R. L. Stine: Hullu tiedemies / Stay out of the basement

suom. 2002, Taija Kuula

Sanoma Magazines Finland

122 sivua

Helmet-lukuhaaste 2026: kohta 27. Kirjassa on puutarha

12-vuotiasta Margaretia ja hänen 11-vuotiasta pikkuveljeään Caseytä harmittaa: heidän isänsä on muuttunut ihan oudoksi sen jälkeen kun perhe muutti Kaliforniaan isän työn perässä. Isä, jota kutsutaan tohtori Breweriksi, on ammatiltaan kasvitieteilija. Hän ei kauaa ehtinyt olla uudessa pestissään teknillisessä korkeakoulussa kun sai potkut. Työttömyyttä on jatkunut kuukauden ja isä viettää nykyään jopa yhdeksän tuntia päivässä kellarissa. Hän puuhailee siellä kasvien ja outojen vempainten parissa. Lapsia isä on käskenyt pysymään poissa kellarista. Kun äiti matkustaa Tucsoniin sairaan siskonsa luo, hän ei ole huolissaan siitä etteivät lapset pärjää. Hän on huolissaan miehestään. Isän lähtiessä viemään äitiä lentokentälle Casey, Margaret ja hänen ystävänsä Diane menevät tutkimaan kellaria. Siellä on kuumaa ja kosteaa. Katon suuret loisteputkivalot valaisevat multakaukaloita, jotka ovat täynnä erilaisia suuria kasveja. Paikka on kuin viidakko. Lisäksi siellä on kaksi lasikoppia, jotka on kytketty sähkögeneraattoriin. Kasvit tuntuvat liikkuvan ihmismäisesti, hengittävän ja jopa vaikertavan. Isä saa heidät kiinni nuuskimasta ja lukitsee kellarin oven.

Äidin ollessa poissa isä alkaa käyttäytyä yhä omituisemmin. Hän syö kasviravinnetta suoraan pussista, hänen verensä on kirkkaanvihreää ja sänkynsä täynnä kosteaa multaa, hyönteisiä ja matoja. Hän on alkanut käyttää lippistä jota ei koskaan riisu. Kun lippis lennähtää isän päästä, lapset näkevät että hän on kaljuuntunut ja hänen päänahastaan versoo kirkkaanvihreitä lehtiä. Isä vakuuttaa että kyseessä on pelkkä sivuvaikutus ja ettei huolta ole. Caseytä huvittaa, mutta Margaret on aidosti huolissaan. Äiti on poissa, joten hänen pitää itse selvittää mikä isää vaivaa.

Casey otti varovaisen askeleen huoneeseen. Miksi minua pelottaa näin? hän ihmetteli. Tämähän on vain huone, jossa kasvaa outoja kasveja. Miksi minusta tuntuu kuin ne tuijottaisivat minua? Odottaisivat minua? (s. 34-35)

Tämä olikin yksi niistä harvoista Goosebumpseista, jossa ei ole minäkertojaa vaan hän-kertoja. Omasta mielestäni näihin kirjoihin sopii paremmin minäkertoja. Mitä tulee itse tarinaan, sanoisin että tämä edustaa Goosebumpsien parhaimmistoa: omaperäinen, oikeasti jännittävä, yllättävä ja karmiva. Kun isä on kirjan pahiksena, tulee siitä väistämättä häiriintynyt twisti tarinaan. Jotenkin minua puhutteli erityisesti kohta, jossa Margaret pohtii äidin poissaollessa kauhuissaan itsekseen: "En halua pelätä omaa isääni. En halua." Goosebumpsien uudelleenlukukierroksella näin aikuisiällä olen todennut, ettei niitä kannata yrittääkään analysoida liian syvällisesti, mutta siitä huolimatta tässäkin kirjassa sitä väistämättä pohti, mitä rivien väliin jää.

Isässä on jokin pahasti vialla. Tosi pahasti. (s. 49)

Margaret ja Casey tiirikoivat kellarin oven lukon klemmarilla, koska päättävät tutkia paikkaa vielä vähän lisää. Tällä kertaa he löytävät puvuntakin, solmion, housut ja kengät. Isän entinen pomo herra Martinez on juuri edellispäivänä käynyt kylässä eivätkä lapset koskaan nähneet hänen lähtevän. Kasvit huokailevat ja liikkuvat edelleen, ja jokin pitää valittavaa ääntä kellarin komerossa. Sieltä paljastuu isän varjelema salaisuus. Komero on täynnä pelottavia mutanttikasveja, joilla on ihmisen piirteitä: käsivarsia, jalkoja, neniä ja suita. Ne huokailevat ja vaikeroivat kuin tuskissaan. Komeron perältä löytyy kaksi sidottua aikuista miestä: herra Martinez... ja isä! Isä on kuitenkin lähtenyt hakemaan äitiä lentokentältä. Komerossa on ihan isän näköinen mies, lehtipäineen kaikkineen. Lentokentälle lähtenyt isä saapuu äidin kanssa ja molemmat isät väittävät toista huijariksi. Lapset ja jopa heidän äitinsä ovat neuvottomia, sillä he eivät tunnista kumpi on oikea isä ja kumpi väärä. Meno yltyy kovin väkivaltaiseksi ja uhkaavaksi, kun toinen isistä heiluttelee kirvestä ja Margaret puukkoa. Margaret keksii keinon erottaa heidät toisistaan. Hän pistää puukolla komerossa ollutta miestä käsivarteen. Haavasta tulee punaista verta. Siitä Margaret tunnistaa oikean isänsä. Oikea isä tarttuu kirveeseen ja halkaisee valeisän kahtia, jolloin ruumiin palasista virtaa paksua vihreää nestettä ja ruumis paljastuu puun rungoksi.

Komeroon vangittu ja sieltä vapautettu herra Martinez pitää isän tutkimustuloksia historiallisina ja antaa hänelle työnsä takaisin. Isä tuhoaa kasvit päästääkseen ne kärsimyksistään ja kertoo vihdoin kaiken perheelleen. Hän yritti kehittää sähkön avulla superkasvin käyttämällä muiden kasvien DNA:ta. Hänelle kävi kuitenkin vähän samalla tavalla kuin miehelle elokuvassa The Fly - Kärpänen (1986). Saatuaan haavan mikroskoopin lasista hän onnistui sekoittamaan verta kasvimolekyyleihin, jolloin hänen molekyylinsä sekoittuivat kasvin molekyylien kanssa ja synnyttivät puoliksi ihmisen ja puoliksi kasvin. Mutanttikasvit olivat seurausta ihmisten ja kasvien geenien yhdistelemisestä. Häneltä lähti niin sanotusti lapasesta. Lopulta hän kehitti kasvin, joka oli melkein täydellinen kopio hänestä itsestään ja tämä kasvi otti hänen paikkansa ja esitti häntä. Tietysti kirja loppuu jännittävään cliffhangeriin. Margaret nauttii päivästä pihalla, kun yksi pihalla olevista kukista töytäisee häntä nilkkaan ja kuiskaa olevansa hänen oikea isänsä.

Todella hyvä Goosebumps, suosittelen!

⭐⭐⭐⭐/5

Bram Stoker: Dracula

lyhentämätön alkuperäisteoksen suom. 2010, Jarkko Laine

Otava

607 sivua

Helmet-lukuhaaste 2026: kohta 32. Kirjan kannessa tai nimessä on linna

Kauhuklassikko Dracula kertoo kaikkien aikojen tunnetuimmasta vampyyristä. Se on minämuotoinen päiväkirjaromaani, jossa ääneen ei pääse Dracula itse vaan joukko ihmisiä, jotka nousevat vastustamaan häntä ja joista osan hän kietoo pauloihinsa. Kirja alkaa lontoolaisen Jonathan Harkerin päiväkirjamerkinnöistä. On toukokuun alku. Asianajotoimiston apulaisena toimiva Jonathan on matkalla salaperäisen kreivi Draculan linnaan, joka sijaitsee keskellä Karpaattien vuoristoa Transsylvaniassa Romaniassa. Hänen työnantajansa kärsii kihdistä ja on siksi lähettänyt Jonathanin hoitamaan asiaa puolestaan. Jonathanin on määrä tavata asiakas, kreivi Dracula, joka on ostamassa kiinteistöä Lontoosta. Draculan linna on karmiva paikka. Palvelijat loistavat poissaolollaan, sisustus huokuu vaurautta ja itse kreivi on hänkin aika pelottava. Hänellä on pitkät valkoiset viikset, kelmeä iho ja kotkamaiset piirteet. Hampaat ovat erikoisen terävät ja huulet ja silmät punaiset. Dracula pyytää Jonathania jäämään voidakseen kehittää englannin kielen taitojaan ennen Lontooseen lähtöä, ja visiitti venyy venymistään. Lopulta Jonathan huomaa olevansa vankina Draculan linnassa. Viikkojen vieriessä hän alkaa epäillä omaa mielenterveyttään, varsinkin kun näkee eräänä yönä yhdessä linnan huoneista kolme vampyyrinaista, jotka aineellistuvat kuunvalosta ja yrittävät purra häntä. Pakoyritykset epäonnistuvat joka kerta.

Lukija jätetään epätietoisuuteen Jonathanin kohtalosta, sillä seuraavaksi esitellään joukko muita henkilöhahmoja heidän kirjeidensä ja päiväkirjamerkintöjensä kautta. Jonathanin kihlattu, apulaisopettajattarena työskentelevä neiti Mina Murray, odottaa rakastaan palaavaksi ja käy kiivasta kirjeenvaihtoa parhaan ystävänsä Lucy Westenran kanssa. Lucyllä on varsin vilkas rakkauselämä, josta hän kertoo Minalle. Häntä kosii peräti kolme miestä samana päivänä: mielisairaalaa johtava tohtori John Seward, amerikkalainen Quincey Morris sekä lordin poika Arthur Holmwood. Arthur on lopulta se, joka Lucyn käden saa, ja kaksi muuta miestä jää nuolemaan näppejään. Mieskolmikko tuntee toisensa, he kun ovat kaikki olleet sotimassa Koreassa. Yhteinen rakkauden kohde ei kuitenkaan missään vaiheessa riko heidän välejään, toisin kuin voisi luulla, vaan pakit saaneet miehet tyytyvät rakastamaan Lucyä etäältä, ystävän ominaisuudessa.

Pian selviää, että Dracula onnistui kuin onnistuikin aikeessaan matkustaa Lontooseen. Hän saapuu Whitbyn, Lucyn kotikaupungin, satamaan venäläisen kuunarin kyydissä, mullalla täytettyyn puulaatikkoon piiloutuneena. Laiva saapuu satamaan ilman miehistöä, kuollut kapteeni köytettynä ruoriin, mikä aiheuttaa hämmennystä ja pelkoa. Mina matkustaa tapaamaan ystäväänsä Lucyä juuri samaan aikaan ja lähtee hänen peräänsä, kun unissakävelyyn taipuvainen Lucy eräänä yönä kävelee hautuumaalle. Siellä Dracula puree häntä. Lucystä tulee säpsähtelevä ja hän kuihtuu silmissä vaikka syö, nukkuu ja ulkoilee paljon. Öisin hän vaeltelee huoneessaan ja istuu ikkunassa, jonka takana lentelee iso lepakko. Haavat hänen kaulassaan eivät tunnu paranevan.

Siinä oli otus, jota minä autoin siirtymään Lontooseen jonka monimiljoonaisen asujaimiston keskuudessa se voisi kukaties vuosisatojen ajan tyydyttää verenhimoaan ja luoda uuden aina vain laajenevan puolipaholaisten joukon joka lihottaisi itseään avuttomien verellä. Pelkkä ajatuskin teki minut sekapäiseksi. (s. 82)

Jonathan pääsee pakoon Draculan linnasta ja häntä hoidetaan budapestiläisessä sairaalassa. Hän antaa Minalle päiväkirjansa ja pyytää säilyttämään ne puolestaan. Mielisairaalan johtaja tohtori Seward pohtii erään potilaansa outoa käytöstä. Mies saa väkivaltaisia raivokohtauksia, höpöttää jotain "Mestarista" ja siitä että veri on sielu, ja onnistuu pakenemaan pariinkin otteeseen naapuritontilla sijaitsevaan tyhjään taloon, joka sattuu olemaan se, jonka Dracula osti itselleen. Tohtori Seward pyydetään tutkimaan Lucy, mutta hän on neuvoton ja lähettää sanan vanhalle ystävälleen ja opettajalleen Amsterdamiin. Sieltä saapuu Abraham van Helsing, filosofi, metafyysikko ja etevä tiedemies. Van Helsingin pyrkimyksistä huolimatta Lucy muuttuu vampyyriksi kuolemansa jälkeen. Nummella leikkiviä lapsia alkaa katoilla ja jäljet johtavat Lucyn hautaholviin. Van Helsing saa käsiinsä Minan ja Jonathanin päiväkirjat ja vakuuttuu asiasta. Hän tietää, miten vampyyri surmataan, ja miehillä on edessään vaikea tehtävä: rakastamansa naisen sielun vapauttaminen. Ja pääpiru itse, Dracula, on edelleen vapaalla jalalla ja kylvää tuhoa. Hänet pitää hoidella.

