Teddy ei ole heidän oikea lapsensa eikä poika ollenkaan, vaan tyttö, oikealta nimeltään Flora. Caroline sieppasi Floran äidiltään, surmasi tämän ja pisti Tedin hautaamaan ruumiin metsään. Caroline leikkasi lapsen hiukset ja naamioi hänet pojaksi, etteivät poliisit löytäisi häntä, ja poikana Teddyä on kasvatettu jo kolme vuotta. Teddyn oikea äiti kuitenkin näyttäytyy hänelle ja yrittää viestittää hänen kauttaan Mallorylle, että lapsi on vaarassa. Caroline antoi Mitzille yliannostuksen ja yrittää tehdä saman Mallorylle, mutta yllättäen Ted tulee apuun. Hän on rakastunut Malloryyn ja tahtoo karata hänen kanssaan. Caroline on kuitenkin suunnitelmasta selvillä, ampuu miehensä ja lähtee jahtaamaan Malloryä, joka hakee Teddyn mukaansa ja pakenee metsään. Metsässä Anya valtaa taas Teddyn ruumiin ja surmaa Carolinen. Mallory ottaa syyt niskoilleen suojellakseen Teddyä.

Lopussa hypätään vuosi eteenpäin. Flora on päässyt elossa olevan isänsä luo ja asuu nyt sukulaisillaan maaseudulla ja käy terapiassa. Mallory menee töihin juoksukenkäliikkeeseen ja asuu tukihenkilönsä Russellin luona ainakin toistaiseksi. Mallory tekee sovinnon äitinsä kanssa ja on aloittamassa varhaiskasvatusopettajan opintoja yliopistossa. Hän tapaa Floran vielä viimeisen kerran ennen kuin jatkaa elämäänsä. Minulla oli monia teorioita siitä, miten kirja tulee päättymään. Noin keskivaiheen jälkeen aloin epäillä, että Ted ja Caroline saattavat olla pahiksia, ja olinkin oikeassa. Sitä en kuitenkaan arvannut, että Annen ja Anyan tarinat ovat toisistaan erilliset. Myös Teddyn salaisuus, se että hän on oikeasti tyttö ja varastettu lapsi, tuli täysin puskista. Siitä pidin, että pieni yliluonnollinen vivahde, Anya, säilyi loppuun asti.

Jos olet kauhun ystävä, suosittelen! Tämä on kuumottavaa kauhua kuorrutettuna piirroskuvilla.

⭐⭐⭐⭐/5

R. L. Stine: Karmivat pianotunnit / Piano lessons can be murder

suom. 2002, Taija Kuula

Sanoma Magazines Finland

125 sivua

Mitä kummitus oikein haluaa?

Miksi se soittaa pianoa joka yö? Miksi se yritti säikäyttää minut? Miksi se kielsi minua koskemasta pianoon? (s. 60)

12-vuotias kujeista pitävä Jerry muuttaa vanhempineen New Gosheniin. Uusi kotitalo on vanha mutta iso ja sen ullakolta löytyy hyvässä kunnossa oleva piano. Ensimmäisenä yönä uudessa kodissa Jerry kuulee vaimeaa pianonsoittoa huoneensa yläpuolella sijaitsevalta ullakolta, mutta ullakolla ei ole ketään. Isä ehdottaa, että Jerry voisi mennä pianotunneille, joten piano siirretään perheen uuteen harrastushuoneeseen ja isä palkkaa sanomalehdestä löytämänsä ilmoituksen perusteella professori Shreekin opettamaan Jerrylle pianonsoittoa kerran viikossa. Professori Shreek on joulupukkimainen punaposkinen ja valkoviiksinen mies, joka ilmoituksen mukaan tarjoaa pianonsoiton opetusta "uudella metodilla". Hän kehuu Jerryn soittoa ja erityisesti hänen käsiään, jotka ovat kuulemma kauniit ja erinomaiset. Jerrystä pianonsoitto on ihan hauskaa oudosta opettajasta huolimatta, sillä hän haaveilee voivansa oppia miten soitetaan rokkia. Piano jatkaa soimista joka yö, jopa senkin jälkeen kun se siirretään harrastushuoneeseen. Jerry uskoo pianon olevan riivattu. Äiti ja isä luulevat hänen taas jekuttavan, onhan Jerry tunnettu siitä, että keksii kaikenlaisia piloja vanhemmilleen. Isä myös epäilee, että Jerryllä on vaikeuksia sopeutua uuteen taloon ja kaupunkiin.

Eräänä yönä Jerry hiipii taas soivan pianon luo ja yrittää nähdä, kuka sitä soittaa. Pianon ääreen materialisoituu pitkähiuksinen naisen hahmo. Nainen katsoo Jerryä ja sanoo, että talo ja piano kuuluvat hänelle. Sen iho sulaa pois paljastaen pääkallon ja hiukset irtoavat tukkoina. Se varoittaa Jerryä ja kieltää häntä koskemasta pianoonsa. Kun Jerry kertoo pelottavasta näystä vanhemmilleen, he passittavat hänet lääkäriin. Pian sen jälkeen professori Shreek pyytää Jerryä tulemaan Shreek-opistolle ja siirtämään pianotunnit sinne. Opisto sijaitsee aivan toisella puolella kaupunkia ja näyttää ulospäin enemmän vankilalta jykevine tiiliseinineen ja kalteri-ikkunoineen. Shreek sanoo opettavansa Jerryä siihen asti että hänen kätensä ovat valmiit, sitten hän saa kuulemma uuden opettajan. Jerry on eksyä opiston sokkeloisille käytäville. Hän ihmettelee luokkahuoneissa näkemiään muita oppilaita, jotka soittavat pianoa taukoamatta. Naapurin tytöltä Kimiltä Jerry kuulee, että opistosta liikkuu karmivia huhuja. Kellarissa on sanottu olevan hirviöitä ja pianotunneille menevät lapset eivät koskaan palaa kotiin. Kummitus ilmestyy taas Jerrylle, sanoo huhujen olevan totta ja esittelee käsiään, joista on jäljellä pelkät tyngät.

