5404.jpg

Edellisessä postauksessani käsittelin Joanne Harrisin Pieni suklaapuoti -romaania (linkki postaukseen), josta pidän todella paljon. Sain käsiini jatko-osan, Karamellikengät, jonka olemassaolosta en edes tiennyt ennen kuin googlailin hieman Harrisin tuotantoa siinä toivossa, että häneltä löytyisi lisää hyvää luettavaa. Kyseessä on siis suora jatko-osa Pienelle suklaapuodille. Aion tietysti lukea myös kolmannen osan.
 

Karamellikengät / The Lollipop Shoes

Otava

2008

512 sivua
 

Vianne Rocher on jättänyt Lansquenet-sur-Tannesin kylän, muuttanut Pariisiin pienelle Montmartren kukkulalle ja perustanut sinne uuden suklaapuodin. Mukanaan hänellä on tyttärensä, nyt 11-vuotias Anouk sekä 4-vuotias Rosette. Vianne on jälleen muuttanut nimensä, ja perhe yrittää epätoivoisesti olla aivan tavallinen ja sopeutua pariisilaisten joukkoon herättämättä huomiota. Anouk ei kuitenkaan pysty unohtamaan Rouxia eikä menneisyyttä, ja 4-vuotias Rosette vie paljon Viannen aikaa, sillä hän ei puhu lainkaan ja vaatii tavallista enemmän huomiota.

Elämä ilman taikaa ja ihmisten pakoileminen kuitenkin muuttuu, kun heidän elämäänsä astuu salaperäinen Zozie de l'Alba, nainen karamellikengissä, joka muistuttaa nuorempaa Viannea ja tuo raikkaan tuulahduksen suklaapuotiin. Zozie saa Anoukin puolelleen, mutta hänellä ei ole täysin puhtaita jauhoja pussissa. Hän on nimittäin paitsi noita, myös huijari, joka varastaa ihmisten elämiä. Iskettyään silmänsä Viannen elämään hän päättää, että haluaa sen itselleen.
 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista
 

Karamellikengät vaikuttaa teoksen aluksi melko erilaiselta kuin edellinen osa. Tapahtumia seurataan kolmen eri henkilön näkökulmasta – Viannen, Anoukin ja Zozien – ja eri henkilöt erottaa pienistä symboleista jokaisen kappaleen alussa. Kun aloittaa lukemisen, luulee ehkä, että tapahtumia seurataan taas Viannen näkökulmasta, kunnes tajuaa, että hei, eihän tässä ollutkaan Vianne, vaan joku toinen. Ainakin minulle kävi näin. Aluksi se tuntui oudolta, mutta mitä pidemmälle luki, sitä enemmän nautinkin siitä, että näkökulma vaihtui, niin paljon kuin pidänkin kirjoista, joissa yksi ja sama henkilö kertoo tarinaa koko teoksen ajan. Pienet symbolit myös auttoivat, kun ne oppi tuntemaan. Paitsi kertojien määrä, myös tapahtumat ovat aluksi erilaisia: edellisen osan herkulliset kuvaukset loistavat poissaolollaan, kun Vianne perheineen yrittää olla mahdollisimman huomaamaton, arkinen ja tylsä, eikä taikuutta tai edes omatekemiä leipomuksia ole tarjolla. Aluksi.


 

Me emme ole enää papukaijoja varpusten joukossa, sillä olemme samanvärisiä kuin paikalliset linnut olemme niin tavallisen ja tylsän näköisiä, ettei kukaan vilkaise meihin toista kertaa. (Karamellikengät, 31)

 

Zozien tulon myötä tilanne muuttuu. Kerrontatyyli ja kuvailu muuttuvat taas yhtä miellyttäviksi ja monivivahteisiksi kuin Pienessä suklaapuodissa, mikä oli minulle suuri helpotus, sillä rakastin edellistä osaa juuri sen vuoksi. Zozie on kuitenkin aivan kamala hahmo (siis hyvässä mielessä – tiedättehän, kamala kirjan maailman hahmona, mutta hyvä kirjailijan luoma henkilöhahmo, koska on niin kamala). Hänellä on kaunis ulkokuori ja miellyttävä käytös sekä taikavoimat, joiden avulla hän onnistuu saamaan kaikki ihmiset puolelleen. Lukija kuitenkin tietää totuuden, eikä hänen häikäilemätöntä käytöstään voi kuin kauhistella. Zozie on kuitenkin värikäs hahmo, joka tuo värin takaisin Viannenkin elämään, joten siinä mielessä häntä on kiittäminen hyvänä henkilöhahmona. Zozien karamellikengistä kirja on saanut nimensä, mikä on mielestäni hauska yksityiskohta.