On olemassa sellaisia olentoja kuin vampyyrit; osalla meistä on todisteita niiden olemassaolosta. - - Nosferatu ei kuole niin kuin mehiläinen kerran pistettyään. Hän tulee vain vahvemmaksi, ja vahvempana hänellä on voimaa tehdä yhä enemmän pahaa. Tämä meidän keskuudessa oleva vampyyri on yksinään yhtä vahva kuin kaksikymmentä miestä; hän on viekkaampi kuin kuolevainen, sillä hänen viekkaus on kasvanut miespolvien ajan; lisäksi hän voi käyttää apuna nekromantiaa, joka on, kuten hänen nimensä alkuperäkin osoittaa, ennustamista vainajia esiin manaamalla; ja kaikki vainajat joiden yhteyteen hän pääsee ovat hänen käskyläisiä; hän on raakalainen ja enemmänkin, hän on paatunut paholainen eikä hänellä ole sydäntä yhtään; hänellä on rajoitettu kyky ilmestyä paikalle milloin ja missä tahtoo ja sellaisessa hahmossa johon hänellä on valta; hän voi kykynsä mukaan hallita luonnonvoimia: myrskyä, sumua ja ukkosen ilmaa; hänellä on käskyvalta kaikkiin alhaisempiin olentoihin: rottaan, pöllöön ja lepakkoon - yöperhoseen, kettuun ja suteen; hänellä on kyky kasvaa isoksi ja kutistua pieneksi; toisin ajoin hän voi hävitä ja muuttua tuntemattomaksi. Miten meidän siis tulisi alkaa taistelumme hänen tuhoamiseksi? Miten hänet löydämme ja mistä, ja kun löydämme, niin miten hänet tuhoamme? (s. 351-352)

Odotin kuivahkoa ja pitkäveteistä tarinaa, onhan Dracula kuusisataasivuinen tiiliskivi ja kirjoitettu vuonna 1897. Sain yllättyä. Usko tai älä, Dracula on oikeasti aika nopealukuinen kirja. Toki se on moneen nykyromaaniin verrattuna tahdiltaan verkkaisempi ja esimerkiksi maisemakuvaukset ovat usein pitkällisiä, samoin dialogipätkät ja virkkeet. Silti tarina vain pitää otteessaan. Jo alku tempaa mukaansa, kun lukija pääsee heti Draculan linnaan ja saa maistiaisen siitä kovasti luvatusta kauhusta. Kauhuromaaniksi kauhua ei ole ehkä niin paljoa kuin voisi olla, mutta se ei haittaa, sillä ihmisluonnon ja yliluonnollisen kuvaus on sekin kiinnostavaa. On kiehtovaa ajatella, että tästä teoksesta ja kreivi Draculasta niin moni moderni vampyyritarina ja vampyyri on saanut innoituksensa.

En ole koskaan liiemmin välittänyt päiväkirjamuotoisista romaaneista. Kesti hetken päästä tähän kerrontatapaan sisälle. Lopulta siihen tottui. Se tosin huvitti, että tärkeimmät henkilöhahmot pitävät jokainen hyvin yksityiskohtaista päiväkirjaa, jotka on sitten helppo vain antaa van Helsingille kun hän alkaa tutkia tapahtumia kronologisessa järjestyksessä.

Olen nähnyt joitain Dracula-filmatisointeja, joskaan ne eivät ole jääneet erityisemmin mieleen. Sen sijaan mielessä tuoreena on vasta katsomani uusi leffa, Dracula : A Love Tale, jonka voi katsoa esimerkiksi Prime Videosta. Pidin siitä valtavan paljon, mutta kirjan luettuani tuli kyllä hyvin selväksi, että se on erittäin romantisoitu versio Draculasta 🥲 Vertasin elokuvaa kirjaan, ymmärrettävästi koska katsoin sen vasta, joten arvioni värittyy leffan katsomiskokemuksen kautta. Lucyn ja Minan, kirjan merkittävien naishahmojen, ulkonäköä ei kuvailla muuten kuin kertomalla, että he ovat siroja, pitkähiuksisia ja kauniita. Kuvittelin heidät elokuvan näyttelijöiden näköisiksi. Kyseisessä leffassa Mina on pääosassa, minkä vuoksi kirjassa häiritsi, että Lucyllä tuntui olevan enemmän main character energy kuin hänellä. Ja turha kai sanoakaan, että petyin siihen, ettei Minan ja Draculan välillä ole todellista romanssia missään vaiheessa - puhumattakaan siitä, ettei Dracula todellakaan ole hyvännäköinen millään mittapuulla 😂

Oikeastaan pitäisi kai sääliä jokaista olentoa jota niin vainotaan kuin kreiviä. Mutta siinäpä se: tämä olento ei olekaan inhimillinen - ei edes peto. (s. 339)

Miehet käyvät taistoon kreivi Draculaa vastaan aseinaan krusifiksit, valkosipuliseppeleet, revolverit, puukot ja ehtoollisleivät. He jäljittävät Draculaa ja saavat hänet kiinni, mutta Dracula pääsee pakoon ja pyrkii takaisin linnaansa. Sitä ennen hän on ehtinyt purra Minaa useita kertoja. Alkaa taistelu aikaa vastaan: ehtivätkö he perille ennen Draculaa ja saavatko he Minan pelastettua ennen kuin hän muuttuu vampyyriksi. SPOILERI: kirjalla on onnellinen loppu, onneksi. Dracula tuhotaan katkaisemalla kaula ja iskemällä veitsi sydämeen, jolloin hänen ruumiinsa murenee tomuksi. Mina muuttuu takaisin ihmiseksi. Seitsemän vuotta myöhemmin Jonathan ja Mina ovat saaneet poikalapsen ja jopa vierailleet Transsylvaniassa. Kohtaaminen Draculan kanssa vaati vain yhden uhrin, Quincey Morrisin, mutta muut elävät ja voivat hyvin.

Lukemassani Otavan klassikot -pokkaripainoksessa on suomentaja Jarkko Laineen huomautuksia lopussa. Hän muun muassa kertoo Bram Stokerista, Draculan synnystä, sen eri versioista ja vampyyreistä yleensä, mikä oli tosi mielenkiintoista luettavaa ja valotti lukukokemusta. Opin muun muassa, että Nosferatu (josta myös on tehty vastikään tosi hyvä uusi leffaversio, suosittelen katsomaan!) pohjautuu Draculaan, että Dracula on saanut innoituksensa goottinovelli Carmillasta ja että Draculasta on tehty vuonna 1970 versio nimeltä "The Adult Version of Dracula", jossa alkuperäisteoksen läpileikkaava voimakas eroottinen jännite pääsee valloilleen.

Viihdyin Draculan parissa. Koen itseni nyt taas hieman sivistyneemmäksi tämän klassikon luettuani ja voin suositella! Yllättävän nopealukuinen, ei liian pelottava mutta kuitenkin täydellistä luettavaa syksyn pimeneviin iltoihin 🧛🏻🦇

⭐⭐⭐⭐/5

Purpah: Suitor Armor : Volume One

2024

Ten Speed Graphic

215 sivua

Well, I don't think he is all that scary...

Tarina alkaa synkästä ja myrskyisestä yöstä. Pieni punahiuksinen Lucia-tyttö viedään hyväsydämisen lordin linnaan. Siellä hän saa turvapaikan ja hänestä tulee lordin tyttären lady Kirsin hovineito. Nykyhetkessä Lucia on aikuinen nainen ja onnistunut pitämään todellisen identiteettinsä salassa vuosia. Hän on oikeasti keiju, jolla on selässään suuret kauniit keijunsiivet. Ne hän piilottaa korsettiinsa ommeltuun lisäpalaan. Keijunkorvansa hän peittää muhkeilla punaisilla kiharoillaan. Ihmiset ja keijut ovat sodassa keskenään, ja keijut ovat hyljeksittyä ja vihattua lajia. Lucian paljastuminen tietäisi varmaa kuolemaa. On turnajaispäivä ja lady Kirsi ujostelee kihlattunsa kuningas Reimundin läsnäoloa. Lucia ja Kirsi tapaavat Reimundin hovimaagi Norrixin. Taikuuden harjoittaminen on kuningaskunnassa kielletty, paitsi kuninkaan myöntämällä erityisluvalla jos taikaa käyttää kuningaskunnan hyväksi, kuten Norrix tekee. Hän on tehnyt kokeen ja luonut ritarin, maagisesti animoidun haarniskan. Kirsin mielestä haarniska muistuttaa demonia punaisine silmineen ja kookkaine uhkaavine olemuksineen. Lucia kuitenkin lumoutuu näkemästään. Haarniska saa vastaansa kuninkaan parhaan ritarin, sir Baynardin. Turnajaisten voittaja saa antaa ruusun valitsemalleen neidolle.

Kaikkien tyrmistykseksi haarniska voittaa taistelun voitokasta Baynardia vastaan. Norrixin mielestä ruusun antaminen haarniskalle on turhaa, sillä se ei ymmärrä eleen symboliikkaa, mutta kuningas vaatii, että niin tehdään. Haarniska antaa ruusun Lucialle. Turnajaisten jälkeisissä juhlissa Lucia kiittää haarniskaa ja onnittelee sitä voitosta. Norrix vain nauraa, sillä haarniska ei pysty keskustelemaan eikä juuri ymmärräkään kuulemaansa. Se on sisältä ontto. Lucia näkee sen kuitenkin inhimillisenä ja kysyy sen nimeä. Sellaista ei ole. Norrix pyytää Luciaa keksimään haarniskalle nimen, ja Lucia nimeää sen Modeukseksi. Lucia pääsee tutustumaan Norrixin työhuoneeseen ja auttaa häntä tekemään loitsuparannuksia Modeukseen. Lucia on hyvin kiinnostunut taikuudesta omistettuaan koko elämänsä Kirsin hovineitona toimimiselle ja pyytää Norrixia kertomaan lisää. Taikuus tarvitsee energiaa ja sitä se saa joko kasveista, eläimistä tai äärimmäisessä tapauksessa ihmisuhreista. Taitavat maagit kuten Norrix pystyvät hyödyntämään omaa energiaansa taikuuden lähteenä. Modeus koostuu useasta päällekkäisestä lumouksesta ja on vuosien yritysten ja erehdysten tulos. Hän saa voimansa eläimiltä: karhulta, hirveltä, sudelta ja vuorileijonalta.

Samaan aikaan linnassa hiippailee salaperäinen naamioitunut keiju. Kun sana keijusta leviää, Norrix määrää sen ammuttavaksi ja jättää Lucian Modeuksen kanssa torniin, jotta hän pysyisi turvassa. Lucia käyttää yhtä Norrixin loitsukirjoista ja taikoo sen avulla portaalin, jonka kautta pakenee Modeuksen kanssa. Keiju, jonka nimi on Quinn, saadaan kiinni ja heitetään tyrmään. Sen seurassa ollut pixie pääsee kuitenkin pakoon. Lady Kirsille määrätään lisävartiointia ja Modeuksesta tehdään Lucian henkivartija. Lucia ottaa loukkaantuneen pixien luokseen, muttei uskalla päästää sitä lähtemään, sillä se saattaisi vaikuttaa sodan kulkuun. Hän ei myöskään voi olla aivan varma, onko Quinn oikeasti hyvä vai paha. Vapaapäivänään Lucia menee piknikille Modeuksen kanssa ja kertoo keijusankarista, jonka mukaan nimesi hänet. Kirsin isä kertoi heille tarinaa Modeus-keijusta heidän ollessaan lapsia ja se on ainoa tarina, jossa keiju ei ole pahis. Piknikillä Modeus alkaa yllättäen puhua. Aluksi se osaa vain sanat "Lucia", "kyllä" ja "ei", mutta oppii koko ajan lisää. Lucia ja Modeus yhyttävät talleilta sir Baynardin suutelemasta aseenkantajaansa Peresiä. Lucia lupaa, ettei kerro kenellekään. Norrix käy kuninkaan puheilla ja saa luvan tehdä Luciasta oppilaansa. Hänellä on tosin oma lehmä ojassa, sillä hän on ihastunut Luciaan ja tahtoo viettää aikaa tämän kanssa. Norrix uskoo, että Luciasta voi vielä tulla lahjakas maagi.

Names have meaning and power behind them. So I wanted to give you one that you might aspire to.

En lue kovin paljoa sarjakuvia ja mangastakin olen obsessoitunut vain yhteen, Velhon morsiameen. Toisinaan kirjastotyössä tulee kuitenkin kiinnostavien kirjojen ohella vastaan kiinnostavia sarjakuvia kuten tämä, jonka hyllytin pariinkin otteeseen ennen kuin lopulta otin itselleni lainaan. Kirja sisältää jaksot 1-17 alun perin Webtoonissa julkaistusta nettisarjakuvasta. Voisin jatkaa lukemista sieltä, mutta tuen mieluummin Suomen kirjastolaitosta ja varasin seuraavan osan kirjastosta. Tykkään enemmän lukea sarjiksia paperisina.

Minulla on nyt menossa joku ihme hirviökausi, kuten Velhon morsian -fanituksesta ehkä voi päätellä. Ehkä siksi tämä sarjis kiinnosti. Ja siis onneksi kiinnosti, koska VAU! Piirrostyyli on aivan ihana ja sarjakuva kauniin värikäs. Ja tarina ei yhtään kalpene kuvitukselle. Fantasiamaailman pitää olla tarpeeksi yksinkertainen jotta jaksan innostua ja tässä se on sitä. Toki lopun juonenkäänne Lucian ryhtymisestä maagin oppilaaksi ja ylipäätään se, että päähenkilöllä on piileviä voimia joita hän ei vielä osaa käyttää, on vähän kulunut. Lucia on hurjan kaunis päähenkilö. Pidän hänen runsaista punaisista kiharoistaan ja lempeästä luonteestaan. Lucian ja Kirsin ystävyys muistuttaa Disneyn Prinsessa ja sammakko -elokuvan Lottien ja Tianan ystävyyttä. Haarniskasta eli Modeuksesta voisin kirjoittaa kokonaisen kappaleen verran, mutta totean vain, että hän on hurjan symppis ja odotan niin kovasti, että hän oppii puhumaan lisää ja tulee persoonallisemmaksi.

I've had so many questions for so many years... ... and the first time I meet a fairy who might be able to answer them, they get locked up.

Tykkäsin ihan valtavasti tästä sarjakuvasta! Jos keijut, ritarit ja monster love kiinnostavat, suosittelen 💖 Tätä voi lukea netistä ilmaiseksi (linkki ylempänä) tai lainata kirjastosta.