- Professori Shreek kertoi, että sinulla on erinomaiset kädet, hän [herra Toggle] sanoi. Mustan parransängen alta pilkahti salaperäinen hymy. - Niitä me juuri etsimmekin täällä, Jerry. Niitä me juuri etsimme.

Minulla oli vähän kummallinen olo, kun kiitin häntä. Mitä siihen voi vastata, kun joku kehuu käsiä erinomaisiksi? (s. 82)

Onko mitään kuluneempaa ja kauhussa käytetympää tarinan aloitusta kuin muutto uuteen kotitaloon, joka on vanha, iso ja pelottava ja kätkee sisäänsä salaisuuksia? Ei varmaan, mutta se nyt vain toimii joka kerta, joten en pistä(nyt) pahakseni 😄 Jo kirjan alussa tiesin, että tästä tulee jännittävää! Jerry on ainoa lapsi ja pilaillut vanhempiensa kustannuksella niin paljon, että kärsii poika joka huusi sutta -ilmiöstä. Vanhemmat ovat muutosta väsyneitä ja stressaantuneita eivätkä Jerryn pilat huvita heitä yhtään (ymmärrettävää). Kirjassa on kaksi kauhuelementtiä: itsekseen soiva piano ja sitä soittava kummitus sekä professori Shreekin opisto, jossa tapahtuu kummia. Kumpikaan elementti ei vie liikaa tilaa toiselta, vaan ne toimivat hyvin yhteen. Professori Shreek on tosi creepy ja ällö hahmo. Jos totta puhutaan, hän vaikuttaa karmivalta setämieheltä, jolla on käsifetissi ja joka toteuttaa sitä opettamalla pianonsoittoa. Jerry kiusaantuu siitä, miten Shreek kehuu hänen käsiään ja tuijottaa niitä, ja niin kiusaannuin minäkin lukijana.

Nähtyään kummituksen toisen kerran Jerry saa tarpeekseen ja ilmoittaa vanhemmilleen, ettei tahdo enää soittaa pianoa. Isä ja äiti myöntyvät sillä ehdolla, että Jerry menee viimeiselle pianotunnilleen, jonka he ovat jo ehtineet maksaa. Jerry tekee työtä käskettyä, mutta kun hän yrittää kertoa asiasta professori Shreekille, tämä ilmoittaa, ettei voi päästää häntä lähtemään. Shreek jahtaa Jerryä opiston sokkeloisilla käytävillä, kunnes Jerry törmää konserttisaliin. Se on täynnä klooniopettajia, pianoja ja niitä soittavia irtokäsiä. Jerry huutaa apuun ainoaa toista opistossa näkemäänsä aikuista herra Togglea, joka on opiston talonmies ja esitellyt aiemmin Jerrylle mekaanisia vempeleitä, joita rakentelee verstaassaan. Herra Toggle saapuu paikalle ja sammuttaa virrat, jolloin Shreek nuupahtaa ja musiikki lakkaa. Shreek ja kaikki muut opistossa olevat ihmiset ovatkin Togglen rakentamia robotteja. Hän ei päästä Jerryä lähtemään, koska tarvitsee pojan kädet. Ihmisen käsiä on kuulemma vaikea rakentaa, koska ne ovat niin monimutkaiset. Toggle ei osaa valmistaa käsiä, joten hän ottaa ne opiston oppilailta ja ohjelmoi ne soittamaan kauniimmin kuin yksikään elävä ihminen. Jerry esittää tuhannen taalan kysymyksen: miksi? Toggle vastaa, että rakastaa kaunista ja täydellistä musiikkia, jota ihmisen virheet eivät ole pilanneet. Seuraavaksi Toggle on aikeissa viedä Jerryn kädet, mutta apu saapuu yllättävältä taholta. Jerryn kodissa pianoa soittava kummitusnainen ilmaantuu opistolle, herättää kummituskaverinsa henkiin ja raahaa heidän avullaan Togglen metsään opistotalon taakse. Kummitus asui ennen Jerryn talossa ja joutui opiston uhriksi. Se halusi varoittaa Jerryä ja pelotella hänet tiehensä, jottei Jerry kokisi samaa kohtaloa. Kirjan lopussa kerrotaan, että Jerryltä menee joitain viikkoja toipua pelottavasta koettelemuksesta. Piano myytiin pois ja hän aloitti koripallon pelaamisen, jossa kuulemma erinomaisista käsistä on hyötyä.

Tuttuun tapaan jäin pohtimaan joitain asioita. Kirjan alussa esitellään perheen häijy Bonkers-kissa, jonka lempipuuhaa on ihmisten raapiminen ja heidän niskaansa hyppääminen. Yhden kerran Bonkers tepastelee pianon koskettimilla, mutta sen rooli tarinassa jää lopulta hyvin mitättömäksi. Tuntui vähän jopa siltä, että Stine unohtaa koko Bonkersin olemassaolon päästyään vauhtiin tarinassa. Oletin, että kissalle olisi tapahtunut jotain tai se olisi saanut aktiivisemman roolin. Opistotaloa kuvataan vankilamaiseksi, joten olisin halunnut tietää, onko siellä toiminut aikaisemmin vankila. Jäin pohtimaan professori Shreekin joulupukkimaista ulkonäköä ja sen mahdollista symboliikkaa (ei avautunut minulle). Mietin myös pianoa soittavia käsiä. Miten Toggle käytännössä irrottaa kädet uhreiltaan? Miten irrotetut kädet eivät ala mätänemään ajan saatossa? Ja miten ihmeessä Toggle ohjelmoi kädet soittamaan? Kuka pianoa soittava kummitus oikein on, mikä hänen tarinansa on ja miten hän pystyy kummituksena siirtymään paikasta toiseen? Kuinka monta uhria opisto on vaatinut ja miten poliisi ei ole saanut vihiä asiasta? Ja mikä on herra Togglen tarina? Minusta Toggle on tosi kiehtova ja hyvin kirjoitettu pahis. Mitä kummitukset hänelle metsässä tekevät, sitäkään ei kerrota. Niin paljon vastaamattomia kysymyksiä!