 

Ja ehkä se johtui myös niistä kengistä. Ne olivat upeat, kiiltävät ja korkeakorkoiset, punaiset kuin huulipuna, karamellitanko tai tikkari, ja ne loistivat kuin aarre paljailla mukulakivilla. Sellaisia kenkiä ei yleensä Pariisissa näe. Ei ainakaan kenenkään tavallisen ihmisen jalassa. (Karamellikengät, 27)


 

Romaanissa on monia kiinnostavia elementtejä, mitä aikaisemmassa osassa ei ollut, kuten enemmän taikuutta, jota käytetään nyt myös pahoihin tarkoituksiin. Luulin fantasiakirja-vaiheen menneen jo osaltani ohitse, mutta Zozien käyttämät loitsut ja taikausko todella herättivät kiinnostukseni ja koukuttivat minut. Mitä Anoukiin tulee, hän on kasvanut ja muuttumassa hyvää vauhtia teini-ikäiseksi, mikä näkyy hänen arkielämässään: hän kapinoi äitiään vastaan, alkaa kyseenalaistaa äidin neuvoja, kiinnittää huomiota poikiin, kiinnostuu taikuudesta uudestaan jne. Rosette, joka sai alkunsa Rouxin ja Viannen kesäyön lemmestä neljä vuotta sitten, on mielenkiintoinen tapaus. Hänelläkin on taikavoimia, ja hän vasta onkin erilainen, sillä hän sairastaa Cri-du-chat  –oireyhtymää, jossa lapsi on jäänyt hieman kehityksestä jälkeen eikä osaa puhua. Vianne on hänestä huolissaan, mutta rakastaa häntä silti pyytteettä, mikä saa lukijan tuntemaan suurta sympatiaa.

Pidin siitä, että teos tuo näytille liudan uusia kiinnostavia henkilöitä, kuten lihavan Nicon, hiirulaismaisen Alicen, katutaiteilijat Jean-Louisin ja Paupaulin, Anoukin "poikaystävän" Jean-Loupin sekä Viannen biologisen äidin. Halusinkin kuulla tarinan siitä, miten Vianne vietiin biologiselta äidiltään, ja kun he löytävät jälleen toisensa, on siinä jotakin todella suloista. Mutta Thierry le Tresset! Hän on Viannen vuokranantaja ja mies, jonka kanssa Vianne aikoo mennä naimisiin. Ei Vianne häntä rakasta, mutta toivoo saavansa tavallisen ja turvallisen elämän Thierryn kanssa. Thierry on kuitenkin liian isällinen ja tylsä ollakseen yhtä ihana kuin salaperäinen Roux, joka saapuu takaisin heidän elämäänsä mitä kyllä osasin odottaakin. Ei Thierry paha mies ole, kuten Viannekin toistelee mielessään, mutta hän ei juuri välitä Rosettesta ja on muutenkin jotenkin teennäinen. Eikä Viannen kaltainen nainen sovi yhteen hänenlaisensa miehen kanssa.

Pienessä suklaapuodissa pääsiäisen suklaafestivaali oli ihanaa luettavaa, mutta Karamellikengissä eletään loppuvuotta ja teos huipentuu hulppeaan joulujuhlaan, joten lukija pääsee jälleen (kuvitteellisesti) herkuttelemaan. Joulua kuvataan romaanissa niin ihanasti ja lämminhenkisesti, että näin elokuun puolivälissä aloin oikeasti jo haikailemaan joulua! Rakastuin yhä enemmän Harrisin kerrontaan...
 

Lopuksi
 

Karamellikengät on todella ihana romaani, eikä se jättänyt minua kylmäksi. Pidin siitä aivan yhtä paljon kuin Pienestä suklaapuodista! Suklaata ei tästäkään teoksesta puutu, joten ensimmäisen kirjan faneille se soveltuu hyvin. Suosittelen lämpimästi lukemaan tämänkin kirjan, sillä kyseessä ei todellakaan ole mikään huono jatko-osa, päinvastoin. Henkilöhahmot ovat yhtä rakastettavia ja monipuolisia kuin ensimmäisessä osassa, ja Viannen elämäntarinaan syvennytään entistä tarkemmin. Karamellikengät ei ole liian samanlainen kuin ensimmäinen osa, vaan monella tapaa erilainen, mutta kuitenkin yhtä hyvä ja nautinnollinen lukukokemus.