⭐⭐⭐⭐⭐/5

Sara Shepard: Valehtelevat viettelijät 9: Kieroutunut / Twisted

suom. 2014, Sirpa Parviainen

Gummerus

320 sivua

Kieroutunut on yhdeksäs osa Valehtelevat viettelijät -kirjasarjaa. Ensimmäisestä osasta voit lukea täältä, toisesta täältä, kolmannesta täältä, neljännestä täältä, viidennestä täältä, kuudennesta täältä, seitsemännestä täältä ja kahdeksannesta täältä.

Tässä kirjassa, joka ilmestyi sen jälkeen kun Shepard kahdeksannen osan lopussa kirjoitti päättävänsä sarjan, alkaa uusi tarinan kaari. Epilogissa Aria, Hanna, Spencer ja Emily viettävät kevätlomaa Jamaikalla. Ehdotus sinne lähdöstä oli Spencerin, sillä hän ajatteli heidän kaipaavan muuta ajateltavaa kaiken kokemansa jälkeen. On kulunut kaksi kuukautta siitä kun oikea Ali yritti tappaa heidät ja kuoli itse tulipalossa. Vai kuoliko? Lomahotellin baarissa he näkevät vaaleahiuksisen arpeutuneen tytön, joka muistuttaa häiritsevän paljon Alia. Emily on aivan varma, että se on Ali. Tyttö esittäytyy Tabitha Clarkiksi New Jerseystä. Hän käyttäytyy omituisesti: valehtelee Spencerille päin naamaa, puhuu asioita joita vain Ali tiesi ja kaiken kukkuraksi hänellä on kädessään Alin sininen ystävyysranneke. Tabitha kutsuu tytöt kattotasanteelle "juttelemaan", mutta siellä hän käy heihin käsiksi. Aria tönäisee hänet kimpustaan puolustaessaan itseään, ja Tabitha horjahtaa ja putoaa korkealta jyrkänteeltä. Lomamatkan jälkeen tytöt löytävät Alin vanhan kodin postilaatikosta heille osoitetun kirjeen. Se sisältää kehotuksen katsoa Alista tehty Viettelevä tappaja -dokumenttielokuva sekä postikortin The Cliffs -lomapaikasta. Kortissa A kertoo ikävöivänsä heitä. A vaikuttaa palanneen - ja hän tietää heidän kevätlomasalaisuutensa.

Kun tyttö oli astunut oviaukkoon vaaleat hiukset liehuen ja keltaisen avoselkäisen mekon hulmutessa hänen jalkojensa ympärillä, Emilyn katse oli kohdistunut vain ja ainoastaan tuohon tulijaan. Hän ei ollut nähnyt enää mitään muuta. Soikeat kasvot, pysty nenä ja aavistuksen tanakampi vartalo ei ollut muistuttanut lainkaan Alin kroppaa, mutta jotenkin Emily vain oli tiennyt. Jossakin syvällä mielensä sopukoissa hän oli aina uskonut heidän kohtaavan vielä kerran. Ja siinä Ali nyt oli ollut. Elossa. Ja tuijottanut suoraan häntä. (s. 85)

Kymmenen kuukautta myöhemmin tuhopoltosta on kulunut vuosi ja Jamaikan reissu on kylmentänyt Valehtelevien viettelijöiden ystävyyden, jälleen kerran. Spencer, jonka arvosanat notkahtivat hetkellisesti, on onnistunut petraamaan ja kipuamaan takaisin luokan ykköseksi. Hän on päässyt esivalinnassa Princetonin yliopistoon. Spencerin vanhemmat ovat virallisesti eronneet, vaikka viime kirjan lopussa he hieroivat sovintoa, ja Spencerin äidillä on uusi mies, Nicholas Pennythistle. Nicholas on kiinteistökehittäjä, jota tituleerataan "Philadelphian Donald Trumpiksi". Hänellä on koppava 15-vuotias Amelia-tytär ja söpö 18-vuotias Zachary-poika. Spencerillä ja Zachilla klikkaa heti. He viettävät aikaa yhdessä vanhempien seurustelun takia ja ystävystyvät. Klubilla Zach kertoo Spencerille olevansa ehkä homo. Kaiken sen flirttailun jälkeen Spencer on hieman pettynyt, mutta ottaa asian silti hyvin, sillä Zachista voi tulla hänelle kauan kaivattu läheinen sisarus jollaista hän on aina halunnut. New Yorkin reissulla Zach suutelee Spenceriä. Suudelmaa kuvataan "ystävälliseksi" ja Spencer vain miettii hyvillään, että antaa Zachin selvitellä ajatuksiaan. Herra Pennythistle tietysti yllättää heidät yhdessä ja suuttuu. Silloin Spencer livauttaa Zachin pelastamiseksi, että hän on homo, ja saattaa pojan vaikeuksiin.

Emily on pitänyt pitkän tauon uimisesta ja menettänyt siksi uintistipendin yliopistoon. Hän ystävystyy naapurustoon muuttaneen samanikäisen Chloe Rolandin kanssa, jonka pikkusisko Grace on vasta vauva. Chloen vanhemmat ovat asianajajia ja hän lupaa pyytää isäänsä auttamaan Emilyä stipendin kanssa, sillä isä tuntee oikeita ihmisiä ja voisi ehkä järjestää asian. Emily on ollut hirvittävän yksinäinen, joten hän on onnellinen uudesta ystävästä, jonka luona käydä kylässä ja jolle jakaa salaisuuksia. Chloen isä herra Roland kuitenkin kiinnostuu Emilystä ja alkaa kosketella häntä sopimattomasti kun muut eivät näe. Chloe paljastaa Emilylle salaisuutensa (hänellä oli aiemmin alkoholiongelma ja hän kävi sen vuoksi hoidossa), joten Emilykin paljastaa hänelle omansa, saman jota lukijakin arvuuttelee kirjan alkupuolella: hän sai kesällä tyttövauvan tultuaan raskaaksi Isaacille, entiselle poikakaverilleen. Siksi hän piti taukoa uimisesta. Vanhemmat eivät tiedä asiasta mitään, koska Emily vietti koko kesän Phillyssä siskonsa luona piilotellen ja sisko on pitänyt salaisuuden. Missä vauva nyt on, sitä ei vielä kerrota. Emily voittaa uintikisan ja Pohjois-Carolinan yliopisto tarjoaa hänelle täyttä stipendiä. Emilyn onni himmenee, kun herra Roland, jolle hän on kiitollisuudenvelassa, alkaa taas lähennellä. Chloe näkee heidät yhdessä, ja se on kuolinisku heidän ystävyydelleen.

Hannan isä Tom Marin pyrkii Yhdysvaltain senaattiin ensi vaaleissa ja työstää kampanjaansa. Sitä varten tehdään televisiomainos, johon Hannakin vastentahtoisesti otetaan mukaan siskopuoli Katen ja äitipuoli Isabelin rinnalle. Edellisen kirjan lopussa Hanna tuntui vihdoin tajunneen, ettei suosio ole kaikki kaikessa, mutta se kaikki on poispyyhkäisty ja olemme palanneet lähtöruutuun. Hanna on taas sairaan kateellinen siskopuolelleen, pitää itseään mitättömyytenä ja janoaa suosiota ja hyväksyntää. Mainoskuvauksissa Hanna tapaa komean valokuvaajan Patrick Lanen, joka antaa hänelle käyntikorttinsa ja sanoo haluavansa kuvata häntä portfoliotaan varten. Hanna seurustelee edelleen Miken kanssa, joka ei pidä ideasta tai Patrickista. Hanna ei välitä vaan sopii tapaamisen, koska haaveilee tähteydestä ja mallinurasta. Neljä vuotta Hannaa vanhempi Patrick ylistää Hannaa maasta taivaaseen ja vakuuttaa hänen pääsevän helposti mallitoimiston listoille. Kuvaussession jälkeen Hanna menee Patrickin studiolle kuvia katsomaan. Silloin Patrick paljastaa todellisen karvansa. Hän ei ole oikea valokuvaaja. Kuvat ovat amatöörimäisiä. Hanna esiintyy niissä vähäpukeisena, osittain vahingossa, koska antautui hetken vietäväksi ja antoi vaatteidensa valua päältään. Patrick kiristää häntä ja uhkaa levitellä kuvia ja tuhota isän maineen ellei Hanna maksa kymmentä tuhatta dollaria. Hanna keksii käydä isänsä kassakaapilla pöllimässä rahat kampanjan käteisvaroista ja lavastaa isän avustajan Jeremiahin syylliseksi. Isä huomaa varkauden ja kysyy Hannalta, tietääkö tämä jotain. Hanna on juuri saanut isäsuhteensa korjattua, joten hän valehtelee ja syyttää Jeremiahia.

Aria on seurustellut ikäluokkansa suosituimman ja kuumimman pojan Noel Kahnin kanssa reilun vuoden. Häntä kuitenkin pelottaa mennä sänkyyn pojan kanssa. Aria on edelleen hyvin epävarma ja pohtii, mitä Noel oikein näkee hänessä. Heidän suhteensa joutuu todelliselle koetukselle kun Kahnien perheeseen saapuu suomalainen(!) vaihto-oppilas. Vaihtari on Klaudia Huusko, jota kuvataan isotissiseksi skandinaaviseksi märäksi uneksi (suora lainaus, itse en keksisi mitään näin naurettavaa ja kornia 😅). Aluksi Aria ja Klaudia bondaavat. Kumpikin on käynyt Islannissa festareilla ja he tykkäävät samanlaisesta musiikista. Shoppailureissulla Aria näkee Klaudian viestejä ja kopioi niitä vihkoonsa kääntääkseen ne myöhemmin. Viesteissä Klaudia haukkuu Ariaa peikoksi ja tilittää kaverilleen, että Noel on niin kuuma että ansaitsee parempaa. Kahnit lähtevät laskettelureissulle. Siellä Aria päättää suostua seksiin Noelin kanssa pitääkseen tämän itsellään, mutta Klaudia pistää jatkuvasti kapuloita rattaisiin. Nuoret menevät porealtaaseen, johon Klaudia ilmestyy ilkialastomana, koska kuulemma Suomessa ei käytetä uimapukua porealtaassa. Aria vetää herneen nenään, varsinkin kun Noel ei ymmärrä mitä pahaa siinä muka on. Klaudian käytöksestä huolimatta Aria yrittää aikuismaisesti antaa olla ja hieroa sovintoa. Klaudia sanoo hänelle suoraan, että aikoo naida Noelia. Aria suuttuu ja tönäisee Klaudiaa. Tyttö putoaa gondolista naamalleen lumeen ja murtaa nilkkansa.

Mikä naurettava ajatus, että jostakin olisi muka ilmestynyt uusi A tai että joku tietäisi, mitä he olivat tehneet. Heidän salaisuutensa oli tiukasti piilossa lukkojen takana. (s. 106)

Kirjan lukeminen lähti tahmeasti liikkeelle, koska sarja hyydyttää tässä vaiheessa. Ei ollut vaikea arvata, että Ali tekee paluun. Tytöt alkavat taas saada viestejä A:lta ja ottavat etäisyyttä toisiinsa eivätkä keskustele asiasta. Joku hiipparoi puskissa ja varjoissa ja säikyttelee tyttöjä kikattelemalla. Samat vanhat kuviot toistuvat uudestaan. Vähän (tai oikeastaan aika paljonkin) tuli sellainen fiilis, että ihan oikeasti, etkö keksi mitään uutta? Varsinkin tuo varjoissa hiipparoiva stalkkeri on jotenkin tosi ärsyttävä yksityiskohta, koska tuntuu niin epäaidolta. Lisäksi vähän hiersi se, miten edellisen osan lopussa kerrotut asiat pyyhkäistään pois, esimerkiksi Hannan tuleminen järkiinsä ja Spencerin vanhempien sovinto. Toisteisista juonikuvioista on pakko nostaa esiin myös Spencer ja hänen tuleva velipuolensa Zach. Zach kertoo olevansa homo, mutta seuraavassa luvussa hän yrittääkin suudella Spenceriä. En koskaan ymmärtänyt Emilyn seksuaalista suuntautumista, joka vaihtui joka kirjassa, ja nyt en ymmärrä Zachia. Toki monet ihmiset ovat epävarmoja seksuaalisesta suuntautumisestaan ja identiteetistään ja etsivät itseään vielä varttuneemmallakin iällä, mutta eikö yksikään Shepardin LGBTQIA+ -hahmoista voi olla mitä on ilman, että he vaihtavat koko ajan mieltymyksiä kuin tuuliviiri?

Hauskin yksityiskohta kirjassa on ehdottomasti suomalainen vaihto-oppilas Klaudia. Näin suomalaisena oli aika kiinnostavaa lukea, millaisen kuvan kirjailija antaa suomalaisista. No, seuraavanlaisen: Suomalaiset kuljeskelevat nakuna ympäri taloa ja ovat seksiriippuvaisia. He kuuntelevat polkkamaista musiikkia ja syövät pipareita, hirvenlihakeittoa, piimää, lihapullia ja sardiineja. Ja sitten on se suomalaiset menevät aina alasti porealtaaseen -juttu. Sanoisin, että Shepard olisi voinut tehdä kotiläksynsä paremmin. Hänen suomalaisensa ovat sekoitus Suomea, Ruotsia, Norjaa ja Tanskaa ja ottavat vähän turhan paljon vaikutteita Grimmin saduista. Klaudia puhuu huonoa englantia, mikä paljastuu lopussa pelkäksi esittämiseksi jotta hän saisi huomiota osakseen. Tämä kirja olisi ehkä kannattanut lukea englanniksi, jotta suomenkieliset sanat ja Klaudian huvittavan huono englanti tulisivat paremmin esille kuin suomennoksessa, johon ne hukkuvat.