Tämä oli tosi jännittävä ja hyvä Goosebumps, yksi parhaista joita olen lukenut. Sopii aikuiseenkin makuun.

⭐⭐⭐⭐/5

Sara Shepard: Valehtelevat viettelijät 4 : Uskomaton / Unbelievable

suom. 2013, Paula Takio

Gummerus

320 sivua

Tuliko jo ikävä? Älkää udelko enempää tai teidätkin täytyy hoidella. -A (s. 128)

Uskomaton on neljäs osa Valehtelevat viettelijät -kirjasarjaa. Ensimmäisestä osasta voit lukea täältä, toisesta täältä ja kolmannesta täältä. Neljäs osa alkaa takaumalla, kuten aiemmatkin osat. On seiskaluokan kevätjuhlapäivää edeltävä ilta. Ali, Hanna, Spencer, Aria ja Emily ovat kokoontuneet Alin luokse ja suunnittelevat omia pyjamabileitään, jotka aikovat järjestää seiskaluokan päättymisen kunniaksi. Ali kirjoittaa jotain päiväkirjaansa ja hänen äitinsä on hänelle vihainen. Kun muut kysyvät syytä, Ali vastaa, että äiti suuttui kun hän pesi treenikamansa tämän alusvaatteiden kanssa. Muut eivät usko tätä hataraa selitystä, mutta hyväksyvät sen. Ali ilmoittaa, että tulevasta kesästä tulee kaikkien aikojen paras. Sitten hän katoaa ja hänet löydetään kuolleena. Nykyhetkessä järkyttyneet läheiset odottavat Rosewood Memorial -sairaalassa uutisia Hannasta, jonka päältä auto ajoi viime yönä. Hanna ehti soittaa ystävilleen ja pyytää heidät Rosewood Dayn alakoulun leikkikentälle kertoakseen, että on saanut selville A:n henkilöllisyyden, muttei koskaan ehtinyt kertoa. Hanna makaa sairaalassa koomassa. Muut tytöt ovat saaneet viestin A:lta, jossa sanotaan, että Hanna tiesi liikaa.

Aria epäilee Alin murhaajaksi Spenceriä ja paljastaa epäilyksensä komisario Wildenille, joka ei ota häntä tosissaan. Arian 22-vuotias äidinkielenopettaja Ezra, joka pidätettiin ja erotettiin virastaan oppilaansa kanssa makaamisen vuoksi, on päästetty vapaaksi. Ellei Aria haasta häntä oikeuteen, juttu aiotaan pitää salassa, jotta koulun ja Ezran maine pysyy niin tahrattomana kuin mahdollista. Ezra kaipaa uutta alkua ja lähtee serkkunsa luo Providenceen selvittämään ajatuksiaan. Aria pyytää päästä hänen mukaansa, onhan hän rakastunut opettajaansa, mutta mies sanoo vain, että Aria voi etsiä hänet käsiinsä muutaman vuoden päästä, jolloin he voivat olla julkisesti yhdessä. Äiti on heittänyt Arian pois kotoa ja hän joutuu isänsä Byronin ja tämän uuden naisystävän Meredithin katon alle. Meredith yrittää tehdä tuttavuutta ja antaa Arialle vapaalipun, jolla hän pääsee osallistumaan Aivottoman taiteen kurssille. Yllättäen samalla kurssilla on myös tyttöporukan suurin salaisuus: sokeutunut Jenna Cavanaugh.

Spencer selvisi säikähdyksellä siskonsa Melissan työntämisestä portaita alas. Melissan ranne on murtunut, mutta muuten hän voi hyvin. Äiti ilmoittaa, ettei anna Spencerin ja Melissan enää jatkaa terapiaa. Mitä tulee siihen, että Spencer plagioi siskonsa esseevastauksen, joka lähetettiin arvostettuun esseekilpailuun Kultaiseen orkideaan, äiti sanoo, että niin väärin kuin se olikin, asia pidetään salassa ja Spencerin on pakko voittaa. Lisäksi hän vaatii, että Spencerin ja Melissan tulee korjata tulehtuneet välinsä. Spencer tulee paljastaneeksi siskolleen epäilynsä siitä, että kenties hän itse tappoikin Alin, mutta Spencerin mielestä siskosta ei olisi siihen. Spencer matkustaa perheineen New Yorkiin esseekilpailun aamiaispalaveriin. Myös Ian tulee mukaan ja yrittää taas iskeä Spenceriä vaikka on Melissan kanssa yhdessä. Hannan paras ystävä Mona ottaa Spenceriin yhteyttä ja pyytää häntä avuksi järjestämään Hannalle kynttilävalvojaiset.

Emily on lähetetty Iowan Addamsiin asumaan vanhoillisten Helene-tätinsä ja Allen-setänsä maatilalle rangaistukseksi siitä että tykkää tytöistä. Kauaa Emily ei ehdi siellä asua. Hänen serkkunsa Abby, John ja Matt hiipivät ensimmäisenä yönä ulos osallistuakseen salabileisiin ja ottavat Emilyn mukaan. Bileissä Emily tapaa Trista-nimisen söpön tytön. Serkukset ovat kuulemma ennenkin hiipineet yöllä ulos, mutta tällä kertaa he jäävät kiinni. Raivostunut Helene-täti tivaa, kenen idea oli, ja Abby syyttää Emilyä. Sen seurauksena Emily lähetetään takaisin kotiin, jossa vanhemmilla on ihan eri ääni kellossa kuin aiemmin. Vanhemmat ovat lukeneet Dr. Philin kirjoja ja ottaneet vaarin neuvosta, että vaikkei toisen kaikkia valintoja hyväksy, niiden kanssa voi silti yrittää elää. He kutsuvat Emilyn ihastuksen ja tähän asti salassa pidetyn tyttöystävän Mayan päivälliselle ja ovat niin suvaitsevaisia, että se on jo epäilyttävää. Emilyn tunteet ovat ihan sekaisin. Hän saa jatkuvasti viestejä Tristalta, johon ehti ihastua Iowassa ollessaan, ja kokee Mayan avoimet tunteet kiusaannuttavina.

Koomaan vajonnut Hanna näkee pelottavia unia, joissa Ali tulee hänen vuoteensa vierelle ja sanoo, että voi hyvin eikä ole oikeasti kuollut. Hanna herää koomasta, muttei muista mitään Monan juhlista eikä onnettomuudestaan. Niin ollen hän ei myöskään muista A:n todellista henkilöllisyyttä, vaikka tiesi sen aiemmin. Hanna on selvinnyt kamalasta onnettomuudesta, mutta ainoa mitä hän miettii on, että hän näyttää ihan hirviöltä mustelmineen ja tikkeineen eikä voi käyttää avokaulaisia puseroita pitkään aikaan. Hän alkaa heti suunnitella reissua kauneusklinikalle, pohtii tippaletkun kaloreita ja pitää itseään luuserina, koska joutui sairaalaan sen takia että jäi auton alle eikä minkään siistin syyn takia (tässä kohtaa olin, että oletko hitto tosissasi, mutta kyllä, Hanna on tosissaan). Mona on kaikista helpottunein Hannan herättyä ja muuttaa kynttilävalvojaiset lennosta naamiaisteemaisiksi paluujuhliksi, jotka järjestetään Rosewoodin golfklubilla. Lucas on ollut Hannan vierellä lähes koko ajan. Hannalla on herännyt tunteita poikaa kohtaan, mutta Lucas on liian luuseri poikakaveriksi. Hannan herättyä A:n viestit muuttuvat yhä uhkaavammaksi. Yllättäen myös Mona paljastaa saaneensa samanlaisia viestejä. A on alkanut piinata myös häntä.

A:lla oli niin paljon aseita heitä neljää vastaan, että hänen tuskin olisi tarvinnut keksiä mitään omasta päästään.

Yhtäkkiä Spencer tajusi jotakin pyyhkiessään hikeä kasvoiltaan. Hänen sydämensä jysähti. Hän keksi, miksi A saattoi valehdella ja uskotella, että Spencer oli tappanut Alin. Jospa A:lla oli omat salaisuutensa. Jospa A tarvitsi lavastettua syntipukkia. (s. 33)

Tämä on sarjan neljäs osa ja edelleen henkilöhahmot ovat sellaisessa pyörityksessä, että oksat pois. Valheiden ja juonien verkko tiivistyy tiivistymistään. Hetkessä sitä tuntee olevansa askeleen lähempänä A:n henkilöllisyyden paljastumista ja taas kohta onkin aivan pihalla kun epäiltyjä on niin monta. Spencer epäilee sekä itseään että siskoaan Melissaa Alin tappajaksi, Aria taas Jennaa ja Emily Mayaa, koska A:n viestilappu tuoksuu Mayan banaanipurkalta 🍌 Alin omatkin salaisuudet alkavat paljastua pikkuhiljaa, kuten myös hänen ilkeä käytöksensä. Hän esimerkiksi levitteli joskus juorua, että Monalla on selluliittia vatsassa, ja pakotti Arian antamaan Jennalle omenan, jota oli uitettu vessanpöntössä. A:n viestit ovat edelleen karmivia, mutta nyt ne ovat aidon uhkaavia, sillä niissä puhutaan tappamisesta ja vaientamisesta.

Naamiaisjuhlat golfklubilla alkavat dramaattisesti, sillä Emily saapuu juhliin mukanaan yllätysvieras: Trista. Trista on hetken mielijohteesta lentänyt Iowasta Emilyn seuraksi bileisiin ja Emily väittää kaikille hänen olevan kirjeenvaihtokaveri. Trista flirttailee avoimesti Emilylle, minkä Maya tietenkin näkee. Emily löytää klubin uimahallista Ariel-nuken ja viestin "Kielikello kuolee". Aria ei osallistu juhliin. Hän on A:n vihjeen perusteella yrittänyt saada Meredithin taas ansaan, mutta vetänyt vesiperän ja päätynyt veljensä Miken kannustamana kertomaan uhkausviesteistä poliisille (muut tytöt pitävät Arian tekoa tyhmänä, mutta minusta hän on rohkea!). Aria menee juhlailtana hakemaan kurssisaliin unohtunutta kännykkäänsä ja löytää sieltä Lumikin ilkeää äitipuolta esittävän nuken ja viestin "Sinä kerroit".  Paikalle ilmestyy myös Jenna, jolta Aria saa lisää tietoa yöstä jona ilotulitusraketti sokaisi Tobyn puujamassa olleen Jennan. Jenna oli kertonut Alille Tobysta ja Ali lupasi auttaa häntä sanoen, että hänelläkin on ongelmia sisarustensa kanssa. Siispä Jenna ja Ali punoivat juonen: he lavastavat Tobyn raketin ampujaksi, jotta Tobyn lähetetään pois. Juhlissa Spencer löytää laukustaan kuvan Alista ja Ianista. Siihen on kirjoitettu Melissan käsialalla: "Olet vainaa, senkin ämmä". Spencer kertoo muille ja he päättävät puhua poliisille. Joukko hajaantuu kun Spencer ja Mona lähtevät poliisilaitokselle ja Hanna ja Emily jäävät juhliin odottamaan Justin Timberlakea, jonka Mona on hommannut sinne esiintymään. Sitten Hanna muistaa kaiken, myös sen, kenen numerosta sai A:n viimeisimmän viestin.

SPOILERI! SPOILERI! 