Kirja päättyy siihen, että televisiossa kerrotaan teinitytön jäänteiden huuhtoutuneen rantaan Jamaikalla, sopivasti tasan vuosi tulipalon jälkeen. Uhrin henkilöllisyys saadaan selville ennätysnopeasti. Hän on Tabitha Clarke, tyttö joka karkasi kotoa. Valehtelevat viettelijät ovat siis tappaneet viattoman Aliksi luulemansa tytön, joten nyt heillä on suurempi salaisuus kuin koskaan aiemmin. Lisäksi Emilyllä on oma pieni salaisuutensa jota muut eivät tiedä. Jos Ali pääsi pakoon palavasta talosta, se oli Emilyn ansiota, sillä hän jätti oven auki paetessaan sen sijaan että olisi lukinnut Alin sisälle. Tästä muut eivät tiedä mitään.

⭐⭐⭐/5

Stephenie Meyer: Uusikuu / New Moon

suom. 2007, Tiina Ohinmaa

WSOY

455 sivua

Helmet-lukuhaaste 2026: kohta 33. Kirjan päähenkilö on yli 60-vuotias
(Edward on 110-vuotias vampyyri!)

Stephenie Meyerin Twilight-kirjasarjan ensimmäinen osa on Houkutus.

Kirja alkaa Bellan 18-vuotissyntymäpäivän aamusta. Toisin kuin ihmiset yleensä, hän ei iloitse synttäreistään, päinvastoin. Hän ei tahdo vanheta, sillä hänen rakastamansa vampyyri Edward pysyy ikuisesti 17-vuotiaan näköisenä. Bella ja Edward ovat seurustelleet puoli vuotta. Juhliessaan (vastentahtoisesti) synttäreitään Culleneiden vampyyriperheen luona Bella viiltää sormensa lahjapaperin reunaan, mikä saa Edwardin ottoveljen Jasperin suunniltaan. Tapahtuneen jälkeen Edwardista tulee etäinen. Sitten hän ilmoittaa, että aikoo lähteä perheineen pois eikä aio ottaa Bellaa mukaansa. Vampyyrien maailma ei ole Bellaa varten eikä Edward enää jaksa teeskennellä ihmistä. Hän lähtee hyvästelemättä ja särkee Bellan sydämen. Kuluu kuukausia ja Bellan isä Charlie on huolissaan, sillä tytär kyllä pärjää koulussa, mutta on vaisu ja kulkee zombimaisesti päivästä toiseen kuin sumussa. Bellalla on raastava ikävä Edwardia. Häneen tulee eloa vasta kun hän keksii, että tehdessään jotain typerää ja holtitonta hän kuulee päässään Edwardin äänen. Se on pelkkää harhaa, mutta saa hänen olonsa edes hetkellisesti paremmaksi. Siispä Bella alkaa etsimällä etsiä vaaroja ja tehdä tyhmiä päätöksiä. Yksi niistä on moottoripyörän romun ostaminen naapurilta. Hän vie sen La Pushin quileute-heimon reservaatissa asuvan perhetutun Jacob Blackin korjattavaksi. Bellaa kaksi vuotta nuorempi Jacob on "melkein kasvanut mieheksi" eikä vaikuta enää niin kakaralta kuin ekassa kirjassa. Ystävystyessään Jacobin kanssa Bella saa muuta ajateltavaa. Jacob on kuitenkin edelleen ihastunut häneen ja tahtoisi heidän olevan jotain enemmän. Bella ei ole siihen valmis, sillä hän ei ole päässyt yli Edwardista.

Tarvitsin Jacobia juuri nyt, hän oli kuin huume, jota ilman en voinut elää. Olin tukeutunut hänen apuunsa liian pitkään ja ajautunut hänen kanssaan syvemmälle kuin olin kuvitellut meneväni enää kenenkään kanssa. En kestänyt jos häneen sattui, enkä toisaalta voinut olla satuttamatta häntä. Hän kuvitteli minun muuttuvan ajan mittaan, jos hän vain odottaisi kärsivällisesti, ja vaikka tiesin hänen olevan väärässä, tiesin myös antavani hänen yrittää.

Hän oli paras ystäväni. Rakastaisin häntä ikuisesti enkä kuitenkaan ikinä tarpeeksi. (s. 184)

Tässä osassa huomasin ärsyyntyväni Bellan henkilöhahmoon. Ymmärrän sydänsurut ja niitä seuraavan sumussa kulkemisen. Mitä en ymmärrä on hänen itsetuhoista lähentelevä ja piittaamaton käytöksensä. Tajutessaan, että kuulee Edwardin äänen päässään tehdessään jotain vaarallista, Bella päättää, että hänpä sitten tekee jotain vaarallista: opettelee ajamaan moottoripyörällä ja ajaa sillä niin lujaa että kaatuu ja saa tikkejä, lähestyy tuntemattomia miehiä baarin ulkopuolella ja hyppää jyrkältä kalliolta alas mereen. Kaikki vain jotta hän kuulee vampyyrieksänsä ja elämänsä rakkauden äänen hetken päässään, kunnes se katoaa ja paha olo palaa takaisin. Rakkaus Edwardiin kuvataan ihan yhtä dramaattisesti kuin ensimmäisessäkin osassa, ehkä jopa vielä dramaattisemmin. Bella on oikea delulu queen, mitä kuvaa aika hyvin hänen seuraava ajatuksensa: "Oli niin ihanaa uskotella itselleen kaikenlaista." (s. 395)

Elokuvissa pidin Jacobista ja niin myös kirjassa, ainakin aluksi. Bella kuvaa häntä turvasatamakseen ja on erityisen kiitollinen hänen aurinkoisesta hymystään, joka piristää ankeaakin päivää. Sitten Jacob muuttuu ihmissudeksi. Hän kasvaa fyysisesti lisää mutta muuttuu muutenkin. Hänestä tulee varautunut ja vakava. Jacob vakuuttaa Bellalle useaan otteeseen, ettei aio luovuttaa vaan yrittää voittaa hänen kiintymyksensä. Bella pitää itseään viallisena tavarana (suora lainaus, usko tai älä) ja haluaa siksi pysyä vain ystävinä. Hän kuitenkin pitää Jacobia parhaana ystävänään menetettyään muut Forksin ystävänsä. Jacob tyytyy ystävyyteen ja lupaa pysyä aina Bellan tukena eikä koskaan tehdä hänelle pahaa. Bella on jo vähällä antaa Jacobille mahdollisuuden, mutta sitten tulee ihmissusiepisodi ja heidän suhteensa viilenee hetkeksi. Melkein toivoin, että niin olisi ehtinyt käydä, sillä kaikesta huolimatta Jacob vaikuttaa hänkin kivalta pojalta, joka sopisi Bellalle hyvin.

Sitä paitsi olin tiennyt alusta asti, että Edward Cullen oli kaiken tavallisen ylä- ja ulkopuolella. En siis suuremmin yllättynyt saatuani tietää, mikä hän oli - koska hän niin selvästi oli jotakin.

Entä Jacob? Jacob, joka oli pelkkä Jacob eikä sen enempää? Ystäväni Jacob? Jacob, ainoa ihminen johon olin pystynyt samastumaan...

Eikä hänkään ollut ihminen. Olin taas puhjeta kirkumaan. Mitä tämä kaikki kertoi minusta? Tiesin jo vastauksen. Minussa oli jotakin pahasti vialla. - - Miksi muuten minä välittäisin heistä niin paljon, että rintaani repeäisi isoja aukkoja, kun he jatkaisivat tarunhohtoisia retkiään jossakin muualla? (s. 242-243)

Hirveästi tässä kirjassa ei tapahdu. Edwardin lähdettyä Bella viettää aikaa Jacobin kanssa, mistä kirja suurelta osin koostuu. Jännityselementti on Victoria-vampyyri, joka haluaa kostaa kumppaninsa kuoleman Edwardille surmaamalla Bellan ja yrittää löytää hänet. Jacob ja hänen laumansa lupaavat suojella Bellaa. Sitten tapahtuu väärinkäsitys. Edward soittaa Bellalle kotiin, mutta puhelimeen vastaakin Jacob. Hän mainitsee Charlien lähteneen hautajaisiin ja jättää kertomatta, että kyseessä ovat ystävän hautajaiset, minkä Edward tulkitsee väärin. Hän luulee Bellan kuolleen ja tiedosta järkyttyneenä lähtee Italiaan ärsyttääkseen Volturit, vanhan ja vaikutusvaltaisen vampyyriperheen, kimppuunsa. Bellan mielestä Edwardin reaktio on järjetön (ihan kuin hänen omat "hyppäänpä jyrkänteeltä mereen jotta kuulen Edwardin äänen miettimättä lainkaan riskejä" -reaktionsa eivät olisi järjettömiä ja hulluja) ja hän lähtee kylään tulleen Alicen kanssa Italiaan Edwardia pelastamaan. Lukija pääsee tutustumaan Voltureihin eli Aroon, Caiukseen ja Marcukseen. He ovat yli kolmetuhatta vuotta vanhoja vampyyreja, joilla on oma henkivartiokaarti ja jotka Volterran linnakaupungistaan käsin valvovat vampyyreja ja rankaisevat sääntöjenrikkojia. Vampyyrien tärkein sääntö on pitää olemassaolonsa salassa. Volturit eivät suostu tappamaan Edwardia, joten hän päättää yksinkertaisesti kävellä auringonvaloon ja tappaa siten itsensä. Bella ehtii juuri ajoissa estää sen.

Volturit pyytävät Edwardia liittymään heihin ja ovat valmiita tekemään Bellasta vampyyrin. He ovat Bellasta erityisen kiinnostuneita, sillä tämä on immuuni paitsi Edwardin ajatustenlukukyvylle, myös Aron kyvylle kuulla toisen elinikäiset ajatukset vain koskettamalla tuota. Aro katsoo Alicen ajatuksiin ja näkee hänen kauttaan tulevaisuuden, jossa Bella muuttuu vampyyriksi. Vain siksi hän antaa Alicen, Edwardin ja Bellan lähteä. Volturit muistuttavat, että aikovat tehdä tulevaisuudessa vastavierailun varmistaakseen, että Bella todella muuttuu. Bella ja Edward palaavat kotiin ja jatkavat koulua. He ovat jälleen yhdessä. Edward valehteli suojellakseen Bellaa eikä oikeasti tarkoittanut kauheita sanojaan. Hän ei aio enää ikinä jättää Bellaa muttei myöskään tahdo hänen muuttuvan vaan vanhenevan. Bella pyytää Culleneita äänestämään kohtalostaan ja suurin osa äänestää myöntävästi vampyyriksi muuttamisen puolesta. Edward lupaa muuttaa Bellan itse jos he menevät naimisiin ja jos he lykkäävät muutosta siihen asti että Bella valmistuu lukiosta. Jacob ja Edward kohtaavat toisensa ja Jacob muistuttaa, että vampyyrien ja ihmissusien välinen sopimus raukeaa jos joku vampyyreista puree ihmistä. Bella haluaisi edelleen heidän pysyvän ystävinä, mutta Jacobille se on vaikeaa kun Bella on siirtynyt vampyyrien eli vihollisten puolelle. Bella on monessakin mielessä aika kuumottavassa tilanteessa kirjan päättyessä.

Juonta olisi voinut tiivistää, mutta loppua kohden jännitteet kasvavat. Pidin ensimmäisestä kirjasta enemmän, sillä tässä osassa Bella käyttäytyy uskomattoman typerästi ja häneen oli vaikea samaistua. Kolmiodraama ihmistytön, vampyyrin ja ihmissuden välillä pitää silti otteessaan. Suosittelen jos olet jo aloittanut sarjan lukemisen.

⭐⭐⭐/5

Kyra Parsi: Pirullinen diili : A deal with the bossy devil

suom. 2026, Anna-Mari Raaska

Johnny Kniga

427 sivua

Helmet-lukuhaaste 2026: kohta 7. Romanttinen viihdekirja

Se mies aikoi raahata minut helvettiin ja takaisin koska uskoi minun ansaitsevan sen. Minä olin hänen tarinansa pahis yhtä lailla kuin hän oli pahis minun tarinassani, ja hän halusi nähdä minun kärsivän. (s. 86)

28-vuotias Ariana "Ria" Sanchez on syypää isosiskonsa Alban potkuihin. Halloween-iltana muutama päivä sitten Ria pujahti hienoon hotelliin siskonsa kulkukortilla käydäkseen siellä vessassa, tuli miehen kopeloimaksi ja löi kyseistä miestä munille asuunsa kuuluvalla kävelykepillä. Paitsi ettei mies, jota hän lyönyt, ollut se kourijatyyppi, vaan Adrien Cloutier, Pohjois-Amerikan suurimman hotellikonsernin toimitusjohtaja, yksi maan rikkaimmista miehistä ja Alban pomo jo neljän vuoden ajan. Ria on vain huvittunut siitä, että välikohtaus videoitiin ja se on mennyt viraaliksi somessa. Adrien on nimittäin säälimättömän mulkun maineessa. Hänen assistenttinaan Alballa on ollut kulkukortti, jolla hän on päässyt kaikkialle, ja kulkukortin antaminen siskolle maksoi hänelle hänen työpaikkansa. Myös Ria työskentelee samassa firmassa vähäpätöisemmässä tehtävässä. Adrien on suunniltaan raivosta kutsuessaan Rian toimistoonsa. Jupakka maksoi hänelle seitsemänsataa miljoonaa dollaria, sillä hän oli juuri aikeissa solmia kuukausia valmistelemansa diilin japanilaisten sijoittajien kanssa. Ria odottaa, että Adrien haastaisi hänet oikeuteen, mutta hän saakin vain potkut. Ria ei välitä omista potkuistaan, mutta Alban potkut ovat hänestä epäreilut. Sisko on vuosia omistautunut työlleen ja pomolleen oman elämänsä kustannuksella. Nyt hän on raskaana ja jäämässä juuri äitiyslomalle, joten työpaikan menetys ei voisi tulla huonompaan saumaan.