A on... *rumpujen pärinää* ...Mona! Hän vie Spencerin autollaan Kelluvan miehen kuopalle keskellä metsää ja kertoo kaiken. Mona oli paikalla Jennan onnettomuusyönä. Hän oli Jennan kaveri ja yritti saada Alin vastuuseen teostaan, mutta Jenna väitti hänellekin Tobyn olleen syyllinen. Mona löysi Alin päiväkirjan Alin kuoltua, kun talon uudet asukkaat olivat jättäneet Alin tavarat kadulle ihmisten otettavaksi, ja luki sieltä kaikki Alin porukan salaisuudet. Hankittuaan toisen puhelimen salaisella numerolla hän alkoi lähetellä viestejä ja "muuttui Aliksi". Ystävystyttyään Spencerin kanssa hän haluaa kuitenkin nyt auttaa. Hän lavasti Melissan syylliseksi, jotta Spencer saisi vihdoin kaiken, ja ajoi Hannan päältä vaientaakseen hänet. Alin tappaja Mona ei kuitenkaan ole. Hänen mukaansa tappaja on Ian, Melissan poikaystävä. Ali kirjoitti päiväkirjaansa antaneensa pojalle uhkavaatimuksen: jätä Melissa tai Ali paljastaa kaikille heidän suhteensa. Mona ja Spencer kamppailevat hiekkakuopan reunalla ja Spencer tönäisee Monaa niin, että hän putoaa reunan yli. Kun apu saapuu, on jo liian myöhäistä. Monan niska on murtunut ja hän on kuollut. Hanna löytää ruohikosta Monan toisen puhelimen ja pitää sen aluksi itsellään poistaakseen kaikki A:n itselleen lähettämät viestit ja turvatakseen näin omat salaisuutensa. Spencer kertoo vihdoin muille tytöille, mitä on muistanut Alin katoamisyöstä, ja muut ovat hänen puolellaan eivätkä usko hänen olevan tappaja. Poliisi pidättää Ianin ja hän joutuu oikeuden eteen. Aria tekee sovinnon äitinsä kanssa ja saa tietää, että Meredith on raskaana. Spencer saa soiton Kultaisen orkidean esseekilpailun tuomariston puheenjohtajalta, mutta päättää siskonsa rehellisyydestä ja Monan sanoista inspiroituneena pistää valehtelulle pisteen ja kertoa totuuden huijauksestaan. Täydellisyys ei nimittäin merkitse mitään ellei se ole todellista. Hannan äiti kertoo saaneensa ja vastaanottaneensa työtarjouksen Singaporesta. Äiti muuttaa ulkomaille ja Hanna menee joko sisäoppilaitokseen tai jää asumaan kotiin, johon isä muuttaa uuden perheensä kanssa.

Tässä osassa A:n henkilöllisyys vihdoin paljastuu ja hän saa ansionsa mukaan, mutta kuten arvelinkin, A ei ole vain yksi henkilö. Kirja päättyy siihen, että joku, joka allekirjoittaa viestinsä A:na, sanoo että kaupungissa on uusi A. Viides osa siis kehiin!

⭐⭐⭐⭐/5

Kristina Ohlsson: Kivienkelit / Stenänglar

suom. 2019, Pekka Marjamäki

WSOY

202 sivua

Helmet-lukuhaaste 2026: kohta 15. Kirjan kannessa tai nimessä on lintu

Kivienkelit on Kristina Ohlssonin Lasilapset-trilogian päätösosa. Ajatuksiani ensimmäisestä osasta Lasilapset voit lukea täältä ja toisesta osasta Hopeapoika täältä. Tätä kolmatta osaa säästelin kevääseen ja pääsiäisen korville, koska kirjassakin on pääsiäinen. Tai niin luulin takakannen perusteella, vaikka lopulta pääsiäistä ei edes kunnolla vietetä.

He voisivat tietysti tulla takaisin seuraavana päivänä, mutta pääsiäisloma olisi pian ohi. Kolmen päivän päästä Simona menisi takaisin Kristianstadiin. Koulu alkaisi taas. Ja isoäidin patsaiden arvoitus jäisi ratkaisematta.

Alkaa olla kiire, Simona ajatteli. Juuri niin kuin kylpyhuoneen peilissä olleeseen huuruun oli kirjoitettu. (s. 127)

12-vuotias Simona viettää lomaa isoäitinsä luona. Isoäiti asuu suuressa valkoisessa talossa meren rannalla Åhusin pikkukaupungissa. Talossa on aiemmin toiminut hotelli, joka ei kannattanut, joten mummi ja ukki ostivat talon itselleen. He halusivat hankkia paljon lapsia, mutta saivat vain yhden: Simonan äidin. Mummi on asunut talossa 50 vuotta, ensin yhdessä ukin kanssa ja sittemmin ukin kuoltua yksin. Simonalla on neljä sisarusta ja ahdas koti Kristianstadissa, joten mummin luona hän saa kaipaamaansa tilaa ja rauhaa. Mummi on hänelle hyvin rakas. Viime aikoina isoäiti on kuitenkin ollut tavallista väsyneempi. Kun hän liukastuu pihalla ja joutuu sairaalaan, hänen jalastaan löytyy kyhmy. Isoäidin kunto romahtaa ja hän tarvitsee apua kotona. Simona on huolissaan mummista ja haluaa auttaa niin paljon kuin pystyy.

Pääsiäisen lähestyessä mummin talossa alkaa tapahtua kummia. Pihalla seisovat perhettä esittävät kivipatsaat vaihtavat paikkaa yön aikana. Käänteleekö joku niitä vai kääntyvätkö ne itsekseen? Mummi antaa Simonalle lahjaksi vanhan nauhurinsa ja pari kasettia sanoen, että nauhuri nauhoittaa ääniä, joita kukaan muu ei pysty kuulemaan. Simona testailee nauhuria ja yrittää nauhoittaa omaa ääntään. Kasetilta kuuluu vain pelottavia ääniä: raskasta huohotusta, askelia ja outoja kuiskauksia, kuten: "Ole kiltti ja tule takaisin", "Olet ollut erossa meistä liian pitkään. Tule etsimään meidät. Pian!" ja "Majken oli se, joka toimi väärin. Ei kukaan muu!" Yhdestä talon huoneesta, jota kutsutaan Kuiskauksien huoneeksi, kuuluu öisin askelia ja huokailua, ja kerran Simona näkee siellä varjon vaikka huoneessa ei ole ketään. Huurtuneeseen peiliin ilmestyvät sanat "Nyt on kiire". Simona pyytää ystävänsä Billien ja Aladdinin avuksi selvittämään arvoituksellisia tapahtumia. Aladdin on erityisen kiinnostunut patsaista ja julistaa, että pääsiäisloman aikana he selvittävät niiden salaisuuden. Billie yrittää soittaa kasetteja ystävilleen, mutta laite syö kasetit ennen kuin hän saa ne kelattua ja soitettua.

Kirja muistutti minua Ohlssonin Hirviötrilogiasta, sillä siinäkin lapsipäähenkilö on huolissaan isovanhempansa jaksamisesta. Läpi kirjan vahvana teemana kulkee suru ja huoli läheisen terveydentilasta. Simonan isoäiti on sairas, mutta yrittää peitellä sitä, mikä on kai aika tyypillistä vanhoille ja sairaille ihmisille. Simonan ystävän Billien isä on sairastanut samaa tautia kuin Simonan isoäiti (mitä, sitä ei mainita suoraan, enkä muista sitä sarjan ensimmäisestä osasta). Siksi Billie osaa asettua Simonan asemaan ja on hänkin huolissaan Simonan mummista. Huoli isoäidin kunnon romahtamisesta luo osaltaan surumielistä ja ahdistavaa tunnelmaa. Kauhunomaista tunnelmaa luo Ohlssonille ominaisesti myös miljöö. Meren rannalla tuulee ja tihuuttaa vettä ja meri velloo horisontissa harmaana.

Olen tykännyt tosi paljon Ohlssonin lapsille suunnatuista jännitys- ja kauhukirjoista. Lasilapset-trilogia on pitänyt hyvin otteessaan. Kivienkeleiden takakansi julistaa, että sarjan kolmas osa olisi "ehdottomasti tähänastisista jännittävin". Odotukseni olivat korkealla. Siksi rysähdys korkeuksista teki erityisen kipeää. Lasilapsissa tutkittiin vanhan lastenkodin arvoitusta ja Hopeapojassa hopeasepän traagista tarinaa. Tässä osassa tapahtumapaikkana on vanha hotelli. Kuulostaa karmivalta ja sitä se aluksi onkin. Olen aina pitänyt yliluonnollisesta kauhusta, joten nauhurilta ja Kuiskauksien huoneesta kuuluvat oudot äänet sekä mahdollisesti itsestään siirtyilevät patsaat saivat minut ahmimaan kirjaa eteenpäin. Tämän lukemisen jälkeen olen lukenut kaikki tähän mennessä suomennetut Ohlssonin lastenkirjat, joten osasin jo arvata, ettei selitys tule olemaan täysin yliluonnollinen.

- Meidän pitää selvittää, keitä he ovat, Aladdin totesi mietteliäänä. - Siis keitä näiden patsaiden pitäisi esittää. Siinähän on kokonainen perhe. Niiden on pakko olla tässä jostain tietystä syystä.

Simona nyökkäsi hitaasti. Häntäkin alkoi kiinnostaa, keitä nämä ihmiset olivat. Etenkin kun isoäidin luona oli tapahtunut paljon muitakin omituisia asioita. Hän mietti mummilta saamaansa nauhuria. Ääntä, joka oli pyytänyt häntä tulemaan takaisin. Huokauksien huoneesta kuuluneita askelia sekä varjoa, jonka hän oli nähnyt huoneen lattialla. Simona vilkaisi kookkaita kivipatsaita, jotka olivat taatusti kamalan painavia. Olisivatko ne voineet kääntyä itsestään? (s. 61)

Simona, Billie ja Aladdin pääsevät jäljille löydettyään Kuiskauksien huoneen ikkunalaudan alta salaisen kolon, johon on piilotettu nenäliina, kirjeitä ja medaljonki, jossa on kuva Majken-nimisestä naisesta. Kaadettujen patsaiden kivilaatoista he löytävät nimet. Mies on Arthur, nainen Hedvig, tyttö Siri ja poika Ivan. Kuinka ollakaan, isoäidin naapurissa asuu Räkä-Ivaniksi kutsuttu vanha mies ja rannalla kalastusmajassa majailee Siri-niminen vanha nainen. Ivanilta, Siriltä ja kirjeistä kolmikko saa koostettua koko tarinan. Silloin kun mummin talossa vielä toimi hotelli, siellä työskenteli Majken-niminen nainen. Hän rakastui Carl Blom -nimiseen hotellivieraaseen, joka sairastui tuberkuloosiin ja joutui sveitsiläiseen parantolaan. Majkenin isä halusi hänen naivan toisen miehen, Arthurin, ja niin Majken tekikin. Hänestä nimittäin liikkui huhuja, koska hän oli naimaton nainen. Majken ei kuitenkaan koskaan unohtanut Carlia. Perustettuaan perheen Arthurin kanssa hän sai tietää, että Carl oli parantunut. Hän otti avioeron, hylkäsi miehensä ja lapsensa ja nai Carlin, jonka kanssa sai lapsen ennen kuin menehtyi nuorena. Arthur puolestaan meni uusiin naimisiin Hedvigin kanssa. Simonan mummi oli Majkenin ja Carlin lapsi, joten Ivan ja Siri ovat hänen puolisisaruksiaan. Kun Ivanilta kysytään asiasta, hän kertoo, että lupasi vanhemmilleen olla paljastamatta sukulaisuutta. Kolmekymmentä vuotta Ivan ja Siri ovat asuneet mummin kanssa samassa kaupungissa eivätkä ole kertoneet hänelle totuutta. Mitä tulee outoihin ääniin kaseteilla, Ivanin lapset äänittivät ne isänsä tietämättä, jotta Simonan mummi saisi totuuden selville ilman että Ivan joutuisi rikkomaan lupaustaan. Mummi ei kuitenkaan tajunnut viestejä eikä siksi ottanut itsekään yhteyttä. Patsaita taas siirtelivät Ivanin jo viisikymppiset lapset. Mummin sairastuttua Ivan ajatteli, että totuuden täytyy vihdoin paljastua, ja värväsi lapsensa avuksi. Huokauksien huoneen varjo puolestaan oli Siri, joka haki sieltä tavaroitaan. Ivan on edelleen katkera siitä, että mummi sai kaiken.