Ria tahtoo korjata virheensä ja palaa Adrienin luo. Mies ilmoittaa, että Rian on maksettava teostaan. Hän pakottaa Rian anelemaan siskonsa työpaikkaa takaisin. He tekevät diilin. Ria lupautuu olemaan kuukauden ajan Adrienin käytettävissä 24/7 tämän henkilökohtaisena avustajana. Hän saa avaimet kahden makuuhuoneen hulppeaan asuntoon, jonne muuttaa kämppis-bestiksensä Jamien ja heidän kissansa Toebeans Maguiren kanssa. Jos Ria onnistuu täyttämään kaikki Adrienin toiveet ja oikut, sisko saa työnsä takaisin ja täyden äitiysloman.

Kun diiliä on kulunut muutama päivä, Adrien ilmoittaa, että he lentävät Victoriaan, Brittiläiseen Kolumbiaan. Lennolla hän kertoo syyn. He menevät hänen vanhempiensa luo juhlimaan näiden hääpäivää. Ja - yllätys yllätys - Adrien haluaa Rian esittävän kihlattuaan. Adrien on kyllästynyt siihen, miten hänen äitinsä pakottaa hänet sokkotreffeille toisensa jälkeen, ja saadakseen tämän lopettamaan on valehdellut seurustelevansa. Nyt on tullut aika esitellä morsmaikku vanhemmille ja siihen hän aikoo hyödyntää Riaa. Jos Ria suostuu, diili puretaan ja hän saa erinomaisen suosituskirjeen ja Alba työnsä takaisin. Ria suostuu puhtaasti siskonsa takia. Adrien on hirveä kusipää ja he vihaavat toisiaan, mutta voiko rakastuneiden esittäminen muka olla niin vaikeaa?

Sitä paitsi oli täysin mahdollista vihata jotakuta ja silti haluta suudella häntä. Siitä todisteena oli tämäkin tapaus, minä ja Adrien. (s. 237)

Rian ja Adrienin solmima diili on täydellinen esimerkki asiasta, joka voi tapahtua vain viihdekirjan sivuilla. Oikeassa elämässä Adrienin kaltainen mies antaisi nimittäin kunnon psykon vibat. Kirja toi joiltain osin mieleen monia vuosia sitten lukemani Fifty Shades of Greyn. Adrien muistuttaa Christian Greytä, sillä hän tykkää alistaa ja käskyttää ja pitää sitomisleikeistä. Hän on pitkä ja tumma, ja hänellä on syvänvihreät silmät ja hymykuopat. Riasta ei kerrota muuta kuin että hänellä on oliivinvärinen iho ja että hän on 160-senttinen. Rian ulkonäön ja pukeutumisen kuvailemattomuus häiritsi. Kirjan takakannessa häntä kuvaillaan "fiksuksi ja sanavalmiiksi". Sanavalmis hän kyllä on, jokaiseen asiaan löytyy piikikäs ja viisasteleva kommentti. Fiksuus tullee siitä, että Ria on ollut hyvä koulussa, mutta joutunut vasta myöhemmin kirjassa selviävän sattumuksen takia luopumaan unelmistaan opiskella lakia yliopistossa. Muuten en kuvailisi Riaa sanalla fiksu. Hän on oikeastaan aika lapsellinen.

Pidin hauskasta ja nokkelasta dialogista. Muutaman kerran naurahdin lukiessani ääneen. Parasta on tietenkin, kuten niin usein tällaisissa kirjoissa, Rian ja Adrienin välinen sanailu ja kiusanteko. Adrienista on helppo pitää, sillä hän on täydellinen mies, josta ei löydy vikoja edes suurennuslasilla. Riasta pidin silloin kun hän käyttäytyy fiksusti. Kun hän tekee aivan käsittämättömän tyhmiä päätöksiä, teki mieli repiä hiuksia. Kaksikon välit lämpenevät vähitellen. Aluksi he vihaavat toisiaan palavasti, onhan kyseessä enemies to lovers -tarina. Kun heidät sitten pakotetaan viettämään aikaa yhdessä ja esittämään rakastuneita, tulevat tunteet mukaan kuvioon. Aluksi vakavalta vaikuttaneesta Adrienista paljastuu huumorintajuinen puoli. Erityisen paljon tykkäsin siitä, että Ria ja Adrien vitsailevat, hassuttelevat ja nauravat paljon yhdessä. Välillä Ria jopa kierii lattialla ja kiemurtelee naurusta. Nämä kohdat olivat tosi suloisia ja ihania. Fyysinen vetovoima on viihdekirjassa tärkeässä roolissa, mutta myös tunneyhteyden on oltava uskottava. Sellainen se on tässä romaanissa. Mitä tulee spicyihin kohtauksiin, niitä alkaa olla loppupuolella ja ne ovat hyvin yksityiskohtaisesti ja onnistuneesti kuvailtuja. Ainoa, mitä jäin kaipaamaan, on Adrienin POV eli että osa luvuista kerrottaisiin hänen näkökulmastaan.

Suudelma ei ollut pehmeä. Se ei ollut suloinen eikä mukava eikä romanttinen. Se oli täynnä viikkokausia patoutunutta kiukkua, turhautumista ja jännitettä, joka tulvi yli äyräiden. Kaikkea sitä vihaa, jota me hänen mukaansa emme tunteneet toisiamme kohtaan. Alastonta nälkää ja tarvetta.

Kumpikaan meistä ei halunnut haluta tätä, ja olimme päättäneet rangaista siitä toisiamme. Minusta se kaikki oli hänen syytään. Hänestä se oli minun syytäni. Niinpä taistelimme. (s. 247)

Loppupuolella on ah-niin-tuttu-ja-joka-kerta-yhtä-ärsyttävä miscommunication-trooppi. Paljastuu, että Rian eksä Josh, joka pilasi lukiossa hänen elämänsä ja oli syynä siihen, ettei hän koskaan päässyt yliopistoon kovista ponnisteluista huolimatta, on Adrienin eksän Mandyn nykyinen kihlattu, jonka kanssa Mandy petti Adrienia. Rialle tulee tietenkin tunne, että Adrien vain käytti häntä hyväkseen. Hän ei anna Adrienin selittää eikä hetkeäkään pohdi aikuismaisella järkevyydellä omia tunteitaan, vaan lähtee. Kymmenen päivää Ria makaa sängyssä ja masentelee, kunnes Alba ja Jamie repivät hänet väkisin ylös. He ovat täyttäneet hänen puolestaan yliopiston hakukaavakkeita ja ottaneet selvää lakifirman apurahaohjelmasta, joka voisi kustantaa yliopisto-opinnot. Ria on tukahduttanut unelmansa kymmenen vuoden ajan, mutta nyt hän voisi lähteä tavoittelemaan niitä taas. Avittajana toimii tietenkin Adrien. Ria jatkaa lapsellista käytöstään tiuskaisemalla, että Adrien oli hänelle vain satunnainen pano, minkä hän, Adrien, lukija ja koko maailmankaikkeus tietää paksuksi valeeksi. Adrien sanoo Rian olleen hänelle jotain paljon enemmän ja vie hänet kotiin luvaten, että jättää hänet rauhaan. Onneksi Ria tulee kuitenkin järkiinsä. Hän menee lakifirman haastatteluun ja hänestä pidetään niin paljon, että hänen opintonsa luvataan maksaa kokonaan, jos hän tekee sopimuksen että työskentelee firmassa viisi vuotta valmistumisensa jälkeen. Epilogissa siirrytään kuusi vuotta eteenpäin. Ria on juuri valmistunut asianajajaksi ja kaikki ovat hänestä tosi ylpeitä. Hän on mennyt Adrienin kanssa naimisiin ja he ovat onnellisia yhdessä. Bonusluku on kerrottu Adrienin näkökulmasta ja siinä hän esittelee Rialle englantilaistyylistä maalaiskartanoa, jonka on rakentanut Rian Pinterestistä etsimien kuvien ja pohjalta. He ottavat puheeksi lapset ja toteavat, että miettivät niitä sitten kun hetki on sopiva.

Loppuun vielä muutama hauska suomennos kirjasta, joita voi löytää vain viihdekirjallisuudesta: hehkuva-laava-ääni, tahmainen katse, kanelipullamies, hymykuoppailotulitus ja katse joka voisi sulattaa lasia (xD).

Pirullinen diili on ensimmäinen osa Pahat pomot -sarjassa. Se on kuumaa ja viihdyttävää luettavaa, muttei valitettavasti mitään, mikä jäisi mieleen kovin pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen. En usko, että jaksan kiinnostua seuraavien osien lukemisesta kun ne suomennetaan. Suosittelen, jos tykkäät enemies to lovers ja fake dating -troopeista.

⭐⭐⭐/5

Sara Shepard: Valehtelevat viettelijät 8: Haluttu / Wanted

suom. 2014, Sirpa Parviainen

Gummerus

270 sivua

Haluttu on kahdeksas osa Valehtelevat viettelijät -kirjasarjaa. Ensimmäisestä osasta voit lukea täältä, toisesta täältä, kolmannesta täältä, neljännestä täältä, viidennestä täältä, kuudennesta täältä ja seitsemännestä täältä.

Alin, Ianin ja Jennan murhasta syytetään William "Billy" Ford -nimistä rakennusmiestä, kiitos poliisien saaman nimettömän vihjeen ja todisteiden, kuten tietokoneelta löytyneiden valokuvien. Suurin osa ihmisistä uskoo hänen syyllisyyteensä, vaikka lehdistö sitä epäileekin. Valehtelevat viettelijät Aria, Emily, Hanna ja Spencer uskovat miehen olevan tappojen takana ja ovat valmiita siirtymään eteenpäin. DiLaurentisit pitävät lehdistötilaisuuden syyllisen jäätyä kiinni ja siellä Alin äiti paljastaa perheen varjeleman salaisuuden: heillä on vielä yksi lapsi, jonka he ovat pitäneet pimennossa mielenterveysongelmien vuoksi. Kyseessä on Courtney, Alin identtinen kaksoissisko. Hän on ollut kahdessa eri mielisairaalassa, Radleyssä ja Turvasatamassa, jossa Hannakin oli. Courtney aloittaa opinnot Rosewood Dayssä, jossa hänestä tulee nopeasti ihailtu ja suosittu. Hän tietää ja muistaa hämmentävän paljon Valehtelevista viettelijöistä, koska Ali on kuulemma kertonut. Ja hän tahtoo ystävystyä heidän kanssaan.

Spencerin perhe on hajonnut, sillä isän salasuhteen paljastuttua äiti on potkinut isän ulos ja romahtanut. Sisko Melissa on vihainen Spencerille. Courtneyssä Spencer näkee mahdollisuuden saada uuden siskon, ovathan se sisarpuolia, koska Spencerin isällä oli suhde Alin ja Courtneyn äidin kanssa. Courtney on ystävällinen ja ihana ja innoissaan ajatuksesta, että heistä tulee läheiset siskot. Aria seurustelee koulun suosituimman pojan Noelin kanssa. Courtneyn tullessa kuvioihin hän muistaa taas, miten Ali vei Noelin häneltä vain dumpatakseen pojan pian sen jälkeen. Aria pelkää, että Noelin tunteet saattavat herätä uudelleen, tällä kertaa Alin siskoa kohtaan. Siksi hän on viettelijöistä skeptisin eikä yhtään innokas kaveeraamaan Courtneyn kanssa tai päästämään tätä elämäänsä. Aria löytää metsästä kirjekuoren täynnä polaroid-kuvia, jotka joku on ottanut heistä Spencerin perheen vierasmajassa Alin katoamisyönä. Ikkunaruutuun heijastuvat kasvot muistuttavat jotakuta tuttua, mutta ketä? Aria lähettää kuvat nimettömänä poliisille.

Hanna on päässyt pois mielisairaalasta, ja nyt häntä hyljeksitään ja kiusataan koulussa haukkumalla psykoksi. Myös hänen poikaystäväänsä Mikeä haukutaan. Hanna ei halua olla friikin tyttöystävä, joten hän pistää suhteen poikki. Sisarpuoli Kate, Naomi, Riley ja nyt myös Courtney liittoutuvat Hannaa vastaan. Hanna yrittää epätoivoisesti päästä takaisin suosioon kutsumalla tytöt muotinäytökseen New Yorkiin, johon saa äidiltään sähköpostitse kuusi lippua. Perillä selviää, että liput ovat väärennettyjä. Emily on tytöistä eniten innoissaan Alin kaksoissiskon ilmestymisestä. Vanha suola janottaa ja ihastus Aliin on yhä mielessä. Courtneyyn ihastuminen on helppoa, onhan hän Alin täydellinen kopio ja lisäksi aika samanlainen. Courtney flirttailee Emilylle, joka on heti sulaa vahaa.

Emily oli unelmoinut tästä hetkestä vuositolkulla. Hän oli lukenut horoskoopit ja ennustanut tarot-korteista ja numeerisista kartoista selvittääkseen, oliko Ali yhä elossa. Hän oli säästänyt joka ainoan Alin viesteistä, töherryksistä ja hetken mielijohteesta ostetuista lahjoista voimatta päästää niistä irti, koska jokin syvä, salaperäinen ääni hänen sisällään oli inttänyt, ettei tämä ollut vielä ohi. Että Ali oli yhä tuolla jossakin. Että hän oli kunnossa.

Ja kaiken aikaa Emily oli ollut oikeassa. Hänen kaikista hartain toiveensa oli täyttynyt. (s. 115)

Courtney paljastaa jokaiselle tytölle vuorotellen, että onkin oikeasti Ali. Hänen hullu kaksoissisarensa Courtney tykkäsi teeskennellä olevansa hän ja yritti kerran jopa tappaa hänet. Vanhemmat lähettivät Courtneyn mielisairaalaan eivätkä antaneet Alin koskaan puhua siskostaan. Kuutosluokalla Courtney tuli hetkeksi kotiin asumaan, jolloin Bill tappoi hänet. Vanhemmat luulivat Alia Courtneyksi ja Courtneytä Aliksi, jolloin Ali lähetettiin Courtneynä pois. Hän vietti vuosia mielisairaalassa Courtneytä esittäen.