Täytyy myöntää, että olen vähän hämmentynyt siitä, miten oudot tapahtumat lopulta selitetään. Miten Simonan isoäiti ei tajunnut kaseteilta kuuluvia ääniä ja niiden tarkoitusta. Hän kertoo Simonalle kuunnelleensa kasetteja itse monta kertaa vuosien varrella. Yhdellä kasetilla jopa mainitaan hänen äitinsä nimi. Eikö se soittanut mitään kelloja? 😅 Ja mitä tavaroita Siri oikein haki mummin talosta kolmekymmentä vuotta myöhemmin? Siri myös kirjoitti peiliin sanat "Nyt on kiire". Kaikkein eniten huvitti se, että Ivanin lapset, jotka ovat jo viisikymppisiä(!), hiiviskelevät isoäidin puutarhassa siirtelemässä ja kaatamassa kivipatsaita kuin keskenkasvuiset, koska heidän isällään ei ole rohkeutta mennä tunnustamaan: "Hei, me muuten olemme sukua. Anteeksi, etten kertonut aiemmin, mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan." MITEN vanhan ja sairaan mummelin pelottelu patsaita siirtelemällä, peiliin kirjoitetuilla viesteillä ja käytännössä toisen kotiin murtautumisella ja siellä hiipimisellä keskellä yötä on parempi vaihtoehto kuin ylpeytensä nieleminen ja asioiden tunnustaminen, vaikkakin kolmekymmentä vuotta myöhässä? En käsitä 🙄 Kaikista lukemistani Ohlssonin lastenkirjoista tässä on ehdottomasti typerin ja hölmöin selitys pelottaville ja oudoille ilmiöille. Lukemisen jälkeen jäin oikein miettimään, miten tyhmiä ja lapsellisia Ivan ja Siri oikein ovat.

Simonan äiti on mukana jututtamassa Ivania ja kieltää Simonaa kertomasta totuutta isoäidille, joka on joutunut sairaalaan keuhkokuumeen takia. Simona käy katsomassa mummia ja kertoo kuitenkin kaiken kun mummi sitä pyytää. Mummin ainoa toive on, että Simona varmistaa, että äiti tutustuu uusiin sukulaisiinsa ja antaa heille mahdollisuuden. Simona palaa kotiin vain kuullakseen, että kotimatkan aikana mummi on kuollut toiseen keuhkoon tulleeseen veritulppaan (tämä juonenkäänne yllätti, toivoin että mummi jäisi eloon). Simona on tietenkin surun murtama rakkaan isoäitinsä poismenosta, mutta mummin viimeiset sanat lohduttavat häntä: "Odotan sinua." Isoäiti haudataan ja hautajaisiin saapuvat yllättäen myös Ivan, Siri ja Ivanin lapset. Äiti on vihainen, mutta Simona pyytää uusia sukulaisia jäämään kahvittelutilaisuuteen. Hautajaisten jälkeen isoäidin talo myydään. Isän tuttava kiinnostuu siitä ja tulee katsomaan sitä. Hän kuulee Kuiskauksien huoneesta askelia ja huokauksia. Simona menee yksin huoneeseen ja sanoo siellä kummittelevalle Majkenille, että hän ja äiti pitävät kyllä huolta Ivanista ja Siristä. Sen jälkeen kummitus vaikenee.

Lasilapset-trilogian päätösosan takakansiteksti lupailee paljon. Tämä ei mielestäni todellakaan ollut sarjan paras osa. Alku on lupaava, mutta loppuratkaisu tuottaa pettymyksen hölmöydellään. Suosittelen kuitenkin lukemaan, jos olet trilogian aloittanut ja tahdot saada sen päätökseen. Lasilapset-trilogian paras kirja oli sen aloitusosa, joten se kannattaa ehdottomasti lukea! Suosittelen myös muita Ohlssonin lastenkirjoja, kuten Hirviötrilogiaa ja Hovenäsetin lapset -trilogiaa, jonka kolmas osa suomennettaneen tulevana syksynä.

⭐⭐/5

R. L. Stine: Kummitusnaapuri / The ghost next door

suom. 2001, Pia Valtanen

Helsinki Media

129 sivua

12-vuotias Hannah asuu Greenwood Fallsin pikkukaupungissa ja viettää kesälomaa. Loma on ollut yksinäinen, sillä kaikki Hannahin ystävät ovat matkoilla tai kesäleirillä eikä Hannahin vanhemmilla ollut rahaa lähettää häntä leirille. Paras ystävä on luvannut kirjoittaa joka päivä, mutta ainuttakaan kirjettä ei ole saapunut koko kesänä. Hannah kuluttaa aikaa lukien, televisiota katsellen, pyöräillen tai kuusivuotiaita kaksosveljiään Billiä ja Herbiä vahtien. Eräänä päivänä Hannah on lähdössä ulos, kun punatukkainen poika törmää häneen pyörällään. Poika on Danny Anderson, joka kertoo asuvansa punaisessa talossa kadun toisella puolella. Kyseinen talo on kuitenkin autiotalo. Poika väittää muuttaneensa siihen äitinsä kanssa ja asuneensa siinä jo jonkin aikaa.

Sitten alkaa tapahtua kummia. Hannah alkaa nähdä varjoissa pelottavan mustan hahmon, jolla on punaisena leiskuvat silmät ja joka kuiskailee hänen nimeään. Hannah tekee tuttavuutta Dannyn kanssa ja hämmentyy kuullessaan, että he käyvät samaa Maple Avenuen koulua ja ovat vieläpä samalla luokka-asteella, mutta Hannah ei muista koskaan nähneensä Dannyä koulussa. He eivät myöskään tunne toistensa kavereita. Hannah alkaa nähdä painajaisia Dannystä ja mustasta varjohahmosta. Hän on vakuuttunut siitä, että Danny on kummitus, ja päättää selvittää totuuden.

Yhtäkkiä hänen mielensä oli täynnä kysymyksiä: miten Dannyn perhe oli voinut muuttaa naapuriin hänen huomaamattaan? Miten Danny voi olla hänen koulussaan, samalla luokka-asteella, ilman että hän oli ikinä nähnytkään poikaa? Miksi hän ei tuntenut Dannyn ystäviä eikä Danny hänen ystäviään?

- - Mitä jos Danny onkin oikeasti kummitus? (s. 38)

Huomioni kiinnittyi paljon Goosebumpseja lukeneena oitis yhteen yksityiskohtaan. Toisin kuin Goosebumpseissa yleensä, kerronta ei ole minä-muodossa vaan hän-muodossa. En tajunnutkaan ennen tätä, miten tärkeä tuo minä-muoto on ja miten se omalta osaltaan luo tunnelmaa. Kesti hetken tottua erilaiseen kerrontatapaan, varsinkin kun Hannahin vanhempiin viitataan "äiti ja isä Fairchildina", mikä tuntui aika kankealta.

Muutama muukin yksityiskohta kiinnitti huomioni. Hannah pelaa veljiensä kanssa Afrikan tähteä. Suomentaja on varmaan ajatellut, että kiva kääntää lautapelin nimi (mikä se sitten mahtaakaan olla alkuperäisessä versiossa) suomalaislapsille tutummaksi. Minua kuitenkin häiritsi hirvittävästi, että selvästi Yhdysvalloissa asuvat lapset pelaavat noin supisuomalaista lautapeliä 😅 Tykkään myös aina bongailla Goosebumpseista 90-luvun juttuja. Tällä kertaa bongasin keittiössä olevan punaisen lankapuhelimen sekä sen, että 12-vuotias Hannah lähettää pitkiä kirjeitä kesäleirillä olevalle ystävälleen ja odottaa vastaavasti kirjeitä häneltä. Nykylapset eivät kirjeitä pahemmin lähettele.

Miten ihmiseltä voi kysyä onko hän oikeasti olemassa? Onko hän elossa vai ei? (s. 83)

Hannah on koko ajan vakuuttuneempi siitä, että Danny ja hänen äitinsä ovat kummituksia. Dannyn äiti ei nimittäin kuule kun Hannah huutaa hänelle lasioven läpi. Dannyllä on selitys valmiina. Äiti on kuulemma kuuro ja häpeää sitä. Musta varjo ilmestyy uudelleen Hannahille ja käskee häntä pysymään kaukana Dannystä. Hannah ei kuuntele varjoa, vaan pelaa Dannyn kanssa jalkapalloa. Pelin tiimellyksessä kaksikko huomaa, että Dannyn käsi menee Hannahin kehosta lävitse eivätkä he pysty tarttumaan toisiaan kädestä. Heti perään Hannah kuulee naapurin naisen keskustelun. Naapurustossa on autiotalo, joka on ollut tyhjillään siitä lähtien kun se tuhoutui lähes kokonaan tulipalossa viisi vuotta sitten. Tulipalo, joka sai alkunsa lasten varaston taakse tekemästä nuotiosta, vei koko perheen hengen. Kyseinen talo ei suinkaan ole Dannyn kotitalo... vaan Hannahin. Hannah palaa kotiin vain huomatakseen, että se tosiaan on tyhjä ja muu perhe on kadonnut. Se onkin hän, joka on kuollut ja kummittelee.

Danny on ainoa, jolle Hannah voi puhua. Poika kuitenkin pelästyy ja lähtee Hannahia karkuun. Danny ja hänen kaksi kaveriaan, Fred ja Alan, ovat jatkuvasti pahanteossa. Heidän uusin päähänpistonsa on tehdä kiusaa postimestari Chesneylle. He repivät Chesneyn postilaatikon irti maasta ja pujahtavat sitten hänen taloonsa leikkimään tulitikuilla. Siitä syttyy tietenkin tulipalo. Fred ja Alan pääsevät pakenemaan ikkunan kautta ja lähtevät hakemaan apua, mutta Danny jää liekkien vangiksi. Varjo yhyttää tilannetta seuranneen Hannahin ja paljastaa olevansa Dannyn henki, joka tulee muuttumaan eläväksi kun Danny kuolee ja joutuu sen paikalleen varjojen maailmaan. Hannah päättää pelastaa ystävänsä ja kiipeää palavaan taloon ikkunan kautta. Hän onnistuu, ja varjo katoaa. Danny jää henkiin. Hannah huomaa kuitenkin maailman alkavan muuttua harmaaksi massaksi. Äidin ääni kutsuu häntä jostain kaukaa ja pyytää tulemaan takaisin luokseen. Hannah leijuu pois ja kutsuu Dannyä vielä viimeisen kerran pyytäen, ettei poika unohda häntä.

Kirjan alkupuolella uskoin vielä, että Danny on kummitus, mutta pienet vihjeet saivat minut lopulta arvaamaan loppuratkaisun ennen kuin se selvisi Hannahille itselleen. Tulipalo on yksi ahdistavimmista asioista ja peloista, joita tiedän, joten leppoisasti alkanut kummitustarina saikin semi ahdistavan käänteen. Minua ärsytti niin paljon poikakolmikko, joka kiusasi viatonta miestä perusteenaan: "Ei täällä takapajulassa ole mitään parempaakaan tekemistä" ja meni hänen kotiinsa leikkimään tulitikuilla! Lapset ja tulitikut ovat aina katastrofaalinen yhdistelmä. Mitä tulee Hannahia seuranneeseen punasilmäiseen varjoon, sen funktio tarinassa tuntui aluksi vaikealta hahmottaa. Se oli kyllä koko ajan tosi creepy, varsinkin kun Hannah näki sen ilmestyvän myös päivänvalossa. Lopussa varjo ei ehtinyt olla pelottava kuin sekunnin verran, pelotellessaan Hannahia ja ilmoittaessaan että muuttuu eläväksi Dannyn kuollessa. Sitten se jo katosi. En myöskään ihan ymmärtänyt Dannyn äidin häpeää kuuroudestaan. Oliko kuurous todella 90-luvulla noin tabu asia?

Goosebumps, jossa ei tapahdu hirveästi, mutta jonka loppuratkaisu on yksi ahdistavimmista, mihin olen sarjan kirjoissa törmännyt.

⭐⭐⭐/5