Tätä osaa aloittaessani pohdin, että mielenkiintoni sarjaa kohtaan on alkanut vähän lopahtaa. Alin kaksoissisko -juonenkäänne riitti kuitenkin herättämään mielenkiinnon uudestaan. Ja viimeistään siinä vaiheessa, kun Courtney paljastuikin Aliksi, olin taas ihan mukana ja sisällä tarinassa. Kiinnitin kuitenkin huomiota ajan kulumiseen kirjojen maailmassa. Oikeastihan aikaa on kulunut kahdeksan osan aikana vain joitain kuukausia, enintään vuosi tai puolitoista. Kirjan maailma ottaa kuitenkin vaikutteita kirjoitusajankohdan maailmasta, mikä vähän sotkee aikajanoja. Ensimmäisissä osissa minua huvittivat lantiofarkut, simpukkapuhelimet ja Juicyn verkkarit, tuulahdukset 2000-luvun alusta ja vuosituhannen taitteesta. Tässä kahdeksannessa osassa lukion oppilailla onkin käytössään iPhoneja (googlasin, ensimmäiset iPhonet tulivat vasta 2007) ja he käyttävät Twitteriä. Kirjan maailmassa aikaa ei ole kulunut riittävästi, jotta tällaisia asioita voisi loogisesti vielä olla olemassa.

Verho on juuri nousemassa, nartut, ja show on alkamaisillaan. Valmistautukaa kohtaamaan luojanne. Siihen ei mene enää kauan.

Suukkoja!

A (se ainoa oikea) (s. 225)

Aluksi ajattelin, että onpa siistiä kun Ali nyt palasi kuvioihin. Sitten alkoi ärsyttää. Ali on näyttäytynyt aiempien kirjojen takaumissa itsekkäänä, manipuloivana ja juonittelevana kiusaajana, ja sellainen hän todella onkin. Raivostutti lukea, miten tytöt antavat hänen jälleen pyörittää ja pompotella itseään! Ja koska siinä, että Courtney onkin oikeasti Ali, ei ole vielä tarpeeksi plot twistiä, sitä tarjoillaan lisää kirjan loppupuolella.

Kirjan lopussa vietetään ystävänpäivätanssiaisia, joiden päätteeksi Ali kutsuu tytöt perheensä rantatalolle Poconosiin kuin vanhoina "hyvinä" aikoina ikään. Jopa skeptinen Aria päättää tulla mukaan. Rantatalolla Ali haluaa toistaa seiskaluokan yökyläilyn ja hypnotisoi ystävänsä. Kun tytöt heräävät transsista, huoneen ovi on lukittu ja lattialla on kirjekuori, jossa lukee Neljälle nartulle A:lta. Kirjeessä Ali paljastaa kaiken. Courtney tosiaan otti hänen paikkansa ja hänet lähetettiin Courtneynä mielisairaalaan. Edes omat vanhemmat eivät erottaneet heitä toisistaan (tätä minun on vaikea niellä, sillä olen kuullut ja nähnyt, että varsinkin äidit erottavat jopa identtiset kaksoset toisistaan, mutta okei). Alina esiintynyt Courtney teki kaikki ne kamaluudet: sokeutti Jennan, lemppasi Alin bestikset Naomin ja RIleyn ja valitsi heidän tilalleen neljä tavistyttöä, Arian, Emilyn, Hannan ja Spencerin. Hän teki sen voidakseen käyttää heitä ja koska tiesi, etteivät he tunnistaisi ettei hän ole oikeasti Ali. Oikea Ali ei olisi kuulemma itse koskaan halunnut heitä ystävikseen. Oikea Ali yritti polttaa heidät, tehdä heidät hulluiksi viesteillä ja saada heidät heitetyksi vankilaan. Hän yritti iskeä Noelin, lähetti Hannalle väärennetyt liput ja uskotteli Emilylle olevansa ihastunut. Kirjeen kirjoitti oikea Ali, sillä heidän Alinsa olikin koko ajan Courtney, joka on nyt kuollut, koska Ali tappoi hänet. Nyt hän on saamassa kostonsa. Rantatalo on liekeissä ja tytöt ovat huoneessa jumissa. Komerosta löytyy Ianin mädäntyvä ruumis ja sidottu Melissa, jonka Ali on kidnapannut. Porukka pääsee pakenemaan salakäytävää pitkin ja ajoissa ulos ennen kuin palava talo romahtaa. Ali jää talon sisälle, kuten myös hänen kirjoittamansa kirje.

Viisi viikkoa myöhemmin poliisi on käynnistänyt viralliset tutkimukset. Alin vanhemmat ja veli Jason ovat kadonneet jäljettömiin. Osa ihmisistä uskoo Alin olevan hengissä jossakin, sillä hänen ruumistaan ei löydetty palopaikalta. Valehtelevat viettelijät ovat saaneet paljon hyvää julkisuutta tapauksen jälkeen. Asiat suttaantuvat. Hannan äiti anoo siirtoa Philadelphian toimistoon ja muuttaa takaisin kotiin häätäen samalla Hannan ilkeän äitipuolen ja sisarpuolen sekä isän muualle. Mike on ottanut Hannan takaisin. Aria on uskaltanut kertoa äidilleen ahdistelija-Xavierista, jonka äiti on potkaissut pellolle. Heidän välinsä ovat parantuneet. Kirjan lopussa Arian äitipuoli Meredith synnyttää tyttövauvan. Spencerin vanhemmat yrittävät hieroa varovaista sovintoa pettämiskohun jälkeen. Melissa on antanut anteeksi, ja siskojen välit ovat vihdoin normaalit, sillä he eivät enää kilpaile keskenään ja ole kateellisia toisilleen. Emily on murheen murtama, sillä hänen rakastamansa tyttö, Courtney, on kuollut, ja oikea Ali vedätti häntä. Elämä kuitenkin jatkuu.

Näin sulkeutuvan lopun jälkeen kirjailija toteaa jälkisanoissa kirjan olevan sarjan viimeinen! No, se ei selvästikään jäänyt viimeiseksi, sillä suomennettuja osia on vielä neljä ja kirjoja kaiken kaikkiaan yhteensä 16. Olen aina ollut sitä mieltä, että TV- ja kirjasarjoissa parasta ovat ensimmäiset osat, minkä jälkeen sarja poikkeuksetta väsähtää. Pakostakin sitä miettii, mistä seuraavat osat kertovat ja tuntuvatko ne väsyneiltä ja puuduttavilta. Googlailemalla selvisi, että sarjan osat muodostavat tarinan kaaria (arc). Tämä osa päätti arc kakkosen ja seuraavasta alkaa arc kolmonen. Tämä osa oli parhaiten kirjoitettu vähään aikaan. Odotan kuitenkin seuraavaa osaa ja uuden arcin alkamista.

⭐⭐⭐⭐/5

R. L. Stine: Painajainen kesäleirillä / The horror at Camp Jellyjam

suom. 2004, Marja Helanen-Ahtola

Sanoma Magazines Finland

136 sivua

Meidän on päästävä pois tältä leiriltä! (s. 97)

Kirja alkaa siitä, että 12-vuotias Wendy perheineen, johon kuuluvat 11-vuotias pikkuveli Elliot, isä ja äiti, viettää kesälomaa asuntovaunumatkailun merkeissä. He ovat matkalla Wyomingin vuoristoon. Äiti on ainoa, joka on innoissaan perhelomasta. Wendy ja Elliot olisivat paljon mieluummin menneet kesäleirille, kuten kaverinsa. Elliotilla on tylsää, joten isä suostuu päästämään lapset ajon ajaksi asuntovaunuun, jotta matkanteko olisi hauskempaa. Yhtäkkiä he huomaavat kulkevansa takaperin. Vilkaisu ikkunasta paljastaa, että asuntovaunu on irronnut auton vetokoukusta ja kiitää kovaa vauhtia mäkeä alas. Vaunun pysähdyttyä Wendy ja Elliot, joille ei onneksi käynyt kuinkaan, kömpivät ulos ja näkevät valkoisiin pukeutuneen miehen, jolla on hohtava hymy ja "parituhatta hammasta". Tästä tuli NIIN mieleen Trivago-mies 😂 Mies esittäytyy Buddyksi, kukkulan toisella puolella sijaitsevan Kuningas Hyllyvän Hillon urheiluleirin (toimii paremmin englanniksi) johtavaksi ohjaajaksi. Hän pyytää lapset mukaansa ja sanoo, että leiriltä he voivat yrittää saada yhteyden vanhempiinsa.

Leirillä pystyy harrastamaan lähes kaikkia kuviteltavissa olevia urheilulajeja. Ainoa sääntö on, että pitää yrittää tosissaan, sillä motto kuuluu: vain parhaat voittavat. Wendy ja Elliot sujahtavat osaksi leiriä. He pääsevät majoittumaan siellä ja tapaavat muita ikäisiään lapsia. Erityisesti Elliot nauttii, sillä hän on erittäin kilpailuhenkinen ja vihaa häviämistä. Jokaisesta voitetusta urheilukisasta saa palkinnoksi kunkkukolikon, jota koristaa leirin maskotin kuva. Kuusi kolikkoa kerättyään pääsee osallistumaan Voittajien marssille.

Kuten arvata saattaa, kaikki ei ole aivan kunnossa tällä leirillä. Kysyttäessä mistä on kotoisin ohjaaja Buddy menee hämilleen ja sanoo, ettei muista. Pieni punatukkainen tyttö ilmestyy välillä kuin tyhjästä ja varoittelee Wendyä. Voitonparaatille osallistuvat lapset katoavat jäljettömiin Voittajien marssia seuraavana päivänä. Ohjaajien mukaan he ovat vain lähteneet. Puhelimet eivät toimi, ne soittavat vain nauhoitettua tsemppiviestiä. Pari kertaa päivässä maa järisee muutaman sekunnin.

Miksi minun oli tärkeää voittaa kilpailut? Siksikö, että minulle voitaisiin antaa palkinnoksi sellainen kultakolikko, jossa tillitti plösö violetti kuningas? Miksi kolikoiden voittamisen pitäisi liikuttaa minua? Miksen voisi vain osallistua peleihin, hankkia uusia ystäviä ja pitää hauskaa?

- - Kaverit olivat kotona kertoneet urheiluleireistä. Jotkin leirit olivat kuulemma tosi rankkoja. Niillä leiriläiset olivat hikipinkoja, jotka tahtoivat vain voittaa, voittaa ja voittaa. Tämä taisi olla niitä leirejä. (s. 44)

Vähän tuli mieleen toinen sarjan kirja, Kuka katoaa seuraavaksi?, jossa niin ikään lapsia alkaa kadota kesäleiriltä, jolla tapahtuu muutakin outoa ja karmivaa. Siitä tykkäsin. Tästä tykkäsin melkein yhtä paljon. Kirjan alkuasetelma on hauska: perhe on matkalla vuorille asuntovaunuineen, kunnes vaunu irtoaakin auton perästä ja lapset jäävät omilleen. Urheiluleiri ei ehkä ollut yhtä karmiva kuin tuon toisen Goosebumpsin kesäleiri, mutta tunnelma on silti jännittynyt ja odottava, varsinkin kun Wendy ja Elliot eivät ole saaneet mitään yhteyttä vanhempiinsa. Pidin siitä, miten erilaisia päähenkilösisarukset ovat. Wendyä leiri ja kisaaminen ei voisi vähempää kiinnostaa. Hän ei itse asiassa voita ainuttakaan kunkkukolikkoa eikä edes välitä. Elliot sen sijaan on kova poika kisaamaan ja voittamaan ja on ihan innoissaan, kilpailuhenkinen kun on.

Lopulta Wendy päättää, että heidän on karattava. Elliot haluaa kuitenkin voittaa vielä kuudennen kolikkonsa ennen lähtöä. Illalla ennen karkupäivää Wendy piiloutuu puskiin ja seuraa ohjaajia, jotka kävelevät metsään ja katoavat sinne rakennettuun iglumaiseen mökkiin. Sisällä on pieni teatteri. Buddy hypnotisoi kunkkukolikkoa heiluttamalla muut ohjaajat ja itsensä, kirkastaa heidän mielensä isännän palvelemiseksi. Wendy löytää kiviportaat alas pimeään ja tiensä kammioon, jossa odottaa jotain hyvin ällöttävää. Kammiossa on itse kuningas Höllyvä Hillo, "inhottava läskikasa, violetti limavuori, miltei talon kokoinen". Siellä ovat myös marssille osallistuneet lapset. He pesevät kuningasta mopein, sienin ja harjoin. Siitä huolimatta lemu on kammottava, mätä ja hapan. Kuningas voihkii ja hikoilee etanoita. Wendyn entinen huonetoveri näkee hänet ja kertoo kaiken. Kuningas ei voi sietää omaa lemuaan ja pakottaa siksi vahvimmat leiriläiset orjikseen pesemään itseään yötä päivää. Jos lapset yrittävät lopettaa pesemisen, kuningas syö heidät. Maan järinä johtuu kuninkaan röyhtäilystä. Wendy keksii suunnitelman: hän käskee lapset maahan makaamaan, jottei kuningas ylety heihin. Kun sitä ei enää pestä, se tukehtuu omaan löyhkäänsä. Niin Wendy pelastaa kadonneet leiriläiset ja leiriohjaajat, joiden hypnoosi raukeaa. Poliisi löytää tiensä leirille, kiitos läheiseen kaupunkiin leijuneen löyhkän, ja kaikki pääsevät kotiin. Wendyn ja Elliotin vanhemmat olivat suunniltaan huolesta ja soittivatkin leirille pariin otteeseen, mutta sieltä valehdeltiin ettei lapsia ollut näkynyt. Pari viikkoa myöhemmin Buddy ilmestyy heidän ovelleen ja pyytää anteeksi. Hän antaa Elliotille viimeisen kunkkukolikon, jonka tuo ehti voittaa juoksukisassa viimeisenä aamuna. Lapset haistavat kammottavan lemun ja pelkäävät kuninkaan palanneen. Mutta se on vain heidän äitinsä keittämä ruusukaali, LOL 🥦😂

Kirjan loppu oli aika hauska. Ja ällöttävä. Ja jotenkin hyvin lastenkirjamainen. Kuningas Höllyvästä Hillosta ei tietenkään kerrota, mistä se on alun perin tullut ja miksi se syö lapsia. Ja miten ihmeessä se voi hikoilla etanoita?! Stine on todella pistänyt mielikuvituksensa lentämään tämän kirjan pahiksen kanssa. Loppu oli epä-goosebumpsmainen siinä, että kaikki käy lopulta hyvin ja lapset pelastuvat. Pidin kyllä siitä, että Wendy ja Elliot pääsevät lopulta takaisin kotiin vanhempiensa luokse. Kuten niin usein Goosebumps-kirjojen kohdalla, loppu tosin jätti muutamia vastaamattomia kysymyksiä. Eikö kukaan kaivannut kadonneita lapsia, joista tuli kuninkaan orjia? Johdatettiinko poliisit kuninkaan luokse ja miten he suhtautuivat? Saivatko kuningasta pesemään joutuneet lapset elinikäiset traumat? Uskooko kukaan heitä jos he kertovat kokemastaan? Ja kertoivatko Wendy ja Elliot omille vanhemmilleen totuuden?

⭐⭐⭐/5

Nora Roberts: Rakkauden kynnyksellä : The last boyfriend

suom. 2013, Heli Naski

Gummerus

330 sivua

Helmet-lukuhaaste 2026: kohta 47. Trilogian toinen osa

Nora Robertsin Majatalo-trilogian ensimmäinen osa on Avaimet onneen.

Trilogian toinen osa keskittyy Boonsboron pikkukaupungissa asustavan veljeskolmikon keskimmäiseen, Owen Montgomeryyn. Eletään joulukuun alkua. Montgomery Family Contractorsin kunnostaman majatalon remppa on loppusuoralla ja tammikuiset avajaiset häämöttävät. Majataloa vastapäätä sijaitsevan pitseria ja perheravintola Vestan omistaja, ahkera ja suorasanainen punapää Avery MacTavish paiskii töitä niska limassa ja ruokkii veljekset ja heidän työmiehensä. Owenilla ja Averyllä on pitkä yhteinen menneisyys. Heidän isänsä olivat parhaita ystäviä, joten luonnollisesti myös Owen ja Avery viettivät paljon aikaa yhdessä lapsina. He jopa "seurustelivat" lyhyen aikaa Averyn ollessa viiden ja Owenin kahdeksan, kun Owen antoi Averylle purkka-automaatista saadun muovisormuksen Averyn ilmoitettua, että he menevät isona naimisiin. Aikuisiksi kasvettuaan he ovat kumpikin eläneet kiireistä elämää, joka keskittyy lähinnä työnteon ympärille. Majatalolla ja heidän perheellään ja ystävillään on kuitenkin suunnitelmia kaksikon päänmenoksi.

Majatalon kummitus, joka liikkuu erityisesti Elizabeth ja Darcy -nimisessä huoneessa ja joka on ristitty Lizzieksi, availee ja paiskoo ovia ja hänen läsnäolonsa tuntee hennosta ilmassa leijuvasta kuusaman tuoksusta. Eräänä päivänä kummitus avaa yhden ovista ja töytäisee sillä Averyn Owenin syliin. He päätyvät suutelemaan ja myöhemmin sänkyyn. Kumpikin kuitenkin pelkää, että juttu menee mönkään ja pilaa heidän pitkään kestäneen ystävyytensä. Owen alkaa tutkia kummitusta ja saa selville, että kyseessä on Eliza Ford -niminen nainen New Yorkista, joka kuoli kuumeeseen Boonsborossa syyskuussa vuonna 1862. Kummitus pysyy edelleen hyväntahtoisena, mutta pyytää selvästi apua miehensä kohtalon selvittämiseksi.

Hän suunnitteli, ennakoi, arvioi mitä tuleman piti. Se oli hänen tyylinsä elämässä ja työssä. Mutta hän ei aivan pystynyt muotoilemaan suunnitelmaa, jossa Avery oli mukana, hän ei kyennyt näkemään, mihin tie veisi, eikä siksi osannut ennakoida seuraavaa askelta, suunnitella seuraavaa siirtoa.

Se tuntui oudolta - hehän tunsivat toisensa niin hyvin. Eikö seuraavan askeleen ja seuraavan siirron olisi pitänyt sujua helposti? (s. 218-219)

Jos tätä kirjaa pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi "täytekirja". Jo tähän tarttuessani en ollut erityisen innoissani päähenkilöistä Averystä ja Owenista. Owen on veljeksistä se, joka vastaa aikatauluista ja siitä että kaikki sujuu. Hänellä on värikoodatut avaimet ja tehtävät listattuna tärkeysjärjestykseen (hän rakastaa listoja) ja jopa hänen kotinsa on tahrattoman siisti ja tehokas. Seksissäkin Owenia kuvataan perusteelliseksi ja perinpohjaiseksi. Pidin ensimmäisessä kirjassa Beckettiä tylsänä. Perun sanani. Owen on TYLSEMPI 🥱 Hänen vahvuutensa on, että hän on tuttu, turvallinen ja luotettava. Niitä ominaisuuksia arvostan oikeassa elämässä ja omassa kumppanissani, mutta kirjan miespäähenkilössä pitää olla enemmän luonnetta. Avery on Owenin tavoin ahkera työmyyrä ja elää työnteolle, mutta muuten hän on tuon täydellinen vastakohta. Hänen organisointikykynsä liittyy työhön eikä ulotu yksityiselämään, joka on täynnä kaaosta. Avery muistutti mielestäni vähän liikaa ensimmäisen kirjan päähenkilö Clarea, sillä hänkin on tottunut pärjäämään ja olemaan itsenäinen ja on pystyttänyt suojamuurit ympärilleen.

Pahinta oli, etten tuntenut minkäänlaista kipinää Owenin ja Averyn välillä. Sen sijaan olisin parittanut henkilöhahmot toisin. Averyn ja Claren särmikäs ystävätär Hope, majatalonpitäjä, pitää Owenin tavoin listoista ja organisoinnista. Hän sopisi täydellisesti Owenin kanssa yhteen. Avery taas sopisi tulisen luonteensa vuoksi kolmannen veljeksen Ryderin naiseksi. Kirja kuitenkin perustuu lapsuudenystävistä rakastavaisiksi -troopille ja vastakohdat täydentävät toisiaan -ajattelulle.

Muutama ihan random huomio yksityiskohdista. Nora Robertsilla täytyy olla joku kaasutakkafetissi. Miten ihmisillä, jotka syövät joka aamu aamiaiseksi paistettua pekonia, ei ole suonet ihan tukossa? Ja miten he eivät ole alkoholisoituneet, kun juovat joka päivä viiniä (naiset) ja olutta (miehet)? Miten jokainen kolmesta naispäähenkilöstä haluaa "ilman muuta" hankkia lapsia jossakin vaiheessa, ovatko he vain hiukan muokattuja tylsiä kopioita toisistaan? Mitä romanttista on siinä, että vain pari vuotta vanhempi poika vakoilee kaukoputkella naku-uinnilla olevaa 13-vuotiasta tyttöä? Pakko mainita myös huvittavalta tuntuva mieshahmojen tarve jatkuvasti korostaa miehisyyttään (pyytävät naisten valmistavan heille "miehistä ruokaa" ja pohtivat, onko tietyn tuoksuinen suihkugeeli "liian tyttömäistä"). Kirjasta inspiroituneena minun oli pakko valmistaa munakokkelia aamupalaksi, sillä hotellimaiset aamiaiset munakokkeleineen ja pekoneineen saivat veden herahtamaan kielelle.

Hän [Avery] nousi, meni etuikkunan ääreen ja seisoi siinä katselemassa lumisadetta. Ja luuli hetken näkevänsä keveiden valkeiden hiutaleiden lomasta majatalon ikkunassa naisen, joka seisoi katselemassa ulos, kuten hänkin.

Odottaen? Avery ihmetteli. Sitäkö hän itsekin teki parhaillaan? Hän ei koskaan ollut ollut mikään odottelija vaan tekijä, toimija. Ja silti... ehkä hän sittenkin oli jollain tasolla odottanut koko tämän ajan. Odottanut Owenia. (s. 95)

Kuten sarjan ensimmäisessä osassa, tasainen ja tylsähkö juoni ottaa kierroksia loppuvaiheessa, kun esiin astuu konfliktin aiheuttava henkilö. Tällä kertaa se on Averyn äiti, joka jätti perheensä Averyn ollessa 12-vuotias. Isänsä kasvattama Avery ei aluksi edes tunnista äitiään, sillä he eivät ole nähneet vuosikausiin. Äiti tunkee sisään Averyn asuntoon ja alkaa vetistellä ja uhriutua. Hän oli vain 19-vuotias tullessaan raskaaksi ja siksi pakotettu menemään naimisiin Averyn isän kanssa. Raskautta seurasi rankka ajanjakso, kun vauvanhoito oli kaikkea muuta kuin helppoa. Äiti tuli uudestaankin raskaaksi, mutta teki abortin kertomatta siitä tai raskaudesta miehelleen mitään. Hän oli niin onneton, että alkoi harrastaa irtosuhteita, tapasi miehen, rakastui ja karkasi tuon kanssa Miamiin. Nyt mies on kuollut ja äiti on rahaton ja aivan yksin. Hän pyytää saada jäädä hetkeksi Averyn luo ja anelee tuota antamaan rahaa lainaksi.

Avery sulkeutuu äitinsä visiitin jälkeen eikä puhu Owenille tai ystävilleen päiväkausiin. Lopulta hän menee isänsä luo voidakseen kertoa tapahtuneesta. Äiti on kuitenkin ehtinyt sinnekin kerjäämään sääliä ja rahaa. Isä antaa äidille viisi tuhatta dollaria ja käskee häipyä heidän elämästään. Samaan aikaan Owen on herne nenässä ja tehnyt johtopäätöksen, ettei Avery halua heidän suhteensa muuttuvan vakavaksi. He riitelevät, ja Avery selittelee käytöstään ongelmallisella äitisuhteella. Myöhemmin seuraa vielä myötähäpeää aiheuttava väärinkäsitys, kun Avery ostaa drug storesta Clarelle raskaustestin ja Owen luulee hänen olevan raskaana.

Kirjan lopussa vietetään Claren ja Beckettin häitä. Hääpäivänä kummitus jättää Averyn löydettäväksi sydämenmuotoisen kiven. Häiden jälkeen Avery ja Owen riitelevät taas. Owen ilmoittaa, että tahtoo naimisiin Averyn kanssa, ja kosii maailman epäromanttisimmalla tavalla. Avery puolestaan uskaltaa vihdoin avata sydämensä rakkaudelle ja luottaa siihen, että Owen todella rakastaa häntä. He menevät kihloihin purkka-automaatista saadulla sormuksella. Kirjan loppu oli hyvin antiklimaattinen. Pääpari riitelee vielä kolmanneksi viimeisellä sivulla. Se ei anna kovin vakuuttavaa kuvaa heidän rakkautensa kestävyydestä...

Kirjan suola olivat lämminhenkiset kohtaukset, jossa perhe ja ystävät ovat koolla esimerkiksi viettämässä majatalon avajaisia tai joulua. Tylsät päähenkilötkään eivät niin haitanneet kun sivuhenkilöt tuntuivat kiinnostavilta. Majatalon kummituksen tarina tullee päätökseen trilogian viimeisessä osassa. Se keskittyy majatalonpitäjä Hopeen, joka paljastui tämän osan lopussa kummituksen siskon lapsenlapsenlapsenlapsenlapseksi. Odotan Hopen ja Ryderin rakkaustarinaa tämän tylsän täytekirjan jälkeen.

⭐⭐/5

Stephen King: Hohto / The Shining

suom. 2013, Pentti Isomursu, tarkistanut Suvi Clarke

WSOY:n Bon-pokkari

659 sivua

Helmet-lukuhaaste 2026: kohta 34. Kirjassa mennään piiloon

Kauhukirjojen klassikko Hohto alkaa Jack Torrancen työhaastattelusta. Hän hakee Kallivuorilla sijaitsevan loisteliaan Overlook-hotellin talvihuoltajan paikkaa, koska todella tarvitsee sitä. Vuoden verran raittiina ollut Jack on toipuva alkoholisti, kirjailija ja englannin kielen opettaja, joka sai potkut hienosta Uuden-Englannin yksityislukiosta lyötyään oppilastaan. Kyseinen poika suuttui kun Jack erotti hänet änkyttämisen takia väittelyjoukkueesta ja puhkoi kostoksi Jackin autosta renkaat. Jack näki punaista saatuaan pojan kiinni itse teossa ja kävi häneen käsiksi. Seitsemän vuoden avioliitto on rakoillut jo vuosia Jackin juomisen vuoksi, ja perhe on muuttanut Vermontista Coloradoon pieneen epäsiistiin luukkuun. Tämän työn hänelle järjesti entinen juopottelukaveri Al, joka on itsekin raitistunut. Jackilla ei ole varaa tyriä enää kertaakaan. 1900-luvun alussa rakennettu ja vuosikausia tappiota tehnyt Overlook on alkanut tehdä voittoa ja hotellinjohtaja Ullman tarvitsee pitkiksi talvikuukausiksi jonkun, joka käyttää lämmityskattilaa, lämmittää hotellin eri osia vuorotellen ja tekee tarvittavat korjaustyöt kun hotelli on suljettuna. Jackin edeltäjä Delbert Grady mökkihöperöityi ja tappoi vaimonsa, tyttärensä ja lopuksi itsensä. Jack kuitenkin vakuuttaa, että hänestä on tähän työhön.

Jack saa pestin, mikä tarkoittaa, että hän, hänen vaimonsa Wendy ja 5-vuotias poikansa Danny muuttavat hotelliin syksyllä sen sulkeutuessa vierailta. He tulevat olemaan täysin eristyksissä ulkomaailmasta puolisen vuotta, kun talven tullen lumi katkoo tiet ja puhelinlinjat. Wendy on vähän huolissaan tulevasta talvesta. Kaikista eniten siitä huolii kuitenkin Danny. Hän on hyvin erityislaatuinen pikkupoika, sillä hän hohtaa. Se tarkoittaa, että kun hän oikein keskittyy ajattelemaan, hän aistii ihmisten ajatuksia ja mielialoja ja näkee asioita ja paikkoja, joita ei välttämättä ole olemassa. Hän pystyy myös näkemään tulevaisuutta ennenäkyinä. Dannyn suurin pelko on vanhempien eroaminen ja isän sortuminen "pahaan hommaan". Hän on kuitenkin nähnyt äitinsä ajatukset ja tietää, että äiti on jäänyt avioliittoon hänen takiaan. Heidän pienellä perheellään ei ole mennyt kovin hyvin, mutta ehkä kaikki muuttuu paremmaksi Jackin uuden työn myötä...

Pian sataisi lumi, ja kaikki hänen [Dannyn] mitättömät valinnanmahdollisuutensa olisivat tukossa. Millaista sitten olisi? Millaista sitten, kun oltiin saarroksissa ja kokonaan sen armoilla, mikä tähän asti oli heidän kanssaan ehkä vain leikitellyt? - - Millaista sitten? Tuliko AHRUM? (s. 292)

Ennen hotelliin lähtöä Danny näkee pelottavia ennenäkyjä. Niissä toistuu hotelli ja sana AHRUM. Danny ei tiedä mitä se tarkoittaa. Sulkemispäivänä Danny tapaa hotellin keittiömestari Dick Hallorannin, joka niin ikään hohtaa. Dick muistuttaa, etteivät Dannyn näkemät enteet aina välttämättä toteudu. Hän on nähnyt hotellissa jotain pahaa, erityisesti huoneessa 217, ja sanoo että Dannykin saattaa nähdä, mutta silloin pitää vain sulkea silmät ja näky katoaa. Näyt eivät nimittäin ole todellisia eivätkä voi vahingoittaa häntä. Tarpeen vaatiessa Danny voi kuitenkin mielensä avulla kutsua häntä hätiin. Dickin sanat mielessään Danny jää perheineen Overlookiin hotellin hiljentyessä.

Aluksi kaikki menee hyvin. Jack kirjoittaa näytelmää, jonka kanssa on ollut jumissa, mutta saa hotellissa inspiraationsa takaisin ja näytelmä alkaa edetä. Perhe nauttii toistensa seurasta, hyvästä ja runsaasta ruoasta ja ulkoilemisesta hotellin pihapiirissä. Isä opettaa Dannyä lukemaan. Jotain pahaa Overlookissa kuitenkin on, sillä Danny alkaa nähdä outoja asioita. Presidentinsviitin seinällä on iso veritahra ja aivonkappaleita. Paloletkun suutinpää putoaa lattialle ihan itsekseen ja ryömii Dannyä kohti kuin käärme. Pihan topiaarion pensaseläimet liikkuvat (myös Jack näkee niiden liikkuvan). Ulkoleikkikentän betonirenkaan sisällä ryömii joku lapsenomainen hahmo, joka yrittää saada Dannyn kiinni. Näyissään Danny pakenee kauhistuttavaa hahmoa hotellin sokkeloisilla käytävillä. Hahmolla on maila, jota se huiskii edestakaisin. Sitten Danny menee uteliaisuuttaan huoneeseen 217. Siellä on kylpyammeessa kuollut nainen, joka herää eloon ja alkaa kuristaa Dannyä. Samaan aikaan Jack on löytänyt hotellin kellarista vanhojen paperien joukosta leikekirjan ja alkanut kiinnostuneena tutkia hotellin menneisyyttä. Siihen mahtuu monta skandaalia ja monia kuolleita ihmisiä. Danny aistii muutoksen isässä: isä ajattelee useammin juomista ja on äidille vihainen ilman syytä. Jack alkaa kuulla ääniä, jotka käskevät häntä vahingoittamaan Wendyä ja Dannyä.

Äänet olivat eläviä, mutta eivät ihmisääniä, eivät hengittäviä. - - Mutta Dannylle ne olivat vain ääniä, joita aiheutti hotelli, vanha hirviö, joka rapisteli lakkaamatta ja saarsi heidät yhä ahtaammalle: sen käytävät ojentuivat nyt paitsi etäisyyksiin myös kauas menneisyyteen, sen varjot olivat nälkäisiä, eivätkä sen hälisevät vieraat osanneet rauhoittua. (s. 477)

Luin Hohdon nyt toista kertaa. Ensimmäinen kerta oli teini-ikäisenä joskus 2010-luvun paikkeilla eli 15 vuotta sitten. En muistanut lukukokemuksesta muuta kuin sen, että luin kirjaa päivänvalossa ja olin kauhusta kankeana. Kiinnosti nähdä, pelottaako se edelleen näin vuosien jälkeen. Noin reilu sata sivua taustoitetaan Torrancen perheenjäsenten menneisyyttä ja luonteita sekä valmistellaan hotellia talviteloille. Vasta reilun 300 sivun jälkeen lumi saartaa hotellin ja perhe jää sinne eristyksiin. Olen nähnyt Hohdosta tehdyn elokuvan monta kertaa ja pidän siitä tosi paljon. Jos olen nähnyt leffan, en voi olla vertaamatta sitä kirjaan, niin myös nyt. Pidin (kuten yleensäkin pidän) siitä, että kirjassa henkilöhahmoihin pääsee paljon syvemmälle ja heidän motiivejaan ymmärtää paremmin. Kirjassa kerrotaan Wendyn vaikeasta äitisuhteesta ja Jackin ristiriitaisesta isäsuhteesta sekä Jackin ja Wendyn parisuhteen onnellisista alkuajoista. Myös Jackin alkoholisoitumista ja raitistumista taustoitetaan.

Eroja elokuvan ja kirjan välillä on paljon. Useimmat niistä häiritsivät minua lukiessa, koska leffa on niin vahvana mielessäni ja tulee aina olemaan. Wendyllä on kirjassa kullankeltaiset hiukset ja Jackilla punertavat. Silti kuvittelin heidät elokuvanäyttelijöiden näköisiksi. Hotellin käytävämatto on kirjassa sininen ja viidakkokuvioinen, toisin kuin elokuvassa, eikä Danny ajele käytävillä kolmipyöräisellään. Ehkä suurin eroavaisuus liittyy hotellin piha-alueeseen ja edellisen talvihuoltajan kaksostyttöihin. Kirjassa hotellin pihalla on topiaario täynnä pensaseläimiä, jotka heräävät eloon ja jopa hyökkäävät Dannyn ja Dickin kimppuun ja repivät heidän vaatteitaan. Elokuvassa niiden tilalla on jättimäinen labyrintti. Pidän enemmän labyrintistä, sillä se tuntuu karmivammalta kuin henkiin heräävät pensaseläimet. Elokuvassa Gradyn kaksostytöt sinisissä mekoissaan ilmestyvät Dannylle hotellin käytävillä ja pyytävät häntä leikkimään kanssaan. Kirjassa heidät mainitaan vain aivan alussa, mutta Danny ei kertaakaan näe heitä, vaikka muita haamuja näkeekin. Olin niin pettynyt!

Toisaalta jotkut asiat ovat kirjassa enemmän mieleeni kuin elokuvassa, esimerkiksi Jackin ja Wendyn henkilöhahmot. Jack kuvataan kirjassa paljon inhimillisempänä, miehenä jonka oma isä oli alkoholisti ja pahoinpiteli vaimoaan ja lapsiaan ja jota Jack ainoana perheen lapsista rakasti ja kunnioitti. Ympäristö ja perimä vaikuttavat siihen, millainen Jackista itsestään tulee. Hän on kuitenkin pohjimmiltaan kunnon mies ja välillä jopa tykättävä. Hän on niin ylpeä siitä, että on pysynyt raittiina vuoden, ja vaikka alkaakin kaivata juomista entistä enemmän hotellissa ollessaan, tahtoo kuitenkin jatkaa kaidalla tiellä Wendyn ja Dannyn vuoksi. Hän selvästi rakastaa pientä perhettään. Siksi onkin hirveä sääli, että Overlook riivaa hänet. Wendystä pidin myös tosi paljon. Elokuvassa hän on hysteerinen, pelokas, hermoheikko ja epävarma. Kirjassa hän on itsenäinen, aikaansaava, herttainen ja hyvä äiti, joka toivoo aidosti poikansa parasta ja tahtoo antaa renttumiehelleen mahdollisuuden kerta toisensa jälkeen. Wendy ansaitsisi niin paljon parempaa, huomasin ajattelevani lukiessani. Pidin myös siitä, miten paljon taidokkaammin kirjassa onnistutaan kuvaamaan Jackin mielen hidas mutta vääjäämätön hajoaminen. Viimeisissä luvuissa hänen ilmettään kuvataan "onton keskitysleirimäiseksi" (onko pelottavampaa tapaa kuvailla jotakuta?), kun silmät pyörivät villeinä kuopissa.

Koko sali oli tyhjä.

Mutta se ei ollut todella tyhjä. Sillä täällä Overlookissa kaikki oli alati käynnissä. Täällä Overlookissa kaikki ajat olivat yhtä. Oli loputon elokuun ilta vuonna 1945, naurua ja juomia ja muutamia hohdokkaita valittuja, jotka vaelsivat hississä ylös alas, joivat samppanjaa ja puhalsivat paperipillejä toistensa kasvoihin. Oli heinäkuinen aamuhämärä jotain kaksikymmentä vuotta myöhemmin, ja järjestöhillut pumppasivat loputtomasti haulikonpaukkuja kolmeen runneltuun ja veriseen mieheen, jotka joutuivat käymään kuolinkamppailuaan loputtomasti. Toisen kerroksen huoneessa velloi nainen kylpyammeessaan ja odotteli vieraita. (s. 444)

Hotelli saa Jackista otteen. Se uskottelee hänelle, että heidän on parempi jäädä kuin lähteä, vaikka Wendy tahtoisi viedä Dannyn turvaan sen jälkeen kun kylpyammenainen kuristaa häntä huoneessa 217. Wendy syyttää siitä aluksi Jackia, joka on kerran aikaisemmin kajonnut Dannyyn pikaistuksissaan. Lumisateen myötä hotelli ikään kuin herää henkiin heidän ympärillään ja myös Jack ja Wendy alkavat nähdä kaikenlaista. Hissi kulkee itsestään kerrosten välillä. Käytäviltä ja huoneista kuuluu puheensorinaa ja musiikkia, kun vuosia sitten järjestettyjen naamiaistanssiaisten haamut ilakoivat siellä. Danny arvaa mitä tuleman pitää, kun AHRUM heijastuu peilistä ja kääntyy toisin päin MURHAksi. Hän lähettää Dickille hätäisen viestin, jossa pyytää apua, ja Dick lähtee tulemaan läpi lumimyrskyn. Hotelli taikoo jostain Jackille alkoholia ja kehottaa häntä ojentamaan vaimoaan ja poikaansa, jotka ansaitsevat rangaistuksen epäkunnioittavasta käytöksestä. Dannyn enne toteutuu, kun Jack saa käsiinsä roque-mailan ja pahoinpitelee sillä Wendyn ja Dickin. Dannyäkin hän jahtaa ja yrittää lyödä, mutta poika osoittaa poikkeuksellista rohkeutta ja vastustaa isäänsä. Hän sanoo, että hotelli vain valehtelee isälle ja käyttää tätä hyväkseen. Hotellin riivaama Jack on unohtanut tarkistaa paineet kellarin kattilasta. Dick, Wendy ja Danny pääsevät pakoon viime hetkellä kun kattila räjähtää ja vie mukanaan Jackin ja hotellin. Elokuvassa hotelli jää pystyyn eikä tuhoudu ja Jack jäätyy kuoliaaksi labyrinttiin. Kirjassa hänen loppunsa on brutaalimpi ja epäreilumpi, varsinkin kun hän pieneksi hetkeksi palaa tajuihinsa Dannyn edessä ja sanoo rakastavansa poikaansa. Dick kuolee elokuvassa, kirjassa hän jää henkiin. Epilogissa eletään kesää. Wendy toipuu onnettomuudesta. Danny näkee edelleen painajaisia kokemastaan ja ikävöi isäänsä. Dick sanoo, että hänen olisi parasta mennä eteenpäin, mutta Danny ei usko voivansa koskaan unohtaa.

Hohto oli toisellakin kerralla vaikuttava lukukokemus. Ja myönnettäköön se nyt tässä: minua pelotti lukiessa. Ei ehkä päivänvalossa kuten vuosia sitten, mutta juuri ennen nukkumaanmenoa tätä kirjaa ei olisi kannattanut lukea, sillä se tuli uniin ja aiheutti hirveitä painajaisia 😰 Jos et ole lukenut, suosittelen! Herkimmille lukijoille en kuitenkaan suosittele. Elokuvakin on hyvä, se kannattaa katsoa, vaikka se on TOSI erilainen kuin kirja.

⭐⭐⭐⭐/5